6.5.2020

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Kala sallittu

p. vanhurskas Job (+ n. 135 eKr.)

Pääsiäisajan keskijuhla.

Pieni vedenpyhitys.

Parimia
  1. Eht: Miika 4:2–3, 5, 6:1–5, 8, 5:4
  2. Jes. 55:1–13
  3. Sananl. 9:1–11

Miika 4:2–3, 5, 6:1–5, 8, 5:4

2 Monet kansat lähtevät liikkeelle sanoen: "Tulkaa, nouskaamme Herran vuorelle, nouskaamme Jaakobin Jumalan pyhäkköön! Hän opastaa meitä tiellään, ja me, me tahdomme kulkea hänen polkujaan, sillä Siionista tulee Herran sana ja Jerusalemista kaikuu Jumalan puhe." 3 Hän, Herra, ratkaisee kansakuntien riidat, hän jakaa oikeutta väkeville kansoille lähellä ja kaukana. Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja. 5 Vaikka kaikki kansat palvelisivat muita jumalia, niin me palvelemme nyt ja aina Herraa, Jumalaamme. 6:1 Kuulkaa, mitä Herra sanoo: -- Astu esiin, esitä syytös! Vuoret olkoot todistamassa, kukkulat kuulkoot äänesi! 2 Kuulkaa Herran syytös, te vuoret, te maan ikiaikaiset perustukset. Herra käy oikeutta kansaansa vastaan, hän kutsuu Israelin tuomiolle. 3 -- Mitä minä olen tehnyt sinulle, kansani? Olenko vaatinut sinulta liikaa? Vastaa minulle! 4 Minä olen tuonut sinut Egyptistä, ostanut sinut vapaaksi orjuudesta, olen lähettänyt johtajiksesi Mooseksen, Aaronin ja Mirjamin. 5 Älä unohda, kansani, mitä Balak, Moabin kuningas, suunnitteli ja mitä Bileam, Beorin poika, hänelle vastasi. Muista kulkuasi Sittimistä Gilgaliin, niin ymmärrät, kuinka paljon hyvää Herra on sinulle tehnyt. 8 -- Sinulle, ihminen, on ilmoitettu, mikä on hyvää. Vain tätä Herra sinulta odottaa: tee sitä mikä on oikein, osoita rakkautta ja hyvyyttä ja vaella valvoen, Jumalaasi kuunnellen. 5:4 Hän tuo rauhan. Kun assyrialaiset tulevat maahamme, tunkeutuvat palatseihimme, me asetamme heitä vastaan seitsemän paimenta, kahdeksan kansanjohtajaa.

Jes. 55:1–13

1 Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te, joilla ei ole rahaa, tulkaa, ostakaa viljaa ilmaiseksi, syökää, ottakaa maksutta viiniä ja maitoa! 2 Miksi punnitsette hopeaa maksuksi siitä, mikä ei ole leipää, vaihdatte työstä saamanne palkan siihen, mikä ei tee kylläiseksi? Kuulkaa minua, niin saatte syödä hyvin, te saatte nauttia parhaista herkuista. 3 Kuulkaa minua, tulkaa minun luokseni, kuulkaa, niin te saatte elää! Minä teen ikuisen liiton teidän kanssanne ja lupaan olla liitossani uskollinen, niin kuin olin uskollinen Daavidille. 4 Hänet minä otin todistajaksi kansoille, tein hänestä kansakuntien käskijän ja hallitsijan. 5 Sinä olet kutsuva tänne kansan, jota et tunne, ja kansa, joka ei sinusta tiennyt, rientää luoksesi Herran, sinun Jumalasi, takia ja Israelin Pyhän tähden. Hän korottaa sinut kunniaan. 6 Etsikää Herraa, kun hänet vielä voi löytää, huutakaa häntä avuksi, kun hän on lähellä! 7 Hylätköön jumalaton tiensä ja väärintekijä juonensa, kääntyköön takaisin Herran luo, sillä hän armahtaa, turvautukoon Jumalaan, sillä hänen anteeksiantonsa on runsas. 8 -- Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. 9 Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. 10 Niin kuin sade ja lumi tulevat taivaasta eivätkä sinne palaa vaan kastelevat maan, joka hedelmöityy ja versoo ja antaa kylväjälle siemenen ja nälkäiselle leivän, 11 niin käy myös sanan, joka minun suustani lähtee: se ei tyhjänä palaa vaan täyttää tehtävän, jonka minä sille annan, ja saa menestymään kaiken, mitä varten sen lähetän. 12 Iloiten te saatte lähteä matkaan, ja onnellisesti te pääsette perille. Vuoret ja kukkulat riemuitsevat teidän edessänne, ja kaikki metsän puut taputtavat käsiään. 13 Orjantappuran paikalle nousee sypressi ja piikkipensaan paikalle myrtti. Tämä tapahtuu Herran nimen kunniaksi ja on ikuinen merkki, joka ei koskaan katoa.

