18.5.2021

Sävelmä
6. säv.

m:t Heraklios, Paulinos ja Benedimos (+ 200-l.)

m:t Pietari, Andreas, Paavali, Dionysia ja Kristina (+ 249)

m:t Klaudia, Faeine ja Julia (+ 306)

Epistola
Ap. t. 21:26–32

Ap. t. 21:26–32

26 Paavali otti miehet mukaansa ja puhdistautui seuraavana päivänä heidän kanssaan. Sitten hän meni temppeliin ja ilmoitti, milloin heidän puhdistumisaikansa päättyisi ja kunkin puolesta suoritettaisiin uhri. 27 Juuri kun seitsemän päivän määräaika oli päättymässä, Aasian maakunnasta tulleet juutalaiset näkivät Paavalin temppelissä. He yllyttivät väkijoukkoa mukaansa, kävivät käsiksi Paavaliin 28 ja huusivat: "Israelilaiset, tulkaa auttamaan! Tässä on se mies, joka kaikkialla levittää oppiaan ja puhuu meidän kansaamme ja lakiamme ja tätä paikkaa vastaan. Nyt hän on jopa tuonut kreikkalaisia temppeliin ja saastuttanut tämän pyhän paikan." 29 He näet olivat vähän aikaisemmin nähneet efesolaisen Trofimoksen kaupungilla Paavalin seurassa ja luulivat Paavalin tuoneen hänet temppeliin. 30 Koko kaupunki joutui kuohuksiin, ja ihmisiä virtasi paikalle joka puolelta. Väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, hänet raastettiin ulos temppelistä, ja temppelin portit lyötiin hänen takanaan kiinni. 31 Väkijoukko olisi tappanut Paavalin, mutta silloin roomalaisen sotaväenosaston komentaja sai tiedon, että koko Jerusalem kuohui. 32 Hän otti kiireesti sadanpäälliköitä ja sotamiehiä mukaansa ja riensi paikalle. Kun juutalaiset näkivät komentajan ja sotilaat, he lakkasivat lyömästä Paavalia.

Joh. 16:2b–13a
Joh. 16:2–13

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle. 3 Näin he tekevät, koska he eivät tunne Isää eivätkä minua. 4 Olen puhunut tämän teille siksi, että kun se aika tulee, te muistaisitte minun sanoneen tämän teille. "En ole aikaisemmin puhunut teille tästä, koska olen itse ollut kanssanne. 5 Mutta nyt minä menen hänen luokseen, joka on minut lähettänyt. Kukaan teistä ei kysy minulta, minne minä menen, 6 vaan sydämenne on täynnä murhetta sen johdosta, mitä teille sanoin. 7 Mutta minä sanon teille totuuden: teille on hyödyksi, että minä menen pois. Ellen mene, ei Puolustaja voi tulla luoksenne. Mutta mentyäni pois minä lähetän hänet luoksenne, 8 ja hän tulee ja paljastaa, että maailma on väärässä, hän paljastaa, mitä on synti, mitä vanhurskaus ja mitä tuomio. 9 Synti on siinä, että ihmiset eivät usko minuun, 10 vanhurskaus tulee julki siinä, että minä menen Isän luo ettekä te enää näe minua, 11 ja tuomio on siinä, että tämän maailman ruhtinas on tuomittu. 12 "Paljon enemmänkin minulla olisi teille puhuttavaa, mutta te ette vielä kykene ottamaan sitä vastaan. 13 Kun Totuuden Henki tulee, hän johtaa teidät tuntemaan koko totuuden. Hän ei näet puhu omissa nimissään, vaan puhuu sen, minkä kuulee, ja ilmoittaa teille, mitä on tuleva.

Päivän synaksario

18.5.

Pyhät marttyyrit Heraklios, Paulinos ja Benedimos olivat ateenalaisia kristittyjä, jotka varhaiskirkon aikana saarnasivat pelotta evankeliumia ja kehottivat julkisesti pakanoita luopumaan taikauskostaan. Heidät pidätettiin ja vietiin kuvernöörin eteen, heitä piestiin ja kidutettiin ja lopulta heidät heitettiin palavaan uuniin, missä he kärsivät marttyyrikuoleman. Heitä muisteltiin jo 300-luvun syyrialaisessa martyrologiassa.

