31.10.2020

Sävelmä
4. säv.

Karjalan valistajien yhteinen juhla

ap:t Stakhys, Apelles, Ampliatus, Urbanos, Narkissos ja Aristobulos (+ 1. vs.)

m. Epimakhos Egyptiläinen (+ 200-l.)

Pyhäinpäivä

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Karjalan valistajien yhteinen juhla)

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Viis. 5:15–6:3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Karjalan valistajien yhteinen juhla)
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Karjalan valistajien yhteinen juhla)
2. Kor. 5:1–10a

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

2. Kor. 5:1–10a

1 Me tiedämme, että vaikka tämä meidän maallinen telttamajamme puretaankin, Jumalalla on taivaassa meitä varten ikuinen asunto, joka ei ole ihmiskätten työtä. 2 Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, 3 sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi. 4 Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. 5 Juuri tähän Jumala on valmistanut meidät, ja vakuudeksi hän on antanut meille Hengen. 6 Olemme siis aina turvallisella mielellä, vaikka tiedämmekin, että niin kauan kuin tämä ruumis on kotimme, olemme poissa Herran luota. 7 Mehän elämme uskon varassa, emme näkemisen. 8 Mutta mielemme on turvallinen, vaikka haluaisimmekin muuttaa pois ruumiistamme, kotiin Herran luo. 9 Siksi myös pyrimme noudattamaan hänen mieltään, olimmepa jo perillä hänen luonaan tai vielä sieltä poissa. 10 Meidän kaikkien on tultava Kristuksen tuomioistuimen eteen.

Luuk. 6:17–23a (Karjalan valistajien yhteinen juhla)
Luuk. 8:16–21
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 8:16–21

Herra sanoi: 16 "Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten peitä sitä astialla tai pane sitä vuoteen alle. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. 17 Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon. 18 Tarkatkaa siis, miten kuulette. Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsellään olevan." 19 Jeesuksen äiti ja veljet tulivat tapaamaan häntä, mutta eivät tungoksessa päässeet hänen luokseen. 20 Jeesukselle ilmoitettiin: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat tavata sinut." 21 Mutta hän vastasi: "Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan."

Päivän synaksario

31.10.

Apostolit Stakhys, Apelles, Ampliatus, Urbanos, Narkissos ja Aristobulos kuuluvat Herran seitsemänkymmenen opetuslapsen joukkoon. Apostoli Paavali mainitsee heidät kirjeessään roomalaisille (16:8-10). Heidän elämästään ei ole säilynyt kovin tarkkoja tietoja.

Stakhysta Paavali kutsuu rakkaaksi ystäväkseen. Perimätiedon mukaan apostoli Andreas vihki Stakhyksen Byzantionin (myöh. Konstantinopoli) ensimmäiseksi piispaksi. Kristityt kokoontuivat kaupungin ulkopuolella Argyropoliksessa. Stakhyksen työn seurauksena heidän lukumääränsä kasvoi kahteen tuhanteen. Palveltuaan kirkkoa kuusitoista vuotta pyhä Stakhys nukkui pois rauhassa.

Apellesta Paavali kutsuu ”koetelluksi Kristuksen palvelijaksi”. Apelles johti seurakuntaa Vähän-Aasian Herakleiassa. Pyhän Hengen armovoimalla hän saattoi monia Kristuksen luokse ennen kuin nukkui pois.

Ampliatus oli Paavalin ”rakas uskonveli”. Hänet apostoli Andreas Ensinkutsuttu lähetti Makedoniaan Odyssopuloksen seurakunnan paimeneksi. Rohkean julistuksensa tähden hän kärsi marttyyrikuoleman pakanoiden käsissä.

Myös pyhä Urbanos toimi apostoli Andreaksen siunauksella Makedoniassa. Hän julisti Kristusta niin innokkaasti, että häneen vihastuivat sekä pakanat että juutalaiset. Hänet surmattiin monien kidutuksien jälkeen ja niin hän sai Kristukselta, kaikkien hyvyyksien antajalta, marttyyrien voittoseppeleen.

Narkissos paimensi Ateenan seurakuntaa apostoli Andreaksen siunauksesta. Evankeliumin totuutta julistettuaan hänkin kärsi marttyyrikuoleman, kun häntä oli ensin pitkään kidutettu.

Pyhä Aristobulos lähetettiin Britanniaan asti. Sikäläisiä asukkaita pidettiin villeinä barbaareina, mutta he eivät tehneet Aristobulokselle mitään pahaa. Hän vaelsi ympäri Britanniaa, opetti kansaa ja ohjasi seuraajiaan. Aristobulos nukkui pois rauhassa. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 16.3.

