19.9.2020

Sävelmä
6. säv.

Ristin ylentämisen jälkeinen lauantai

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen jälkijuhla (15.–21.9.)

m:t Trofimos, Sabbatios ja Dorymedon (+ n. 280)

pt. Makari Vysokojärveläinen (Korkeajärveläinen), Karjalan pyhä (+ 1683)

Epistola
1. Kor. 1:26–29 (Ristin ylentämisen jälkeinen lauantai)

1. Kor. 1:26–29

26 Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. 27 Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään. Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 28 Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. 29 Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.

Joh. 8:21–30 (Ristin ylentämisen jälkeinen lauantai)
Joh. 8:21–30

21 Puhuessaan taas kansalle Jeesus sanoi: "Minä menen pois. Silloin te etsitte minua mutta kuolette synteihinne. Minne minä menen, sinne ette te pääse." 22 Juutalaiset kummastelivat: "Ei kai hän aio tappaa itseään, kun sanoo: 'Minne minä menen, sinne ette te pääse'?" 23 Jeesus sanoi heille: "Te olette lähtöisin alhaalta, minä ylhäältä. Te kuulutte tähän maailmaan, mutta minä en tähän maailmaan kuulu. 24 Siksi sanoin teille, että te kuolette synteihinne. Ellette usko, että minä olen se joka olen, te kuolette synteihinne." 25 "Kuka sitten olet?" he kysyivät. Jeesus vastasi: "Miksi minä ollenkaan puhun teille? 26 Minulla on teistä paljon sanottavaa, ja paljosta minun on teidät tuomittava. Mutta minun lähettäjäni puhuu totta, ja minä vain ilmoitan maailmalle sen, minkä olen häneltä kuullut." 27 He eivät ymmärtäneet, että Jeesus puhui Isästä. 28 Niinpä Jeesus jatkoi: "Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että minä olen se joka olen enkä tee mitään omin neuvoin, vaan puhun niin kuin Isä on minua opettanut. 29 Hän, joka lähetti minut, on minun kanssani. Hän ei ole jättänyt minua yksin, koska minä teen kaiken hänen mielensä mukaan." 30 Monet uskoivat Jeesukseen kuullessaan hänen puhuvan näin.

Päivän synaksario

19.9.

Pyhät Trofimos ja Sabbatios elivät keisari Probuksen (276-282) hallitusaikana. Kerran kun he menivät amfiteatteriin Pisidian Antiokiassa, he näkivät asukkaiden uhraavan siellä epäjumalille. Silloin heidät valtasi pyhä into ja he alkoivat rukoilla Jumalaa vapauttamaan kaupungin eksytyksestä. He tunnustivat julkisesti olevansa kristittyjä. Heti heidät vietiin kaupunginjohtaja Vicariuksen eteen. Tämä kuulusteli Trofimosta ja luovutti hänet kidutettavaksi. Häntä lyötiin ja hänen kylkiään raastettiin. Lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan.

Seuraavaksi kuulusteltiin Sabbatiosta. Häntä lyötiin kasvoihin ja hänen kylkiään revittiin rautapiikeillä. Tähän kidutukseen hän menehtyi. Sabbatioksen marttyyrikuoleman jälkeen Vicarius käski panna Trofimoksen jalkoihin teräviä nauloja täynnä olevat rautakengät ja lähetti hänet Fryygian Synnadaan käskynhaltija Perinnios Dionysioksen luo. Trofimos todisti sielläkin urhoollisesti Kristuksesta. Perinnios käski piestä häntä häränjänteillä, hieroa hänen haavoihinsa etikkaa ja suolaa ja kärventää hänen kylkiään palavilla soihduilla.

