30.3.2020

Sävelmä
1. säv.

pt. Johannes Siinailainen (+ 500–600-l.)

Parimia
  1. VI: Jes. 48:17–49:4
  2. Eht: 1. Moos. 27:1–41
  3. Sananl. 19:16–25

Jes. 48:17–49:4

17 Näin sanoo Herra, Israelin Pyhä, joka lunastaa sinut vapaaksi: -- Minä olen Herra, sinun Jumalasi, Minä opetan sinulle, mikä on sinulle hyväksi, minä opastan sinua tielläsi. 18 Kunpa kuulisit minun käskyjäni! Silloin sinun onnesi olisi runsas kuin virta, sinulle tuleva siunaus loputon kuin meren aallot, 19 ja sinun lapsesi olisivat lukuisat kuin rannan hiekka, sinun jälkeläisesi lukemattomat kuin hiekan jyvät. Sinun nimesi ei koskaan häviäisi, ei sitä pyyhittäisi pois minun silmieni edestä. 20 Lähtekää Babyloniasta, rientäkää kotiin kaldealaisten maasta! Kertokaa tästä riemuiten, kuuluttakaa, viekää viesti maan ääriin asti. Sanokaa: "Herra on lunastanut palvelijansa Jaakobin vapaaksi!" 21 Eivät he janoa kärsineet, kun hän vei heidät autiomaahan: veden hän sai vuotamaan kalliosta heille, hän halkaisi kallion, ja vedet virtasivat. 22 -- Jumalattomilla ei ole rauhaa, sanoo Herra. 49:1 Kuulkaa minua, kaukaiset rannat, kuunnelkaa, kansakunnat, jotka asutte etäällä! Jo ennen syntymääni Herra kutsui minut. Kun vielä olin äitini kohdussa, hän antoi minulle nimen. 2 Hän antoi minulle suun kuin terävän miekan, kätensä varjoon hän minut kätki, hän teroitti minut kuin nuolen, viineensä hän minut talletti. 3 Hän sanoi minulle: "Sinä olet minun palvelijani, Israel, sinussa minä osoitan kirkkauteni." 4 Minä sanoin: "Turhan takia olen itseni uuvuttanut, tyhjään olen haaskannut voimani. Mutta onhan oikeuteni Herran kädessä, palkkani Jumalan huomassa."

