29.1.2022

Antiokian piispa pyhä Ignatios (20.12.) kärsi marttyyrikuoleman Rooman amfiteatterissa 100-luvun alussa. Hänen harras toiveensa täyttyi, kun petojen hampaat jauhoivat hänestä puhdasta viljaa Kristuksen taivaallisiin aittoihin. Pedot söivät hänet niin perusteellisesti, että jäljelle jäi ainoastaan suurimpia luita. Katsomon tyhjennyttyä Rooman kristityt keräsivät nämä kallisarvoiset reliikit suurella hartaudella. Niitä lähdettiin viemään takaisin kohti Antiokiaa. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittoisan marttyyrikilvoituksensa jälkeen. Idän kirkossa siirron muistopäiväksi vakiintui 29.1. ja lännessä 17.12. Muslimien valloitettua Antiokian vuonna 637 pyhän piispan reliikkejä siirrettiin turvaan eri puolille kristikuntaa, ja näin ne levisivät koko kirkon siunaukseksi.

Šarbil (Sarbelos) oli pakanallinen pappi Edessan kaupungissa keisari Trajanuksen (98–117) ajan lopulla. Hän keskusteli usein kaupungin kristittyjen piispan Bar Samjan kanssa. Eräänä päivänä Šarbil oli valmistautumassa epäjumalanpalvelijoiden juhlaan sonnustautuneena kulta- ja jalokivikoristeisiin. Rituaalien aikana hän tapasi painaa korvansa Nebun ja Baalin patsaita vasten ja julistaa ihmisille, että heidän uhriensa ansiosta jumalat olisivat heille suosiollisia. Bar Samja tuli varoittamaan häntä vakavasti siitä, että hän joutuisi vastaamaan Jumalalle, mikäli johtaisi kansaa harhaan. Piispa kertoi hänelle Kristuksesta ja Jumalan armo kosketti häntä. Šarbil toimitti pakanalliset juhlamenot, mutta jo seuraavana päivänä hän tuli sisarensa Babaian kanssa piispan luokse ja pyysi kastetta. Pian Šarbil kertoi ihmisille valehdelleensa uskotellessaan, että jumalat olivat puhuneet hänelle.

Uutiset papin kääntymyksestä levisivät kaupungilla, ja roomalaiset hallintomiehet määräsivät Šarbilin pidätettäväksi. Kun Šarbil sanoutui irti pakanallisista uskomuksista, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan. Uusien kuulustelujen jälkeen häntä kidutettiin lisää, minkä jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan sahaamalla ja mestaamalla. Kärsimystensä aikana Šarbil pysyi rauhallisena aivan kuin hänen sielunsa olisi ollut jo taivaassa. Lopulta hänet mestattiin.

Šarbilin sisar Babaia, joka oli seurannut tapahtumia, tuli ja levitti päällysvaatteensa veljensä ylle yrittäen kerätä talteen hänen pyhän verensä. Babaia rukoili, että heidän sielunsa saisivat yhdistyä Kristuksessa. Silloin hänetkin ilmiannettiin ja lyhyen kidutuksen jälkeen tyttö mestattiin samalla paikalla. Näin hänen verensä sekoittui Šarbilin vereen. Myöhemmin kristityt ottivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne piispa Ab Šelaman (Abselamos) hautaan.

Edessan piispa Bar Samja teki innokkaasti työtä kirkon hyväksi, ja monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Šarbilin ja Babaian marttyyrikuoleman jälkeen maaherra Lysias määräsi Bar Samjan vangittavaksi ja ruoskittavaksi, mutta piispa ei horjunut vakaumuksessaan. Lopulta hänet vapautettiin vankilasta keisarillisen suvaitsevaisuusjulistuksen perusteella. Näin Bar Samja sai johtaa Edessan kirkkoa, kunnes nukkui pois rauhassa.