Pyhä Epimakhos eli 200-luvulla Pelusiumin vuorella Egyptissä. Kun monet Aleksandrian kristityistä pakenivat maaherra Apellianuksen verenhimoista vainoa erämaahan, pyhä Epimakhos otti vastakkaisen suunnan. Hän lähti erämaasta kaupunkiin ja asettui seisomaan epäjumalien alttaria vastapäätä, kun maaherra oli uhraamassa. Epimakhos kaatoi alttarin uhrivälineineen, ja vartijat ottivat hänet välittömästi kiinni. Epimakhosta alettiin kiduttaa, mutta hän tunnusti Kristuksen nimeä järkkymättä.

Epimakhos heitettiin vankilaan, jossa hän rohkaisi kristittyjä taistelemaan kunniakkaasti loppuun saakka. Epimakhos vietiin kidutettavaksi. Kidutusten aikana hänen vertaan roiskui vieressä seisseen itkevän sokean lapsen päälle, ja lapsi sai näkönsä. Epimakhos mestattiin välittömästi. Viimeisinä sanoinaan hän ivasi epäjumalanpalvelijoiden jumalien arvottomuutta. Pyhän Epimakhoksen reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Egyptissä vuoden 250 tienoilla raivonneessa suuressa vainossa kuoli toinenkin Epimakhos-niminen kristitty. Häntä pidettiin pitkään vangittuna Aleksanteri-nimisen kristityn kanssa. Lopulta heidät hakattiin henkihieveriin, ruoskittiin ankarasti ja poltettiin kalkissa. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla. Tämän Epimakhoksen jäännökset siirrettiin jonkin ajan kuluttua Roomaan.

Gordianus oli nuori poika, joka vainon aikana antoi kypsän todistuksen uskostaan ennen kuin hänet mestattiin. Tämä tapahtui vuoden 362 tienoilla. Hänet laskettiin samaan hautaan, jossa pyhän Epimakhoksen reliikit olivat, ja siksi näitä kahta pyhää on tavattu muistella yhdessä. Tästä syystä myöhemmin syntyi käsitys, että he molemmat olisivat kuolleet keisari Julianus Luopion aikana. Suurin osa heidän reliikeistään on nykyään Saksassa Kemptonin benediktiiniluostarissa, jonne ne toimitti Kaarle Suuren vaimo.

Quintinus (Quentin) oli roomalaisen senaattorin poika. Hän kääntyi kristityksi ja lähti levittämään evankeliumia Galliaan Amiensin alueelle. Quintinus vahvisti julistamansa sanoman totuuden tekemällä useita ihmeitä. Hänet vangittiin, pantiin kahleisiin, kidutettiin ja heitettiin vankilaan. Myöhemmin hänet siirrettiin kuulusteltavaksi Augusta Veromanduorumiin (myöh. Somme, nyk. St. Quentin), jossa pyhää Quintinusta vielä kidutettiin. Lopulta hänet mestattiin ja hänen pyhä ruumiinsa heitettiin Sommejokeen. Kristityt löysivät ruumiin muutaman päivän kuluttua ja hautasivat sen vuorenrinteelle. Tämä tapahtui vuonna 287. Reliikit ovat nykyään Laonissa. Pyhää Quintinusta kunnioitetaan erityisesti Amiensissa.

Foillan (Faillan) syntyi Irlannissa. Vuoden 630 tienoilla hän lähti veljiensä pyhän Furseyn (16.1.) ja pyhän Ultanin kanssa Englantiin, jossa he levittivät evankeliumia itäanglien keskuudessa ja perustivat Burgh Castlen (Cnobheresburg) luostarin Suffolkiin. Kun Fursey lähti eteenpäin Galliaan, Foillanista tuli seuraava luostarin johtaja. Kuningas Pendan hyökätessä alueelle luostari kuitenkin hävitettiin, ja Foillan ja Ultan lähtivät veljensä perään.

Kuningas Klodvig II toivotti veljet tervetulleeksi Neustriaan. Abbedissa Ida Nivellesläinen antoi Foillanille maata Fossesista, Belgian alueelta. Foillan perusti sinne luostarin ja alkoi tehdä lähetystyötä brabantilaisten parissa. Foillanin vaikutus alueella osoittautui pysyväksi. Pyhä Foillan tapasi käydä lähialueiden irlantilaisissa luostareissa. Vuonna 655 Foillan oli palaamassa Nivellesistä pyhän Gertruden (17.3.) johtamasta luostarista, jossa hän oli toimittanut liturgian. Ryövärit kävivät Foillanin kimppuun metsässä ja surmasivat hänet ja hänen kolme seuralaistaan. Heidän ruumiinsa löydettiin kolmen kuukauden kuluttua. Ultan tuli Fossesin luostarin seuraavaksi johtajaksi veljensä jälkeen.