1. Moos. 27:1–41

1 Kun Iisak oli tullut vanhaksi ja hänen silmänsä olivat hämärtyneet, niin ettei hän enää nähnyt, hän kutsui luokseen vanhemman poikansa Esaun ja sanoi hänelle: "Poikani!" Esau vastasi: "Mitä, isä?" 2 Iisak sanoi: "Minä olen tullut vanhaksi ja saatan pian kuolla. 3 Ota nyt varusteesi, nuoliviinesi ja jousesi, ja lähde metsästämään minulle riistaa. 4 Laita siitä herkkuruokaa, sellaista josta minä pidän, ja tuo sitä minulle syötäväksi, jotta voisin siunata sinut ennen kuin kuolen." 5 Mutta Rebekka kuunteli, kun Iisak puhui pojalleen Esaulle. Kun Esau oli lähtenyt metsästämään riistaa isäänsä varten, 6 Rebekka sanoi pojalleen Jaakobille: "Minä kuulin äsken, että isäsi sanoi veljellesi Esaulle: 7 'Tuo minulle riistaa ja valmista minulle herkkuruokaa, jotta voisin siunata sinut Herran nimessä ennen kuin kuolen.' 8 Nyt, poikani, tottele minua ja tee niin kuin minä käsken. 9 Hae minulle laumasta kaksi hyvää nuorta vuohta, niin minä teen niistä isäsi mieliruokaa. 10 Vie sinä se isällesi syötäväksi, että hän siunaisi sinut ennen kuolemaansa." 11 Jaakob sanoi silloin äidilleen: "Mutta veljeni Esau on karvainen ja minun ihoni on sileä. 12 Entä jos isä tunnustelee minua? Silloin hän pitää minua petkuttajana, ja minä saan osakseni kirouksen enkä siunausta." 13 Hänen äitinsä sanoi: "Jos niin käy, poikani, kohdatkoon se kirous minua. Tee nyt vain niin kuin minä sanon ja mene hakemaan ne vuohet." 14 Jaakob haki vuohet äidilleen, ja tämä valmisti niistä Iisakin mieliruokaa. 15 Sitten Rebekka otti vanhemman poikansa Esaun parhaat vaatteet, jotka hänellä oli teltassa, ja puki nuoremman poikansa Jaakobin niihin. 16 Vuohien nahoilla hän peitti Jaakobin kädet sekä hänen paljaan kaulansa ja niskansa. 17 Sitten hän antoi herkut ja leipomansa leivän Jaakobin käteen. 18 Jaakob meni isänsä luo ja sanoi: "Isä!" Iisak vastasi: "Niin, poika, kuka sinä olet?" 19 Jaakob sanoi isälleen: "Minä olen sinun esikoisesi Esau. Olen tehnyt niin kuin käskit. Nouse istumaan ja syö minun riistaani, ja siunaa sitten minut." 20 Iisak kysyi: "Miten löysit saaliin näin pian, poikani?" Jaakob vastasi: "Herra, sinun Jumalasi, johdatti sen tielleni." 21 Iisak sanoi: "Tulehan lähemmäksi, poikani, niin minä tunnustelen, oletko sinä Esau vai et." 22 Jaakob meni isänsä luo, ja tämä tunnusteli häntä ja sanoi: "Ääni on Jaakobin ääni, mutta kädet ovat Esaun kädet." 23 Eikä Iisak tuntenut Jaakobia, sillä tämän kädet olivat karvaiset kuten Esaun, ja hän siunasi Jaakobin. 24 Iisak kysyi vielä: "Oletko sinä todella poikani Esau?" Jaakob vastasi: "Olen." 25 Silloin Iisak sanoi: "Tuo ruoka tänne, niin että saan syödä poikani tuomaa riistaa. Sen jälkeen siunaan sinut." Jaakob tarjosi hänelle ruokaa ja viiniä, ja hän söi ja joi. 26 Sitten Iisak sanoi: "Tule tänne ja suutele minua, poikani." 27 Jaakob meni hänen luokseen ja suuteli häntä, ja Iisak tunsi hänen vaatteidensa hajun ja siunasi hänet sanoen: -- Poikani tuoksu on kuin maan tuoksu, maan, jonka Herra on siunannut. 28 Jumala suokoon sinulle taivaan kastetta ja maan rehevyyttä, viljaa ja viiniä runsain määrin. 29 Kansat palvelkoot sinua ja kansakunnat kumartakoot sinua. Ole veljiesi herra, ja äitisi pojat kumartakoot sinua. Kirottuja olkoot ne, jotka sinua kiroavat, ja siunattuja ne, jotka sinua siunaavat. 30 Iisak oli ehtinyt siunata Jaakobin ja Jaakob oli juuri lähtenyt isänsä luota, kun Esau palasi metsästämästä. 31 Hänkin laittoi herkkuruokaa, vei sen isälleen ja sanoi hänelle: "Nouse, isä, syömään poikasi tuomaa riistaa, että sitten voisit siunata minut." 32 Hänen isänsä Iisak kysyi: "Kuka sinä olet?" Esau vastasi: "Minä olen poikasi Esau, sinun esikoisesi." 33 Silloin Iisak säikähti kovin ja kysyi: "Kuka se sitten oli, joka kävi metsästämässä ja toi minulle riistaa? Minä söin jo ennen sinun tuloasi ja siunasin hänet, ja se siunaus pysyy." 34 Kun Esau kuuli isänsä sanat, hän alkoi äänekkäästi itkeä ja valittaa ja sanoi isälleen: "Siunaa minutkin, isä!" 35 Silloin Iisak sanoi: "Veljesi tuli kavalasti ja vei sinulta siunauksen." 36 Esau sanoi: "Ei häntä suotta Jaakobiksi sanota.* Hän on pettänyt minut kahteen kertaan: hän vei jo esikoisuuteni, ja nyt hän riisti minulta siunauksenkin!" Esau kysyi vielä: "Eikö sinulle jäänyt mitään siunausta minua varten?" 37 Iisak vastasi: "Minä asetin hänet sinun herraksesi, annoin hänelle palvelijoiksi kaikki hänen veljensä ja varustin hänet viljalla ja viinillä. Mitä minä voisin enää tehdä sinun hyväksesi, poikani?" 38 Silloin Esau sanoi isälleen: "Yksikö siunaus sinulla vain on, isä? Siunaa, isä, minutkin!" Ja Esau itki katkerasti. 39 Hänen isänsä Iisak sanoi hänelle: -- Kaukana on sinun asuinsijasi oleva rehevistä maista, vailla taivaan kastetta. 40 Sinä olet elävä miekkasi varassa ja palveleva veljeäsi. Mutta kun sinä kerran riistäydyt irti, silloin karistat hänen ikeensä niskastasi. 41 Esau kantoi Jaakobille kaunaa siitä, että Jaakob oli saanut isän siunauksen, ja hän ajatteli: "Pian tulee aika, jolloin suremme isän kuolemaa. Sitten minä tapan Jaakobin." *) Nimi Jaakob muistuttaa sekä heprean sanaa aqeb 'kantapää' että sanaa aqab 'hän pettää.'

Sananl. 19:16–25

16 Joka käskyt pitää, saa henkensä pitää, mutta kuolemaan kulkee, joka ei tietään tarkkaa. 17 Joka köyhää armahtaa, lainaa Herralle, ja Herra maksaa takaisin hyvän teon. 18 Kurita poikaasi, kun vielä on toivoa, varo sentään hengiltä hakkaamasta. 19 Kiivas mies hankkii äkkiä rangaistuksen. Jos yrität apuun, vain pahennat asiaa. 20 Kuule neuvoja, ota kuritus varteen, että olisit vastedes viisaampi. 21 Ihminen kaavailee monenlaista, mutta kaikki käy Herran tahdon mukaan. 22 Uskollisuus on ihmisessä arvokkainta, parempi on köyhä kuin petollinen. 23 Herran pelko turvaa elämäsi: nukut tyynesti, säikkymättä pahaa. 24 Laiska pistää kätensä ruokavatiin, mutta suuhun saakka käsi ei nouse. 25 Lyö rehentelijää, se on tyhmille opiksi, ojenna viisasta, ja hänen viisautensa kasvaa.

