13.2.2021

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Maitotuotteet ja muna sallittu

Laskiaisviikon lauantai

Kaikkien askeesissa kirkastuneiden pyhittäjäisien ja
jumalankantajaisien muisto

pt. Martinianos (+ 300-l.)

pt. Zoe ja Fotine (+ 300-l.)

Epistola
Room. 14:19–23, 16:25–27
Gal. 5:22–6:2 (pyhittäjät)

Room. 14:19–23, 16:25–27

19 Pyrkikäämme siis rakentamaan rauhaa ja vahvistamaan toisiamme. 20 Älä ruoan vuoksi hajota Jumalan työtä. Kaikki tosin on puhdasta, mutta ihmiselle on pahaksi, jos hän syö jotakin, mikä loukkaa omaatuntoa. 21 Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi. 22 Säilytä sinä oma uskosi Jumalan edessä. Onnellinen se, joka ei tuomitse itseään siitä minkä uskoo oikeaksi. 23 Mutta se, joka epäröi ja silti syö, on tuomittu, koska hän ei toimi uskon perusteella. Kaikki, mikä ei perustu uskoon, on syntiä. 16:25 Ylistys hänelle, joka pystyy voimallaan vahvistamaan teitä, niin kuin ilmoittaa evankeliumi, jota minä julistan, sanoma Jeesuksesta Kristuksesta, se paljastettu salaisuus, joka on ikiajoista saakka ollut kätkettynä! 26 Nyt se on saatettu julki ja annettu ikuisen Jumalan käskystä profeetallisissa kirjoituksissa tiedoksi kaikille kansoille, jotta ne johdettaisiin uskoon ja kuuliaisuuteen. 27 Saakoon Jumala, joka yksin on viisas, Jeesuksen Kristuksen kautta ikuisen ylistyksen! Aamen.

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Matt. 6:1–13
Matt. 11:27–30 (pyhittäjät)
Matt. 6:1–13

Herra sanoi: 1 "Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne. 2 "Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. 3 Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, 4 jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. 5 "Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. 6 Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut. 7 "Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. 8 Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään. 9 Rukoilkaa te siis näin:     -- Isä meidän, joka olet taivaissa!     Pyhitetty olkoon sinun nimesi.     10 Tulkoon sinun valtakuntasi.     Tapahtukoon sinun tahtosi,     myös maan päällä     niin kuin taivaassa.     11 Anna meille tänä päivänä     jokapäiväinen leipämme.     12 Ja anna meille velkamme anteeksi,     niin kuin mekin annamme anteeksi     niille, jotka ovat meille velassa.     13 Äläkä anna meidän joutua kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Päivän synaksario

13.2.

Aquila oli syntyjään juutalainen ja kotoisin Pontoksesta. Hän oli asettunut vaimonsa Priscan (kr. Priskilla) kanssa Roomaan, jossa hän työskenteli teltantekijänä. Ilmeisesti Roomassa he myös kääntyivät kristityiksi. Kun evankeliumin julistaminen synnytti levottomuutta Rooman juutalaiskortteleissa, keisari Claudius määräsi vuonna 49 kaikki juutalaiset poistumaan kaupungista. Prisca ja Aquila siirtyivät Korinttiin, jonne apostoli Paavali hieman myöhemmin saapui Ateenasta.[1]

Paavali asui Aquilan ja Priscan luona, ja koska hän ei halunnut olla heille rasitukseksi, apostoli työskenteli yhdessä heidän kanssaan. Samalla hän opetti heille uskon salaisuuksia. Eräiden tietojen mukaan vasta Paavali kastoi heidät. Sapattina he kävivät synagogassa yhdessä.

Prisca ja Aquila olivat täydellisesti omistautuneita Herransa palvelemiselle. He auttoivat kirkkoa ja sen sanoman levittämistä kaikin keinoin, ja olivat valmiit kärsimään mitä tahansa Kristuksen tähden. Heidän kotinsa oli kristittyjen kokoontumispaikka. Paavali nimitti heitä ”työtovereikseen Jeesuksessa Kristuksessa”.