Fossesin kaupungissa on tavattu järjestää joka seitsemäs vuosi pyhän Foillanin kunniaksi juhlallinen ristisaatto, jossa hänen pyhäinjäännöksensä tuodaan esiin ja kulkuetta tervehditään seitsemällä kunnialaukauksella. Foillania kunnioitetaan sekä Irlannissa että Ranskassa lastenhoitajien, hammaslääkärien ja kirurgien suojelijana.

Bega (Begh, Begha, Begu, Bee) oli irlantilainen neito, joka oli kuninkaallista sukua. Hänen oli määrä mennä naimisiin Norjan kuninkaan kanssa, mutta hän tahtoi omistaa elämänsä Kristukselle. Enkeli auttoi häntä pakenemaan häidensä aattona Englannin puolelle. Hän eli ensin jonkin aikaa yksikseen erakkona saaden ruokansa linnuilta, jotka toivat hänelle syötävää. Mutta koska alueella oli rosvoja, häntä kehotettiin muuttamaan luostariin. Lopulta hän perusti oman luostarin pyhän Been hautapaikalle. Bega ja Bee on sittemmin sekoitettu keskenään. Luostarin johtajana Bega auttoi innokkaasti köyhiä ja vainottuja. Pyhä Bega kuoli Cumberlandissa vuonna 681. Hänen perustamansa luostari kukoisti 900 vuoden ajan.

Pyhään Begaan on usein sekoitettu myös pyhä Begu (k. 660), anglosaksinen nunna Hacknessissa Yorkshiren seudulla. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1125 ja siirrettiin Whitby’iin, jossa tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Wolfgang syntyi Saksan Swabiassa vuoden 925 tienoilla. Hän opiskeli Reichenaun luostarissa. Siellä hän ystävystyi Henri-nimisen nuorukaisen kanssa, jonka vanhempi veli Poppo oli Würzburgin piispa. Kun Poppo perusti kaupunkiinsa suuren koulun, he lähtivät yhdessä opiskelemaan sinne. Wolfgang erottui muista lahjakkuudellaan ja jäi kouluun opettajaksi. Kun Henristä tuli Trierin (Treves) piispa, Wolfgang siirtyi opettamaan hänen katedraalikouluunsa.

           Wolfgang kaipasi kuitenkin luostarielämää, ja Henrin kuoltua vuonna 964 Wolfgang lähti Einsiedelniin benediktiinimunkiksi. Apotti näki hänen lahjansa ja antoi luostarin koulun hänen johtoonsa. Koulusta tuli maan paras. Vuonna 971 Wolfgang vihittiin papiksi, ja pian tämän jälkeen pyhän Ramboldin suosituksesta Wolfgang määrättiin Regensburgin piispaksi, vaikka hän olisi mieluummin jäänyt luostariinsa. Hänet vihittiin piispuuteen joulupäivänä vuonna 972.

           Piispana pyhä Wolfgang pyrki saamaan aikaan hengellistä ja moraalista uudistusta sekä papistonsa keskuudessa että luostareissaan. Hän saarnasi voimallisesti ja kansa alkoi rakastaa häntä. Hän jakoi omastaan niin paljon köyhille, että hänet alettiin tuntea ”suurena almujenantajana” (Eleemosynarius major).

           Piispanakin pyhä Wolfgang oli munkki; hän ei koskaan ottanut pois viittaansa. Kerran hän yritti lähteä elämään erakkona, mutta kansa pakotti hänet palaamaan piispanistuimelleen. Pitäen kirkon etua omaa valtaansa tärkeämpänä hän antoi pois osan hiippakunnastaan Böömissä, ja näin syntyi uusi Prahan hiippakunta.

           Pyhä Wolfgang sairastui vuonna 994 ollessaan matkalla Itävallassa ja kuoli pienessä Puppingen-nimisessä paikassa Linzin lähellä. Paavi Leo IX vahvisti Wolfgangin pyhyyden vuonna 1052, joten kyseessä on yksi viimeisistä idän ja lännen yhteisistä pyhistä.