Pietari oli nuori palavasydäminen kristitty Hellespontoksen[1] Lampsakoksesta. Hänet pidätettiin keisari Deciuksen (249–250) aloittamissa kristittyjen vainoissa ja vietiin Aasian prokonsulin Optimuksen eteen. Tämä kehotti häntä uhraamaan jumalatar Afroditelle. Ehdotus loukkasi Pietaria ja hän vastasi, ettei hän koskaan uhraisi kevytkenkäiselle naiselle, sillä ylistys ja palvonta kuuluvat ainoastaan todelliselle Jumalalle. Näiden sanojen takia hänet sidottiin kidutuspyörään, johon oli kiinnitetty teräviä puupalasia murskaamaan kidutettavien luita. Mitä julmemmaksi kidutus kävi, sitä rohkeammaksi Pietari osoittautui. Sääliväinen hymy huulillaan hän katsoi kiduttajiaan ylistäen samalla Jumalaa, joka antoi hänelle voimaa. Maaherra tunsi tulleensa naurunalaiseksi ja määräsi Pietarin mestattavaksi.

Sen jälkeen prokonsuli matkusti suuren seurueen kanssa Troakseen, jossa hänen eteensä tuotiin kolme kristittyä Andreas, Paavali ja Nikomakhos. Kaksi ensin mainittua olivat kotoisin Mesopotamiasta ja palvelivat sotilaina. He olivat kääntyneet kristityiksi Kristina-nimisen neidon vaikutuksesta. He kaikki tunnustivat kirkkaalla äänellä olevansa kristittyjä. Kidutuksissa Nikomakhos antoi kuitenkin periksi ja kielsi uskonsa. Hän oli tuskin ehtinyt viedä uhraamistaan pakanajumalalle loppuun, kun hän joutui Paholaisen saaliiksi saaden kauhean sairauskohtauksen, johon hän kuoli.

Silloin 16-vuotias tyttö Dionysia yleisön joukosta huusi yhtäkkiä: ”Kurja mies, kuinka saatoit vetää päällesi kuvaamattoman kauheat ikuiset rangaistukset voittaaksesi yhden tunnin elämää?” Tyttö otettiin heti kiinni ja vietiin maaherran eteen. Hän tunnusti olevansa kristitty. Kun mitkään uhkaukset eivät tehonneet Dionysiaan, hänet annettiin kahden kevytmielisen nuoren sotilaan käsiin. Kun he yrittivät saada hänet suostumaan sopimattomiin tekoihin, neidon suojelusenkeli ilmestyi heille valtaisana valoisana hahmona. Kauhistuneina nuorukaiset heittäytyivät Dionysian jalkoihin ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan.

Aamulla kansa keräytyi prokonsulin palatsin eteen ja Artemiksen papin yllyttäminä vaativat prokonsulia luovuttamaan heille Andreaksen ja Paavalin. Kun nämä kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heitä piestiin ruokokepeillä, minkä jälkeen heidät luovutettiin kansalle kivitettäviksi. Dionysia, joka kuuli metelin vankilaan, onnistui pääsemään ulos ja heittäytyi itkien kuolemaisillaan olevien marttyyrien päälle. Hän huusi: ”Elääkseni teidän kanssanne taivaassa tahdon kuolla kanssanne maan päällä!” Hallitsijan käskystä hänet revittiin irti heistä, ettei hänen toiveensa toteutuisi, ja vietiin mestattavaksi toiseen paikkaan. Niin hänkin sai osakseen marttyyrikuoleman. Myös pyhä Kristina surmattiin mestaamalla.


[1] Euroopan ja Aasian välinen salmi, joka yhdistää Marmaranmeren Välimereen.

Keisari Dionysioksen vainojen ollessa pahimmillaan vuonna 303 Galatian maaherra Teoteknos, joka oli julma ja verenhimoinen mies, pidätti Ankarassa seitsemän kunnianarvoista neitsyttä, jotka olivat nuoruudestaan asti omistautuneet Kristukselle. Havaittuaan heidät taipumattomiksi uskossaan hän luovutti heidät muutamille nuorille elostelijoille raiskattaviksi. Häpeämättömin heistä kävi käsiksi 70-vuotiaaseen Tekusaan. Tämä purskahti itkuun rukoillen miestä armahtamaan hänen kuihtunutta ruumistaan ja harmaita hiuksiaan, niin että hän saisi säilyttää neitsyytensä loppuun asti. Nuorukaisia alkoi hävettää ja he poistuivat jättäen neitseet rauhaan.