Kun Paavali lähti takaisin Aasian puolelle, Prisca ja Aquila seurasivat häntä. Efesoksessa he hankkivat käyttöönsä ison talon, jossa kristityt kokoontuivat pyhälle ehtoolliselle. Siellä Prisca ja Aquila johdattivat aleksandrialaisen juutalaisen Apolloksen (8.12.) Kristuksen tuntemiseen.

Prisca ja Aquila palasivat Roomaan vuonna 58. Heidän kodistaan tuli taas kristittyjen kokoontumispaikka. Roomalaisille kirjoittaessaan apostoli Paavali ylisti heitä: ”He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat.”[2] Syystä tai toisesta Paavalilla oli tapanaan mainita Priscan nimi ensin.

Myöhemmin Prisca ja Aquila palasivat Efesokseen. Kun Paavali oli vangittuna Roomassa, hän lähetti heille terveisiä Timoteuksen kautta (2. Tim. 4:19).

Pyhät Prisca ja Aquila kärsivät marttyyrikuoleman ilmeisesti tulemalla mestatuiksi Efesoksessa. Tunnetaan tosin toinenkin traditio, jonka mukaan marttyyrikuolema tapahtui Roomassa. Joka tapauksessa Circus Maximuksen eteläpuoleisella kukkulalla oli Priscalle omistettu kirkko viimeistään 300-luvulla. Paavi Leo III (795–816) antoi sille uuden nimen molempien pyhien kunniaksi (Titulus Aquilae et Priscae). Pyhien Priscan ja Aquilan muistopäivä lännen kirkossa on 8.7. Taiteessa heitä on kuvattu teltantekijän välineiden kanssa tai Paavalin tapaan miekat kädessään.


[1] Ap.t. 18:1–3.

[2] Room. 16:4.

Pyhä Martinianos oli kotoisin Palestiinan Kesareasta ja eli 300-luvun lopulla. Ollessaan 18-vuotias hän siirtyi asumaan Kesarean lähellä sijaitsevalle Arkkivuorelle. Siellä hän kilvoitteli rukouksessa ja askeesissa 26 vuotta. Paholainen hyökkäsi häntä vastaan herättäen hänen ajatuksissaan monenlaisia taisteluja, mutta Jumalan avulla hän pysyi lujana kilvoituksessaan. Jumalan armo asui hänessä niin runsaana, että hän sai lahjan tehdä ihmeitä.

Martinianoksen maine levisi ympäristöön, ja hänen luonaan alkoi käydä paljon ihmisiä pyytämässä apua niin ruumiillisiin sairauksiin kuin taisteluun syntejä ja himoja vastaan. Jumala valaisi häntä antamaan jokaiselle sopivan neuvon ja oikeat ohjeet. Mitä enemmän hän teki hyvää, sitä kiivaammin sielunvihollinen tahtoi tuhota hänet. Paholainen sai liittolaisekseen Zoe-nimisen kevytmielisen naisen, joka alkoi kerskailla, että saisi kilvoittelijan helposti lankeamaan, koska tämän hyveellisyys johtui vain tilaisuuksien puuttumisesta.

Nainen keksi häpeämättömän juonen. Rajuilman aikana myöhään illalla hän ilmestyi ryysyihin pukeutuneena Martinianoksen keljaluolan ovelle väittäen olevansa eksynyt ja pyysi surkealla äänellä kilvoittelijaa ottamaan hänet yöksi keljaansa. Martinianos ei voinut jättää naista ulos rankkasateeseen, ja ulkona liikkui villipetojakin, joten hän päästi tämän sisään. Hän sytytti tulen, että nainen voisi lämmitellä, tarjosi tälle viikunoita ja jätti hänet keljansa etuhuoneeseen. Itse hän meni peremmällä olevaan pienempään luolaan ja rukoili siellä suurimman osan yötä.

Aamuyöstä Martinianosta alkoivat häiritä lihalliset ajatukset. Heti kun oli mahdollista, hän meni naisen luo kehottaakseen tätä lähtemään. Avattuaan oven hän ei nähnytkään enää kurjaa kerjäläistä vaan kauniisti koristautuneen nuoren naisen: Zoe oli vaihtanut vaatteensa. Hurmaavasti hymyillen tämä alkoi selittää olleensa jo pitkään rakastunut Martinianokseen ja muistutti, että olivathan profeetat ja apostolitkin olleet naimisissa. Martinianos ei pystynyt enää vastustamaan kiusausta vaan muuttui kuin tahdottomaksi. Kun hän ihmetteli, miten he tulisivat pariskuntana toimeen, nainen vastasi olevansa hyvin rikas ja antavansa kaiken omaisuutensa hänen hallintaansa. Martinianos suostui naisen houkutuksiin, mutta sanoi ensin käyvänsä ulkona katsomassa, ettei hänen luokseen ollut tulossa pyhiinvaeltajia.