Pyhittäjä Spiridon tuli Kiovan luolaluostariin vuonna 1139. Hän oli tullessaan jo kypsällä iällä ja lukutaidoton, mutta opetteli lukemaan sen verran, että pystyi opettelemaan ulkoa kaikki psalmit. Kun igumeni näki, että hän oli nöyrä ja kilvoitteli paastoten ja rukoillen, hän antoi Spiridonille tehtäväksi kirkkoleipien paistamisen. Työtä tehdessään – hän pilkkoi polttopuita, sekoitti taikinaa, lämmitti uunia ja leipoi – Spiridon luki lakkaamatta psalmeja. Kerran tuli karkasi uunista ja keljan katto syttyi palamaan. Autuas kilvoittelija tempaisi mantian ja pani sen tukkeeksi uunin suulle. Sitten hän sitoi jouhipaitansa hihat solmuun ja kiirehti kaivolle ammentamaan vettä. Samalla hän pyysi munkkiveljiä apuun sammuttamaan paloa. Keljassa veljiä kohtasi ihmeellinen näky: tuli ei ollut koskenut mantiaan, jonka Spiridon oli pannut uunin suulle, eikä vesi vuotanut pois jouhipaidasta. He sammuttivat nopeasti palavan keljan ja ylistivät iloiten Jumalaa.

Pyhittäjä Spiridonin kilvoittelutoveri Nikodim oli myös yksinkertainen mutta Herrassa viisas munkki, joka teki työnsä rukoillen ja psalmeja laulaen. Kilvoiteltuaan samassa kuuliaisuustehtävässä 30 vuotta he molemmat nukkuivat rauhassa kuolonuneen.

Pyhä Nikolaos syntyi hurskaaseen kristittyyn perheeseen Khioksella. Hän eli hyvää kristillistä elämää. Vanhempiensa kuoltua hän lähti kaksikymmenvuotiaana erään kyläläisensä kanssa Magnesiaan, missä he tekivät työtä rakennustyömailla. Nikolaos oli ystävällinen ja kärsivällinen ja kaikki pitivät hänestä.

Yhtenä aamuna Nikolaos kuitenkin heräsi mielisairaana ilman mitään näkyvää syytä. Kun hän oli tässä tilassa, jotkut turkkilaiset kehottivat häntä siirtymään islamiin. Hän seurasi heitä tuomarin luokse, mutta tämä näki heti, ettei hän ollut järjissään. Niinpä hän karkotti Nikolaoksen ja moitti ankarasti hänen tuojiaan.

Nikolaoksen kristityt kumppanit havaitsivat, että hän oli vaarassa, ja veivät hänet takaisin kotisaarelle sisarensa hoiviin. He kertoivat sisarelle, mitä oli tapahtunut turkkilaisten kanssa. Tämä ei ymmärtänyt olla kertomatta asiaa eteenpäin, niin että se tuli saaren turkkilaisten korviin. He luulivat Nikolaoksen todella vaihtaneen uskontoaan. Niinpä he muuttivat hänen nimensä ja pukivat hänet turkkilaiseen vaateparteen.

Nikolaos ryhtyi paimentamaan turkkilaisten teurastajien karjaa. Kerran hän oli paimenessa ja nukkui vuorilla eräässä hylätyssä kirkossa. Nikolaos näki unessa kauniin neidon, joka käski hänen mennä kyläpapin luo, että voisi ottaa hänet sulhasekseen. Nikolaos menikin kirkkoon, jossa eräs arkkimandriitta rukoili hänen puolestaan ja hän parani lähes yhtä äkillisesti kuin oli sairastunutkin. Arkkimandriitta alkoi huolehtia hänen sielustaan ja opetti hänelle hengellistä elämää.

Nikolaos osoitti hämmästyttävää katumusta. Hän paastosi ja rukoili niin paljon, niin että sisarkin jo huolestui. Kerran hän suuteli kiihkeästi pyhän Johannes Kastajan mestausta kuvaavaa ikonia ja pyysi pyhältä Johannekselta, että hänkin saisi tulla mestatuksi Kristuksen rakkauden tähden.

Nikolaos, joka ei ollut kieltänyt Kristusta tietoisesti, olisi voinut siirtyä toiselle paikkakunnalle ja elää siellä rauhassa kristittynä, mutta hän jäi kotisaarelleen ja vaihtoi ylleen kristittyjen vaatetuksen. Hän meni myös kirkkoon. Muut kristityt säikähtivät peläten turkkilaisten kostotoimia. Turkkilaiset kuulivatkin hänen palaamisestaan kristinuskoon. Tuomari lähetti miehiä pidättämään hänet ja hänen kanssaan myös kylän papin ja pari johtohenkilöä. Myös Nikolaosta opettanut arkkimandriitta pidätettiin ja häntä uhkailtiin kielen katkaisemisella.

