12.8.2021

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Paastopäivä

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen jälkijuhla (7.–13.8.)

m:t Fotios ja Aniketos (+ 305)

Epistola
2. Kor. 7:1b–10a

2. Kor. 7:1b–10a

1 Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle. 2 Antakaa meille tilaa sydämessänne! Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, emme ole tuottaneet kenellekään vahinkoa emmekä hankkineet hyötyä kenenkään kustannuksella. 3 Tätä en sano teitä tuomitakseni. Sanoinhan jo, että teillä on sija meidän sydämessämme, niin että haluamme teidän kanssanne elää ja teidän kanssanne kuolla. 4 Teille voin puhua aivan suoraan, ja minulla on paljon aihetta olla teistä ylpeä. Olen saanut yllin kyllin lohdutusta, kaiken ahdinkomme keskelläkin tunnen ylenpalttista iloa. 5 Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. 6 Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme. 7 Hänen tulonsa lisäksi meitä lohdutti myös se rohkaisu, jota hän oli saanut teidän luonanne. Hän kertoi, kuinka te ikävöitte minua, kuinka nyt surette ja kuinka kiivaasti pidätte minun puoltani, ja se on vielä enemmän ilahduttanut minua. 8 Vaikka tuotin kirjeelläni teille mielipahaa, en sitä kadu. Jos minua kaduttikin, kun näin teidän pahoittaneen siitä mielenne vähäksi aikaa, 9 olen nyt iloinen -- en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. Murheenne oli Jumalan mielen mukaista, ja niinpä emme aiheuttaneet teille mitään vahinkoa. 10 Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen.

Mark. 1:29–35
Mark. 1:29–35

Siihen aikaan 29 Jeesus meni Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. 30 Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. 31 Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan. 32 Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. 33 Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. 34 Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet. 35 Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä.

Päivän synaksario

12.8.

Pyhää Gregorios Ihmeidentekijää, Pontoksen Neokesarian piispaa (17.11.), pyydettiin järjestämään naapurikaupungin Komanan kristillinen yhteisö ja vihkimään sille piispa. Joku ehdotti leikillään, että hiilenpolttaja Aleksanteri valittaisiin piispaksi. Mies kutsuttiin paikalle ja hän saapasteli piispan eteen huonoissa vaatteissa ja hiilen nokeamana. Gregorios havaitsi, että miehen nokisen ulkokuoren takana piili suuri viisaus, ja vihki hänet piispaksi. Annettuaan Aleksanterille ohjeita Gregorios palasi Neokesariaan. Pyhä Aleksanteri hallitsi Komanan kirkkoa lyhyen aikaa Pyhän Hengen armosta, kunnes kärsi marttyyrikuoleman keisari Aurelianuksen (270–275) vainoissa.

Pyhät Fotios ja Aniketos asuivat Nikomediassa keisari Diocletianuksen hallitusaikana 200- ja 300-lukujen taitteessa. Keisari oli julkaissut määräyksen, että kaikkien kansalaisten tuli osoittaa uskollisuutensa keisarin kunnioittamille jumalille. Kieltäytyviä kristittyjä hän uhkasi äärimmäisillä kidutuksilla tai karkotuksella maailman ääriin. Itäisen pääkaupungin väestöstä monet kristityt kidutusten pelossa kielsivät Jumalan ja luopuivat uskostaan. Ne, joiden usko oli juurtunut syvälle sydämeen, sen sijaan uhmasivat uhkauksia, tunnustivat avoimesti Kristuksen ja antautuivat kidutuksiin. Vainot levisivät useisiin keisarikunnan kaupunkeihin ja tuottivat lukemattomia uusia marttyyreja.