Ulkona Martinianos tuli Jumalan armosta tuntoihinsa, ja katkera katumus jo pelkästä ajatukseen suostumisesta iski häneen kuin miekka. Hän keräsi oksia ja sytytti ne tuleen luolansa lattialla. Paljain jaloin hän astui liekkien keskelle. Kun hänen jalkansa olivat aikansa kärventyneet, hän hyppäsi pois nuotiosta ja huusi kovalla äänellä, niin että nainenkin sen kuuli: ”Miltäs tuntuu? Voitko, kurja, kestää tällaista poltetta? Jos voit, niin lähesty tuota naista ja pala ikuisesti helvetissä.” Sitten hän hyppäsi vielä uudestaan liekkeihin huutaen: ”Anna anteeksi, Herra, tämä sieluni synti. Sinä tiedät, että Sinua yksin olen rakastanut nuoruudestani lähtien ja Sinun tähtesi annan ruumiini tulelle.”

Kuullessaan tämän ja nähdessään, että vain ajatuksellisen syntiin suostumisen takia suuri kilvoittelija rankaisi ruumistaan noin ankarasti, Zoe tunsi piston sydämessään ja alkoi ajatella omia raskaita synnintekojaan. Hän heitti korunsa ja hienot vaatteensa tuleen ja lankesi pyhittäjän jalkoihin luvaten katumusta ja pyytäen tämän esirukouksia. Martinianos kehotti häntä menemään Jerusalemiin pyhän Paulan (26.6.) luostariin.

Martinianokselta kului palovammoista toipumiseen seitsemän kuukautta. Jalkojensa parannuttua hän päätti omaa heikkouttaan peläten vaihtaa asuinpaikkaa ja mennä jonnekin, missä olisi varmasti turvassa. Eräs hänen tuttavansa kapteeni suostui viemään hänet asumattomalle kalliosaarelle ja lupasi joka neljäs kuukausi tuoda hänelle leipää ja vettä, ja lisäksi hän voisi itse pyydystää kaloja. Vastalahjaksi Martinianos punoi kapteenille köysiä.

Kilvoittelija eli saarellaan luonnonvoimien armoilla vastustaen urhoollisesti paholaisen hyökkäyksiä. Kun kymmenen vuotta oli kulunut, lähivesillä sattui haaksirikko. Kaikki muut matkustajat paitsi eräs nuori nainen menehtyivät. Nainen ajelehti laudan varassa kohti Martinianoksen saarta. Tämä ymmärsi heti, että uusi kiusaus oli lähestymässä. Hän veti naisen kuiville, mutta sanoi tälle heti: ”Me emme pysty elämään täällä kahdestaan. Jää sinä tälle saarelle, kunnes kapteeni tulee. Vettä ja leipää täällä on riittävästi. Hänelle voit kertoa, mitä sinulle on tapahtunut, ja hän vie sinut kotiisi.” Sen jälkeen Martinianos vielä toivotti Fotine-nimiselle tytölle sielun pelastusta ja hyppäsi itse mereen. Paikalle ilmaantui kaksi delfiiniä, jotka kuljettivat hänet rannikolle.

Kun Martinianos huomasi, etteivät kiusaukset jätä häntä rauhaan, menipä hän minne tahansa, hän päätti ryhtyä viettämään samanlaista vaeltavaa elämää kuin apostolit. Kahdessa vuodessa hän kiersi peräti 164 kaupunkia, joista viimeinen oli Ateena. Siellä hän tunsi, että hänen lähtöhetkensä oli koittamassa. Hän kutsui paikalle kaupungin piispan, joka siunasi hänet ristinmerkillä, minkä jälkeen pyhittäjä Martinianos antoi valoisin kasvoin sielunsa Jumalan haltuun.