Sananl. 9:1–11

1 Viisaus on rakentanut itselleen talon, seitsenpylväisen rakennuksen. 2 Hän on teuraansa teurastanut, maustanut viinin, kattanut pöydän 3 ja lähettänyt palvelustyttönsä kaupunkiin kuuluttamaan sen kukkuloilta: 4 "Oletko kokematon? Tule silloin tänne!" Ja ymmärtämättömille hän sanoo: 5 "Tulkaa, syökää pöytäni antimia, juokaa viiniä, jonka olen itse maustanut. 6 Jättäkää haihattelu, niin menestytte, kulkekaa vakaasti viisauden tietä." 7 Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen. 8 Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. 9 Neuvo viisasta, ja hän viisastuu yhä, opeta hurskasta, ja hän oppii lisää. 10 Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta. 11 "Minä, viisaus, lisään elinpäiviäsi, kartutan elämäsi vuosia."

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Job)
Ap. t. 14:6–18

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Ap. t. 14:6–18

Niinä päivinä 6 kun apostolit huomasivat, mitä oli tekeillä, he pakenivat Lykaonian puolelle. Lystran ja Derben kaupungeissa ja lähiseuduilla 7 he sitten julistivat evankeliumia. 8 Lystrassa oli mies, joka syntymästään saakka oli ollut rampa, jaloistaan voimaton, eikä ollut koskaan kyennyt kävelemään. 9 Mies istui kuuntelemassa Paavalin puhetta, kun Paavalin katse pysähtyi häneen. Paavali huomasi, että mies uskoi voivansa parantua. 10 Hän sanoi kovalla äänellä: "Nouse seisomaan! Oikaise jalkasi." Mies hypähti pystyyn ja käveli. 11 Kun ihmiset näkivät, mitä Paavali oli tehnyt, he huusivat lykaonian kielellä: "Jumalat ovat ihmishahmossa tulleet alas meidän luoksemme!" 12 He kutsuivat Barnabasta Zeukseksi, Paavalia taas Hermekseksi, koska hän oli heistä kahdesta se, joka puhui. 13 Kaupungin ulkopuolella olevan Zeuksen temppelin pappi toi härkiä ja seppeleitä portille toimittaakseen uhrin yhdessä väkijoukon kanssa. 14 Mutta kun apostolit, Barnabas ja Paavali, kuulivat tästä, he repäisivät vaatteensa ja ryntäsivät väkijoukon keskelle huutaen: 15 "Mitä te oikein teette? Ihmisiä me vain olemme, samanlaisia kuin te. Me julistamme teille hyvää sanomaa ja kehotamme teitä luopumaan näistä tyhjänpäiväisistä jumalista ja kääntymään elävän Jumalan puoleen, hänen, joka on luonut taivaan ja maan ja meren ja kaiken, mitä niissä on. 16 Menneiden sukupolvien aikana hän on sallinut kaikkien kansojen kulkea omia teitään, 17 mutta silti hän ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään. Hän on tehnyt teille hyvää, hän on antanut vettä taivaalta ja sadon ajallaan, hän on ravinnut teidät ja täyttänyt teidät ilolla." 18 Näin puhuen he vaivoin saivat kansan estetyksi uhraamasta heille.

Matt. 11:27–30 (Pyhä vanhurskas Job (+ n. 135 eKr.))
Joh. 7:14–30
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Joh. 7:14–30

