24.10.2020

Sävelmä
3. säv.

Dimitrin lauantai, vainajien muistelupäivä

sm. Aretas ja Najranin marttyyrit (+ 523)

Jumalanäidin ikoni ”Kaikkien murheellisten ilo”

Epistola
2. Kor. 3:12–18
1. Tess. 4:13–17 (vainajien muisto)

2. Kor. 3:12–18

12 Koska meillä on tällainen toivo, esiinnymme aivan avoimesti, 13 toisin kuin Mooses, joka pani kasvoilleen peitteen, jotteivät israelilaiset näkisi katoavaisen loisteen häviämistä. 14 Heidän mielensä paatuivat. Sama peite pysyy edelleenkin paikoillaan, kun he lukevat vanhan liiton kirjoituksia, sillä vasta Kristus sen poistaa. 15 Yhä vieläkin heidän sydämensä päällä on peite Mooseksen lakia luettaessa. 16 Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois. 17 Herra on Henki, ja missä Herran Henki on, siellä on vapaus. 18 Me kaikki, jotka kasvot peittämättöminä katselemme Herran kirkkautta kuin kuvastimesta, muutumme saman kirkkauden kaltaisiksi, kirkkaudesta kirkkauteen. Tämän saa aikaan Herra, joka on Henki.

1. Tess. 4:13–17

13 Tahdomme, veljet, teidän olevan selvillä siitä, mitä tapahtuu kuoleman uneen nukkuville, jotta ette surisi niin kuin nuo toiset, joilla ei ole toivoa. 14 Jos kerran Jeesus on kuollut ja noussut kuolleista, niin kuin me uskomme, silloin Jumala myös on Jeesuksen tullessa tuova poisnukkuneet elämään yhdessä hänen kanssaan. 15 Ilmoitamme teille, mitä Herra on sanonut: Me elossa olevat, jotka saamme jäädä tänne siihen asti kun Herra tulee, emme ehdi poisnukkuneiden edelle. 16 Itse Herra laskeutuu taivaasta ylienkelin käskyhuudon kuuluessa ja Jumalan pasuunan kaikuessa, ja ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. 17 Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temmataan sitten yhdessä heidän kanssaan pilvissä yläilmoihin Herraa vastaan. Näin saamme olla aina Herran kanssa.

Luuk. 7:1–10
Joh. 5:24–30 (Vainajien muisto)
Luuk. 7:1–10

Siihen aikaan 1 Jeesus lähti Kapernaumiin. 2 Erään sadanpäällikön palvelija oli kuolemansairaana. Sadanpäällikkö piti palvelijaa suuressa arvossa, 3 ja kuultuaan Jeesuksesta hän lähetti juutalaisten vanhimpia pyytämään, että Jeesus tulisi ja pelastaisi palvelijan hengen. 4 He tulivat Jeesuksen luo ja vetosivat häneen sanoen: "Se mies ansaitsee apusi. 5 Hän rakastaa meidän kansaamme, ja meidän synagogammekin on hänen rakennuttamansa." 6 Jeesus lähti heidän mukaansa. Mutta kun hän jo oli lähellä taloa, sadanpäällikkö lähetti ystäviään tuomaan hänelle sanaa: "Herra, älä vaivaa itseäsi. Minä en ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. 7 En pitänyt itseäni senkään arvoisena, että olisin tullut sinun luoksesi. Käske, niin palvelijani paranee. 8 Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee." 9 Jeesus hämmästyi näistä sanoista. Hän kääntyi perässään tulevan ihmisjoukon puoleen ja sanoi: "Kuulkaa, mitä sanon: tällaista uskoa en ole tavannut edes Israelin kansan keskuudessa." 10 Kun Jeesusta vastaan lähetetyt miehet palasivat taloon, he tapasivat palvelijan terveenä.

Joh. 5:24–30

[Jeesus sanoi:] 24 "Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän. Hän ei joudu tuomittavaksi, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään. 25 Totisesti, totisesti: tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin kuolleet kuulevat Jumalan Pojan äänen. Ne, jotka sen kuulevat, saavat elää, 26 sillä Isä, elämän lähde, on tehnyt myös Pojasta elämän lähteen. 27 Isä on myös antanut hänelle tuomiovallan, koska hän on Ihmisen Poika. 28 Älkää ihmetelkö tätä! Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. 29 He nousevat haudoistaan -- hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen, pahaa tehneet tuomion ylösnousemukseen. 30 "Omin neuvoin minä en voi tehdä mitään. Minä tuomitsen sen mukaan mitä kuulen, ja tuomioni on oikea, sillä minä en pyri toteuttamaan omaa tahtoani, vaan lähettäjäni tahdon.