Sillä välin Fotine oli päättänyt jäädä pysyvästi kilvoittelemaan saarelle, niin suuren vaikutuksen kohtaaminen Martinianoksen kanssa oli tehnyt. Sama kapteeni, joka oli huolehtinut Martinianoksesta, huolehti hänestäkin. Vastapalvelukseksi Fotine kehräsi tämän perheelle villalankaa. Kuuden vuoden kuluttua kapteeni löysi saarelle tullessaan Fotinen kuolleena kädet ristissä rinnalla. Hän oli tuolloin 31-vuotias. Kapteeni vei hänen ruumiinsa Palestiinan Kesareaan, jonne hänet juhlallisesti haudattiin.

Pyhittäjää kiusannut Zoe puolestaan eli pyhän Paulan luostarissa kaksitoista vuotta ja kohosi sellaiseen pyhyyteen, että sai ihmeidentekemisen lahjan. Kerran pyhä Paula käski hänen rukoilla luostariin tulleen tuskallisen silmäsairauden vaivaaman naisen puolesta. Zoe teki kuten hänen ohjaajansa käski, ja sairaan silmät paranivat.

Eulogios oli antiokialainen munkki, josta tuli 500-luvun loppupuolella Jumalanäidille pyhitetyn luostarin igumeni. Teologisesti sivistyneenä ja voimakastahtoisena Khalkedonin tunnustuksen puolustajana hänet valittiin vuonna 581 Aleksandrian patriarkaksi. Hän johti kirkkoa 26 vuoden ajan.

Patriarkka Eulogioksen sihteereinä palvelivat muun muassa pyhät Sofronios (11.3.) ja Johannes Moskos, joka tunnetaan erityisesti Niityn kirjoittajana.[1]

Eulogios kunnioitti suuresti marttyyreja. Eräänä yönä Eulogios oli toimittamassa aamupalvelusta piispantalonsa kappelissa, kun hän huomasi vierellään ylidiakoni Julianoksen. Eulogios ihmetteli, kuinka tämä oli päässyt sisään, mutta jatkoi psalmien lukemista ja he kumarsivat toisilleen. Kun Julianos ei psalmien jälkeen noussut vaan jäi istumaan, Eulogios kysyi: ”Etkö aio nousta?” Julianos vastasi: ”En pääse ylös, jos sinä et ojenna kättäsi ja nosta minua.” Eulogios ojensi kätensä, veti hänet ylös ja jatkoi lukemista. Tämän jälkeen hän ei enää nähnyt Julianosta. Kun Eulogios myöhemmin alkoi kysellä, kuka oli päästänyt ylidiakonin yöllä sisään, kävi ilmi, ettei tämä ollut käynyt lähelläkään piispantaloa. Eulogios ymmärsi, että kyseessä oli ollut ylidiakonin suojeluspyhä Julianos, joka oli kehottanut piispaa ryhtymään toimiin, koska Pyhän Julianoksen kirkko oli sortumaisillaan. Tämän jälkeen Eulogios rakennutti uuden kirkon ja kaunisti sen näyttävästi.

Myös Rooman paavi Leo Suuri ilmestyi pyhälle Eulogiokselle kiittäen tätä kirjoitustensa puolustamisesta. Patriarkka Eulogios oli Rooman paavin Gregorius Suuren (12.3.) läheinen ystävä. Eräässä kirjeessään Eulogiokselle Gregorius antaa ymmärtää, että Pietarin saama apostolinen valta ei ole Rooman yksinoikeus vaan kolmen suuren istuimen eli Rooman, Antiokian ja Aleksandrian yhteinen asia.

Pyhä Eulogios nukkui pois Aleksandriassa vuonna 607, kolme vuotta ystävänsä Gregorius Suuren jälkeen. Hän jätti jälkeensä suuren määrän kirjoituksia Khalkedonin tunnustuksen puolustukseksi, mutta juuri mitään näistä ei ole säilynyt.


[1] Niitty. Kertomuksia taivaallisen ruusutarhan elämästä. Suom. J. Seppälä (Joensuun yliopisto 1998).