[Siihen aikaan] 14 Juhlan jo ehdittyä puoliväliin Jeesus meni ylös temppeliin ja alkoi opettaa. 15 Juutalaiset olivat ihmeissään ja sanoivat: "Kuinka tuo oppimaton mies voi tuntea kirjoitukset?" 16 Jeesus sanoi heille: "Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut lähettänyt. 17 Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä, onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani. 18 Se, joka esittää omia ajatuksiaan, tahtoo kunniaa itselleen. Mutta se, joka tahtoo kunniaa lähettäjälleen, puhuu totta, hänessä ei ole vääryyttä. 19 Mooses antoi teille lain, vai kuinka? Silti yksikään teistä ei noudata sitä. Miksi te haluatte tappaa minut?" 20 Ihmiset sanoivat: "Sinussa on paha henki. Kuka sinut yrittäisi tappaa?" 21 Jeesus vastasi: "Minä tein yhden ainoan teon, ja sitä te kaikki ihmettelette. 22 Mooses sääti teille ympärileikkauksen -- se ei tosin ole peräisin Moosekselta, vaan kantaisiltä -- ja te toimitatte sen myös sapattina. 23 Jos kerran ihminen ympärileikataan sapattinakin, ettei Mooseksen lakia rikottaisi, niin miksi te olette vihoissanne siitä, että minä sapattina paransin koko ihmisen? 24 Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein." 25 Muutamat jerusalemilaiset sanoivat: "Eikö tämä ole se, jonka he haluaisivat tappaa? 26 Kuinka kummassa hän saa puhua täällä vapaasti eivätkä he sano mitään? Ovatkohan hallitusmiehet nyt varmoja siitä, että hän on Messias? 27 Tästä miehestä me kyllä tiedämme, mistä hän on kotoisin. Kun Messias ilmestyy, kukaan ei tiedä, mistä hän tulee." 28 Opettaessaan temppelissä Jeesus huusi kovalla äänellä: "Te siis tiedätte, kuka minä olen ja mistä tulen. En minä ole tulostani itse päättänyt -- minut lähetti hän, joka on totuus itse. Te ette häntä tunne, 29 mutta minä tunnen hänet, koska tulen hänen luotaan ja koska hän on minut lähettänyt." 30 Hallitusmiesten teki mieli pidättää hänet, mutta kukaan ei kuitenkaan käynyt häneen käsiksi, sillä hänen hetkensä ei ollut vielä tullut.

Päivän synaksario

6.5.

Vanhurskas Job tunnetaan kaikkialla maailmassa kärsimyksen kestämisen esikuvana. Jobin kirja kuuluu Raamatun runollisiin kirjoihin, ja lisäksi hänet mainitaan lyhyesti Jaakobin kirjeessä sekä Hesekielin kirjassa vanhurskaiden Nooan ja Danielin rinnalla. Niin kuin Nooa selviytyi hengissä vedenpaisumuksesta ja Daniel nostettiin vahingoittumattomana leijonien luolasta, niin Jobkin kesti kärsimänsä tuskalliset onnettomuudet.

Job oli Abrahamin jälkeläinen viidennessä polvessa Esaun kautta ja eli Usin maassa, jonka myös Jeremia mainitsee mutta jonka sijainnista ei ole varmaa tietoa. Job oli rikas ja mahtava mies, mutta Jobin kirja korostaa ennen kaikkea hänen viisauttaan ja hurskauttaan. Hän toimitti puhdistusuhreja lastensa puolesta siltä varalta, että he olivat saattaneet rikkoa Jumalaa vastaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa mainitut ilman temppeliä toimitetut uhrit, kesitaksi kutsuttu raha ja Jobin pitkä ikä viittaavat siihen, että Job on saattanut elää patriarkkojen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin aikoihin. Ortodoksisen tradition mukaan hän kuoli noin vuonna 1350 eKr. Nykyään arvellaan, että kirja olisi kirjoitettu vasta 400- tai 300-luvulla eKr. Vanhempaan ajoitukseen viittaavat kuitenkin monet arkaaiset piirteet. Jobista ja hänen ystävistään ei puhuta israelilaisina; kirjassa ei viitata israelilaisiin uskon sisältöihin kuten lakiin ja profeettoihin; Jobin varallisuus lasketaan karjaeläinten päälukuna ja niin edelleen. Sen runollisessa kielessä esiintyy runsaasti heprean sanoja, joita ei löydy mistään muualta raamatunhepreasta. Tämä kaikki viittaa siihen, että kertomus sijoittuu Moosesta ja Egyptistä lähtemistä edeltävään aikaan.

Jobin kirjan kehyskertomus on proosaa ja varsinainen kertomus poeettista draamaa, jossa pohditaan kärsimyksen merkitystä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta. Jumalaapelkäävän miehen annetaan kärsiä Jumalan ja Saatanan välisen kiistan ratkaisemiseksi. Job vakuuttaa ystävilleen viattomuuttaan ja pyytää Jumalalta selitystä. Jumala myöntää, etteivät ystävien perinteiset selitykset riitä, mutta osoittaa myös, ettei ihminen voi käsittää Hänen teitään. Lopulta Job saa hyvityksen menetyksistään.