Päivän synaksario

30.3.

Pyhä profeetta Joad oli kotoisin Samariasta ja eli kymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta. Hänestä kerrotaan Ensimmäisen kuningasten kirjan 13. luvussa. Jumala lähetti profeetta Joadin Juudasta Beteliin ilmoittamaan Israelin kuningas Jerobeamille, että tämän epäjumalanpalvelus oli häpeällistä. Herra sanoi profeetalle: ”Älä syö leipää, älä juo vettä äläkä palaa kulkemaasi tietä.”

Saapuessaan kuninkaan luo Joad tapasi tämän uhraamassa alttarilla. Profeetta alkoi julistaa tuomiota alttarille. Hän huusi: ”Alttari, alttari! Näin sanoo Herra: Daavidin sukuun syntyy poika, Josia on hänen nimensä. Hän uhraa tällä alttarilla kukkuloitten papit, jotka polttavat täällä uhreja. Tällä alttarilla poltetaan vielä ihmisten luita!” Lisäksi Joad ilmoitti, että alttari halkeaisi ja sen päällä olevat tuhkat leviäisivät ympäriinsä.

Kuningas Jerobeam ojensi kätensä osoittamaan profeetta Joadia ja käski miestensä ottaa profeetan kiinni. Kuninkaan käsivarsi jäykistyi kuitenkin paikalleen, eikä hän voinut laskea sitä alas. Lisäksi profeetan sanat kävivät toteen sillä hetkellä: alttari halkesi ja tuhkat levisivät ympäriinsä.

Kun kuningas näki kaiken tämän, hän pyysi profeettaa rukoilemaan puolestaan. Hän sanoi Joadille: ”Pyydä Herraa, Jumalaasi, leppymään ja rukoile puolestani, jotta voisin laskea käteni.” (13:6) Profeetta rukoili ja kuninkaan käsi parani. Kuningas pyysi profeettaa tulemaan kotiinsa ja aterioimaan kanssaan. Profeetta kuitenkin kieltäytyi vedoten saamiinsa Herran sanoihin ja palasi toista tietä takaisin.

Betelissä asui väärä profeetta, jonka nimi oli Emba. Hänen poikansa kertoivat hänelle kaiken, mitä oli tapahtunut. Isä kysyi pojiltaan, mitä kautta profeetta oli lähtenyt takaisin kohti Juudeaa. Vastauksen kuultuaan hän käski poikiansa satuloimaan itselleen aasin. Emba ratsasti aasilla Joadin perään. Hän tapasi profeetan istumassa suuren puun varjossa.

Emba kysyi Joadilta: ”Oletko sinä se Jumalan mies, joka tuli Juudasta?” Joad vastasi myöntävästi. Silloin Emba kutsui Joadin luokseen aterialle. Joad kieltäytyi. Hän toisti Herran antaman kiellon olla aterioimatta Betelissä. Emba kuitenkin valehteli Joadille ja sanoi, että enkeli oli käskenyt häntä ottamaan Joadin kotiinsa ja antamaan tälle ruokaa. Näillä sanoilla hän sai Joadin kääntymään takaisin ja aterioimaan kotonaan.

Aterian aikana Herra ilmoitti Joadille, että tottelemattomuutensa takia hän ei enää pääsisi lainkaan omaan kotiinsa. Herra sanoi profeetalle: ”Sinä olet kääntynyt takaisin ja syönyt ja juonut paikassa, jossa kielsin sinua syömästä leipää ja juomasta vettä. Tämän vuoksi sinun ruumiisi ei pääse isiesi hautaan.” (13:22) Matkalla takaisin Juudeaan Joad kohtasi tiellä leijonan, joka tappoi hänet. Hänen ratsunaan ollut aasi jäi seisomaan Joadin ruumiin viereen. Leijonakin jäi siihen, muttei koskenut aasiin eikä syönyt Joadin ruumista. Ohikulkijat näkivät leijonan, aasin ja ruumiin ja kertoivat niistä kaupungissa.

Kun Emba kuuli tästä, hän otti aasinsa ja ratsasti paikalle. Hän kuljetti Joadin ruumiin takaisin kotiinsa ja järjesti hautajaiset. Profeetta haudattiin Emban sukuhautaan, eikä hänen ruumiinsa päässyt lepäämään hänen isiensä luo. Hautajaisten jälkeen Emba sanoi pojilleen: ”Kun minä kuolen, pankaa minut siihen hautaan, johon Jumalan mies on haudattu. Asettakaa minun luuni hänen luittensa viereen. Sillä se tuomio on käyvä toteen, jonka hän Herran käskystä langetti Betelin alttarille ja kaikille uhrikukkuloiden pyhäköille, joita on Samarian kaupungeissa.” (13:31–32.)