Pyhä Ermengild (Ermenilda) oli Kentin kuninkaan Earconbertin tytär. Ermengildin kahdesta veljestä tuli kuninkaita, hänen äidistään Sexburgasta (6.7.) ja sisarestaan Ercongotasta (23.2.) pyhiä. Ermengild meni naimisiin Mercian kuninkaan Wulfheren (658–675) kanssa. Ermengild oli luonteeltaan sävyisä, nöyrä, siveä ja oikeamielinen. Hän sai miehensä kääntymään kristityksi, ja yhdessä he tekivät paljon auttaakseen kristinuskon leviämistä ja kirkon vahvistumista alueellaan.

Ermengildin perhe oli poikkeuksellisen hurskas ja Jumalaa rakastava. Heidän tyttärestään Werburgasta (3.2.) tuli pyhä kilvoittelija. Heidän pojastaan Coenredista tuli Mercian kuningas (704–709), mutta hänkin kaipasi luostarielämään ja vihkiytyi munkiksi Roomassa.

Miehensä kuoltua Ermengild vetäytyi Sheppeyn saarelle Kentin pohjoisrannikolle samaan luostariin, jonka johtajana hänen äitinsä Sexburga toimi. Kun Sexburga vetäytyi Elyyn, Ermengildistä tuli hänen seuraajansa. Jonkin aikaa luostaria johdettuaan hän kuitenkin seurasi äitiään Elyyn ja alkoi taas kilvoitella tämän alaisuudessa. Sekä pyhä Ermengild että hänen äitinsä Sexburga nukkuivat pois joskus vuoden 700 tienoilla. Ermengildiä alettiin kunnioittaa pyhänä pian kuolemansa jälkeen.

Stefan Nemanja syntyi Zetan alueella Montenegrossa vuonna 1114. Alue oli tuolloin latinalaisten hallussa, ja Stefan kastettiin ensin roomalaiskatoliseen uskoon. Pian vanhemmat kuitenkin palasivat Serbiaan, ja Stefan kastettiin uudelleen ortodoksisella kasteella. Hänet kasvatettiin rakastamaan oikeata uskoa ja hyveellistä elämää. Hän sai jo nuorena maakunnan hallittavakseen. Kyvykkyytensä ja kansansuosionsa ansiosta hänen onnistui yhdistää serbien asuttamat alueet yhdeksi valtioksi, jota hän hallitsi suuriruhtinaana. Hänestä sai alkunsa Serbiaa 200 vuoden ajan (1172–1371) hallinnut Nemanjan dynastia, joka tuotti kirkolle monia pyhiä[1].

Stefan joutui taistelemaan valtaa tavoittelevia veljiään vastaan, jotka kannattivat roomalaiskatolista kirkkoa. Nämä telkesivät hänet välillä vankilaan, mutta kansa pysyi ortodoksisen Stefanin puolella. Horjumattoman uskonsa ansiosta ja pyhän suurmarttyyri Georgioksen ihmeellisellä avulla hän voitti vihollisensa ja sai lopulta veljensäkin katkaisemaan suhteet paaviin. Stefan kutsui myös koolle kirkolliskokouksen juuriakseen maasta pois harhaopit ja pakanuuden jäänteet ja vahvisti niin ortodoksista uskoa. Yhdessä vaimonsa Annan kanssa hän rakennutti monia kirkkoja ja luostareita.

Hankittuaan valtakunnalleen riippumattomuuden Konstantinopolista ja järjestettyään kirkon elämän vakaalle pohjalle Stefan luopui kruunusta noin 80 vuoden ikäisenä ja vihkiytyi munkiksi Studenitsan luostarissa saaden nimekseen Simeon. Hänen vaimonsa vetäytyi naisluostariin, jossa hän vietti vanhuudenpäivänsä nunna Anastasiana.

Muutaman vuoden kuluttua Simeon siirtyi poikansa pyhän Savvan luo Athosvuorelle Vatopedin luostariin. Hänestä tuli Savvan nöyrä oppilas. Savva puolestaan kaksinkertaisti kilvoituksensa täyttääkseen ne sekä itsensä että vanhan isänsä puolesta. Yhdessä he osallistuivat Vatopedin luostarin kunnostamiseen ja kaunistamiseen. Erään slaavilaisen munkkivanhuksen ehdotuksesta he hankkivat hallintaansa autioituneen Hilandarin luostarin ja alkoivat kunnostaa sitä Serbian kirkon keskukseksi Athosvuorella.