Synnadan kaupunginjohtaja Dorymedon ihaili marttyyrin urhoollisuutta ja vieraili hänen luonaan vankilassa saadakseen kuulla hänen uskostaan. Trofimoksen esimerkki ja opetukset johtivat siihen, että Dorymedonistakin tuli kristitty. Kun tämä tuli Perinnioksen tietoon, hän vangitutti Dorymedoksen. Varottavaksi esimerkiksi kansalle häntäkin kidutettiin julmasti. Hänen kaikki hampaansa kiskottiin irti. Sitten Trofimoskin tuotiin tuomioistuimen eteen. Molemmat pyhät tunnustivat horjumatta uskonsa Kristukseen. Käskynhaltija käski kaivaa heiltä silmät päästä ja luovutti heidät petojen ruoaksi. Pedot vaistosivat kuitenkin heissä asuvan Jumalan armon eivätkä koskeneet heihin. Silloin Perinnios antoi käskyn mestata heidät. Tämä tapahtui vuonna 276.

Pyhä Teodor (Teodoros, Theodore) syntyi vuonna 602 Kilikian Tarsossa kreikkalaiseen perheeseen. Hän opiskeli Ateenassa, Antiokiassa ja Konstantinopolissa; lukeneisuutensa tähden häntä kutsuttiin filosofiksi. Hän oli mukana monoteliittistä harhaoppia vastaan käydyssä keskustelussa. Ateenassa hänet vihittiin munkiksi. Hänen opiskelunjanonsa ei kuitenkaan ottanut sammuakseen, ja vielä yli 60-vuotiaana hän lähti Roomaan kartuttamaan tietojaan.

Roomassa Paavi Vitalianin oli valittava uusi Canterburyn arkkipiispa. Hän oli jo aikeissa vihkiä afrikkalaisen luostarin johtajan Hadrianuksen, mutta tämä kieltäytyi ja suositteli paaville idästä tullutta oppinutta munkkia Teodoria. Paavi Vitalian vihki 65-vuotiaan Teodorin ensin alidiakoniksi ja nopeassa tahdissa kaikkiin muihin pappeuden asteisiin, viimeisenä Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus lupasi lähteä mukaan hänen avukseen.

Britannian kirkkoa raastoi tuolloin kelttiläisen ja roomalaisen kristillisyyden välinen riita. Saarten ensimmäiset kristityt olivat kelttejä, jotka oli sittemmin ajettu maan pohjoisosiin. Kelteillä oli edelleen monia alkukirkon ajalta juontuvia käytäntöjä, joista osa ilmeisesti egyptiläistä perua. Maata hallitsivat kuitenkin anglosaksit, ja heitä evankelioivat nyt kelttiläiset munkit pohjoisesta ja roomalaisten lähetyssaarnaajat etelästä, joten saarella vallitsi kaksi erilaista kirkollista käytäntöä. Rooman pyrkimys oli korvata vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja uudemmilla käytännöillään. Suurimmat yksittäiset kiistanaiheet olivat pääsiäisen ajankohdan määrittäminen ja munkiksivihkimisen tapa.

Teodor omistautui asialleen perusteellisesti. Hänen matkansa Roomasta Canterburyyn kesti vuoden verran, jona aikana hän perehtyi Britannian kirkon ongelmiin. Erityisen hyödyllinen oli aika, jonka hän viipyi Pariisissa piispa Agilbertin vieraana; tämä oli entinen Wessexin piispa.

Teodor aloitti arkkipiispan työn vuonna 669 kiertämällä seurakunnissa ympäri maata ja vihkimällä uusia piispoja. Yhdessä Hadrianuksen kanssa hän perusti Canterburyyn korkeatasoisen koulun, jossa opiskeltiin latinaa ja kreikkaa; jälkimmäinen oli lännessä varsin harvinaista tuohon aikaan. Kielten lisäksi keskityttiin kirkkolauluun ja roomalaiseen lakitieteeseen. Raamatuntulkinta perustui antiokialaisen koulukunnan historiallis-kirjaimelliseen tulkintatraditioon. Koulu sai oppilaita Irlannista asti, ja heidän joukostaan nousi lukuisia piispoja. Lisäksi Teodor teki parhaansa voimistaakseen kirkkomusiikin, taiteiden ja tieteiden opiskelua luostareissa. Kulttuurillisen panoksensa ansiosta Teodorilla on tärkeä sija koko Britannian kulttuurihistoriassa.