Kaksi vuotta määräyksen jälkeen keisari Diocletianus tuli Tessalonikasta Nikomediaan nähdäkseen, kuinka hänen käskyjään noudatettiin. Armeijansa läsnä ollessa hän kutsui koolle senaatin ja määräsi, että katapultit, teilipyörät, poltinraudat ja muut kidutusvälineet tuodaan näytteille. Niiden näkeminen sai paikalla olevat jähmettymään kauhusta. Sitten keisari alkoi puhua kansalle. Kun muut seisoivat pelosta mykistyneinä, senaatin jäsen Aniketos, joka oli tunnettu oppineisuudestaan ja viisaudestaan, astui keisarin eteen ja puhui rohkeasti pilkaten keisarin uhkauksia, joilla tämä joutui puolustamaan avuttomia, elottomia epäjumaliaan. ”Kristus on taivaan ja maan Herra. Hän antaa kaiken vallan kuninkaille ja hallitsijoille. Hän on kaunistanut taivaat tähdillä ja maan ihanilla kasveilla ja eläimillä. Nekin palvelevat ihmisiä ja saavat heidät ylistämään Jumalaa.” Raivostunut Diocletianus syytti Aniketosta jumalien pilkkaamisesta, mutta Aniketos kehotti keisaria todistamaan hänelle, miten veistetyt ja koristellut kuvat, joita ei mitenkään voi kutsua jumaliksi, voivat jakaa siunauksia. Hän tunnusti uskonsa yhteen Jumalaan kolmessa persoonassa, Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Kun kansa asettui Aniketoksen puolelle, tyranni olisi ollut valmis surmauttamaan koko joukon, mutta kenraali Plakidus muistutti häntä siitä, että hallitsijan tulee olla pitkämielinen.

Diocletianus ruoskitutti Aniketosta, kunnes tämän sisäelimet pursusivat näkyviin. Aniketos, jonka nimi merkitsee voittamatonta, osoittautui nimensä arvoiseksi ja jatkoi silmää räpäyttämättä Kristuksen nimen tunnustamista. Keisarin määräyksestä valtava leijona, jonka karjunta kauhistutti läsnäolijoita, päästettiin Aniketoksen kimppuun, mutta yhtäkkiä se pysähtyi paikoilleen ja muuttui lauhkeaksi kuin lammas. Lempeästi se kuivasi tassuillaan kyynelvirran, joka valui marttyyrin kasvoilta.

Aniketos ja Fotios olivat vangittuina yli kolme vuotta. Heitä kidutettiin kidutuspyörällä, jonka alla oli palavia hiiliä, tulella ja kivittämällä. Heitä kiskottiin villihevosten perässä ja heidän haavoihinsa valeltiin suolaa. Vankilassa he kohtasivat pyhän pappismarttyyri Lukianos Antiokialaisen (15.10.) ja tämän oppilaita, jotka oli tuotu idästä Nikomediaan kuulusteltaviksi. Marttyyrit syleilivät toisiaan ja pyhä Lukianos kehotti heitä pysymään lujina uskossa yhteen Jumalaan. Hän lopetti puheensa sanoen: ”Maa itse huutaa Jumalan puoleen, sillä se on kostunut marttyyrien verestä! Mutta te, jotka tunnustatte Kristuksen, pääsette taivasten valtakuntaan.” 

Kaikkien kidutusten jälkeen, jotka olivat kääntyneet heidän kunniakseen, pyhät Aniketos ja Fotios antoivat lopulta sielunsa iloiten Jumalan käsiin, kun heidät poltettiin elävältä. Heidän ruumiinsa paloivat halstarilla kolme tuntia, mutta heidän hiuksensa varjeltuivat tulelta. Kun tuli oli sammutettu, kristityt sotilaita pelkäämättä kiiruhtivat ottamaan talteen pyhien kallisarvoiset reliikit ja veivät ne turvaan. 