Vain kahdeksan kuukautta heidän Hilandarin luostariin muuttonsa jälkeen vanhus Simeon sairastui. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen munkkiveljet, pyysi anteeksi ja hyvästeli heidät. Hän pyysi Savvaa rukoilemaan puolestaan ja siirtämään hänen maalliset jäännöksensä aikanaan Serbiaan. Kasvot ilosta säteillen ja katse Jumalanäidin ikoniin kiinnitettynä hän lausui viimeisinä sanoinaan psalminlauseen: ”Kaikki, joissa henki on, kiittäkää Herraa!” Jumalan ylistys huulillaan hän antoi sielunsa Herralle helmikuun 13. päivänä vuonna 1200.

Pian pyhän Simeonin kuoleman jälkeen hänen ruumiistaan alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä. Pyhä Savva toi isänsä reliikit myöhemmin Serbiaan, jossa Savvan riitautuneet veljet Stefan ja Vukan pääsivät niiden avulla sovintoon. Kun ruhtinas Stefan aikoi poliittisista syistä kieltää ortodoksisen uskon vuonna 1216, reliikeistä valunut ihmeitä tekevä mirha ehtyi. Sitä alkoi virrata uudelleen vasta, kun pyhä Savva lähetti isälleen kirjeen tämän reliikkien äärellä luettavaksi. Pyhän Simeonin tyhjästä haudasta Hilandarin luostarissa puhkesi kasvamaan viiniköynnös, jonka rypäleiden kuivattuja siemeniä lähetetään ympäri maailmaan siunaukseksi lapsettomille aviopareille.


[1] Stefan-Simeonin itsensä lisäksi hänen vaimonsa, heidän poikansa Savva (12.1.), toinen poikansa Stefan II ja jälkimmäisen poika Stefan III vihkiytyivät kaikki munkiksi.

Marttyyripiispa Silvester (Justin Olševski) syntyi vuonna 1860 Kosovkan kylässä Kiovan läänissä. Hänen isänsä oli diakoni, ja Justinin lapsuus oli ortodoksisten jumalanpalvelusten valoisan tunnelman täyttämä. Aikanaan vanhemmat lähettivät Justinin Kiovan hengelliseen seminaariin. Hänen kiinnostuksensa teologiaan ja rukouksellinen mielenlaatunsa herättivät opettajien huomion. He suosittelivat häntä lukijaksi kuuluisalle dogmatiikan professorille arkkimandriitta Silvester Malevanskille, josta sittemmin tuli Kiovan apulaispiispa ja hengellisen akatemian rehtori. Arkkimandriitta Silvesterilla oli huonon näkönsä takia oma lukija, jonka tehtävänä oli lukea hänelle ääneen dogmaattisia teoksia ja olla apuna hänen teologisessa tutkimustyössään. Yhteinen työ lähensi oppilasta ja opettajaa. Heidän välilleen muodostui syvällinen ystävyys, joka kesti aina professori-piispan kuolemaan asti. Opettajan hengellisyys ja askeettinen elämäntapa vaikuttivat voimakkaasti nuoreen Justiniin.

Toinen seikka, joka vaikutti Justinin myöhempään elämään, oli tutustuminen erilaisiin rationalistisiin ja mystisiin lahkoihin. Opiskeluaikanaan hän vietti kaikki lomat kotikylässään, jossa evankelis-pietistinen stundistien lahko veti ihmisiä puoleensa. Justin alkoi perehtyä lahkolaisten ajatteluun ja näkemyksiin saadakseen selville, miten heidät voitaisiin parhaiten ohjata takaisin ortodoksisen kirkon piiriin. Nähdessään, miten nopeasti erilaiset lahkot levisivät Venäjällä, hän päätti heti akatemiaopintojen jälkeen omistautua ortodoksiselle sisälähetystyölle. Hän tuli siihen tulokseen, että pystyisi toimimaan lahkolaisten parissa tehokkaammin maallikkona kuin pappina, ja esitti näkemyksensä Kiovan metropoliitta Platonille, joka poikkeuksellisesti nimitti hänet maallikkona hiippakunnan sisälähetystyöntekijäksi. Käytännön työssä hankkimansa kokemuksen pohjalta Justin kirjoitti stundistien erehdykset paljastavan kirjan, josta otettiin useita painoksia ja joka oli arvokas apu seurakuntien papeille.