Pyhä Eubula oli hurskas kristitty ja pyhän suurmarttyyri Panteleimonin (27.7.) äiti. Eubula oli naimissa Eustorgius-nimisen pakanan kanssa. He elivät Nikomedeiassa (nyk. Izmit Pohjois-Turkissa). Vuonna 284 Eubula synnytti pojan, jolle vanhemmat antoivat nimen Pantoleon ja josta tuli myöhemmin pyhä palkattaparantaja ja suurmarttyyri Panteleimon. Pyhä Eubula olisi halunnut antaa pojalleen kristillisen kasvatuksen, mutta hän nukkui kuolonuneen pojan ollessa vielä nuori vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Johannes II valittiin Jerusalemin piispaksi pyhän Kyrilloksen (18.3.) jälkeen vuonna 386. Hän toimi tässä tehtävässä yli kolmekymmentä vuotta. Johannes II muistetaan ennen kaikkea Pyhän Siionin basilikan rakennuttajana. Basilika sijaitsi alueella, jossa ehtoollisen asettaminen ja Pyhän Hengen vuodattaminen tapahtuivat. Se oli kristillisen Jerusalemin tärkeimpiä pyhiä paikkoja. Pyhä Johannes II nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 417.

Kun maaherra Pompeianus saapui Kybistran alueelle Kilikian Taurusvuoren juurelle toteuttamaan keisarien Diocletianuksen (284–305) ja Maximianuksen antamia kristittyjen vastaisia määräyksiä, hurskas leski Juliana kätkeytyi lastensa Johanneksen ja Thesmenian kanssa syrjäiseen paikkaan, missä hän saattoi turvallisesti ja häiritsemättä kasvattaa lapsensa kristityiksi.

Kun Johannes oli täyttänyt 13 vuotta, hän meni kerran salaa rukoilemaan paikalliseen kirkkoon, joka oli vainon takia jäänyt käyttämättömäksi. Hän tapasi siellä toisen kristityn, joka neuvoi häntä rukoilemaan ennemmin vuorella kuin kirkossa, jossa hän saattaisi tulla pidätetyksi. Johannes kertoi asiasta äidilleen, joka antoi hänelle suostumuksen. Äiti arveli, että Johannes käy vuorella ja palaa sitten kotiin, mutta Johannes hyvästeltyään äitinsä ja sisarensa lähtikin kuivalle erämaa-alueelle, joka levittäytyi Taurusvuorilta kohti Armeniaa.

Kaksi päivää kuljettuaan Johannes tapasi egyptiläisen munkin nimeltä Farmuthe (11.4.). Tämä otti hänet keljaansa viikoksi opettaakseen hänelle luostarielämän periaatteita. Sen jälkeen Johannes kulki enkelin johdattamana kuivuneelle kaivolle, joka oli noin viiden metrin syvyinen ja jossa kuhisi erilaisia matelijoita. Hän muisti patriarkka Joosefin ja profeetat Danielin, Jeremian ja Joonan, jotka olivat laskeutuneet syviin paikkoihin ennalta kuvaten Kristuksen laskeutumista tuonelaan. Tahtoen seurata heidän esimerkkiään Johannes teki ristinmerkin ja heittäytyi kaivoon. Enkeli auttoi häntä laskeutumaan pehmeästi kaivon pohjalle. Siellä hän kohotti kätensä rukoukseen ja rukoili neljäkymmentä päivää mitään syömättä. Matelijat pelästyivät hänen tuloaan ja poistuivat kaivosta. Myöhemmin Farmuthe tapasi viedä Johannekselle ruokaa.

Noin vuoden kuluttua kiusaaja tuli Farmuthen luo Johanneksen äidin palvelijan muodossa. Hän taivutti Farmuthen menemään Johanneksen luokse ja pyytämään tätä palaamaan kotiinsa, jossa kaikki surivat hänen lähtöään. Farmuthe välitti Johannekselle palvelijan sanat: ”Etkö näe, että äitisi kyyneleet mitätöivät kaikki kilvoitukseksi?” Nuoruudestaan huolimatta Johannes oli jo saanut henkien erottamisen armolahjan. Hän ilmoitti vanhus Farmuthelle, että Paholainen käytti tätä kätyrinään, ja lähetti hänet takaisin omaan luolaansa. Paholainen yritti edelleenkin kiusata nuorta Kristuksen sotilasta tuomalla hänen mieleensä hänen kotiväkensä, mutta Johannes ei kiinnittänyt huomiota näihin ajatuksiin. Pitkän ajan kuluttua Paholainen ilmestyi hänelle hänen äitinsä ja sisarensa hahmossa, jotka tulivat hänen kaivonsa reunalle palvelijoineen pyytäen häntä nousemaan sieltä pois ja keskustelemaan kanssaan. Mutta tähänkin hyökkäykseen Johannes vastasi rukouksella eikä ryhtynyt keskustelemaan ilmestysten kanssa.

Tätä taistelua kesti kymmenen vuotta. Kun Johannekselle koitti aika antaa sielunsa kilvoittelun Alkuunpanijan käsiin, Jumala johdatti paikalle munkki Khrysioksen, joka oli elänyt erämaassa jo 30 vuotta. Seisten kolme päivää kaivon reunalla tämä vannotti Johannesta Jumalan nimessä kertomaan hänelle kaikki kilvoituksensa mitään salaamatta. Kun Johannes oli saanut elämäntarinansa kerrotuksi, hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Khrysios peitti vainajan ruumiin viitallaan ja hänen hautansa kaivon kivikannella. Luettuaan tavanomaiset hautauspsalmit hän istutti haudalle taatelipalmun. Se kasvoi epätavallisen nopeasti ja tuotti paljon hedelmää. Tästä aikaisemmin kuivasta paikasta tuli parannusten lähde lähiseutujen asukkaille.