Monia vuosia myöhemmin, kun vainot olivat päättyneet, Jumala osoitti piispa Dukitiokselle paikan, mihin Aniketoksen ja Fotioksen reliikit oli kätketty. Dukitios rakennutti reliikkien kunniaksi kirkon Boaneksen kaupunginosaan, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhittäjä Palamon eli yksinään ankarasti kilvoitellen Egyptin autiomaassa jonkin matkan päässä Senesetin kylästä. Hän söi kesällä kerran päivässä ja talvella joka kolmas päivä, ja silloinkin vain leipää ja suolaa nauttimatta koskaan öljyä, viiniä tai kypsennettyä ruokaa. Hän rukoili öisin 50 ja päivisin 60 psalmia rukoushetkien lisäksi, piti jatkuvasti Jumalaa sydämessään ja mielessään ja kutsui avuksi Jumalan pyhää nimeä. Ansaitakseen elatuksensa ja voidakseen avustaa köyhiä Palamon punoi esineitä jouhista ja palmun kuiduista. Hän työskenteli myös öisin psalmeja resitoidessaan pysyäkseen paremmin valveilla. Jos käsityöstä huolimatta uni oli päästä voitolle, hän meni ulos ja kantoi korissa hiekkaa paikasta toiseen. Koko hänen askeettinen kilvoittelunsa tähtäsi lakkaamattomaan rukoukseen ja tarkkaavaisuuteen, jolla hän pyrki pitämään mielensä tyynenä ja rauhantäyteisenä.

Pyhä Pakomios (15.5.) oli kolme vuotta yrittänyt viettää Senesetin kylässä askeettista elämää, jota maallikoiden vierailut olivat kuitenkin häirinneet. Palamonin enkelielämän houkuttelemana Pakomios meni pyytämään häneltä, että saisi kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vanhus oli ensin haluton ottamaan häntä vastaan ja varoitti, että monet olivat yrittäneet elää hänen tavallaan mutta joutuneet lähtemään, kun eivät kestäneet hänen askeesiaan. Pakomios halusi kuitenkin välttämättä jäädä, ja Palamon kertoi hänelle elämäntavastaan, paastostaan, yöllisistä valvomisista, käsityöstä ja lakkaamattomasta rukouksesta ja ehdotti, että nuori mies viettäisi kokeeksi joitakin päiviä vähän kauempana sijaitsevassa majassa. Pakomios vastasi, että hän oli vakaasti päättänyt omaksua tällaisen kilvoittelun. Silloin Palamon avasi hänelle ovensa ja otti hänet rakkaudella vastaan. Testattuaan oppilastaan ankarasti kolmen kuukauden ajan hän puki Pakomioksen munkin viittaan, jota oli säilyttänyt alttaripöydällä.

Siitä alkaen Palamon ja Pakomios pitivät yhtä. Kerran pääsiäisenä Pakomios lirautti öljytilkan ruoan päälle, jolloin Palamon puhkesi itkuun ja sanoi: ”Meidän Herramme on ristiinnaulittu ja minä syön öljyä!” Siitä lähtien hän söi tavallisen ruokansa kyynelin. Neljän vuoden ajan Pakomios kilvoitteli hengellisen isänsä kanssa ja antautui yhä ankarampiin askeettisiin kilvoituksiin. Myös ympäröivillä vuorilla asuvat askeetit ihailivat pyhää Palamonia ja pitivät häntä opettajanaan. Kun he kävivät hänen luonaan, hän antoi opetusta ja varoitti kiusauksista, joita Jumalan palvelijat joutuvat autiomaassa kokemaan.

Kerran Palamon sairastui ja oppilaidensa ja lääkärin neuvosta noudatti useita päiviä monipuolisempaa ruokavaliota, jonka piti auttaa parantumista. Kun sairaus ei parantunut, Palamon torjui ravitsevamman ruoan ja selitti: ”Kristuksen marttyyreilta leikattiin raajoja, heitä mestattiin ja poltettiin elävältä ja siitä huolimatta he pitivät kuolemaansa asti kiinni uskosta Jumalaan. Pitäisikö minun tämän vähäisen tuskan takia olla niin pelkurimainen, että luovuttaisin?” Hän palasi tavalliseen paastoonsa ja parani aikanaan.