Kun keisari Maximianus Galerius (305–311) sotaretkellään Persiaa vastaan kulki kuulun mesopotamialaisen kaupungin Samosatan kautta, hän kokosi kaikki kaupungin asukkaat kuolemanrangaistuksen uhalla rukoilemaan Tykhea eli onnen jumalatarta tälle pyhitettyyn temppeliin. Hyperekhios ja Filoteos, joiden kaikki tiesivät olevan kristittyjä, eivät osallistuneet näihin menoihin. He vetäytyivät Hyperekhioksen talossa olevaan kappeliin, jossa heihin liittyivät nuoret kaupunkilaiset Habib (Abibos), Julianos ja Paregorios. Nämä olivat vielä katekumeeneja ja pappi Jaakob kastoi heidät.

Kaikki seitsemän keskittyivät yhdessä rukoukseen ja veisasivat hymnejä kappelissa odottaen, mitä tuleman piti. Jonkin ajan kuluttua keisarillinen upseeri tuli tuomaan määräystä Hyperekhioksen ja Filoteoksen pidättämisestä. Samalla pidätettiin heidän viisi seuralaistaankin. Jokaista kidutettiin julmasti useita kertoja, mutta kaikki pysyivät lujina uskossaan. Pian koko kaupunki tiesi heidän pidätyksestään, ja eräät johtavat kaupunkilaiset pyysivät keisaria vapauttamaan Hyperekhioksen ja Filoteoksen, jotka olivat merkittäviä henkilöitä kaupungissa. Tämä kuitenkin ärsytti hallitsijaa entistä enemmän, ja hän päätti tehdä heistä lopun mahdollisimman pikaisesti.

Kaikki seitsemän kristittyä tuomittiin ristiinnaulittaviksi kaupungin ulkopuolelle. Heidän ruumiinsa heitettiin Eufratiin. Sieltä eräs hurskas kristitty kuitenkin löysi ne, ja marttyyrit haudattiin kunniallisesti.

Joitakin vuosia edellä mainittujen pyhien seitsemän marttyyrin kilvoituksen jälkeen keisari Maximianus Galerius vangitsi Syyrian Emesan iäkkään piispan Siluanoksen, joka oli johtanut alueensa uskovia yli 40 vuotta. Samaan aikaan pidätettiin myös diakoni Luukas ja lukija Mokios, jotka vietiin kaupunginjohtajan eteen. Koska ruoskinta ja pitkä vankeus ilman ravintoa ei pystynyt lannistamaan heidän uskoaan, kolmikko heitettiin areenalle petojen eteen. Pedot tappoivat heidät, mutta eivät koskeneet heidän ruumiisiinsa. Heidän marttyyrikilvoituksensa johti myös pyhän Julianoksen (6.2.) marttyyrikuolemaan.

Pyhittäjä Afrahat oli syntyjään persialainen ja uskonnoltaan zarathustralainen. Nuorena miehenä hän tuli tuntemaan Kristuksen ja kääntyi Hänen seuraajakseen. Afrahat jätti kotinsa ja sukunsa ja taivalsi Edessaan, syyrialaiskristittyjen ”siunattuun kaupunkiin”, jossa oli paljon kirkkoja, reliikkejä ja pyhiä kilvoittelijoita. Hän löysi pienen majan kaupungin muurien ulkopuolelta ja sulkeutui sinne joksikin ajaksi.

Vuonna 360 Afrahat jatkoi matkaansa Antiokiaan. Siellä hän herätti huomiota jumalallisella viisaudellaan. Hän osasi kreikkaa vain sen verran, että sai vaivoin muodostettua yksinkertaisia lauseita, mutta hänessä vaikutti sellainen armo, että hän saattoi kumota filosofienkin väitteet yksinkertaisella julistuksellaan, joka kosketti ihmisiä suoraan sydämeen. Hänen luokseen tuli sotilaita, käsityöläisiä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, jotka saivat hyötyä hänen sanoistaan ja pelkästä hänen näkemisestään. Monet tulivat tuntemaan Kristuksen hänen kauttaan.

