10.10.2021

Sävelmä
3. säv.

20. helluntain jälkeinen sunnuntai

m:t Eulampios ja Eulampia (+ 303)

pt. Amvrosi Optinalainen (+ 1891)

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä

Polyeleon evankeliumi
Joh. 20:19–31 (IX ylösnousemusevankeliumi)
Joh. 20:19–31

19 Samana päivänä, viikon ensimmäisenä, opetuslapset olivat illalla koolla lukittujen ovien takana, sillä he pelkäsivät juutalaisia. Yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" 20 Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran. 21 Jeesus sanoi uudelleen: "Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät." 22 Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: "Ottakaa Pyhä Henki. 23 Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi." 24 Yksi kahdestatoista opetuslapsesta, Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos, ei ollut muiden joukossa, kun Jeesus tuli. 25 Toiset opetuslapset kertoivat hänelle: "Me näimme Herran." Mutta Tuomas sanoi: "En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko." 26 Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: "Rauha teille!" 27 Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!" 28 Silloin Tuomas sanoi: "Minun Herrani ja Jumalani!" 29 Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." 30 Monia muitakin tunnustekoja Jeesus teki opetuslastensa nähden, mutta niistä ei ole kerrottu tässä kirjassa. 31 Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.

Epistola
Gal. 1:11–19

Gal. 1:11–19

11 Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. 12 Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle. 13 Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. 14 Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin isiltä perittyjen opetusten puolesta. 15 Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä, 16 näki hyväksi antaa Poikansa ilmestyä minulle, jotta lähtisin julistamaan vieraille kansoille sanomaa hänestä. Silloin en kysynyt neuvoa yhdeltäkään ihmiseltä 17 enkä heti lähtenyt Jerusalemiin tapaamaan niitä, joista oli tullut apostoleja jo ennen minua. Sen sijaan menin Arabiaan ja palasin sieltä takaisin Damaskokseen. 18 Kolmen vuoden kuluttua menin sitten Jerusalemiin tutustuakseni Keefakseen ja viivyin hänen luonaan kaksi viikkoa. 19 Ketään muuta apostolia en tavannut, ainoastaan Herran veljen Jaakobin.

Luuk. 7:11–16
Luuk. 7:11–16

Siihen aikaan 11 Jeesus lähti Nainin kaupunkiin, ja hänen kanssaan kulkivat opetuslapset ja suuri joukko ihmisiä. 12 Kun hän jo oli lähellä kaupungin porttia, sieltä kannettiin kuollutta, leskiäidin ainoaa poikaa, ja äidin mukana oli runsaasti kaupungin väkeä. 13 Naisen nähdessään Herran kävi häntä sääliksi, ja hän sanoi: "Älä itke." 14 Hän meni paarien viereen ja kosketti niitä, ja kantajat pysähtyivät. Hän sanoi: "Nuorukainen, minä sanon sinulle: nouse!" 15 Silloin kuollut nousi istumaan ja alkoi puhua, ja Jeesus antoi hänet takaisin äidille. 16 Kaikki joutuivat pelon valtaan ja ylistivät Jumalaa sanoen: "Meidän keskuuteemme on ilmaantunut suuri profeetta. Jumala on tullut kansansa avuksi."

Päivän synaksario

10.10.

Pyhät Eulampios ja Eulampia elivät Nikomedeiassa keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Eulampios oli joidenkin muiden kristittyjen kanssa paennut vuorille, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Kerran Eulampios laskeutui kaupunkiin ostamaan leipää. Hän näki siellä seinälle ripustettuna keisarillisia käskykirjeitä ja pysähtyi lukemaan niitä. Silloin hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Eulampios tunnusti rohkeasti olevansa kristitty, vaikka kuulustelun loppuvaiheessa näyttikin, että hän oli taipuvainen uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin ja hän oli menevinään uhraamaan sodanjumalalle Arekselle (roomalaisten Mars), mutta hänen lähestyessään kuvapatsasta se kaatui maahan ja meni pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat kiukustuivat tästä ja alkoivat kiduttaa Eulampiosta.