Pian tämän jälkeen Jumala johdatti Pakomioksen Tabennisin autioituneeseen kylään, missä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä asettumaan sinne ja ottamaan oppilaikseen paljon munkkeja. Hän meni heti kertomaan Palamonille näystään. Vanhus alistui kyynelin Jumalan tahtoon mutta pyysi, että he viettäisivät yhdessä vielä vähän aikaa kahdessa lähekkäisessä pikku majassa siihen asti, kunnes Herra tulisi noutamaan hänen sieluaan. Kun he kävivät toistensa luona, vanhus opetti Pakomiokselle sielujen ohjaamistaitoa.

Kun Palamon sairastui uudelleen, Pakomios kiiruhti auttamaan häntä ja viipyi hänen luonaan kuoleman hetkeen asti (n. 323). Kaikki vanhuksen oppilaat kokoontuivat lukemaan ja laulamaan psalmeja koko yön, ja toimitettuaan liturgian aamunkoitteessa he hautasivat hänet vuorelle lähelle hänen keljaansa. Sitten he palasivat raskain sydämin kilvoittelupaikoilleen todeten toisilleen: ”Me olemme jääneet orvoiksi.”

Pyhä Porcarius oli apotti Lérinsin luostarissa, jonka Arlesin piispa, pyhä Honoratus (16.1.) oli 400-luvun alussa perustanut saarelle Cannesin edustalle. 700-luvulla yhteisössä oli yli 500 asukasta. Vuoden 732 tienoilla enkeli saapui ilmoittamaan, että muslimien laivat olivat purjehtimassa ryöstämään luostaria. Porcarius ryhtyi toimiin varoituksen johdosta. Saarella olleisiin aluksiin mahtui kuitenkin vain pieni osa luostarin asukeista. Niihin ohjattiin luostarissa koulua käyneet pojat sekä 36 kilvoittelijaa nuorimmasta päästä. Heidät vietiin turvaan, ja loput jäivät odottamaan laivojen tuloa. Porcarius kehotti jäljelle jääneitä munkkeja kärsimään rohkeasti Kristuksen tähden. Merirosvot surmasivat kaikki lukuun ottamatta neljää munkkia, jotka he veivät mukanaan orjiksi.

Dagestanilaiset muslimit ryöstelivät 1700- ja 1800-luvuilla georgialaisille pyhää Davit-Garedzin erämaata toistuvasti. He tuhosivat kirkkoja ja luostareita, varastivat pyhiä esineitä ja kiduttivat ja surmasivat siellä kilvoittelevia munkkeja. Kesällä 1851 dagestanilaiset tekivät jälleen hyökkäyksen alueelle. He ryöstivät Davit-Garedzin lavran pyhiä aarteita ja kirjoja, ottivat munkkeja vangeiksi ja kiduttivat niitä, jotka olivat hurskaimpia. Munkkidiakoni Otar puukotettiin kuoliaaksi, pappismunkki Geronti ja munkki Besarion mestattiin. Pappismunkki Serapion hakattiin miekalla kuoliaaksi. Munkki Germania he pistivät vatsaan ja sitten mestasivat hänet. Vasta 18-vuotias Simeon yritti paeta, mutta häntä ammuttiin nuolilla, hänet otettiin kiinni ja mestattiin. Munkki Mikaelia, joka oli veljestön keskuudessa tunnettu nöyryydestään ja vaikenemisestaan, kidutettiin kaikkein ankarimmin ennen kuin hänet surmattiin. 

Marttyyrikuoleman jälkeen ruumiita valaisi jumalallinen valo. Tapahtumien silminnäkijä, pappismunkki Isaak Gaenatilainen kirjoitti vuonna 1853 selostuksen Davit-Garedzin isien marttyyrikilvoituksista. Iisakin dagestanilaiset rosvot ottivat kiinni ja veivät mukanaan Dagestaniin, mutta tsaari Nikolai I:n (1825–1855) välityksen ansiosta hänet vapautettiin myöhemmin.