Päivän synaksario

24.10.

Pyhä marttyyri Sebastiane oli kotoisin Traakian Herakleiasta. Keisari Dometiuksen hallitusaikana (81–96) hän julisti evankeliumia Markianopoliksessa Traakian pohjoisosassa. Siellä hänet vietiin maaherra Sergioksen eteen kristityksi syytettynä. Hän kertoi rohkeasti olevansa apostoli Paavalin opettama ja kastama.

Sergios käski ruoskia häntä ruoskilla, joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Vankilassa apostoli Paavali ilmestyi hänelle, rohkaisi häntä ja ilmoitti, että hän tulee päättämään marttyyrikilvoituksensa kotikaupungissaan.

Viikon kuluttua Sebastine yritettiin polttaa, mutta äkkiarvaamatta alkoi niin ankara raesade, että tuli sammui. Säikähtyneenä Sergios lähetti Sebastianen kotikaupunkiinsa Herakleiaan. Siellä maaherra Pompeianus antoi raastaa hänen ruumistaan rautakynsin. Sitten hänet heitettiin leijonille, mutta pedot ainoastaan nuolivat hänen käsiään. Lopulta maaherra lähetti Sebastianen kaupungin ulkopuolelle mestattavaksi. Kerrotaan, että hänen kaulastaan vuoti mestauksen jälkeen veren sijasta maitoa. Samaa on kerrottu myös hänen opettajastaan apostoli Paavalista. Lopulta Sebastianen ruumis pantiin lyijypainojen kanssa säkkiin ja heitettiin mereen. Enkeli huolehti kuitenkin siitä, että kristityt löysivät sen. Ammia-niminen nainen otti pyhäinjäännökset huostaansa ja hautasi ne Rhaidestokseen, nykyiseen Tekirdagiin, Marmarameren pohjoisrannalle.

Kun keisari Diocletianus käynnisti kristittyjen vainon, yksi Pohjois-Afrikan ensimmäisiä uhreista oli Karthagon lähistöllä sijainneen Thibiucan piispa Felix. Keisarillisen asetuksen mukaisesti häntä pyydettiin luovuttamaan kristittyjen pyhät kirjat viranomaisille. Felix kieltäytyi ja ilmoitti Karthagon prokonsulille: ”Polttakaa mieluummin minut kuin pyhiä kirjoituksia. Parempi on totella Jumalaa kuin ihmisiä.” Pyhä piispa Felix surmattiin tottelemattomuutensa takia ja haudattiin Karthagoon. Tämä tapahtui vuonna 303.

Etiopian kristillistä valtakuntaa hallitsi kuudennen vuosisadan alussa Aksumista käsin pyhä kuningas Elesbaan (Kalib Ella Asbeha), jolla oli hyvät suhteet Itä-Rooman keisari Justinos I:n (518–527) kanssa. Elesbaanin valta ulottui Himyariin eli Jemeniin asti, jossa myös oli paljon kristittyjä. Himyarin syrjäytetyn hallitsijasuvun edustaja Dhu Nuwas (Dunaan) nousi vastarintaan vuoden 520 tienoilla. Hän oli kääntynyt juutalaisuuteen ja ottanut uudeksi nimekseen Jusuf eli Joosef. Hän kokosi voimakkaan armeijan, jossa oli 12 000 sotilasta, ja hyökkäsi alueen kristittyjä vastaan.

Dhu Nuwasin tavoitteena oli hävittää kristityt kokonaan Arabian niemimaan eteläosista, erityisesti Najranista, joka oli ollut Jemenin kirkon keskuspaikka jo parin vuosisadan ajan. Dhu Nuwas piiritti kaupungin ja vannoi katkaisevansa kaikkien kaulat, elleivät he antaudu ja kiellä uskoaan. Hänen kiihkonsa sai kuitenkin kristityt puolustautumaan entistä päättäväisemmin. Kärsittyään tappioita Dhu Nuwas muutti taktiikkaa ja alkoi esiintyä sovinnollisesti pyytäen päästä sisään kaupunkiin pienen saattueen kanssa. Portit avattiin ja Dhu Nuwas tuli kaupunkiin. Hän kehui vuolaasti kaupungin kauneutta ja kukoistusta ja sen asukkaiden yksimielisyyttä. Lähtiessään hän pyysi kaupungin johtomiehiä vastavierailulle leiriinsä seuraavana päivänä.