Eulampioksella oli sisar nimeltä Eulampia. Kuultuaan veljensä pidätyksestä hän tuli tämän luo kidutusten parhaillaan kestäessä ja pyysi tätä rukoilemaan, että saisi kärsiä yhdessä hänen kanssaan. Herra toteutti Eulampian toiveen ja yhdessä sisarukset heitettiin kiehuvaan öljyyn. Jumalan armo ilmeni kuitenkin voimallisena ja he nousivat öljypadasta elävinä. Tämän ihmeen seurauksena noin 200 henkeä katsojien joukosta kääntyi kristinuskoon. Käskynhaltija Maximus ei kuitenkaan antanut ihmeen vaikuttaa itseensä, vaan jatkoi kidutuksia. Eulampioksen silmät sokaistiin ja Eulampia ripustettiin riippumaan hiuksistaan. Jumalan avulla he kestivät kaikki kidutukset rohkein mielin. Lopulta Eulampios mestattiin, mutta Eulampia antoi henkensä Jumalan haltuun ennen kuin pyövelin miekka ehti koskettaa häntä.

Pyhät Cassius, Florentius ja heidän seitsemän toveriaan olivat lähtöisin Theban legioonasta, josta he pakenivat Agaunumin verilöylyn aikaan. Myöhemmin he jäivät kiinni Saksan Bonnissa, jossa he kärsivät marttyyrikuoleman vuonna 303 keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen käskystä. Heidän haudalleen rakennettiin kirkko jo neljännellä vuosisadalla. Piispa Rinaldus siirsi heidän reliikkinsä vuonna 1166 uuteen romaanistyyliseen kirkkoon, ja ne löydettiin uudelleen vuonna 1929.

Pyhä Maharsapur oli persialainen kristitty jalosukuisesta perheestä. Mazdalaisten temppelin hajottamisesta raivostunut kuningas Jezdegerd (399–420) otatti hänet kiinni yhdessä Narseksen (Parses) ja Sabutakan kanssa. Kolmikkoa kidutettuaan tuomari Hormisdavarus, joka oli entinen orja, määräsi kaksi muuta mestattavaksi, mutta Maharsapuria ei päästetty yhtä helpolla. Hänet tuotiin kerta kerran jälkeen Hormisdavaruksen eteen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kolmivuotisen vankeuden jälkeen hänet heitettiin kaivoon ja jätettiin sinne kuolemaan nälkään. Kolmen päivän kuluttua hänet löydettiin kuolleena rukousasennossa ja valoa hohtavana. Tämä tapahtui vuonna 421, kuningas Bahram V:n (Varahran, Varanes, 420–438) hallituskauden alussa.

Bassianos oli syyrialainen askeetti, joka ohjasi monia sieluja hyveen tielle sanoin ja teoin. Hän kierteli monilla seuduilla, kunnes asettui Konstantinopoliin keisari Markianoksen hallitusaikana (450–457). Bassianoksen pyhyys houkutteli hänen ympärilleen opetuslapsia, joita kertyi kolmisensataa, heidän joukossaan ylimyksiä ja hallitusmiehiä. Ryhmään kuului myös pyhä Matrona (9.11.), joka tuli kilvoittelemaan mieheksi pukeutuneena. Pyhän Bassianoksen ihmeet ja pelastuksen sanat kukoistivat pääkaupungissa, ja keisarikin arvosti häntä niin paljon, että omisti hänelle kirkon jo hänen elinaikanaan. Pyhittäjä Bassianos kuoli rauhassa saavutettuaan korkean iän.

Pyhä Amfiloki vihittiin vuonna 1105 Volyniassa sijaitsevan Vladimirin kaupungin piispaksi. Hänen aikanaan kristinuskoa vasta juurrutettiin Venäjälle. Maassa oli vielä paljon pakanoita ja toisaalta monet kristitytkään eivät olleet kokonaan luopuneet pakanallisista tavoista ja uskomuksista. Pyhä Amfiloki teki lakkaamatta työtä valistaakseen kansaa kristinuskon valolla. Johdettuaan hiippakuntaa 17 vuotta hän vetäytyi lepoon Kiovan luolaluostariin, missä hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1122.