Vuonna 1890 Poltavan piispa Ilarion kutsui Justinin sisälähetystyöhön hiippakuntaansa ja opettajaksi hengelliseen seminaariin. Justinin ura sisälähetystyön alalla kesti yli kaksikymmentä vuotta. Hän oli tekemisissä laajojen kansankerrosten kanssa ja tapasi sekä vakaumuksessaan lujia ortodokseja että horjuvia tai uskosta kokonaan loitontuneita seurakuntalaisia, niin vanhauskoisia kuin uusien pietististen lahkojen kannattajia. Näin hänessä yhdistyivät perusteellinen teologian tuntemus ja työssä hankittu syvä käytännön kokemus. Hän piti puheita ja luentoja hiippakuntien sisälähetystilaisuuksissa jakaen niissä kokemustaan toisille.

Nähdessään Justinin menestyksekkään työn lahkolaisten parissa Poltavan piispa Ilarion ehdotti hänelle pappisvihkimystä. Justin suostui sillä ehdolla, että saisi pysyä naimattomana. Hänet vihittiin papiksi Herran temppeliintuomisen juhlapäivänä vuonna 1892.

Isä Justinin henkilökohtainen elämä oli askeettista. Hänellä ei ollut omaisuutta ja hän asui vaatimattomassa keljassa erään luostarin vierasmajan yhteydessä. Kaiken aikansa hän käytti rukoukseen, hengelliseen lukemiseen, hiippakunnan kiertämiseen, hengellisten koulujen johtamiseen ja sisälähetykseen liittyvien luentojen pitämiseen. Kesälomillaan hän omistautui rukouskilvoitukseen ja teki pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja Venäjän luostareihin. Erityisen lämmin suhde hänellä oli lapsiin. Koska hän ei ollut munkki, hänen oletettiin olevan naimisissa, ja monet kyselivät häneltä hänen perheestään ja lapsistaan. Hän vastasi aina, että hänellä oli lähes viisikymmentätuhatta Jumalan antamaa lasta. Hänellä oli eettisesti kohottava ja innostava vaikutus niin lapsiin kuin opiskeleviin nuoriin.

Hiippakunnan johto ehdotti 1900-luvun alussa useaan kertaan isä Justinille piispanvihkimystä, mutta nöyryydessään hän torjui ehdotukset. Vasta vuoden 1910 lopussa hän viimein myöntyi. Hänet vihittiin nopeasti munkiksi nimellä Silvester. Vuoden 1911 tammikuussa hänet nimitettiin ja vihittiin Poltavan hiippakunnan apulaispiispaksi.

Esipaimenena Silvester enensi rukouskilvoituksiaan. Hän toimitti liturgian neljänä päivänä viikossa ja hoiti antaumuksella piispalliset velvollisuutensa. Jo seuraavana vuonna pyhä synodi suunnitteli hänen siirtämistään toiseen hiippakuntaan, mutta Poltavan uskovien pyynnöstä hänen annettiin jäädä Poltavaan vielä kahdeksi vuodeksi.

Vuonna 1914 piispa Silvester nimitettiin Orenburgin hiippakunnan apulaispiispaksi Tšeljabinskin kaupunkiin. Sielläkin hän antautui kaikin voimin palvelemaan laumaansa. Hän käytti suurimman osan ajastaan vierailemalla seurakunnissa ja korjaamalla niiden elämässä huomaamiaan puutteita. Seuraavana vuonna pyhä synodi nimitti hänet Omskin hiippakunnan piispaksi, mutta seurakuntamatkan takia hän sai kuulla nimityksestään vasta viikon kuluttua. Hurskaaseen tapaansa piispa Silvester teki ennen Omskiin lähtöään pyhiinvaellusmatkan Irkutskiin kumartaakseen pyhän Innokentin (26.11.) reliikkejä. Ensimmäinen maailmansota oli syttynyt ja Silvester pyysi Irkutskin pyhiä esipaimenia anomaan hänelle Herralta voimaa ja rohkeutta johtaa hänelle uskottua laumaa pelastukseen Kristuksen luo.