Najranin johtaja oli Aretas, joka kuului Beni Harith-heimoon ja oli arabialaiselta nimeltään Abdullah Ibn Kahn. Hän oli viisas ja hyveellinen 95-vuotias vanhus, jota kaikki kunnioittivat, ja hänellä oli runsaasti jälkeläisiä kolmessa polvessa. Aretaksen johdolla kaupungin johtomiehet lähtivät seuraavana aamuna portista tapaamaan Dhu Nuwasia, mutta tämä määräsi heidät välittömästi pidätettäviksi. Hänen sotilaansa yllättivät puolustajat ja ottivat Najranin kaupungin haltuunsa.

Dhu Nuwas kohdisti vihansa ensimmäiseksi kaksi vuotta aiemmin kuolleeseen pyhään piispa Paavaliin, jonka haudan hän avasi ja määräsi pyhäinjäännökset poltettaviksi. Dhu Nuwas keräsi kaupungin papiston, munkit ja nunnat, yhteensä 477 henkeä, ja poltatti heidät elävältä. Tämän jälkeen hän mestautti vielä 127 hurskasta kristittyä.

Dhu Nuwasin eteen tuotiin leskeksi jäänyt rikas ylimysnainen, jota hän yritti turhaan suostutella puolelleen. Hän alkoi uhkailla naista julmilla kidutuksilla, ellei tämä kieltäisi uskoaan. Kun naisen 12-vuotias tytär näki, kuinka hänen äitiään ahdistettiin, hän juoksi Dhu Nuwasin eteen ja sylki tätä kasvoihin. Tyranni julmistui ja tyttö mestattiin välittömästi. Dhu Nuwas pakotti äidin juomaan maljallisen tyttärensä verta ennen kuin mestautti hänetkin.

Seuraavana päivänä pyhä Aretas ja 340 muuta kristittyä tuotiin tyrannin eteen. Aretas oli kannettava paikalle, sillä nähtyään omat kaupunkilaisensa kidutettavina ja surmattuina hän oli murtunut niin, että oli menettänyt kaikki voimansa. Dhu Nuwasia lähestyessään hän kuitenkin vahvistui ja alkoi täysin tyynenä rohkaista seuralaisiaan saavuttamaan täydellistymisen marttyyrikuoleman kautta ja olemaan iloisia saadessaan osallistua Vapahtajan kärsimyksiin ja niiden kautta myös Hänen kunniansa ikuiseen iloon. ”Älkää luulko, että minä kaipaan kuolemaa vain siksi, että olen jo iäkäs. Minä kutsun kaikkia teitä, sillä kaikki kuolevat, niin nuoret kuin vanhatkin. Mikään kuolema ei ole niin kunniakas kuin marttyyrin.” Väki itki vuolaasti kuunnellessaan hänen puhettaan ja vakuutti yhteen ääneen, että se rakkauden side, joka yhdisti heitä tässä väliaikaisessa elämässä, kestäisi katkeamattomana kuolemaan asti ja että he kaikki olisivat valmiit ottamaan marttyyrikruunun yhdessä hänen kanssaan.

Kun Dhu Nuwas näki väkijoukon päättäväisyyden, hän ei enää yrittänyt saada heitä luopumaan uskostaan vaan antoi käskyn teloittaa heidät joen lähellä. Rukoiltuaan viimeisen kerran marttyyrit tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla, samaan tapaan kuin liturgian hengelliseen uhriin valmistautuvat papit. Ensimmäisenä surmattiin Aretas, jonka kaksi muuta tuomittua kantoi mestauspaikalle. Toiset riensivät voitelemaan otsansa pyhän marttyyrin verellä ja kävivät sitten omaan kuolemaansa rohkein mielin.

Myöhemmin mestauspaikalle tuli kristitty nainen viisivuotiaan poikansa kanssa. Hänkin riensi pyhän Aretaksen ruumiin luo ja voiteli itsensä marttyyrin veripisaroilla. Sotilaat pidättivät hänet ja veivät hallitsijan eteen. Tyranni määräsi hänet saman tien elävältä poltettavaksi. Kun tulta sytytettiin, naisen poika itki katkerasti kuin linnunpoika, joka on menettämässä emonsa. Pojan ulkonäkö miellytti kuningasta, joka otti hänet syliinsä ja yritti lohduttaa häntä. Hän kysyi lapselta, mitä tämän teki mieli kaikkein eniten, ja sai yllätyksekseen kuulla, että pienokainen tahtoi kuolla marttyyrina äitinsä kanssa. ”Mutta mitä tarkoittaa olla marttyyri?”, kuningas kysyi. ”Kuolla Kristuksen tähden ja tulla taas eläväksi”, pienokainen vastasi. ”Mutta onko sinulla mitään käsitystä siitä, kuka tämä Kristus on?” ”Tule kirkkoon, niin minä näytän sinulle”, lapsi vastasi luottavaisesti. Hallitsija lupasi pojalle hedelmiä, mutta pienokainen pysyi kannassaan osoittautuen näin tämän maailman aikuisia viisaammaksi. Nähdessään äitinsä heitettävän tuleen hän puri kuningasta, tempautui irti hänen otteestaan, juoksi tulta kohti ja heittäytyi empimättä liekkeihin saadakseen olla äitinsä kanssa yhtä Kristuksessa.