Vuonna 672 Teodor kutsui koolle ensimmäisen koko anglosaksisen kirkon kirkolliskokouksen, Hertfordin synodin, joka vahvisti pääsiäisen vieton roomalaisen käytännön mukaan sekä loi useita uusia hiippakuntia. Teodorin johtoajatuksena oli vahvistaa kirkkonsa yhteyttä Roomaan, mutta hän pyrki myös yhdistämään kirkkoaan säilyttämällä mahdollisuuksien mukaan eräitä kelttiläisiä ja gallialaisia kirkollisia tapoja. Muutaman vuoden kuluttua Teodor johti Hatfieldin kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin lateraanikonsiilin mukainen monotelitismin tuomio.

Vuonna 678 Teodor joutui erimielisyyksiin toisen pyhän, kiivasluonteisen Wilfridin kanssa, joka erotettiin Yorkin piispanistuimelta muutamaksi vuodeksi. Teodor kuitenkin pyrki sovintoon ja jopa ehdotti Wilfridiä seuraajakseen. He pääsivätkin sovintoon muutama vuosi ennen Teodorin kuolemaa.

Pyhä Teodor kuoli rauhallisesti syyskuun 19. päivänä vuonna 690 saavutettuaan 87 vuoden iän. Hänet haudattiin Canterburyyn Pyhien Pietarin ja Paavalin luostariin. Kun pyhän Teodorin ruumis siirrettiin vuonna 1091, se havaittiin turmeltumattomaksi. Teodor ei tehnyt ihmeitä eläessään, mutta hänen kaudellaan Britannian kirkko nousi monessa suhteessa parhaaseen kukoistukseensa. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen arkkipiispa, jota koko Englanti totteli.

Pyhä Feodor oli Smolenskin ruhtinaan Rostislavin nuorin poika. Isänsä kuoleman jälkeen vanhemmat veljet tekivät hänelle vääryyttä ja antoivat hänen hallittavakseen vain pienen Možaiskin kaupungin koko Smolenskin ruhtinaskunnasta. Feodor ei ryhtynyt riitelemään eikä kantanut kaunaa veljilleen vaan hallitsi viisaasti kaupunkiaan. Noin vuonna 1262 hän solmi avioliiton Jaroslavlin leskiruhtinattaren tyttären Marian kanssa ja hallitsi siitä lähtien Jaroslavlin ruhtinaskuntaa Jumalalle otollisesti ja oikeudenmukaisesti. Herra siunasi häntä antamalla hänelle pojan, joka sai kasteessa nimen Mikael.

Vuonna 1277 kaani Mengu-Temir (1266-1281) vaati Venäjän ruhtinaita mukaan sotaretkelle eräitä Kaukasuksen heimoja vastaan. Feodorin miehuullisuus ja rohkeus taistelussa herättivät Kultaisen ordan[1] johtajan huomion, ja hän mieltyi Feodoriin niin, että piti häntä sotaretken jälkeen kolme vuotta luonaan ordassa, ennen kuin päästi hänet palaamaan Venäjälle. Matkalla Feodor sai kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että Jaroslavlia hallitsi hänen alaikäinen poikansa Mikael yhdessä leskiruhtinattaren ja pajarien kanssa. Kaupunkilaiset eivät halunneet Feodoria ruhtinaakseen, joten hän palasi ordaan. Vuonna 1279 Feodor peri veljeltään Smolenskin ruhtinaskunnan mutta jäi edelleen ordaan ja hallitsi Smolenskia käskynhaltijan avulla.