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen vuodenvaihteessa 1917–1918 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka palautti kirkkoon patriarkan viran ja valitsi patriarkaksi pyhän Tiihonin (26.9.). Piispa Silvester osallistui kokoukseen ja palasi sen jälkeen Poltavan kautta Omskiin. Kaikkialla maassa näkyi moraalin ja talouselämän romahtaminen. Siviilijunat eivät kulkeneet, mutta piispa pääsi diakoninsa kanssa rintamalta palaavaan sotilasjunaan. Nuorten sotilaiden joukossa oli ateistisia kiihottajia, jotka panettelivat ortodoksista uskoa. Silvester, jolla oli vastuullaan yli puoli miljoonaa ihmissielua, kuunteli puhetta murheissaan. Hän tunsi, että hänen velvollisuutensa oli sanoa oma sanansa seurauksista välittämättä. Hän alkoi puhua sotilaille, että uskonnosta pitää kysyä heiltä, joille asia on uskottu. ”Lääkkeistä te kysytte lääkäriltä ja oikeudenkäynnistä asianajajalta; kysykää siis uskonnosta papeilta”. Hän alkoi vastailla sotilaiden kysymyksiin kertoen pyhäinjäännöksistä, pyhistä ja Johannes Kronstadtilaisesta (20.12.). Tunnelma vaunussa muuttui, ateistikiihottajat poistuivat junasta seuraavalla asemalla eikä kukaan enää sanallakaan pilkannut uskoa tai pyhiä asioita.

Vuoden 1918 alussa bolševikit ottivat vallan Omskissa. Kirkko erotettiin valtiosta ja uskovien vaino alkoi. Helmikuun alussa Omskissa järjestettiin jättiläismäinen ristisaatto, johon osallistuivat kaupungin kaikki seurakunnat. Piispa Silvesterin johtama saatto kulki pitkin katuja pysähtyen jokaisen kirkon edessä. Seuraavana yönä piispantaloon tunkeutui matruusijoukko. ”Missä piispa on?” he huusivat aseita heilutellen. ”Minä olen piispa”, Silvester vastasi. Revolveri ohimolle asetettuna hänet talutettiin pakkassäässä ilman talvivaatteita edustajien neuvoston taloon. Piispan pidätys saattoi kaupungin kuohuksiin, ja kahden päivän kuluttua hänet vapautettiin.

Vallankumouksen jälkeen Venäjällä alkoi kansalaissota. Valkokaartin joukot vapauttivat pian Omskin bolševikkien vallasta. Ennen pitkää kansalaissodan rintamalinja erotti Omskin ja koko Siperian muusta Venäjästä. Marraskuussa 1918 Siperian piispojen piispainkokous valitsi arkkipiispa Silvesterin Siperian väliaikaisen kirkollishallituksen johtoon. Ensitöikseen hän kumosi asetuksen kirkon ja valtion erosta. Kirkoille palautettiin omaisuus ja kouluissa alkoi taas uskonnonopetus. Viisi hengellistä seminaaria ja viisi opistoa aloitti toimintansa. Touko- ja kesäkuussa Silvester kiersi Siperian hiippakunnissa pitäen yli sata opetuspuhetta eri kirkoissa. Valkoarmeijan sotilaiden hengelliseksi ja moraaliseksi vahvistukseksi armeijaan lähetettiin yli kaksituhatta sotilaspappia.

Syksyllä 1919 amiraali Koltšakin johtaman valkoarmeijan joukot alkoivat vetäytyä Siperiasta. Omsk jäi jälleen bolševikkien käsiin. Arkkipiispa Silvester jäi horjumatta kaupunkiin yhdessä papiston ja laumansa kanssa. Hänet pidätettiin heti. Kaksi kuukautta häntä kidutettiin ja häneltä vaadittiin katumusta. Saamatta häntä murtumaan bolševikit surmasivat hänet julmalla ja piinallisella tavalla. Hänen kätensä naulittiin lattiaan ja sillä tavoin ristiinnaulittuna hänen ruumistaan poltettiin hehkuviksi kuumennetuilla latauspuikoilla. Lopuksi hänen sydämensä lävistettiin punahehkuisella puikolla. Arkkipiispa Silvester kärsi marttyyrikuoleman helmikuussa 1920. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 1998.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.