Kun maaherra Teoteknos sai kuulla suunnitelmansa epäonnistumisesta, hän päätti vihkiä seitsemän neitsyttä Artemis- ja Athena-jumalattarien mysteereihin näiden vuotuisena yhteisenä juhlana. Juhlaseremonioihin kuului, että jumalattarien patsaat kannettiin juhlallisessa kulkueessa läheiselle järvelle pestäväksi. Kun juhlapäivä koitti, neitseet pantiin alastomina juhlakulkuetta johtaviin vaunuihin. Kun kulkue saapui järveen laskevan joen rannalle, he kieltäytyivät vihaisesti ryhtymästä väärien jumaluuksien papittariksi. Seurauksena oli, että heidän kaulaansa sidottiin raskas kivi ja heidät kaikki hukutettiin järven pohjaan.

Yön tultua pyhä Tekusa ilmestyi veljenpojalleen Teodotokselle, jonka hän oli kasvattanut rakastamaan hyveellistä elämää. Vainojen puhjettua tämä oli henkensä kaupalla ryhtynyt palvelemaan uskontunnustajia ja vainojen uhreja. Tekusa muistutti häntä ilmestyksessä niistä vaivoista, joita hän oli nähnyt poikaa kasvattaessaan. Hän määräsi, että Teodotoksen oli heti seurauksia pelkäämättä nostettava ylös järven pohjasta hänen ja hänen kumppaniensa ruumiit. Myös pyhä marttyyri Sosandros ilmestyi ja karkotti järveä vartioivat sotilaat. Sitten alkoi ennen kuulumattoman raju myrsky, joka heitti marttyyrien ruumiit järven laskujoen rantatörmälle. Näin Teodotos ja hänen kumppaninsa saattoivat korjata pois pyhien marttyyrien ruumiit ja saattaa ne asianmukaisesti haudan lepoon.

Seuraavana päivänä pakanat kuulivat marttyyrien ruumiiden katoamisesta. Uutinen raivostutti heitä niin, että he pidättivät kaikki kristityt, jotka vain pystyivät löytämään, ja kiduttivat heitä. Yksi Teodotoksen toveri, joka ei pystynyt kestämään kidutuksia, paljasti, mihin marttyyrien ruumiit oli haudattu. Maaherra käski välittömästi kaivaa ne esiin ja antoi polttaa ne. Heti tästä petoksesta kuultuaan Teodotos meni vapaaehtoisesti tuomittavaksi. Hän kävi loistavan marttyyrikilvoituksen ja liittyi voittajana toisten pyhien marttyyrien seuraan.

Pyhä Eufrasia oli kotoisin Nikeasta. Keisarien Diocletianuksen ja Maximoksen toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana 300-luvun alussa hänet pidätettiin kristittynä ja vietiin tuomioistuimen eteen vastaamaan uskostaan. Raskaiden kidutusten jälkeen hänet heitettiin lopulta mereen. Näin hän vei marttyyrikilvoituksensa täydelliseen loppuun.

Pyhät marttyyriveljekset David ja Taritšan (Tatšan) Georgialaiset syntyivät Georgiassa 600-luvulla. Heidän vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja kuninkaan sukulaisia. Heidän isänsä, armenialainen Vardan kuoli heidän ollessaan vielä pieniä, ja heidän äitinsä Taginen pakanallinen veli Teodosios anasti perheen omaisuuden itselleen. Teodosios pelkäsi, että hänen sisarensa ja tämän pojat alkaisivat vaatia omaisuuttaan takaisin, ja yritti houkutella heitä omaan pakanauskoonsa ja lupasi adoptoida lapset, mutta Tagine sanoi: ”Riittää, että olet ryöstänyt heidän maallisen omaisuutensa, mutta sinä et voi viedä heiltä heidän perintöään, jonka he saavat Isältä taivaassa!” Myöskään pojat eivät suostuneet kieltämään Kristusta vaan olivat valmiita kärsimään rakkaudesta Herraan ja Taivaalliseen Isään.