Dhu Nuwas otti vielä tuhansia kristittyjä orjikseen. Nämä hirmuteot tapahtuivat vuonna 523. Tieto tapahtumista levisi nopeasti kaikkialle kristittyyn maailmaan, ja Najranin marttyyreita alettiin kunnioittaa pyhien joukossa.

Kun uutiset yllä kuvatusta Najranin kristittyjen verilöylystä kantautuivat Konstantinopoliin, keisari Justinos kirjoitti Aleksandrian patriarkka Asteriokselle ja kehotti tätä pyytämään Etiopian kuningasta Elesbaania (Kaleb Ella Asbeha) lähtemään kostoretkelle Dhu Nuwasia vastaan. Asterioksen kehotuksesta Egyptin erämaiden munkit rukoilivat Jemenin kristittyjen vapautumisen puolesta.

Elesbaan oli kuitenkin epävarma hankkeen onnistumisesta ja lähti kysymään neuvoa viisaudestaan tunnetulta etiopialaiselta erakkovanhukselta. Pyhä mies vakuutti Elesbaanille, että Jumala antaisi Najranin tyrannin Elesbaanin käsiin eikä hänen joukkojensa tarvitsisi varustautua 20 päivää kauempaa kestävään sotaretkeen. Etiopian armeija lähti liikkeelle ja monien erikoisten sattumusten kautta onnistui valloittamaan Najranin ja koko Himyarin alueen nopeasti. Tämä tapahtui vuonna 525.

Elesbaan rakennutti Dhu Nuwasin hallintokaupunkiin Farahiin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon. Najraniin hän rakennutti kolme kirkkoa, jotka oli omistettu Ylösnousemukselle, Jumalanäidille sekä pyhälle Aretakselle ja hänen kanssaan kärsineille. Najranin piispaksi asetettiin pyhä Gregentios (19.12.). Vapautettuaan Jemenin kristityt orjuudesta kuningas Elesbaan palasi omaan valtakuntaansa.

Elesbaan ei kuitenkaan tahtonut enää hallita vaan jätti valtaistuimensa pojalleen ja lähetti jalokivin koristellun diadeeminsä Pyhän haudan kirkkoon Jerusalemiin. Yöllä pyhä Elesbaan puki ylleen karkean jouhipaidan ja poistui palatsistaan kaikessa hiljaisuudessa. Hän meni etiopialaiseen luostariin ja sulkeutui sen pienimpään keljaan, jossa hän vietti elämänsä lopun erakkomunkkina. Hän ei poistunut keljastaan vaan otti pienen päivittäisen ruoka-annoksensa vastaan ikkunan kautta. Elesbaan piti mielensä Jumalassa, joka hallitsi hänen sydämessään, eikä antanut maallisten ajatusten häiritä itseään.

Pyhän Elesbaanin rukouksien kautta tapahtui ihmeitä sekä hänen eläessään että hänen kuolemansa jälkeen. Viisitoista vuotta kilvoiteltuaan hän kuoli rauhallisesti vuoden 550 tienoilla. Etiopialaista Elesbaania kunnioitaan pyhien joukossa niin roomalaiskatolisessa kuin kreikkalaisortodoksisessa traditiossa.

Kiovan luolaluostarissa eli 1100-luvulla munkki nimeltä Arefa. Hänellä oli keljassaan paljon omaisuutta, mutta koskaan hän ei antanut mitään köyhille, sillä hän oli hyvin saita. Eräänä yönä rosvot varastivat häneltä kaikki hänen rahansa. Silloin Arefa vaipui sellaisen murheen valtaan, että oli vähällä tehdä itsemurhan, ja syytti tapahtuneesta useita viattomia ihmisiä. Veljet kehottivat häntä jättämään murheensa Herran huomaan, mutta hän vastasi heille ladellen karkeuksia. Arefa sairastui ja oli jo kuolemaisillaan, mutta lopulta laupias ja ihmisiä rakastava Herra saattoi hänet ihmeellisesti järkiinsä.