Alun kehyskertomuksessa tapahtumapaikkana on taivas, missä Jumalan pojat eli enkeliolennot tulevat taivaalliseen kokoukseen, jossa Jobin asiaa käsitellään. Heidän joukossaan on Saatana, jolle Jumala esittelee Jobin hurskaan ihmisen esikuvana: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 2:3) Saatana muistuttaa tässä pikemminkin Eedenin puutarhan käärmettä kuin myöhemmän juutalais-kristillisen perinteen Paholaista. Paholainen epäilee, että Job on kiitollinen vain siksi, että Jumala on tähän asti varjellut hänet kaikesta pahasta. Jumala sallii sitten Saatanan koetella Jobin uskollisuutta syöksemällä hänet onnettomuuteen. Jobille ei kerrota, että Saatana järjesti kaikki hänen kärsimyksensä Jumalan sallimuksesta koetellakseen hänen hurskauttaan, eikä Saatanaa mainita enää lopussa, vaikka hän on kertomuksen häviäjä.

Jumalan luvalla Saatana riistää Jobilta aivan yllättäen kaiken, mitä hänellä on: karjan, palvelijat ja kymmenen lasta. Job ei kuitenkaan syytä Herraa vaan repäisee viittansa, ajaa päänsä paljaaksi, kumartuu maahan ja sanoo: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (1:21) Kun Job ei kaiken tämän jälkeenkään luovu Jumalasta, Saatana sanoo Jumalalle: ”Hyvän kaupan Job on tehnyt: pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (2:4–5) Niin Jumala sallii Saatanan ottaa Jobilta myös hänen terveytensä ja peittää hänet päästä jalkoihin märkivillä paiseilla. Saatana säästää ainoastaan hänen kelvottoman vaimonsa, jotta tämäkin lisäisi Jobin kärsimyksiä pilkkasanoillaan: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Job vastasi: ”Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.” (2:9–10) Job kiroaa sen päivän, jona syntyi: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.” (3:25)

Saatanan mukaan Job pysyy uskollisena Jumalalle, jos Jumala siunaa häntä ja antaa kaikkea hyvää, mutta jos Jumala ei siunaa häntä, Job luopuisi Jumalasta. Jobin ystävät taas uskovat, että Jobia kyllä siunataan, jos hän on uskollinen Jumalalle, mutta jos hän on uskoton, häntä rangaistaan. Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jobista, kun tämä istuu jätekasassa ja kaapii paiseiden runtelemaa ruumistaan ruukunpalalla: ”Kumpi voitti? Kumpi hävisi? Job, jolta riistettiin kaikki, vaiko Saatana, joka riisti häneltä kaiken? Selvästikin Saatana hävisi. Ketä me ihailemme voitosta: Saatanaa, joka löi, vai Jobia, jota lyötiin? Tietenkin Jobia – siitä huolimatta, että hän ei onnistunut säilyttämään katoavia rikkauksiaan eikä pelastamaan lapsiaan. Hän ei pystynyt varmistamaan edes omaa terveyttään. Ja kuitenkin hän on voittaja: hän, joka oli menettänyt kaiken. Rikkauksiaan hän ei pystynyt pitämään, mutta hän säilytti hurskautensa. Jos hän ei olisi kärsinyt eikä Saatana olisi tehnyt hänelle vääryyttä, hän ei olisi voinut saavuttaa tuota voittoa. Jos hänelle olisi ollut pahaksi kärsiä vääryyttä, Jumala ei olisi antanut hänen kärsiä sitä. Jumala sallii meidän kärsiä vääryyttä saadakseen meidät luopumaan maailmallisista asioista, jotta me oppisimme, mikä on menetystä ja mikä on hyödyllistä. Vääryyttä kärsinyt rikastuu luottamuksessa Jumalaan, mikä on paljon arvokkaampaa kuin kaikki aarteet.”