Vuosikausiin Afrahat ei ottanut itselleen oppilaita vaan pysytteli itsekseen. Hän eli mahdollisimman vaatimattomasti eikä ottanut rahaa, vaatteita eikä ruokaa vastaan keneltäkään – ainoastaan päivittäisen leivän yhdeltä ystävältään. Vanhemmiten hän saattoi syödä myös hieman vihanneksia iltaisin.

Kun areiolainen keisari Valens karkotti Antiokian ortodoksiset piispat ja papit vuonna 372, Afrahat luopui yksinäisyydestään ja tuli kaupunkiin tukeakseen ortodoksista uskoa ja vastustaakseen areiolaisuuden leviämistä. Eräänä päivänä keisari pani merkille aukiolla puhuvan rähjäisen erakon ja kysyi, mitä hän teki ja miksi oli jättänyt hiljaisuutensa. Afrahat vastasi kysymällä: ”Jos olisin neito sulkeutuneena huoneeseeni omassa kodissani ja näkisin jonkun sytyttävän taloni tuleen, mitä neuvoisit minua tekemään? Istuisinko sisällä ja antaisin talon palaa? Mutta jos olet sitä mieltä, että olisi parempi ryhtyä sammuttamaan tulta niin pian kuin mahdollista, niin älä syytä minua, jos teen niin. Jos mielesi tekee syyttää minua hiljaisuuteni jättämisestä, niin syytä mieluummin itseäsi tulen sytyttämisestä Jumalan taloon kuin minua sen sammuttamisesta! Jumala on meidän Isämme enemmän kuin kukaan maan päällä. Näin ollen, keisari, me erakot emme tee mitään alkuperäisen kutsumuksemme vastaista, jos kokoamme hengellisiä sylilapsia ja jaamme heille jumalallista ravintoa.” Keisari ymmärsi ja vaikenemalla osoitti hyväksyntänsä erakon puheelle.

Eräs keisarin eunukeista sen sijaan raivostui Jumalan miehelle ja vaati hänelle kuolemanrangaistusta. Aina tilaisuuden tullen eunukki hyökkäsi Afrahatia vastaan. Muutaman päivän kuluttua eunukki meni yksin tarkastamaan keisarin kylpyvesiä. Syystä tai toisesta hän suistui altaaseen, jossa oli kiehuvaa vettä, eikä päässyt ylös vaan paloi kuoliaaksi. Tällöin monet alkoivat pelätä ja kunnioittaa Afrahatia ja keisari päätti, ettei karkottaisi tätä pyhää Jumalan miestä.

Afrahat julisti avoimesti kaduilla. Eräät ylimykset vastustivat häntä, mutta monet sanoutuivat irti areiolaisuudesta ja tunnustautuivat ortodokseiksi hänen innoittaminaan.

Noihin aikoihin Afrahat teki lukuisia ihmeitä. Kun keisarin suosikkihevonen sairastui eikä kyennyt enää juomaan eikä virtsaamaan, hevostallin hoitaja lähti pyytämään apua Afrahatilta. Jumalan mies siunasi kaivosta nostetun veden ristinmerkillä, ja hevonen joi sen. Sitten Afrahat siunasi öljyä ja voiteli hevosen vatsan. Hevonen alkoi välittömästi tervehtyä. Kun keisari näki hevosen illalla terveenä ja sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut, hän ihmetteli suuresti. Keisari tunnusti Afrahatin Jumalan mieheksi, mutta ei kuitenkaan luopunut areiolaisuudestaan. Jonkin ajan kuluttua keisari kärsi häpeällisen lopun ollessaan pakenemassa gootteja. Hän paloi kuoliaaksi pienessä mökissä 9.8.378.

Kerran eräs nuori nainen tuli itkien Afrahatin luo ja kertoi, että hänen aviomiehensä piti rakastajatarta ja suhtautui omaan vaimoonsa vihamielisesti. Afrahat sääli naista, rukoili ja siunasi naisen tuoman öljyn. Kun nainen oli voidellut itsensä siunatulla öljyllä, mies jätti rakastajattarensa ja palasi aviovuoteeseen.