Pyhittäjä Johanneksen tarkka syntymäaika ja perhetausta eivät ole tiedossa, sillä luovuttuaan maailmasta hän piti tärkeänä elää maan päällä ikään kuin muukalaisena. Hän opetti muukalaisuuden olevan eroamista kaikesta, niin että voi kokonaan omistautua Jumalalle. Todennäköisesti Johannes syntyi 500-luvun jälkipuoliskolla ja sai hyvän kasvatuksen. Vain 16 vuoden ikäisenä hän kieltäytyi kaikista tämän maailman turhista iloista ja vetäytyi Siinain luostariin sen vuoren juurelle, jolla Jumala oli aikoinaan ilmaissut kirkkautensa Moosekselle.

Luopuen kaikesta itseluottamuksesta ja omista mieltymyksistään Johannes antoi itsensä kuuliaisesti ja nöyrästi kokonaan ohjaajavanhus Martyrioksen haltuun. Vapaana kaikesta huolehtimisesta nuori Johannes alkoi kiivetä hengellisiä portaita kohti Jumalaa lisäten joka päivä ”tulta tuleen, hehkua hehkuun, intoa intoon”. Hän näki ohjaajassaan Kristuksen kuvan ja oli vakuuttunut, että tämä oli vastuussa hänestä Jumalan edessä. Hänen ainoana huolenaan oli luopua kokonaan omasta tahdostaan voidakseen viipymättä toteuttaa kaikki Martyrioksen käskyt ja neuvot – nekin, joiden tarkoitusta hän ei voinut ymmärtää.

Vaikka Johannes selvisikin erinomaisesti luostarielämänsä alkuvaiheesta, Martyrios piti häntä noviisina neljä vuotta ja vihki hänet munkiksi vasta, kun hän oli kahdenkymmenen. Vihkimyksessä mukana ollut munkki Strategios sanoi, että Johanneksesta tulisi vielä yksi maailman suurista valoista. Kun Martyrios vieraili myöhemmin oppilaansa kanssa tunnetun munkki-isän Johannes Sabbaslaisen luona, tämä pesi Johanneksen jalat kiinnittämättä huomiota Martyriokseen. Heidän lähdettyään Johannes julisti, ettei hän tuntenut nuorta munkkia, mutta Pyhä Henki oli ilmoittanut hänelle, että hän pesi Siinain luostarin igumenin jalkoja.

Jo nuorena Johannes osoitti suurta arvostelukykyä. Niinpä kerran ollessaan suorittamassa jotakin tehtävää maallikkojen luona hän söi hyvin vähän, vaikka siitä seurasikin, että maallikot alkoivat ihailla hänen askeesiaan. Hän kuitenkin tunnusti tämän pienen ylpeyden aiheen ja piti sitä vähemmän vaarallisena kuin paljon syömisen mahdollisesti aiheuttamia kiusauksia.

Yhdeksäntoista vuotta Johannes Siinailainen sai elää siinä autuaallisessa huolettomuudessa, jonka kuuliaisuus suo. Hengellisen isänsä rukousten tähden kuuliaisuusveli pysyy vapaana ristiriidoista ja matkaa turvallisesti kohti himottomuuden satamaa ”kuin nukkuen”, kuten pyhittäjä Johannes myöhemmin kirjoitti kuuluisan teoksensa Portaat neljännellä askelmalla. Martyrioksen kuoltua Johannes päätti jatkaa hengellistä kohoamistaan yksinäisyydessä. Hän ei lähtenyt tälle vaikealle, täynnä ansoja olevalle tielle luottaen omaan arviointiinsa, vaan erään vanhus Georgioksen suosituksesta, joka myös opetti hänelle hesykastien eli vaikenemiskilvoittelijoiden elämäntapaa. Kilvoittelupaikakseen Johannes valitsi Tholaksen erämaan noin kuuden kilometrin päässä pääluostarista. Samalla alueella asui muitakin erakkoja. Siellä hän vietti 40 vuotta Jumalan rakkauden roihutessa yhä kirkkaammin hänen sydämessään. Hän vältti yhteydenpitoa ihmisiin ainoana työnään lakkaamaton rukous ja tarkkaavaisuus. Näin hän pyrki ”pitämään ruumiittoman minänsä suljettuna ruumiilliseen asuntoon” (Portaat, 27 askelma).

Pyhittäjä Johannes söi kaikkia saatavilla olevia ruokatarvikkeita, mutta vain vähäisessä määrin. Näin hän sekä piti ruumiinsa kurissa että vältti kiusauksen ylpeillä sillä, ettei syö sitä tai tätä. Lamauttavasta alakulosta, joka usein iskee juuri erakoihin, hän sai voiton muistelemalla kuolemaa ja sen jälkeisiä palkintoja. Johannes tunsi ennen kaikkea katumuksen valoisan murheen, joka antaa ilon ja puhdistaa sielun kaikesta saastasta. Vaikeneminen vapautti hänet kaikesta turhamaisuudesta ja kunnian tavoittelusta. Suuttumuksen ja vihan hän voitti jo eläessään olemalla kuuliainen vanhukselleen. Unta hän säännösteli nukkumalla vain sen verran, mikä oli välttämätöntä aivojen kunnossa pysymiseksi.