Autuas Andrei syntyi vuonna 1638 venäläiseen talonpoikaisperheeseen ja vietti lapsuutensa pienessä kylässä 50 kilometrin päässä Totman kaupungista. Hänen vanhempansa eivät voineet antaa hänelle koulusivistystä eivätkä opettaa lukutaitoa, mutta sen sijaan he opettivat hänelle aitoa kristillistä elämää ja uskoa. Kirkko oli nuoren Andrein ainoa koulu. Siellä hän oppi tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Kirkossa hän kuuli, että maailma on pahan vallassa (1. Joh. 5:19) ja päätti jättää maailman. Vielä hän kuuli, että Kristuksen todellisen seuraajan ja palvelijan pitää luopua isästään ja äidistään (Matt. 19:29). Niinpä hänkin lähti vanhempiensa kodista ja meni erämaahan, jossa hän eli kuin taivaan lintu huolehtimatta mistään maallisesta ajatellen vain Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän katkaisi viimeisenkin siteensä maailmaan ja meni Galitšin kaupunkiin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin.

Luostarin johtaja Stefan huomasi nuoren kilvoittelijan nöyryyden. Hän alkoi keskustella Andrein kanssa ja käsitti, että tavallinen luostarikilvoittelu oli hänelle liian helppoa, ja kehotti häntä ottamaan kantaakseen houkkana kilvoittelun raskaan ikeen. Lakkaamaton rukous huulillaan Andrei alkoi kierrellä lähiseudun kaupungeissa ja luostareissa. Hän eli äärimmäisen askeettisesti ja käytti ruoakseen vain vettä ja leipää. Aika ajoin hän palasi Ylösnousemuksen luostariin, missä Stefan vastasi hänen hengellisestä ohjauksestaan.

Stefanin kuoleman jälkeen Andrei siirtyi kilvoittelemaan Totmaan Suhonajoen varrelle. Yöt hän vietti rukoillen, mutta päivällä hän kierteli kaupungilla kerjäämässä almuja. Saamansa rahat hän jakoi köyhille ja otti itselleen vain sen verran, ettei kuollut nälkään. Vaatteena hänellä oli repaleinen paita, joka verhosi ruumiin mutta ei suojannut kylmältä. Kenkiä hän ei pitänyt koskaan. Herra palkitsi hänen kilvoittelunsa antamalla hänelle ihmeitätekevän voiman, jonka avulla monet paranivat sairauksistaan.

Kerran joulukuussa Andrei oli matkalla erään kyläkirkon temppelijuhlaan. Häntä vastaan tuli erään siperialaisen paimentolaisheimon päällikkö Ažbakai, joka kärsi silmäsairaudesta. Kuulemansa perusteella tämä tunsi heti paljasjalkaisen Andrein, joka oli polvistunut lumihankeen rukoilemaan. Ažbakai pyysi häntä parantamaan kipeän silmän luvaten palkkioksi paljon rahaa, mutta Andrei ei huolinut rahoja vaan juoksi pois. Silloin Ažbakai otti lunta siltä paikalta, jossa Andrei oli seissyt, pesi sillä silmänsä ja parani.

Autuas Andrei kilvoitteli houkkana kymmenen vuotta ja kuoli nuorena, vain 35-vuotiaana. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui luokseen Ylösnousemuksen kirkon ponomarin Johanneksen, joka oli hänen ystävänsä, ja pyysi tätä hakemaan papin saadakseen osallistua synnintunnustuksen ja ehtoollisen sakramentteihin. Sitten hän siirtyi rauhassa Herran luo vuonna 1673.

Sana Andrein kuolemasta levisi nopeasti lähiseudun kyliin ja kaupunkeihin, ja paljon kansaa kokoontui kilvoittelijan arkun ääreen. Hänen kasvoiltaan kuvastuvaa valoa ja rauhaa ihmetellessään kaikki muistivat hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet ja käsittivät, että hän oli ollut Jumalan pyhä. Pian autuaan Andrein kuoleman jälkeen hänen hautapaikastaan tuli parannusta vuodattava lähde, josta monet sairaat saivat avun vaivoihinsa.