Kerran alueen pelloille ilmestyi valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaikki eteensä osuneet kasvit. Eräs hurskas kristitty mies tuli pyytämään apua Afrahatilta valittaen, että hänellä oli perhekuntansa elättämistä ja verojen maksamista varten vain yksi pelto, jonka satoa hän tarvitsi välttämättä. Afrahat siunasi vettä anoen, että Jumala täyttäisi sen voimallaan, ja pyysi miestä pirskottelemaan siunatun veden peltonsa ja talonsa ympäri. Kun heinäsirkkaparvet tulivat, ne pysähtyivät pellon laitamille ja vetäytyivät pois aivan kuin olisivat pelänneet tulla edemmäksi.

Pyhä Afrahat nukkui pois vuoden 410 tienoilla. Hänen elämäkertansa kirjoitti piispa Teodoretos, joka oli nuoruudessaan tavannut Afrahatin henkilökohtaisesti. Afrahat oli keskustellut ja rukoillut hänen kanssaan sekä antanut hänelle siunauksensa. ”Uskon hänen elävän ja kuuluvan enkelten kuoroihin, ja uskon että hänellä on nyt vielä entistäkin suorempi pääsy Jumalan luokse”, Teodoretos kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Tänään muisteltavaa pyhää ei pidä sekoittaa toiseen Afrahat Persialaiseen, lisänimeltään ”Viisas”, joka tunnetaan Osoituksia-nimisen homiliakokoelman kirjoittajana. Nämä kauniit opetuspuheet on kirjoitettu 300-luvun puolivälissä ja ovat aikansa parasta syyriankielistä hengellistä opetuskirjallisuutta.

Pyhä Gildas syntyi vuoden 500 tienoilla Lounais-Skotlannissa. Hän oli perheensä nuorin lapsi. Yksi hänen sisarensa ja kolme veljeään lähti kilvoituselämään ennen häntä. Gildas kastettiin seitsemän vuoden ikäisenä. Eräiden tietojen mukaan hän meni naimisiin mutta jäi hyvin nuorena leskeksi. Gildas lähti joka tapauksessa opiskelemaan Llannilltud Fawrin luostarin kouluun Etelä-Walesiin. Luostarissa harjoitettiin innokkaasti hengellistä elämää ja askeesia sekä hankittiin monipuolinen sivistys. Gildas perehtyi sekä maallisiin tieteisiin että Uuteen testamenttiin monia pyhiä kilvoittelijoita ohjanneen pyhän Illtydin (6.11.) johdolla.

Opiskelunsa päätettyään Gildas keskittyi askeettiseen kilvoitteluun ja rukouselämään. Hän söi niukkoja aterioita vain kolmena päivänä viikossa. Gildas vihittiin papiksi nuorella iällä. Hän lähti tukemaan Pohjois-Englannin kirkkoa. Siellä kierreltyään hän siirtyi munkkien Cadon ja Davidin kanssa Irlantiin, jossa hän tapasi monia kuuluisia kilvoittelijoita. Gildas kulki heidän mukanaan opettamassa kansaa ja perustamassa luostareita. Irlannissa Gildas ystävystyi myös maan kuuluisimman naispyhän Brigidin kanssa. Gildas lahjoitti Brigidille reliikkirasian ja kellon. Vuonna 525 Gildas perusti Armaghiin luostarikoulun, josta tuli yksi Irlannin kuuluisimpia. Hänen julistuksensa, opetuksensa ja ihmetekojensa vaikutuksesta suuri määrä kelttejä kääntyi kristityiksi.

Gildas teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Paluumatkalla hän kulki Gallian läpi ja päätti jäädä erakoksi Armoricaan (Bretagne). Hän asettui Vannesin ja Belle-Islen välissä olleelle pienelle saarelle. Kaukana ihmisistä hän keskittyi rukouselämään ja pyhiin kirjoituksiin. Pyhän Hengen armo tuli ylenpalttisena hänen osakseen. Ensimmäisenä häneen kiinnittivät huomiota eräät kalastajat, jotka alkoivat levittää lähialueilla sanaa, että heidän lähettyvillään asui Jumalan mies. Pian pyhän erakon luokse alkoi hakeutua oppilaita, jotka tahtoivat päästä osallisiksi samasta enkelimäisestä elämäntavasta.