Mitä armolahjoja pyhittäjä Johannes sitten sai Jumalalta? Ennen kaikkea hän sai lahjoista suurimman: jumalallisen nöyryyden. Sen syvällisen merkityksen tuntevat ainoastaan ne, joilla on siitä omakohtaista kokemusta.

Koska Johanneksen keljamaja Tholaksessa oli lähellä muita majoja, hänen oli tapana vetäytyä kaukaiseen luolaan Siinain vuoren juurelle. Siellä hän saattoi vapaasti rukoilla huokauksin ja kyynelin, niin ettei kukaan kuullut häntä. Nämä kyyneleiset rukoukset tuottivat pyhittäjä Johannekselle suloista kipua ja olivat hänen jokapäiväistä juhlaansa. Sydämen lakkaamaton rukous teki hänet voittamattomaksi, niin etteivät pahat ajatukset päässeet häntä ahdistamaan. Toisinaan Johannes tempaantui hengessään enkelijoukkojen keskelle, niin ettei tiennyt, oliko hän vielä ruumiissa vai jo poissa siitä. Silloin hän pyysi lapsen yksinkertaisuudella Jumalaa opettamaan hänelle teologian salaisuuksia. Rukouksen hehkusta ulos tultuaan hän tunsi itsensä kuin tulen puhdistamaksi tai toisinaan kokonaan valoa hohtavaksi.

Monia vuosia Johannes piti hyveensä tarkasti piilossa ihmisiltä. Mutta kun Jumala näki ajan koittaneen, Hän johdatti hänelle oppilaaksi Mooses-nimisen munkin. Näin Johanneksen valo alkoi loistaa muillekin koko kirkon rakennukseksi. Johannes ei ensin tahtonut vastaanottaa Moosesta, mutta muiden erakkojen toimiessa välittäjänä tämän onnistui lopulta murtaa hänen vastarintansa. Eräänä päivänä Mooses oli mennyt hakemaan multaa heidän pieneen puutarhaansa. Keskipäivän kuumuudessa hän asettui lepäämään varjoon jonkin kallionkielekkeen alle. Silloin abba Johannes sai keljassaan ilmestyksen, että Mooses oli vaarassa. Hän alkoi heti rukoilla. Illalla Mooses kertoi, että hän oli yhtäkkiä nukkuessaan kuullut ohjaajavanhuksensa äänen kutsuvan itseään. Hän heräsi ja samalla hetkellä kallio alkoi irrota ja olisi murskannut hänet, jollei hän olisi ehtinyt paeta.

Pyhittäjä Johanneksen rukouksilla oli myös voima parantaa niin näkyviä kuin näkymättömiäkin haavoja. Hän vapautti esimerkiksi erään munkin haureuden himosta, joka oli saattanut tämän epätoivon partaalle. Toisessa tilanteessa hän sai rukouksellaan aikaan sateen. Ennen kaikkea hän tuli kuitenkin tunnetuksi kyvystään antaa hengellistä opetusta. Tässä Jumalan hänelle antama armo näkyi parhaiten. Oman kokemuksensa perusteella Johannes jakoi auliisti muille neuvoja, kuinka taistella himoja ja tämän maailman ruhtinaan asettamia ansoja vastaan. Jotkut alkoivat kadehtia häntä tämän armoitetun opetuskyvyn tähden ja syyttelivät häntä ylimielisyydestä ja munkille sopimattomasta puheliaisuudesta. Vaikka Johannes tiesi vaikuttimensa puhtaiksi, hän ei ryhtynyt puolustelemaan itseään vaan yksinkertaisesti lopetti opettamisen vuoden ajaksi. Hänen vapaaehtoinen vaikenemisensa teki kaikkiin erämaaisiin suuren vaikutuksen. Vasta kun hänen panettelijansa alkoivat katua syytöksiään ja pyysivät hartaasti häntä jatkamaan toimintaansa, hän alkoi jälleen vastaanottaa vierailijoita.

Riisuttuaan kokonaan pois vanhan ihmisen himoineen ja haluineen pyhittäjä Johannes loisti kirkkaana tähtenä koko Siinain niemimaalla. Kaikki kunnioittivat häntä, mutta itse hän piti itseään vielä aloittelijana. Siksi hän teki opintomatkoja Egyptin eri luostareihin löytääkseen niistä evankelisen elämän esikuvia. Suuren vaikutuksen häneen teki eräs Aleksandrian lähellä sijainnut koinobioluostari, jota johti erittäin arvostelukykyinen igumeni. Pyhä Johannes kiinnitti huomionsa siihen, että tässä luostarissa munkit varoivat erityisesti loukkaamasta vähimmässäkään määrin toisten veljien omaatuntoa. Hän vieraili myös luostariin kuuluvassa sivuluostarissa, jota kutsuttiin Vankilaksi. Siellä raskaisiin synteihin syyllistyneet munkit elivät vapaaehtoisesti äärimmäisessä askeesissa anoen Jumalalta anteeksiantoa.