Pyhittäjä Amvrosi (Aleksandr Grenkov) syntyi vuonna 1812 ja sai kotonaan hyvän kirkollisen kasvatuksen. Hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja iloisen ja vilkkaan luonteensa ansiosta hän oli koko opiskelijajoukon sielu. Vuotta ennen opintojen päättymistä hän sairastui vakavasti ja teki lupauksen mennä luostariin. Parannuttuaan Aleksandr ei heti täyttänyt lupaustaan vaan hakeutui opettajaksi Lipetskin hengelliseen kouluun. Kun omatunto soimasi häntä täyttämättömästä lupauksesta, hän koetti rauhoittaa sitä öisillä rukouksilla. Kesälomalla hän kävi pyhiinvaelluksella Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa ja poikkesi matkan varrella Trojekurovoon tapaamaan kuuluisaa erakko Ilarionia. Tämä otti Aleksandrin isällisesti vastaan ja sanoi hänelle: ”Mene Optinaan, sinua tarvitaan siellä”.

Lokakuussa 1839 Aleksandr täytti lupauksensa ja tuli Optinan luostariin, jossa kilvoitteluelämä oli parhaassa kukoistuksessaan. Suuret hengelliset pylväät igumeni Moisei (16.6), ja ohjaajavanhukset Leo (11.10) ja Makari (7.9.) vastasivat munkkiveljien hengellisestä ohjauksesta. Yksinkertaisuus, vilpittömyys, nöyryys ja sävyisyys olivat Optinan munkkilaisuuden tunnuspiirteitä. Aleksandr oli luonteeltaan vilkas, seurallinen ja nopeaälyinen. Nämä luonteenpiirteet eivät luostarissa kadonneet hänestä, vaan ne kirkastuivat ja henkevöityivät hänen oman hengellisen kasvunsa myötä.

Pian Aleksandr siirrettiin luostarista skiittaan, missä hän eli vanhus Makarin suorassa ohjauksessa. Lisäksi hän kävi luostarissa kuulemassa vanhus Leon opetuksia. Ihmisten nähden vanhus Leo koetteli hänen kuuliaisuuttaan ja nöyryytti häntä, mutta kun Aleksandr ei ollut kuulemassa, vanhus sanoi että hänestä tulee suuri Jumalan mies.

Vuonna 1842 Aleksandr vihittiin munkiksi ja hänelle annettiin nimeksi Amvrosi pyhän Ambrosius Milanolaisen mukaan. Kolme vuotta myöhemmin hänet lähetettiin Kalugaan pappismunkiksi vihkimistä varten. Matkalla hän vilustui pahasti ja hänen terveytensä alkoi horjua. Muutaman vuoden kuluttua sairaus paheni entisestään ja isä Amvrosi vapautettiin kaikista kuuliaisuustehtävistä. Hän pääsi vain vaivoin liikkumaan eikä enää voinut toimittaa liturgiaa. Ruoaksi hän nautti lähes yksinomaan nestemäistä ravintoa. Kaikesta tästä huolimatta hän ei murehtinut vaan piti sairauksia välttämättöminä hengelliselle edistymiselleen. Hänen kuuliaisuutensa vanhus Makaria kohtaan oli ehdotonta. Vanhuksensa ohjauksessa hän edistyi myös tieteiden tieteessä, sisäisessä Jeesuksen rukouksessa. Näin isä Amvrosi kulki kompastelematta luostarikilvoittelun tietä viisaiden vanhusten ohjaamana ja eteni kohti yhä suurempaa hengellistä täydellisyyttä.

Pian pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen isä Amvrosi sai paikalliselta piispalta siunauksen avustaa isä Makaria rippi-isän tehtävissä. Myöhemmin vanhus Makari alkoi lähettää hänen luokseen luostarin veljiä tunnustamaan ajatuksiaan. Kun hän näki läheisimmän oppilaansa ja rippilapsensa vierailijoiden ympäröimänä keskustelemassa sielua hyödyttävistä asioista, hän sanoi leikillisesti: ”Katsokaahan, Amvrosi vie minulta leivän suusta!” Vanhus Makarin kuolemaan mennessä isä Amvrosi oli toiminut jo 12 vuoden ajan hengellisenä ohjaajana hänen alaisuudessaan, ja vanhuksen kuoleman jälkeen (1860) hän jatkoi tämän työtä.