Kaanin puoliso mieltyi Feodoriin niin, että halusi antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta kaani vastusteli. Hän ei halunnut luovuttaa tytärtään alaiselleen, joka tunnusti vierasta uskoa. Mutta kaanin puoliso suostutteli miestään sanoen: “Kuningas, olen jo kauan toivonut, että tyttäremmekin uskoisi siihen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken elollisen ja jota kristityt tunnustavat.” Lopulta kaani taipui vaimonsa pyyntöihin. Pyhä ruhtinas Feodor oli valmis ottamaan kaanin tyttären puolisokseen, jos tämä kääntyy kristinuskoon. Liitolle pyydettiin siunaus Konstantinopolin patriarkalta, minkä jälkeen Feodorin morsian kastettiin ja hän sai kristillisen nimen Anna. Kaani antoi vastavihityille arvokkaita lahjoja ja osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan Feodorille.

Kunnianosoitukset, rikkaudet ja loisto eivät saaneet pyhää ruhtinasta ylpistymään eikä tämän maailman kunnia vieraannuttanut häntä Kristuksen rakkaudesta. Hän noudatti Jumalan käskyjä, paastosi, rukoili ja antoi almuja köyhille. Ordassa eli tuohon aikaan paljon kristittyjä kauppiaita, sotavankeja ja hoviväkeen kuuluvia ruhtinaita. Kirkkoja oli kuitenkin vähän, joten tuhannet kristityt joutuivat elämään ilman jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hurskas Feodor kärsi tästä kovasti ja päätti helpottaa kristittyjen elämää. Kaanin suostumuksella hän rakennutti kirkkoja tataarien asuinpaikkoihin ja hankki niihin sisustuksen ja ehtoollisastiat.

Pyhä Feodor eli ordassa monta vuotta. Hänelle syntyi siellä kaksi poikaa: pyhät Daavid ja Konstantin. Kun hän sai tiedon vanhimman poikansa Mikaelin kuolemasta, hän palasi perheineen Jaroslavliin ja ryhtyi hallitsemaan kahta ruhtinaskuntaa, Jaroslavlia ja Smolenskia. Hän hallitsi oikeudenmukaisesti ja Jumalalle otollisesti. Tuohon aikaan Smolenskin kauppiaat solmivat vapaakauppasopimuksen Riian saksalaisten kauppiaiden kanssa. Kun venäläisen ja saksalaisen kauppiaan kesken syntyi riitaa väärästä vaa’asta, Feodor ratkaisi kiistan rehellisen saksalaisen hyväksi.

Yhdessä puolisonsa Annan kanssa Feodor rakennutti Jaroslavliin monta kirkkoa ja kaunisti ne runsailla lahjoituksilla. Hänen mieluisin rukouspaikkansa oli Kristuksen kirkastumisen luostari Jaroslavlissa. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän halusi vihkiytyä munkiksi, niin kuin Venäjän ruhtinailla oli tapana. Vihkitoimituksen jälkeen hän tunnusti kansalle syntinsä, sopi riitansa, pyysi anteeksi ja antoi itse anteeksi. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä rauhassa Jumalan haltuun. Pyhä Feodor kuoli 19. syyskuuta vuonna 1299.

Ruhtinas Feodorin ja hänen poikiensa Daavidin ja Konstantinin hyveellinen ja hurskas elämä oli Jumalalle mieleen. Herra kirkasti pian heidän muistonsa pyhien joukossa ja antoi heidän pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtua monia ihmeitä.


[1] Kultainen orda eli ”kultainen leiri” (kaptšak) oli Tšingis-kaanin pojanpojan Batun vuoden 1240 tienoilla perustama valtakunta, joka laajimmillaan käsitti koko Etelä-Venäjän Moskovasta alaspäin.

Pyhittäjä Makari perusti vuonna 1673 Korkeajärven luostarin Aunuksen hiippakuntaan Lotinapellon piiriin. Vuonna 1683 pappi Joosef Titov löysi hänet henkihieverissä rosvojoukon pahoinpitelemänä ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Makari kertoi papille elämästään.