Kun pyhittäjä Johannes oli viettänyt erämaassa 40 vuotta, Jumala valitsi hänet – kuten muinoin Mooseksen – erämaakilvoittelijoiden uuden Israelin johtajaksi ja teki hänestä Siinain luostarin igumenin. Kerrotaan, että kun hänen igumeniksi vihkimisensä päivänä luostarissa olleet 600 pyhiinvaeltajaa olivat asettuneet aterialle, itse suuri profeetta Mooses valkoiseen tunikaan pukeutuneena palveli ruokapöydässä antaen ohjeita kokeille, tarjoilijoille ja muille avustajille.

Johannes Siinailainen oli kuin toinen Mooses, joka oli vihkiytynyt hengellisen lain salaisuuksiin ja jonka kasvoja armon valo kirkasti. Hän tuli paimeneksi, parantajaksi ja ohjaajaksi kaikille. Johannes kantoi sisimmässään Jumalan kirjoittamaa kirjaa eikä hän tarvinnut muita kirjoja opettaakseen munkeilleen tieteiden tiedettä ja taiteiden taidetta.

Raithon luostarin igumeni, jonka nimi oli myöskin Johannes, pyysi kerran Siinain Johannesta kuvaamaan hänelle lyhyesti ja systemaattisesti, mitä niiden, jotka ovat ryhtyneet harjoittamaan hengellistä elämää, pitäisi tehdä pelastuakseen. Tällöin Johannes kirjoitti hänelle vastaukseksi teoksen Hengellisen lain taulut, joka myöhemmin tuli tunnetuksi nimellä Hyveiden portaat, nykyään yleensä Portaat. Siinä Johannes Siinailainen esittää kolmenkymmenen porrasaskelman muodossa hengellisen elämän eri vaiheet. Tämä teos on ollut jo vuosisatoja keskeinen ja tärkeä opas evankeliseen elämään niin munkeille kuin muillekin kristityille. Johannes ei siinä anna sääntöjä vaan johdattaa sielun hengelliseen taisteluun ja ajatusten oikeaan arviointiin esittämällä käytännön esimerkkejä, viisaita huomioita, lyhyitä ja ytimekkäitä periaatteita sekä arvoituksia, jotka usein sisältävät myös huumoria. Hänen sanansa on lyhyydessään täynnä asiaa ja tunkeutuu sielun syvyyksiin kuin miekka. Se katkoo pois kaiken itsetyytyväisyyden ja jäljittää sieltä tekopyhän askeesin ja ylpeyden juuret. Tämä sana on käytännössä toteutettua evankeliumia, joka johtaa sitä ahkerasti lukevan turvallisesti taivasten valtakunnan portille, missä Kristus on meitä odottamassa.

Elämänsä lopussa pyhittäjä Johannes määräsi seuraajakseen luostarin johtajana veljensä Georgioksen, joka oli ryhtynyt harjoittamaan hesykastista elämää samoihin aikoihin kun hänkin. Kun Johannes oli kuolemaisillaan, Georgios sanoi hänelle: ”No niin, sinä hylkäät minut ja lähdet. Minä olen kuitenkin rukoillut, että sinä lähettäisit minut edeltä, sillä ilman sinua en pysty toimimaan veljestön paimenena.” Mutta pyhittäjä Johannes vakuutti hänelle: ”Älä sure äläkä pelkää. Jos löydän armon Jumalan edessä, en jätä sinua tänne vuodeksikaan.” Ja niin todella tapahtui: kymmenen kuukautta veljensä lähdön jälkeen myös Georgios siirtyi Herran luo.

Pyhä Sakarias oli Korintin piispa 1600-luvun jälkipuoliskolla. Hän paimensi laumaansa Jumalan tahdon mukaan ja oli arvostettu ja pidetty uskovien keskuudessa. Turkkilaiset alkoivat väittää hänen käyvän kirjeenvaihtoa lännen hallitsijoiden kanssa rohkaisten heitä valtaamaan Korintin. Sakarias heitettiin vankilaan. Sieltä hänet vietiin oikeusistuimen eteen, missä tuomari piti häntä ilman muuta syyllisenä ja ilmoitti, että hän voisi jäädä henkiin vain kieltämällä Kristuksen. Tähän piispa vastasi: ”Jumala varjelkoon, että koskaan kieltäisin Herrani Jeesuksen Kristuksen, todellisen Jumalan ja maailmankaikkeuden Luojan. Hänen pyhän nimensä tähden olen valmis vuodattamaan vereni.”

Tämän kuultuaan tuomari käski lyödä Sakariasta ja viedä hänet sitten takaisin vankilaan. Sielläkin häntä kidutettiin julmasti, mutta hän ei muuttanut mieltään. Kun mikään ei tehonnut häneen, tuomari määräsi lopulta, että hänet oli paistettava vartaassa hiljaisella tulella. Kun Sakariaksen kaittavat kuulivat tästä epäinhimillisen järkyttävästä kuolintavasta, joka uhkasi heidän piispaansa, he kiiruhtivat alueen maaherran luo ja tarjosivat tälle suuren rahasumman, että rangaistuksen laatua muutettaisiin. Tämä käskikin mestata hänet omaan valtaansa kuuluvalla alueella. Tällä tavoin pyhä piispa Sakarias sai marttyyriseppeleen.