Vanhus Amvrosin päivä alkoi aamurukousten ja rukoussäännön lukemisella keljassa noin kello 4 aamulla. Lukijoina toimivat hänen keljapalvelijansa isät Mikael ja Joosef (9.5.). Sitten hän levähti hetken, joi aamuteen ja alkoi ottaa vastaan vieraita ja pyhiinvaeltajia. Päivällä oli lounastauko ja lyhyt lepohetki, ja sen jälkeen taas keskustelua ihmisten kanssa aina myöhään iltaan asti. Vanhuksen väsymyksestä ja sairaudesta huolimatta päivä päättyi aina iltarukousten ja rukoussäännön lukemiseen.

Muutaman vuoden kuluttua vanhus Amvrosi sairastui jälleen, ja hänen muutenkin heikko terveytensä huononi entisestään. Tämän jälkeen hän ei enää pystynyt käymään kirkossa vaan osallistui ehtoolliseen keljassaan. Tällaiselle kärsimyksen ristille naulittuna hän otti päivittäin vastaan suuret joukot ihmisiä ja vastasi kymmeniin kirjeisiin. Hänessä toteutuivat Herran sanat apostoli Paavalille: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Vanhus Amvrosin kilvoittelun perustana oli hengellinen köyhyys eli nöyryys. Hän kätki vaivannäkönsä ja kilvoituksensa ulkopuolisilta itseään soimaamalla, leikkiä laskemalla tai käyttäytymällä oudosti, joskus vaikenemallakin. Nöyryydestä hän opetti: ”Täytyy yrittää edistyä nöyryydessä, nimittäin siinä että sydämessään pitää itseään kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa huonompana ja alempana.” Vielä hän sanoi: ”Kun vain ihminen nöyrtyy, niin nöyryys heti asettaa hänet taivasten valtakunnan ovelle. Pitää jutella vähemmän, vaieta enemmän, olla tuomitsematta ketään ja osoittaa kaikille kunnioitusta.”

Neuvonsa ja opetuksensa vanhus Amvrosi puki hyvin yksinkertaiseen ja usein leikilliseen muotoon. Joskus hän riimitteli opetuksensa runomittaan. Usein toistuvaan kysymykseen, miten pitää elää, hän vastasi: ”Pitää elää teeskentelemättä ja käyttäytyä moitteettomasti, silloin asiamme sujuvat hienosti, muuten käy kehnosti.” Toisella kertaa hän saattoi vastata: ”Elää voi maailmassakin, mutta ei näkyvillä vaan hiljakseen.”

Monilla kilvoituksillaan vanhus Amvrosi puhdisti sielunsa, niin että siitä tuli Pyhän Hengen valittu astia. Hänen hengellisyytensä veti puoleensa jopa 1800-luvun älymystöä, joka muuten oli heikko uskossaan, täynnä epäilyjä ja usein jopa vihamielinen kirkkoa kohtaan. Yksi Amvrosin suurista hengellisistä lahjoista oli selvänäköisyyden lahja, jonka ansiosta hän saattoi lukea ihmisen sielua kuin avointa kirjaa. Monet antautuivat hänen ohjaukseensa varmoina siitä, että hän tietää heitä itseään paremmin, mikä on heille hyödyksi ja mikä vahingoksi.

Hyväntekeväisyys oli lähellä vanhus Amvrosin sydäntä. Hän jakoi jatkuvasti almuja ja huolehti leskistä, sairaista ja kärsivistä. Erityistä huolta hän kantoi naisyhteisöistä, joita hän perusti varakkaiden hyväntekijöiden avulla. Viimeinen ja merkittävin näistä yhteisöistä sijaitsi Šamordinon kylässä, jonne hän perusti Jumalanäidin kazanilaiselle ikonille omistetun luostarin. Toisin kuin muihin tuon ajan luostareihin Šamordinoon otettiin ennen kaikkea köyhiä ja sairaita naisia, jotka eivät löytäneet mistään muualta lohtua ja turvaa elämäänsä. Lisäksi sinne tuli nuoria, jotka olivat vanhuksen avulla löytäneet elämänsä tarkoituksen luostarikilvoituksesta.

Šamordinossa vanhus Amvrosi kohtasi oman kuolemansa. Hän sairastui siellä ollessaan eikä enää kyennyt palaamaan Optinaan. Lokakuun 10. päivänä 1891 hän huokaisi kolme kertaa, teki hitaasti ristinmerkin ja siirtyi Herran luo. Hänet haudattiin Optinaan ohjaajavanhusten Leon ja Makarin viereen. Vuonna 1988 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.