Lopulta oppilaita oli niin paljon, että Gildas perusti heille luostarin Rhuys’n alueelle. Eräs ylimys auttoi häntä kustannusten hoitamisessa ja käytännön asioiden järjestämisessä. Gildaksen luostarissa noudatettiin yhteiselämäluostarien periaatteita. Veljestön elämän perustana olivat evankeliumin mukainen köyhyys, katumus ja nöyryys. Luostarista tuli alueelle hengellinen keskus, josta kristinusko levisi ympärysalueille. Gildas itse vetäytyi erakkomajaan ja palasi ajoittain saarelleen. Jumala oli voimallisesti läsnä alueella pyhänsä kautta. Hänen opetuksensa ja ihmeensä vaikuttivat moniin. Ihmisiä parani sekä ruumiillisista että sielullisista vaivoista ja heikkouksista.

Pyhä Gildas kirjoitti 43-vuotiaana kuuluisan teoksen Britannian kukistuminen ja valtaaminen (De excidio et conquestu Britanniae), jota voidaan pitää ensimmäisenä englantilaisena historiankirjana. Siinä hän kritisoi ankarasti Britannian tuolloisten hallitsijoiden ja kirkonmiesten moraalista velttoutta, jonka tähden anglosaksit saattoivat vallata maan. Samalla hän murehti kansan kärsimyksiä ja kaunopuheisesti kehotti heitä kääntymykseen, jotta he pelastuisivat uhkaavilta onnettomuuksilta: sisällissodalta ja barbaarien valloituksilta. Teoksen ansiosta häntä alettiin kutsua lisänimellä Viisas. Kirjassa kritisoidut viisi kuningasta ja heidän tukijansa ja hännystelijänsä sen sijaan raivostuivat: he ottivat hänet kiinni ja heittivät mereen. Erinomaisena uimarina Gildas kykeni kuitenkin uimaan saarelleen asti ja pääsi luostarinsa turviin.

Vuonna 565 Gildas palasi Irlantiin kuningas Ainmirin kutsumana palauttaakseen järjestyksen erääseen luostariin ja auttaakseen valtakunnan rauhoittamisessa. Noihin aikoihin Gildas kirjoitti kokoelman kanoneita ja katumusohjeita kirkollisen järjestyksen säilyttämiseksi.

Kun pyhä Gildas palasi saarelleen, Herra ilmoitti hänellä olevan enää kahdeksan päivää elinaikaa maan päällä. Gildas jätti hengellisenä testamenttina munkeilleen runollisen laulun, jossa hän neuvoi miten sielunvihollisen juonia vastustetaan. Gildas määräsi, että hänen ruumiinsa olisi laitettava pieneen proomuun ja jätettävä vuoroveden armoille. Kun veljet olivat vastanneet hänelle ”aamen”, pyhä Gildas nukkui pois. Tämä tapahtui vuoden 570 tienoilla.

Munkit paastosivat ja rukoilivat kolme päivää toivoen löytävänsä pyhän isänsä reliikit. Sitten eräs heistä sai ilmestyksessä tietää proomun rantautuneen lähellä pientä Pyhän ristin kappelia, jonka Gildas itse oli rakentanut. Reliikit siirrettiin 11.5. Rhuys’hin, jossa hänen hautaansa yhä kunnioitetaan. Hänen nimensä on myös 800–1000-lukujen irlantilaisten ja anglosaksisten pyhien luetteloissa.