Pyhittäjämarttyyri Varlaam oli maallikkonimeltään Vasili Konopljov. Hän syntyi vuonna 1858 Permin läänissä talonpoikaisperheeseen, joka kuului papittomien vanhauskoisten lahkoon. Vasili oppi lukemaan yhdeksänvuotiaana ja käytti sen jälkeen kaiken vapaa-aikansa lukemiseen. Hän pohti paljon uskoa, vanhauskoisuutta ja ortodoksisuutta ja unohti niitä ajatellessaan kaiken muun. Öisin hän nousi usein ikonien eteen rukoilemaan ja anoi Jumalaa osoittamaan hänelle oikean pelastuksen tien. Hän ei edes mennyt naimisiin, jotta voisi paneutua etsimään oikeaa hengellistä suuntaa. Näin hän eli 35-vuotiaaksi asti. 

Asioita tutkiessaan Vasili huomasi, etteivät vanhauskoisten syytökset ortodokseja kohtaan olleet aina perusteltuja. Eräänä kaikkien pyhien sunnuntaina hän koki käänteentekevän ihmeen. Lähiseudulla Belaja Gorassa oli ortodoksinen kirkkojuhla, johon myös vanhauskoiset tapasivat osallistua. Vasili lähti kuitenkin erääseen vanhauskoisten luostariin, jossa hän rukoili, että Jumala antaisi hänelle merkin, kumpi osapuoli on väärässä, vanhauskoiset vai ortodoksit: ”Herra, jos Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole menettänyt armolahjoja tekemiensä uudistusten vuoksi, niin lähetä nyt, heidän pappiensa kokoonnuttua juhlaan Belaja Goraan, runsas sade tämän helteen aikana, jotta ymmärtäisin, toimiiko Pyhän Hengen armo heidän kauttaan.” Paluumatkalla luostarista Vasili kuuli, että Belaja Gorassa oli todella juhlallisen rukouspalveluksen aikana alkanut kova sade.

Keskustelut ortodoksipappien kanssa hälvensivät Vasilin viimeiset epäilyt. Hengellisen etsintänsä päätteeksi hänet liitettiin mirhavoitelun sakramentin kautta ortodoksiseen kirkkoon. Samalla kirkkoon liitettiin hänen 75-vuotias isänsä, nuoremmat veljet Anton ja Pavel vaimoineen ja lapsineen sekä vanhemman sisaren perhe, kaikkiaan 19 henkeä. 

Marraskuussa 1893 Vasili vihittiin viitankantajamunkiksi ja hän asettui kilvoittelemaan Belaja Goraan. Seuraavan vuoden helmikuussa Vasili vihittiin ensin munkiksi nimellä Varlaam ja kolmen viikon kuluttua pappismunkiksi. Hänet nimitettiin uuden rakenteilla olevan ja lähetystyöhön keskittyvän luostarin johtajaksi Belaja Goraan. Varlaam otti luostarissa käyttöön typikonin mukaisen jumalanpalvelusjärjestyksen ja piti jatkuvasti opetuspuheita. Hänen kokemuksensa, viisautensa, askeettisuutensa ja hyväntahtoisuutensa vetivät ihmisiä puoleensa. Luostari tuli tunnetuksi ”Uralin Athoksena” ja lohdutuksen paikkana kärsiville.

Kesällä 1917 luostarissa vietettiin suurta juhlaa, uuden pääkirkon vihkiäisiä. Vieraita tuli ympäri Venäjää ja lähiseutujen asukkaat saapuivat ristisaatoissa eri tahoilta. Jumalanpalvelukset toimitettiin taivasalla. Seuraavana kesänä elokuussa bolševikit valtasivat luostarin. He häpäisivät pääkirkon alttarin, tekivät arkkimandriitta Varlaamin keljasta käymälän ja muuttivat ikonimaalaamon teatteriksi, jossa luostarin nuoret laulajapojat pakotettiin laulamaan sopimattomia lauluja. Arkkimandriitta Varlaam pidätettiin ja matkalla lähikaupunkiin hänet teloitettiin ampumalla. Pyhittäjä Varlaamin lisäksi 26 luostarin munkkia kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.