Pyhä Sofroni syntyi Ukrainassa Tšernigovin kasarmilla vuonna 1704 (tai 1703). Hänen maallikkonimensä oli Stefan Kristalevski. Hänen isänsä oli talonpoikaissäädystä lähtöisin ollut sotilas. Stefan suoritti tutkinnon Kiovan hengellisessä akatemiassa ja liittyi sen jälkeen Krasnogorin Kristuksen kirkastumisen luostarin[1] veljestöön. Vuonna 1730 hänet vihittiin munkiksi nimellä Sofroni. Valvoessaan kirkossa munkkivihkimystä seuraavana yönä hän kuuli äänen sanovan: ”Kun sinusta tulee piispa, rakenna kirkko kaikkien pyhien kunniaksi.”

Muutaman vuoden kuluttua pappisvihkimyksen jälkeen isä Sofroni kutsuttiin Perejaslavliin piispantalon taloudenhoitajaksi. Ollessaan työtehtävissä Pietarissa hän herätti pyhän synodin huomion. Häntä pyydettiin liittymään Aleksanteri Nevskin luostarin veljestöön, ja vuonna 1746 hänet nimitettiin sen johtajaksi. Apulaisekseen Sofroni kutsui lapsuudenystävänsä pappismunkki Sinesin ja nimitti hänet luostarin alaisuuteen perustetun Pyhittäjä Sergein erakkolan rakentajaksi. Yhteinen pastoraalinen työ lähensi entisestään näitä kahta kilvoittelijaa ja teki heistä erottamattomat aina kuolemaan asti. Sofroni osoittautui kyvykkääksi johtajaksi ja veljestönsä hengelliseksi ohjaajaksi.

Vuonna 1753 Sofroni valittiin keisarinna Elisabetin (1741–1761) suosituksesta Irkutskin piispaksi. Tuo silloisen Venäjän laajin hiippakunta oli ollut seitsemän vuotta ilman esipaimenta. Pyhä Sofroni ymmärsi, että häntä odotti vaikea työsarka. Ennen Siperiaan lähtöään hän etsi itselleen oppineita ja hengellisesti kokeneita apulaisia ja kävi pyhiinvaelluksella ensimmäisessä luostarissaan Krasnogorissa.

Saavuttuaan Irkutskiin ja tutustuttuaan hiippakunnan asioihin Sofroni pyysi pyhää synodia lähettämään Siperiaan hyviä ja koulutettuja pappeja. Hän nimitti hengellisen ystävänsä Sinesin arkkimandriitaksi Kristuksen taivaaseenastumisen luostariin Irkutskiin. Tämä johti luostaria uskollisesti 33 vuotta, aina kuolemaansa asti.

Pyhä Sofroni kiinnitti huomiota lasten uskontokasvatukseen. Opetuspuheissa ja yksityisissä keskusteluissa hän toi väsymättä esille korkeita kristillisiä ihanteita. Hän opasti papistoa jumalanpalvelusten toimittamisessa, huolehti naisten asemasta ja oikeuksista ja kantoi huolta pienten kansojen ja paimentolaisheimojen elämästä. Kaiken tämän keskellä hän ei lyönyt laimin henkilökohtaista kilvoitteluaan. Hän vietti suuren osan yöstä rukoillen ja nukkui lattialla. Hänen hengellinen kilvoituksensa oli jatkoa sille kristillisen hengen nousulle, jonka Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (9.9.), Rostovin metropoliitta Dimitri (21.9.) ja Irkutskin piispa Innokenti (26.11.) olivat panneet alulle.

Tuntiessaan terveytensä heikkenevän Sofroni anoi eroa piispallisista tehtävistä. Vastauksen antamista viivytettiin Pietarissa pyhässä synodissa, sillä kelvollisen seuraajan löytäminen ei ollut helppoa. Viimeiset päivänsä pyhä Sofroni vietti rukoillen. Hän nukkui pois vuonna 1771 maaliskuun 30. päivänä, joka oli tuona vuonna toinen pääsiäispäivä. Meni kuitenkin peräti kuusi kuukautta ennen kuin Irkutskiin tuli toinen piispa toimittamaan juhlallisen hautauspalveluksen. Koko tuon ajan pyhän Sofronin ruumis oli kirkossa arkussa, eikä siinä näkynyt maatumisen merkkejä.

Myöhemmin pyhän Sofronin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. 1800-luvun lopulla ja uudelleen 1900-luvun alussa hänen reliikkiensä todettiin säilyneen maatumattomina. Reliikit kuitenkin tuhoutuivat katedraalin tulipalossa vuonna 1917. Säilyneet osat koottiin pyhäinjäännöslippaaseen ja asetettiin muistoarkkuun. Pyhä Sofroni kanonisoitiin kirkolliskokouksessa, joka kokoontui Venäjän vallankumousvuosina 1917–1918.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Luostari muutettiin vuonna 1789 Jumalansynnyttäjän suojeluksen (Pokrovan) nunnaluostariksi.