Pyhittäjä Aleksi – maallikkonimeltään Feodor Solovjev – syntyi vuonna 1846 rovasti Aleksi Solovjevin monilapsiseen perheeseen. Hän valmistui hyvin arvosanoin hengellisestä seminaarista, mutta ei jatkanut opintojaan akatemiassa, sillä hän ei tuntenut kutsumusta teologian alalle. Sen sijaan hän solmi avioliiton lapsuudenystävänsä Anna Smirnovan kanssa ja alkoi palvella Herraa vaatimattomassa diakonin virassa.

Muutaman vuoden kuluttua Anna kuoli keuhkotautiin ja Feodor jäi leskeksi. Hän suri puolisoaan niin kovasti, ettei kyennyt palvelemaan hautajaisissa diakonina vaan seisoi itkien avoimen arkun vieressä.

Vuonna 1895 Feodor vihittiin papiksi ja nimitettiin Kremlin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraalin papistoon. Siellä hän sai hartautensa tähden osakseen kaikkien rakkauden ja kunnioituksen, ja hänet valittiin katedraalin papiston rippi-isäksi.

Maallinen turhuus ei kiinnostanut isä Aleksia. Kun hänen ainoa poikansa oli valmistunut ammattiin ja solminut avioliiton, hänelle avautui tie luostarielämään. Vuonna 1898 hän jätti Uspenien katedraalin ja meni Zosimovin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarin igumeni Herman pelkäsi, että kaikkien kunnioittaman katedraalipapin sielussa voisi olla sijaa ylpeydelle ja suurille luuloille, ja alkoi siksi nöyryyttää isä Aleksia. Hän asetti tämän jumalanpalveluksissa muita veljiä alemmaksi ja antoi hänelle huonoimmat jumalanpalveluspuvut. Mutta pian igumeni oppi tuntemaan isä Aleksin valoisan sielun ja vilpittömän nöyryyden. Varautuneisuus muuttui kunnioitukseksi ja rakkaudeksi.

Vähän kerrassaan isä Aleksin tärkeimmäksi tehtäväksi luostarissa tuli ohjaajavanhuksena ja rippi-isänä toimiminen. Hänen luonaan kävi kaikenlaisia ihmisiä piispoista valtion virkamiehiin ja professoreista työläisiin ja talonpoikiin. Ajoittain hän otti ihmisiä vastaan keskeytyksettä monen tunnin ajan.

Vuonna 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka teki päätöksen patriarkan viran uudelleen perustamisesta. Äänestämällä valittiin kolme ehdokasta, mutta lopullinen valinta alistettiin Jumalan tahdolle ja jätettiin arvalla ratkaistavaksi. Arvan nostaminen annettiin ohjaajavanhus Aleksin tehtäväksi. Liturgian jälkeen toimitettiin rukouspalvelus, jonka aikana vanhus seisoi rukoillen Jumalanäidin ihmeitätekevän Vladimirin ikonin edessä. Sitten hän nosti arvan, jossa oli patriarkka Tiihonin (26.9.) nimi.

Isä Aleksi vihittiin suureen skeemaan vuonna 1919. Luostarielämä Zosimovin erakkolassa sai jatkua vuoteen 1923, jolloin neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja veljestö karkotettiin. Isä Aleksi asettui asumaan erään rippilapsensa taloon Sergijev Posadiin. Hänen voimansa alkoivat heiketä, mutta siitä huolimatta hän pyrki lukemaan keljassaan kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset. Liturgiaa hän ei antiminssin puutteen vuoksi toimittanut. Vuotta ennen kuolemaansa hän joutui vuoteenomaksi ja otti vastaan enää vain kaikkein läheisimpiä hengellisiä lapsiaan. Syyskuun 19. päivänä vuonna 1928 hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Hänet haudattiin Sergijev Posadiin. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Aleksin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.