Job yrittää pohtia, miksi hänelle, jumalaapelkäävälle hurskaalle, tapahtuu sellaisia katastrofeja. Kysymys kärsimyksestä ja Jumalasta koskettaa ihmisiä syvällisesti. Kun Jeremian kirjassa käsitellään kutsutun ihmisen kärsimyksiä ja Jesajan kirjassa kärsimistä toisten puolesta, niin Jobin kirjassa on kysymys viattoman käsittämättömästä kärsimyksestä, joka johtaa syytöksiin Jumalaa kohtaan. Tämä tuo mieleen valituspsalmit, joissa Jumalalle valitetaan kärsimyksiä ja pyydetään pääsemään niistä, mutta Jobin kirjasta puuttuu käänne, jossa aletaan luottaa Jumalaan ja ylistetään Häntä. Myös kirjan dialoginen muoto – puheet ja vastapuheet – poikkeaa muista Raamatun kirjoista.

Jobin on vaikeaa sietää sitä, että yleisesti hyväksytty periaate tekojen ja seurausten vastaavuudesta ei toimi, vaan hurskas kärsii viattomana. Hänen ystävänsä etsivät syytä Jobista, jonka on tämän periaatteen mukaan täytynyt itse vakavilla synneillään aiheuttaa onnettomuutensa, vaikka hän vakuuttaakin viattomuuttaan. Ystävät kehottavat Jobia myöntämään tietoiset ja tiedostamattomat synnit, mutta kehotukset muuttuvat pian syytöksiksi. Heidän mieleensä ei edes juolahda, että Job voisi olla syytön. Job torjuu ystäviensä syytökset ja puolustaa viattomuuttaan kutsuen Jumalaa ratkaisemaan asian. Kaikille osapuolille on selvää, että kärsimykset tulevat Jumalalta, mutta Jumalan ja ihmisen välillä ei ole sellaista välittäjää, jota Job kaipaa (16:21), eikä Jumalaa vastaan voi käydä oikeutta. Jobille ei jää muuta mahdollisuutta kuin välitön kohtaaminen Jumalan kanssa, joka sitten toteutuukin kirjan loppuluvuissa Jumalan ilmestymisessä ja Hänen pitämissään puheissa.

Vielä kapinoidessaankin Job kääntyy Jumalan puoleen, osoittaa uskonsa ylösnousemukseen ja toivoo, että hänen sanansa säilyisivät jälkipolville. ”Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (19:23–27) Kristus ei ollut vielä noussut kuolleista, mutta Job tiesi jo ylösnousemuksesta.

Job antoi esikuvan siitä, miten selviydytään syyttömästä kärsimyksestä pysymällä uskollisena Jumalalle. Se on pikemminkin kestävyyttä kuin kärsivällisyyttä, sillä Job ehtii monta kertaa tuskastua vastoinkäymisiinsä. Hänen ystävänsä sanoo, että Job on kehottanut toisia kärsivällisyyteen, mutta ”kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.” (4:5) Job puhkeaa valittamaan: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (6:11) Hän ei anna periksi ystävilleen, jotka vaativat häntä tunnustamaan syntinsä, koska hän tietää, ettei ole itse aiheuttanut onnettomuuksia omilla rikkomuksillaan, minkä Jumala lopulta vahvistaa.

Vaikka kirjassa on käsitelty laajasti kysymystä viattomana kärsimisestä, loppulukujen puheissa Jumala ei ota lainkaan kantaa tähän aiheeseen vaan puhuu myrskyn keskeltä Luojan ylivoimaisesta vallasta ja viisaudesta ja kysyy: ”Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa?” (40:8) Job esitti kysymyksiä Jumalalle, mutta nyt Jumala esittää hänelle vastakysymyksiä. Job tyytyy tähän vastaukseen vaieten ja katuen. ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (42:5–6) Tämä nöyrä tunnustus vahvistaa Jobin pääsyn todellisen Jumalan tuntemiseen, joka tarkoittaa Hänen käsittämättömyytensä oivaltamista. Jumala kehottaa Jobin ystäviä uhraamaan sonneja ja pässejä hyvitykseksi totuuden vastaisista puheistaan, jotta he säästyisivät pahemmalta rangaistukselta.

Jobin kirja lohduttaa niitä, jotka joutuvat kärsimään, ja auttaa ymmärtämään, että Jumalan tiet ovat usein juuri hurskaiden kohdalla tutkimattomat. Kärsimys saattaa olla Hänen johdatustaan ja Jumalan oikeudenmukaisuus on ihmisen oikeudenmukaisuuden yläpuolella. Vastaus kysymykseen, ”voiko Jumala sallia tämän”, ei löydy niinkään uusista oivalluksista Jumalan teiden suhteen vaan ennen kaikkea kaiken yläpuolella olevan Jumalan palvonnasta ja Hänen suuruutensa tunnustamisesta. Kysymys kärsimyksestä pysyy salaisuutena.