Pyhä Lavrenti aloitti munkkikilvoittelun Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun alussa. Hän olisi halunnut sulkeutua keljaansa, mutta luostarin isät eivät antaneet aikeelle siunaustaan muistaen, mitä pyhälle Nikitalle (31.1.) oli tapahtunut. Silloin Lavrenti siirtyi Pyhän Demetrioksen luostariin kilvoitellakseen siellä keljaan sulkeutuneena. Herra antoi hänelle sairaiden parantamisen armolahjan, ja häntä kunnioitettiin ihmeidentekijänä. Kerran hänen luokseen tuotiin Kiovasta riivattu. Lavrenti ei kuitenkaan pystynyt parantamaan tätä, vaan käski viedä sairaan luolaluostariin, jossa tämä parani heti astuttuaan portista sisään.

Lavrenti vihittiin Turovin piispaksi kuuluisan hengellisen kirjailijan ja julistajan Kirilin (28.4.) kuoleman jälkeen. Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1194. Hänen reliikkinsä on siirretty Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Antonin luolaan.

Pyhät Gerasim, Pitirim ja Joona olivat komien (syrjäänien) suuren valistajan pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) seuraajia Permin piispanistuimella 1400-luvulla. Gerasim vihittiin piispaksi Stefanin ensimmäisen seuraajan Iisakin jälkeen. Hän johti uutta hiippakuntaa vaikeana aikana. Vasta kristinuskoon kääntyneet komit tarvitsivat piispansa jatkuvaa tukea säilyttääkseen uskonsa vielä pakanuudessa elävien suurten naapurikansojen ja varsinkin mansien (vogulien) puristuksessa. Pyhällä elämällään Gerasim juurrutti ortodoksista uskoa syvemmälle komien sydämeen. Kun komit pakenivat vihollistensa hyökkäyksiä metsiin, Gerasim kiersi vaivojaan ja terveyttään säästämättä Perminmaata ristiin rastiin rohkaisten ja vahvistaen uskovia. Hän julisti kristinuskoa myös manseille ja onnistui käännyttämään muutamia heistä. Hän kuoli kesken työnsä palatessaan eräältä matkaltaan. Mansi, jonka hän oli ottanut kasvatettavakseen tehdäkseen tästä kristinuskon julistajan kansansa pariin, kuristi hänet pakanallisen šamaanin yllytyksestä hänen omalla omoforillaan noin vuonna 1441.

Gerasimin seuraajaksi nimitettiin Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin arkkimandriitta Pitirim Moskovasta. Hänen aikanaan Permin hiippakunta ja sen uskovat joutuivat aluksi kärsimään mansien hyökkäysten lisäksi myös Venäjän ruhtinaiden keskinäisestä vihanpidosta. Olot kuitenkin helpottuivat, kun novgorodilaisten vangikseen ottama mansipäällikkö Asyk lupasi vapauttamisensa vastineeksi jättää kristityt rauhaan. Kun piispa Pitirim vielä puolusti hiippakuntansa asioita Moskovassa vuoden 1448 kirkolliskokouksessa, Permin kristityille koitti rauhan aika. Pitirim antautui täysin voimin laumansa hengelliseen valistamiseen. Hän opetti kansaa kodeissa, kirkoissa ja taivasalla, missä vain tapasi heitä, selittäen uskon totuuksia ja kristillistä elämäntapaa. Hänen julistuksensa oli niin voimallista, että jopa muutamat komien lähellä asuvat mansit kääntyivät kristinuskoon. Pitirimin menestys herätti kuitenkin kateutta mansipäällikkö Asykissa, joka rikkoi lupauksensa hyökäten vuonna 1455 Perminmaahan. Pyhä Pitirim kärsi marttyyrikuoleman yhdessä monien muiden kristittyjen kanssa.

Pitirimin kuoltua Moskovan metropoliitta Joona nimitti Permin piispaksi kaimansa Joonan. Tämä saapui seudun pääkaupunkiin Ust-Vymiin jatkamaan työtä, jonka edestä hänen edeltäjänsä olivat vuodattaneet verensä. Joona olikin edeltäjiään onnekkaampi, sillä hänen aikanaan hiippakunnan olot rauhoittuivat. Moskovan suuriruhtinas lupasi Joonalle tukensa ja Novgorod velvoitettiin puolustamaan Permin aluetta pakanakansojen hyökkäyksiä vastaan. Näin Joona saattoi suunnata kaiken tarmonsa kirkon vahvistamiseen. Hän ponnisteli valistaakseen varsinkin jo kastettujen komien läheisyydessä elävät pakanalliset hantit ja mansit, jotka yhä palvoivat puusta veistettyjä jumalankuvia. Pyhän Stefan Permiläisen tavoin myös Joona sai kestää vainoja, vaaroja ja puutetta.