Kun suostuttelu ei auttanut, Teodosios päätti murhata pojat salaa, mutta Tagine sai vihiä hänen suunnitelmastaan ja pakeni lasten kanssa Armenian vuorille. Teodosios sai selville, missä he olivat, ja lähti aseistettujen sotilaiden saattamana surmaamaan heidät. Lampaita paimentamassa ollut David ilahtui nähdessään enonsa ja juoksi syleilemään häntä, jolloin Teodosios murhasi hänet veitsellä. Sauva herposi marttyyri Davidin kädestä ja putosi maahan, missä se ihmeellisesti muuttui isoksi puuksi. Kaksisataa vuotta myöhemmin joukko kristittyjä kaatoi puun ja jakoi sen pyhät palaset keskenään.

Davidin veli Taritšan, joka oli nähnyt veljensä murhan, juoksi hakemaan apua Divrin kylästä, mutta takaa-ajajat saivat hänet kiinni ja pistivät hänetkin kuoliaaksi. Kun he palasivat Teodosioksen luokse, he huomasivat, että Jumala oli rangaissut häntä tekemällä hänet sokeaksi. Vähitellen Teodosios alkoi katua tekoaan ja hänen silmänsä täyttyivät katkerista kyynelistä.

Aluksi Tagine oli raivoissaan veljelleen, ja ihmiset, jotka kuulivat lohduttoman äidin itkun, itkivät yhdessä hänen kanssaan. Mutta kun hän hyväili elottomien poikiensa ruumiita, Teodosios sanoi hänelle: ”Rukoile pyhiä marttyyreja, että Herra armahtaisi minua ja tekisi minut kelvottoman kelvolliseksi ottamaan vastaan Kristuksen Jumalan sinetin. Hän on ainoa tosi Jumala!” Kun Tagine kuuli veljensä sanat, hän käsitti, että Jumala oli ottanut hänen poikansa vastaan pyhinä uhreina, ja sanoi veljelleen: ”Antakoon Jumala sinulle anteeksi minun poikieni murhan!” Sitten hän otti multaa, johon hänen poikansa Davidin veri oli vuotanut, ja siveli sillä veljensä silmiä. Heti paikalla Teodosios sai näkönsä takaisin. Tämä tapahtui vuonna 693. Jumala todisti marttyyriensa pyhyyden antamalla heidän ruumiidensa vielä säteillä kirkasta valoa joka ilta pimeän tullen.

Teodosios tunnusti syntinsä katolikoksen itsensä edessä ja katui niitä. Hänet kastettiin ja hän pystytti kirkon sisarenpoikansa pyhän marttyyri Davidin muistolle. Divrin kaupungin johtaja otti haltuunsa pyhän marttyyri Taritšanin reliikit ja rakensi hänelle omistetun kirkon. Marttyyrien äiti Tagine nukkui myöhemmin pois rauhassa.

Pyhä Stefanos Uusi syntyi vuonna 867 ja oli keisari Basileios I Makedonialaisen (867–886) ja tämän toisen vaimon Eudokia Ingerinan poika. Hän oli poikkeuksellinen lahjakkuus, josta tuli jo teini-ikäisenä patriarkka Fotios Suuren oppilas ja apulaispiispa. Fotioksen erottamisen jälkeen Stefanoksen veli keisari Leo VI Viisas ja pyhä synodi valitsivat Stefanoksen Konstantinopolin patriarkaksi vuonna 886 vain yhdeksäntoista ikäisenä – joidenkin lähteiden mukaan hän olisi ollut ainoastaan viidentoista.

Stefanos osoitti nuoresta iästään huolimatta suurta kypsyyttä, viisautta ja hyveellisyyttä. Hän oli Kristuksen lauman valpas vartija ja uskollinen paimen. Stefanos huolehti leskistä, orvoista ja muista köyhistä ja auttoi vääryyttä kärsineitä. Hän miellytti Jumalaa kaikessa mitä tekikin. Jumala kutsui hänet luokseen jo kuuden vuoden patriarkkakauden jälkeen vuonna 893 vain 25 vuoden ikäisenä.