Kärsimyksen täyttämä kamppailu Jumalan kanssa elämän ja uskon kriiseissä sai Jobin melkein murtumaan, mutta loppujen lopuksi hän kesti kuin kestikin. Uusi testamenttikin muistuttaa Jobin esikuvallisesta kestävyydestä: ”Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava.” (Jaak. 5:11) Tämä liittyy Kristuksen kärsimykseen, johon kristityt on kutsuttu: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17)

Lopulta Jumala paransi pyhän vanhurskaan Jobin ja antoi hänelle vielä kerran seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Tässä yhteydessä esitetään kuuluisa lause, jota siteerataan yhä oikeustieteessä: ”Heidän isänsä antoi [tyttärillekin] perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.” Jumala kaksinkertaisti Jobin omaisuuden ja jopa hänen elinvuotensa: ”Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.” (42:16–17)

Jobin kirja kuuluu suureen maailmankirjallisuuteen, koska siinä käsitellään käsittämättömän kärsimyksen ongelmaa kauniisti, dramaattisesti ja eri näkökulmista. Monet filosofit kuten Kant, Hegel ja Kierkegaard, samoin kuin kirjailijat kuten Dante, Goethe ja Joseph Roth ovat ottaneet kirjoituksiinsa vaikutteita Jobin tarinasta. Se on kirja uskosta ja ihmisen perimmäisistä kysymyksistä, ja siksi se pysyy aina ajankohtaisena.

Keisari Julianus Luopio (361–363) ryhtyi heti valtaan päästyään vainoamaan kristinuskoa. Pian pakanuutta suosivan julistuksensa jälkeen hän lähti sotaretkelle germaaniheimoja vastaan. Germaanit ehdottivat hänelle, että taistelu ratkaistaisiin kahden taistelijan kaksintaistelulla. Julianus suostui tähän. Julianuksen joukkojen kenraali Bacchus suositteli taistelijaksi sotilasta nimeltä Barbaros, joka oli kunnostautunut urheudellaan.

Barbaros oli kristitty ja rukoili Jumalaa auttamaan häntä, kuten Hän oli muinoin auttanut Daavidia taistelussa Goljatia vastaan. Näin myös tapahtui. Kun Barbaros oli astunut areenalle, germaanitaistelijan aseet putosivat hänen käsistään ja hän kaatui kuolleena tantereelle. Germaanit tunnustivat tappionsa ja perääntyivät. Voiton jälkeen kenraali pyysi Barbarosta uhraamaan kiitokseksi epäjumalille. Tämä kuitenkin kieltäytyi tunnustaen olevansa kristitty. Hän kertoi saaneensa kasteen piispa Kyprianokselta, jonka Julianus oli hiljattain teloittanut. Silloin keisarin suosio muuttui vihaksi ja Barbaros luovutettiin kidutettavaksi. Ylienkeli Gabriel tuli kuitenkin hänen avukseen. Myös kenraali Bacchus ja hänen kaksi sotilastaan, Kallimakhos ja Dionysios, näkivät enkelin ja kääntyivät kristinuskoon. Keisari Julianus luovutti heidät heti mestattavaksi.

Seuraavana päivänä Barbaros joutui uusiin kidutuksiin, mutta Kristus oli ilmestynyt hänelle vankilassa ja vahvistanut häntä ennalta koetukseen. Polttamisen ja muiden kidutusten jälkeen hänet mestattiin. Piispa Foenix pelasti pyhän Barbaroksen ruumiin, jota on sittemmin kunnioitettu Methonen kaupungissa Kreikassa.

Miika oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas ja kelja-apulainen. Hengellisen isänsä ohjauksessa hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että tuli ainoana sivullisena otolliseksi olemaan läsnä Jumalanäidin ilmestyessä pyhittäjä Sergeille. Tämä tapahtui joulupaaston aikaan perjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1384 (tai 1379). Pyhittäjä Sergei oli juuri päättänyt rukoussääntönsä ja laulanut akatistoksen Jumalanäidille, minkä hän tapasi tehdä päivittäin. Istuttuaan levähtämään hän tunsi sielussaan, että tulossa oli taivaallinen ilmestys ja sanoi oppilaalleen Miikalle: ”Valvo, lapseni, saamme nyt kokea ihmeellisen vierailun.” Samassa kuului ääni: ”Katso, Kaikkeinpuhtain tulee!” Aurinkoa kirkkaampi valo valaisi pyhittäjän, ja Jumalanäiti saapui apostolien Pietarin ja Johanneksen seurassa. Sergei ja Miika lankesivat maahan. Jumalanäiti puhui Sergeille luvaten aina varjella luostaria.