Vuonna 1462 pakanalliset tietäjät kutsuivat hänet väittelemään uskosta. Joona voitti tietäjät, ja hänen sanansa sytyttivät uskon valon mansipäällikön sydämeen, joka otti kasteen ja sai kristilliseksi nimekseen Mikael. Perimätiedon mukaan Mikaelin isä oli samainen Asyk, joka oli surmannut pyhän Pitirimin. Mikaelin avulla pyhä Joona alkoi hävittää pakanallisia epäjumalien patsaita ja käännyttää Permin alueen kansoja lopullisesti kristinuskoon. Hän perusti useita seurakuntia ja luostarin lähetystyön tueksi. Hänen menestyksekäs työnsä antoi hänelle hengellistä arvovaltaa koko Venäjän kirkossa.

Pyhä Joona johti Permin hiippakuntaa viisitoista vuotta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän vieraili vielä hiippakuntansa kaukaisimmissakin kolkissa vahvistaakseen vastakääntyneitä opetuksillaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470.

Permin kolmen esipaimenen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteistä juhlaa on vietetty vuodesta 1607 lähtien.

Demetrios syntyi hurskaaseen perheeseen Khioksen saarella vuonna 1780. Vartuttuaan hän meni töihin vanhemman veljensä liikkeeseen Konstantinopoliin. Jonkin ajan kuluttua hän meni kihloihin pyytämättä siihen ensin veljensä ja työnantajansa suostumusta, mistä nousi iso riita. Nämä suuttuivat niin, että karkottivat Demetrioksen talostaan ja työstään.

Kodittomana ja rahattomana Demetrios muisti, että eräs rikas turkkilainen, joka oli uskonnollinen johtaja, oli velkaa hänen veljelleen. Hän meni tämän luo perimään rahoja ikään kuin veljelleen, mutta hänen tarkoituksenaan oli käyttää ne omaan elatukseensa. Mies itse ei ollut kotona, ja Demetrioksen otti vastaan hänen kaunis tyttärensä. Tyttö oli aikaisemmin nähnyt Demetrioksen tämän asioidessa heillä ja oli ihastunut komeaan nuorukaiseen. Hän houkutteli Demetrioksen omaan huoneeseensa ja sai Demetrioksen pauloihinsa, niin että tämä oli jo valmis kääntymään islamiin saadakseen tytön puolisokseen. Itse asiassa hänellä ei juuri ollut valinnanvaraa, koska hän oli asiaa ymmärtämättä mennyt tytön yksityishuoneisiin, mikä tuon ajan käsityksen mukaan jo velvoitti avioliittoon.

Tapahtumien tultua julki tytön isä piti Demetriosta palatsissaan vankina pari kuukautta. Turkkilaiset näet havaitsivat hänen surullisen ilmeensä ja pelkäsivät hänen peruvan päätöksensä. Demetrioksen murhe johtui siitä, että hänen omatuntonsa oli herännyt ja hän katui katkerasti uskonsa kieltämistä. Ramadanin[1] aikana, kun koko talonväki nukkui sikeästi tukevan yöllisen aterian jälkeen, hän pakeni talosta.

Demetrios löysi turvapaikan kristittyjen ystäviensä kodista. Kuumia kyyneleitä vuodattaen hän kertoi häpeällisestä uskosta luopumisestaan. Hänen veljensä ja rippi-isänsä kutsuttiin paikalle. Hän selosti heille, mitä oli tapahtunut, ja sanoi haluavansa pyyhkiä pois luopumuksensa marttyyriverellään. Hän kirjoitti myös vanhemmilleen tunnustaen tekonsa ja pyytäen heiltä siunausta mennä turkkilaisen tuomioistuimen eteen perumaan luopumuksensa.