Arefa näki yöllä näyn, jota hän kuvasi näin. ”Näin, miten luokseni tuli enkeleitä ja pahoja henkiä, jotka alkoivat kiistellä kohtalostani. Pahat henget vaativat minua itselleen, koska en ollut kiittänyt Jumalaa varkaudesta vaan olin herjannut Häntä. Enkelit taas sanoivat minulle: ’Voi, sinua onnetonta! Jos olisit kiittänyt Jumalaa varastetusta omaisuudesta, se olisi luettu sinulle laupeudenteoksi. Vapaaehtoinen almujen antaminen on näet suuri hyve Jumalan edessä. Jos joku kestää kiitollisin mielin omaisuutensa riistämisen, sekin luetaan hänelle vapaaehtoiseksi hyväntekeväisyydeksi.’ Tuon kuultuani huusin suureen ääneen: Herra armahda! Omaisuuteni on Sinun, en sääli sitä!’ Silloin pahat henget katosivat ja enkelit riemuitsivat.”

Tämän jälkeen autuas Arefa muuttui kokonaan. Hän ylisti lakkaamatta Jumalaa ja toisti Jobin sanoja. ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) Samalla tavoin hän katui muitakin syntejään, pehmitti sydäntään kyynelin ja huolehti köyhistä.

Vuonna 1594 pyhittäjä Johannes sulkeutui Pihkovan kaupungin muurissa olevaan huoneeseen ja kilvoitteli siellä yhtäjaksoisesti 22 vuotta. Tuohon aikaan ruotsalaiset piirittivät Pihkovaa, mutta Johannes eli sodan melskeen keskellä kuin erämaassa. Hän harjoitti täydellistä vaikenemista eikä koskaan syönyt leipää vaan eli pelkällä kalalla. Hän kuoli vuonna 1616.

”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni jo pelkällä nimellään vahvistaa uskoa Jumalanäitiin ihmeellisenä auttajana, joka kiiruhtaa aina sinne, missä ihmiset valittavat kärsimyksiään, pyyhkii heidän kyyneleensä ja lähettää murheenkin aikana taivaallisen ilon ja lohdutuksen hetkiä. Iloitse ikuisesti, sinä murheellisten taivaallinen ilo!

Ikonissa Jumalanäiti esitetään kokovartalokuvana. Moskovalaisessa alkukuvassa Hänellä on Kristus-lapsi käsivarsillaan, mutta pietarilaisessa kolikkoikonissa lasta ei ole. Jumalanäitiä ympäröivät kärsivät ihmiset: alastomat, sorretut ja nälkäiset. Heidän lähelleen kuvataan usein enkeleitä, jotka Valtiatar on lähettänyt lievittämään ihmisten kärsimyksiä. Enkelit osoittavat ihmisille Jumalanäitiä, joka esitetään joskus taivaallisessa kunniassa kruunu päässään ja kuninkaallisessa asussa, joskus taas maanpäällisen elämänsä aikaisessa asussa pää valkoisella liinalla peitettynä.

Ensimmäinen ikoniin liittyvä ihme tapahtui Moskovassa vuonna 1688. Patriarkka Joakimin sisarella Jevfimialla oli kyljessä syöpäkasvain, joka oli niin suuri, että sisälmykset näkyivät. Sairas odotti kuolemaa, mutta luotti samalla jumalalliseen apuun. Kerran rukoiltuaan suurella uskolla Jumalanäitiä sairas kuuli äänen, joka kehotti häntä rukoilemaan ja toimittamaan vedenpyhityksen ja rukouspalveluksen ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonin edessä. Kun palvelus oli toimitettu, Jevfimia parani. Tämä ihme tapahtui lokakuun 24. päivänä.

Kaksisataa vuotta myöhemmin Pietarissa sattui seuraava tapaus. Heinäkuun 23. päivänä vuonna 1888 puhkesi kova ukonilma. Salama löi kovalla voimalla lasitehtaan lähellä olevaan rukoushuoneeseen ja poltti kaikki sisäseinät mustiksi. Ikonit paloivat ja keräyslipas särkyi. Vain ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikoni säästyi tuholta. Se löydettiin rukoushuoneen lattialta. Jumalanäidin ajan ja noen tummentamat kasvot olivat ikään kuin kirkastuneet, ja kaksitoista särkyneestä keräyslippaasta lentänyttä kuparikolikkoa oli liimautunut kiinni ikoniin. Iltaan mennessä sana ikonin ihmeellisestä pelastumisesta oli kiirinyt kaikkialle Pietariin, ja ihmisiä tuli virtanaan kumartamaan ikonia. Jumala antoi laupeudessaan ikonin kautta tapahtua paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.