Kun Sergei ilmestyksen jälkeen ilosta ja pelosta vavisten tuli tuntoihinsa, hän näki Miikan makaavan maassa kuin kuollut. Tämä ei ollut kyennyt näkemään kaikkea tapahtunutta yhtä selvästi kuin Sergei, mutta oli nähnyt taivaallisen valon. ”Sano, isäni, mikä tuo ihmeellinen näky oli?” hän kysyi Sergeiltä, ”se melkein sai sieluni eroamaan ruumiista.” Mutta pyhittäjä Sergeikään ei hengelliseltä iloltaan pystynyt heti vastaamaan hänelle.

Jumalanäidin ihmeellisen vierailun muistoksi luostarissa tuli tavaksi toimittaa joka perjantai-ilta vigilia ja akatistos Jumalanäidille. Pyhittäjä Miika siirtyi Herran luo vuonna 1385 noin seitsemän vuotta ennen hengellistä isäänsä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat pienessä kirkossa, joka rakennettiin myöhemmin ja pyhitettiin Jumalanäidin vierailun muistolle.

Pyhittäjä Serafim syntyi pienessä Zelin kylässä Boiotiassa vuonna 1527 ja sai kasteessa nimen Sotirios. Jo lapsena hän opiskeli ahkerasti kyläpapin johdolla Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Näin hänessä syttyi suuri innostus hengelliseen elämään. Nuorukaiseksi vartuttuaan hän asettui vanhempiensa estelyistä huolimatta kotikylänsä läheisyydessä sijaitsevaan hylättyyn pieneen Profeetta Elian luostariin. Siellä hänen kilvoitteluaan kuitenkin häiritsivät vanhempien, sukulaisten ja muiden kyläläisten käynnit. Siksi hän siirtyi noin puolen vuoden kuluttua Kristuksen kirkastumisen luostariin Sagmation-vuorelle Theben ja Euboian väliin.

Kirkastumisen luostarissa Sotirios kilvoitteli urheasti askeesissa ja täydellisessä kuuliaisuudessa igumenille ja kaikille veljille. Hänen kilvoituksensa ei jäänyt huomaamatta, ja pian igumeni vihki hänet munkiksi nimellä Serafim. Hänen nöyrästä vastustelustaan huolimatta hänet vihittiin diakoniksi ja myöhemmin myös papiksi. Pappeuteen sisältyvää suurta vastuuta mietiskellen Serafim enensi paastojaan ja valvomisiaan elääkseen kuin enkeli maan päällä.

Kymmenen vuoden kuluttua tahtoen paeta mainettaan suurena kilvoittelijana Serafim pyysi lupaa lähteä kilvoittelemaan yksinäisyyteen. Hyvästeltyään hengelliset veljensä ja kilvoittelutoverinsa Germanoksen, jolta hän oli saanut paljon pelastavaista opetusta, hän poistui luostarista etsimään hengellistä hiljaisuutta. Pitkään vaellettuaan hän tuli lopulta Dombos-kukkulalle Elikonin vuoren länsipuolelle. Sinne hän rakensi kappelin ja keljoja ja pian hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita. Hän eli siellä heidän kanssaan seuraavat 10 vuotta. Lähellä luostaria asui muutamia Albaniasta tulleita perheitä, jotka hankkivat elantonsa rosvoamalla ja uhkailemalla lähiseutujen asukkaita. Serafim lähestyi heitä rakkauden hengessä ja sai heidät muuttamaan elintapansa. Monet lähiseudun asukkaat saivat sairauksissaan apua hänen rukouksistaan, ja niin hän tuli koko alueella tunnetuksi sielujen ja ruumiiden lääkärinä.