Pyhittäjä Makari syntyi vuonna 1792 Vjazmassa, jossa hänen isänsä Jakov Gluharev palveli pappina. Poika sai kasteessa nimen Mikael. Isä Jakov oli suorittanut pappisseminaarin täyden oppimäärän, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Hän antoi kotona pojalleen perusteellisen alkeisopetuksen. Seurakuntakoulun ja pappisseminaarin jälkeen Mikael jatkoi opintoja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Hänen syvä perehtyneisyytensä kieliin, teologiaan ja eri tieteenaloihin erotti hänet muista opiskelijoista ja hänet otettiin suoraan akatemian toiselle kurssille. Jo seitsemänvuotiaana Mikael oli kääntänyt kotonaan lyhyitä tekstejä latinaksi ja kaksikymmenvuotiaana hän osasi hepreaa, ranskaa ja saksaa. Akatemian rehtori pyhä Filaret Moskovalainen (19.11.) mieltyi lahjakkaaseen opiskelijaan. Hänestä tuli Mikaelin hengellinen ohjaaja ja suojelija ja heidän hengellinen yhteytensä säilyi läpi vuosien. Pyhän Filaretin vaikutuksesta Mikael kiinnostui askeettisesta elämäntavasta. Hän luki Filokaliaa ja tunnusti päivittäin ajatuksensa ohjaajalleen.

Akatemian opintojen jälkeen nuori teologian maisteri määrättiin Ukrainaan Ekaterinoslavin pappisseminaarin opettajaksi. Siellä hän tutustui moldovalaisiin munkkeihin, jotka olivat pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaita. Pyhittäjä Paisin opetukset mielen rukouksesta ja hengellisestä ohjauksesta löysivät vastakaikua Mikaelin sydämestä. Vuonna 1818 hän vihkiytyi munkiksi vain 25 vuoden ikäisenä saaden nimekseen Makari. Seuraavana päivänä hiippakunnan piispa Job vihki hänet munkkidiakoniksi ja parin päivän kuluttua pappismunkiksi.

Ennen pitkää Makari joutui kuitenkin piispansa epäsuosioon; tämä väheksyi jatkuvasti Makarin mielipiteitä työasioissa ja sorti häntä. Myöhemmin Makari tosin totesi, että kaikki tapahtui Jumalan sallimuksesta hänen oman ”oppineen ylpeytensä” pois juurimiseksi. Omasta pyynnöstään hänet kuitenkin siirrettiin toiseen hiippakuntaan, jossa hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon ja nimitettiin Kostroman pappisseminaarin rehtoriksi ja luostarin johtajaksi. Hän luki paljon erityisesti Makarios Egyptiläisen, Maksimos Tunnustajan ja Dionysios Areiopagiitan teoksia. Mutta Kostromassakaan hän ei saanut osakseen ymmärtämystä. Hallinnolliset tehtävät rasittivat hänen askeettista, suoraa ja vilpistelemätöntä luonnettaan. Ohjaajansa kanssa neuvoteltuaan hän päätti jättää julkisen työnsä ja siirtyi vuonna 1825 Kiovan luolaluostariin.

Elämä suuressa kansoitetussa luostarissa osoittautui raskaaksi yksinäisyyttä kaipaavalle kilvoittelijalle. Jo vuoden kuluttua Makari siirtyi Glinskin erakkolaan Kurskin hiippakunnassa. Siellä hän – hengellisen akatemian loistavin arvosanoin suorittanut arkkimandriitta ja luostarin johtaja – hakeutui oppimattoman mutta hengellisesti kokeneen igumeni Filaretin ohjaukseen. Esimiehen asemasta vapautuneena hän antautui jälleen kilvoittelemaan kuuliaisuudessa. ”Kristuksen koulun” hiljaisuudessa hän tutkiskeli sielunsa salaisia kätköjä ja laskeutui oman voimattomuutensa tuntien nöyryyden laaksoon. Myöhemmin hän kuitenkin totesi, että opetustyön jättäminen niin Ekaterinoslavissa kuin Kostromassakin oli ollut pakoa elämän golgatalta.

Kilvoitustensa ohella Makari teki Glinskin erakkolassa käännöstöitä. Juhlapäivinä hän piti kirkossa kansantajuisia ja vakuuttavia opetuspuheita. Hänen oma perimmäinen kutsumuksensa löytyi vuonna 1829, kun hän pyhän metropoliitta Filaretin siunauksella hakeutui lähetystyöhön turkinsukuisten kansojen pariin Altaille.