Nikolaos sanoi tuomarille, ettei hän ollut koskaan tietoisesti kieltänyt Kristusta ja aikoi nyt kuolla kristittynä, niin kuin oli syntynytkin kristityistä vanhemmista. Vankilassa kylän pappi ehdotti peloissaan Nikolaokselle: ”Ryhdy turkkilaiseksi, jotta sekä sinä että me selviäisimme täältä hengissä.” Nikolaos järkyttyi tästä niin, että löi pappia sanoen: ”Kuinka sinä, Jumalan pappi, kehotat minua kavaltamaan uskoni sen sijaan, että opettaisit minua säilyttämään sen kuolemaani saakka?”

Nikolaosta alettiin ahdistaa monin ankarin kidutuksin. Hänet pantiin pitkälleen laudalle, joka oli täynnä teräviä nauloja, ja painava kivi asetettiin hänen rinnalleen. Yöllä sattui kuitenkin pieni maanjäristys, niin että kivi putosi hänen rinnaltaan, ja vankila täyttyi hyvällä tuoksulla. Silloin pappi ymmärsi, että Nikolaos oli todellinen marttyyri ja lankesi hänen jalkoihinsa pyytäen häneltä anteeksi. Turkkilaisetkin säikähtivät ihmeestä ja päästivät papin ja kyläläiset vapaiksi. Nikolaos itse vietiin talleille siinä toivossa, että hevoset murskaisivat hänet jalkoihinsa, mutta hänelle ei tapahtunut mitään pahaa.

Lopulta kolmenkymmenen päivän kuluttua turkkilaiset mestasivat hänet erittäin julmasti viiltäen häneen haavoja ja toivoen, että hän alkaisi horjua viime hetkellä ja palaisi islamiin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, ja lopulta hänen päänsä katkaistiin. Samalla hetkellä koko Khios pimeni asukkaiden hämmästykseksi ja kauhuksi. Ainoastaan marttyyrin kasvot loistivat pimeydessä. Ruumista vartioitiin kolme päivää ja turkkilaiset vartijat katkaisivat marttyyrilta sormia ja muita pieniä ruumiinpalasia ja myivät niitä kristityille. Lopulta ruumis heitettiin säkissä mereen, jotta kristityt eivät saisi sitä käsiinsä. Pyhä uusmarttyyri Nikolaos kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1754. Nikolaoksen vähäisten säilyneiden reliikkien äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Uuspappismarttyyri Johannes (Ioann) Kotšurov syntyi vuonna 1871 monilapsiseen maalaispapin perheeseen. Päätettyään opintonsa Pietarin hengellisessä akatemiassa hän sai toivomuksensa mukaisesti määräyksen lähetystyöhön Aleuttien ja Alaskan hiippakuntaan. Siellä hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin kirkkoherraksi Chicagoon. Johannes oli pastoraalisesti innokas ja taitava seurakunnanjohtaja. Paljolti hänen ansiostaan Chicagoon rakennettiin ortodoksinen kirkko, jota varten hän keräsi varat ainoan Venäjällä viettämänsä loman aikana.

Palattuaan kotimaahansa Johannes toimi ensin uskonnonopettajana Narvassa. Vuonna 1916 hänet nimitettiin Tsarskoje Seloon Pyhän Katariinan kirkon papiksi. Siellä hän tuli nopeasti tunnetuksi innokkaana jumalanpalvelusten toimittajana sekä taitavana ja monipuolisena Jumalan sanan julistajana.

Pian lokakuun kommunistivallankumouksen jälkeen punakaartin joukot lähestyivät Tsarskoje Seloa avaten tykkitulen kaupunkia kohti. Monet sen asukkaista hakeutuivat kirkkoihin saadakseen lohtua ja rohkaisua rukouksesta. Katariinan kirkon papisto järjesti ristisaaton, jossa luettiin rukouksia kansalaissodan päättymiseksi, ja papit pitivät voimakkaita saarnoja kehottaen kansaa rauhoittumaan. Päivä muuttui illaksi, ihmiset kulkivat palavat tuohukset käsissään ja kaikki osallistuvat kirkkolauluun.

Seuraavana päivänä bolševikit tulivat kaupunkiin ja aloittivat kotietsinnät. Isä Johannesta pahoinpideltiin. Hurjistunut väkijoukko raahasi hänet kaupungin laidalle ja ampui häntä kiväärillä, minkä jälkeen kituvaa pappia raahattiin vielä hiuksista pitkin maata. Näin hänestä tuli Neuvosto-Venäjän ensimmäinen pappismarttyyri. Johannesta kunnioitetaan pyhänä sekä Pohjois-Amerikassa että Venäjällä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.