Elämä kävi liian monitouhuiseksi hiljaisuutta rakastavalle Serafimille, ja hän joutui taas vaihtamaan asuinpaikkaa. Hän siirtyi Elikon-vuoren lounaisrinteelle noin kahden tunnin matkan päähän Domboksesta. Siellä hän kuuli jonkin ajan kuluttua Jumalan äänen, joka käski häntä perustamaan paikalle luostarin. Hän kutsui Dombokseen jättämänsä veljet luokseen ja alkoi rakentaa uutta luostaria. Rakennustöiden aikana Jumalanäiti ilmoitti hänelle, että hänen on jätettävä työt kesken, sillä paikka ei ollut sovelias tulevien munkkien asunnoksi. Todellakin alue oli kallioinen, eikä aurinko paistanut sinne kuin osan päivästä.

Jumalanäiti sanoi, että hän tahtoi luostarin nousevan Domboksen kylän paikalle. Kertomalla ilmestyksestä Serafim sai Domboksen asukkaat muuttamaan korvausta vastaan toiseen paikkaan. Ostettuaan kyläalueen Serafim meni Konstantinopoliin pyytämään patriarkalta rakennuslupaa luostarille ja sen kirkolle, jonka hän oli päättänyt omistaa Herrallemme Jeesukselle. Se myönnettiin hänelle ja luostarista tuli stavropigaalinen eli suoraan patriarkaatin alainen, jolloin paikallinen piispa ei voinut puuttua sen asioihin. Tämä asiakirja on säilynyt.

Eräät pahansuovat ihmiset syyttivät kuitenkin Serafimia Levadian turkkilaiselle maaherralle sanoen, että tämä oli viekkaudella karkottanut Domboksen kyläläiset heille kuuluvilta mailta vain pientä korvausta vastaan. Tästä maaherra suuttui ja lähetti kolme sotilasta pidättämään Serafimin. Nämä herjasivat ja pahoinpitelivät häntä lyömällä häntä päähän. Puolikuoliaana he sitten raahasivat häntä maaherran luo. Matkalla Serafim ruhjeistaan huolimatta tahtoi helpottaa janoisten sotilaiden oloa ja sai rukouksillaan veden vuotamaan maasta. Tämä teki sotilaisiin niin suuren vaikutuksen, että he päästivät hänet vapaaksi jatkamaan työtään ja palasivat itse maaherran luo Levadiaan julistaen, että on kyse pyhästä miehestä.

Luostarissa Serafimin murheen murtamat munkit riemuitsivat nähdessään jälleen igumeninsa vaikka pahoinpideltynäkin. Rakennustyöt jatkuivat ja luostari valmistui nopeasti. Sinne kerääntyi paljon hyveellisiä ja oppineita munkkeja. Kun kaikki eivät enää mahtuneet pääluostariin, sen ympärille nousi runsaasti keljamajoja, joissa osa munkeista kilvoitteli.

Kolmen vuoden kuluttua luostarin valmistumisesta pyhittäjä Serafim tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui oppilaansa ympärilleen ja antoi heille viimeiset neuvonsa luostarielämästä ja erityisesti rukouksesta: ”Rukous, rakkaat lapseni, on suloista keskustelua Taivaan Kuninkaan kanssa. Se on sielun hengellistä ravintoa ja sen kautta avautuu ovi taivaan valtakuntaan. Älkää siis jättäkö itseänne vaille tätä ihanaa keskustelua Jumalan kanssa, sillä rukouksesta luopuminen on sielun hengellinen kuolema.” Vielä hän kehotti heitä olemaan surematta hänen lähtöään, sillä hän oli voimiensa mukaan kilvoitellut Jumalan hänelle antaman kilvoituksen ja saanut tehtävänsä suoritetuksi. Lopetettuaan puheensa Serafim rukoili vielä viimeisen kerran ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Oli toukokuun 6. päivä 1602, ja hän oli 75-vuotias.

Pyhän Serafimin luostari säilyi ryöstöltä ja hävitykseltä koko turkkilaisvallan ajan, vaikka vallanpitäjät suunnittelivat monta kertaa sen tuhoamista. Serafim itse esti sen ilmestymällä heille niin ankaran näköisenä, että tuhoojat lähtivät pakoon.

Elämänsä aikana pyhittäjä Serafim karkotti rukouksellaan monta kertaa tuhoisat heinäsirkkalaumat viljelyksiltä. Sen vuoksi vielä tänäkin päivänä hänen reliikkejään käytetään tähän tarkoitukseen. Niitä tuodaan heinäsirkkojen uhkaamille alueille ja niiden edessä toimitetaan rukouspalveluksia tuholaisten karkottamiseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.