Makari matkusti ensin Siperiaan Tobolskiin ja sieltä edelleen määränpäähänsä Bijskin alueelle. Ennen hänen tuloaan paikallinen pappi oli kastanut vain noin 300 henkeä, joten miltei kaikki alueen asukkaat olivat pakanoita. Makarilla oli mukanaan kaksi avustajaa, joita varten hän laati yhteiselämän säännöt. Heidän tuli pitää kaikkea omaisuutta yhteisenä ja ohjenuoranaan yhteiselämäluostareiden sääntöjä sekä tunnustaa usein ajatuksensa ja kiusauksensa hengelliselle isälleen. Hän valitsi mission pääpaikaksi Majman kylän ja perusti lisäksi leirit läheiseen Ulalan kylään ja Teletskojejärvelle. Seudulla asui kolme venäläistä mehiläistenhoitajaa ja muutamia kristinuskoon kääntyneitä tataariperheitä.

Aluksi Makari kohtasi monenlaisia esteitä saarnatessaan Jumalan sanaa altailaisille ja tataareille. Hän ei osannut paikallisia kieliä ja paikalliset asukkaat karttoivat niin häntä kuin kristinuskoakin. Vähän kerrassaan he kuitenkin vakuuttuivat Makarin vilpittömyydestä ja hyväsydämisyydestä ja ymmärsivät, ettei hänestä ollut kenellekään vaaraa, ja alkoivat kunnioittaa häntä. Makarin julistamat totuuden sanat läpäisivät heidän sydämensä ja monet kääntyivät kristinuskoon. Lopulta nekin, jotka olivat ensin muuttaneet kauemmas isä Makarista, tulivat kasteelle.

Pian Altaille tultuaan Makari alkoi kirjoittaa muistiin altailaisten kielten sanoja ja kokosi 3000 sanaa käsittävän sanakirjan. Vuonna 1832 hän palkkasi hyvän tulkin ja alkoi tämän avustuksella kääntää tärkeimpiä rukouksia ja osia jumalanpalveluksista sekä evankeliumia ja katkelmia Uudesta ja Vanhasta testamentista paikalliselle kielelle.

Lähetystyön edistyessä Makari siirsi lähetysaseman Ulalaan ja perusti sen yhteyteen koulun, jossa paikallisille asukkaille opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa. Ulalasta käsin hän teki matkoja paimentolaisina elävien tataarien ja kalmukkien luo. Hän myös ymmärsi nopeasti, ettei vastakääntyneitä voinut jättää oman onnensa nojaan, vaan että he tarvitsivat monenlaista apua. Niinpä hän alkoi rakennuttaa kääntyneitä varten taloja, hankkia karjaa, maanviljelysvälineitä ja siemeniä sekä opettaa heille vakinaista elämäntapaa paimentolaisuuden sijaan. Tähän kaikkeen hän käytti oman palkkansa.

Neljäntoista vuoden aikana isä Makari kastoi noin 700 aikuista ja saman verran lapsia. Ulalaan perustettiin naisyhteisö, josta sittemmin muodostui luostari.

Heikentynyt terveys pakotti isä Makarin jättämään lähetystyön vuonna 1844. Hän siirtyi Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtajaksi Bolhovin kaupunkiin Venäjälle. Muutaman vuoden kuluttua hän sai luvan lähteä pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, mutta matka jäi tekemättä. Pyhittäjä Makari antoi henkensä rauhallisesti Herran käsiin toukokuun 18. päivänä vuonna 1847. Hänen viimeiset sanansa kuolinhetkellä olivat: ”Kristuksen valo valaisee kaikkia.” Aikalaiset nimittivät häntä ”käytännössä toteutetuksi evankeliumiksi”.

Pyhittäjä Makarin kunnioitus alkoi pian hänen kuolemansa jälkeen. Toinen pyhä Makari (Nevski, ks. 16.2.), joka sittemmin valittiin Moskovan metropoliitaksi, jatkoi hänen työtään Altailla. Hän kääntyi usein rukouksissaan pyhittäjä Makarin puoleen ja tunsi aina saavansa häneltä apua. Pyhittäjä Makari kanonisoitiin Siperian paikalliseksi pyhäksi vuonna 1983. Yleiseen pyhienkalenteriin hänen nimensä liitettiin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.