Rippi-isä pelkäsi, että Demetrios ei kestäisi kidutuksia. Koetellakseen hänen päätöksensä aitoutta hän sääti Demetriokselle koetusajan, johon kuului ankara paasto ja rukoussääntö varsinkin öisin. Demetrioksen into vain lisääntyi. Erityisesti häntä vahvisti kirkas valonäky, jossa hänelle luvattiin, että Herra pyhän Äitinsä esirukousten tähden antaisi hänelle voimaa tulevaan koitokseen. Tämän jälkeen rippi-isäkin antoi siunauksensa. Nautittuaan pyhän ehtoollisen Demetrios meni oikeusistuimen eteen. Hän heitti maahan muslimin turbaaninsa julistaen olevansa kristitty ja valmis kestämään mitä kidutuksia tahansa. Hänet vangittiin ja häntä pidettiin monta päivää kosteassa pimeässä sellissä, josta hänet vietiin ulos vain lyhyitä kuulusteluja varten. Näiden aikana hänet myös pieksettiin, mutta hän pysyi lujana.

Rakastunut turkkilaistyttö etsi Demetrioksen käsiinsä vankilasta ja yritti kaikin keinoin houkutella hänet palaamaan islamiin ja tulemaan aviomiehekseen. Pyhä marttyyri torjui kaikki viettelykset, sillä hänellä oli Jumalanäiti puhtautensa varjelijana. Konstantinopolin khioslaiset, jotka pelkäsivät, että heidän maanmiehensä lopulta kieltäisi Kristuksen joutuessaan kidutettavaksi, keräsivät keskuudestaan rahasumman hankkiakseen Demetriokselle vapautuksen sillä perusteella, ettei hän ollut täydessä ymmärryksessään. Demetrios kuitenkin suuttui kovasti tästä maanmiestensä hyväntahtoisesta yrityksestä estää hänen marttyyrikilvoituksensa. Hän välitti heille pyynnön, että he jakaisivat rahat kirkoille pyytäen pappeja ja uskovia toimittamaan hänen puolestaan rukouspalveluksia, jotta hän pysyisi lujana.

Viimeisen oikeudenkäynnin koittaessa tuomari näki Demetrioksen horjumattoman päätöksen pysyä kristittynä ja tuomitsi hänet islamilaisen lain perusteella kuolemaan. Demetrios vietiin välittömästi mestauspaikalle. Hän kieltäytyi silmien sitomisesta, polvistui tyynesti mestauspölkyn äärelle ja huusi kolme kertaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 29. päivänä 1802. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Mestausta seuranneet kristityt ryntäsivät kastamaan kangaspalasia marttyyrin vereen ja ottamaan itselleen jotain hänen vaatteistaan. He eivät lainkaan välittäneet turkkilaisten järjestysmiesten iskuista, kun nämä yrittivät pitää heidät pois paikalta. Pyövelin avustuksella kristityt saivat käsiinsä marttyyrin ruumiin, jonka he hautasivat salaa luostariin Proten pikkusaarella Konstantinopolin edustalla.

Pian kuolemansa jälkeen pyhä Demetrios ilmestyi erään toisen uusmarttyyrin kanssa naiselle, jonka aviomies oli tukenut häntä marttyyrikilvoituksen aikana. Hän kertoi tulleensa auttamaan miestä tämän työpajassa syttyneen tulipalon sammuttamisessa ja samalla kehotti vaimoa muistuttamaan miestään parannuksenteon tarpeellisuudesta. Mies näet oli erään palvelijattaren lumoissa. Demetrios neuvoi vielä sopivan rippi-isänkin, jonka luo miehen pitäisi mennä. Kuultuaan vaimoltaan tulipalon sammumisen jälkeen, mitä oli tapahtunut, mies totteli, meni synnintunnustukselle ja muutti elämänsä suunnan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.