8.2.2020

Sävelmä
1. säv.

Herran temppeliintuomisen jälkijuhla

sm. Teodoros Sotapäällikkö (+ 300-l.)

pr. Sakarja (+ 500-l. eKr.)

Rovasti Sergei Okulovin (1853–1940) kuolinpäivä.

Epistola
2. Tim. 3:1–9

2. Tim. 3:1–9

1 Sinun on tiedettävä, että viimeisinä päivinä koittavat vaikeat ajat. 2 Silloin ihmiset rakastavat vain itseään ja rahaa, he ovat rehenteleviä ja pöyhkeitä, he herjaavat ja ovat vanhemmilleen tottelemattomia. He ovat kiittämättömiä, jumalattomia, 3 rakkaudettomia, leppymättömiä, panettelevia, väkivaltaisia ja raakoja, kaiken hyvän vihollisia, 4 petollisia, häikäilemättömiä ja järjettömiä. He rakastavat enemmän nautintoja kuin Jumalaa, 5 he ovat ulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman. Karta sellaisia! 6 Nämä näet tunkeutuvat koteihin ja kietovat valtaansa syntien rasittamia, monenlaisten oikkujensa riepottelemia naisparkoja, 7 jotka ovat aina alttiita uusille opetuksille mutta eivät voi koskaan päästä selville totuudesta. 8 Niin kuin Jannes ja Jambres vastustivat Moosesta, niin tuollaiset villitsijät vastustavat totuutta. He ovat menettäneet järkensä, ja heidän uskonsa on kelvoton. 9 Mutta kauan he eivät menesty, sillä heidän järjettömyytensä paljastuu pian kaikille, kuten noille kahdellekin kävi.

Luuk. 20:45–21:4
Luuk. 20:46–21:4

Herra sanoi opetuslapsilleen: 46 "Varokaa lainopettajia! He kulkevat mielellään pitkissä viitoissa ja nauttivat siitä, että heitä tervehditään toreilla, he istuvat synagogassa mielellään etumaisilla istuimilla ja pidoissa kunniapaikalla, 47 mutta vievät leskiltä talot ja latelevat pitkiä rukouksiaan vain näön vuoksi. Sitä ankarampi tulee olemaan heidän tuomionsa." 21:1 Jeesus käänsi katseensa uhriarkkuun päin ja näki rikkaiden panevan siihen lahjoja. 2 Hän näki myös, kuinka eräs köyhä leskivaimo pani arkkuun kaksi pientä lanttia. 3 Hän sanoi: "Totisesti: tämä köyhä leski antoi enemmän kuin yksikään toinen. 4 Kaikki nuo muut antoivat lahjansa liiastaan, mutta hän antoi vähästään, kaiken mitä hän elääkseen tarvitsi."

Päivän synaksario

8.2.

Profeetta Sakarja oli pappissukua ja eli 500-luvulla eKr. Hän palasi Babylonian pakkosiirtolaisuudesta Israelin maahan sen jälkeen, kun Persian kuningas Kyyros oli vuonna 538 eKr. antanut juutalaisille luvan palata omaan maahansa. Maa oli vielä persialaisten vallan alla, mutta käskynhaltija Serubbabel oli juutalainen. Profeetta Sakarja aloitti toimintansa Jerusalemissa vuonna 520 yhdessä profeetta Haggain (16.12.) kanssa.

Profeetta Sakarja kannusti kansaa palaamaan Jumalan luokse. Hän rohkaisi juutalaisia temppelin jälleenrakennustyöhön, jota samarialaiset jarruttivat, ja kehotti heitä luottamaan käskynhaltija Serubbabeliin ja ylipappi Joosuaan, jotka Jumala oli asettanut heidän johtajikseen. Temppelin jälleenrakentaminen olisi merkki kansan pääsemisestä takaisin Jumalan suosioon.

Profeetta Sakarja sai kahdeksan profeetallisen näyn sarjan, jossa on vahva messiaaninen henki. ”Vielä minä annan Siionille lohdutuksen, vielä minä valitsen Jerusalemin omaksi kaupungikseni.” (Sak. 1:17.) Sakarjan kautta Jumala lupasi palata takaisin Siioniin ja asua Jerusalemissa, sillä Hän rakastaa kansaansa.

Hengellisesti katsoen profeetta Sakarjan julistama uudistunut kaupunki kuvaa kirkkoa, todellista Jerusalemia, johon kaikki kansat tulevat polvistuakseen Messiaan edessä. Sakarjan tukema Serubbabel oli Daavidin kuninkaallista sukua ja yksi Messiaan edelläkävijöistä juutalaisen kansan historiassa.

Kolmannessa näyssään (2:5) profeetta Sakarja näki enkelin tulevan alas taivaasta mitatakseen tämän uuden Jerusalemin, jonka ympärille ei enää rakenneta muureja, sillä Herra itse on sen tulisena muurina.

Neljännessä näyssä Messiasta nimitetään ”Uudeksi Versoksi”. Kirkon historiassa erityisasemaan nousi Sakarjan kuvaus Kristuksen Jerusalemiin ratsastuksesta: ”Riemuitse, tytär Jerusalem! katso, kuninkaasi tulee. Vanhurskas ja voittoisa Hän on, Hän on nöyrä, Hän ratsastaa aasilla, aasi on Hänen kuninkaallinen ratsunsa.” (Sak. 9:9.) Kirkossa näistä sanoista on riemuittu vuosisadasta toiseen erityisesti palmusunnuntaisin. Profetia jatkuu kuvauksella siitä, kuinka Messias julistaa kaikille kansoille rauhan sanomaa ja Hänen valtansa ulottuu maan ääriin. Tämäkin on toteutunut hengellisesti pyhässä kirkossa.

Profeetta Sakarja ennusti myös Kristuksen kavaltamisen kolmellakymmenellä hopearahalla ja Hänen koko ristinkärsimyksensä: ”Ja he kohottavat katseensa minuun, kohottavat katseensa Häneen, jonka ovat lävistäneet. He surevat Häntä, niin kuin surraan ainoaa Poikaa.” Sakarja ilmoitti myös lävistämisen merkityksen: se puhdistaa maailman synnin ja lopettaa epäjumalien palvelemisen. ”Sinä päivänä Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Kirkkoisien mukaan Sakarjan näkemät seitsemän palavaa lamppua eli ”Herran silmää” ovat seitsemän Pyhän Hengen lahjaa, jotka Kristus lähetti kirkolleen helluntaina.[1]

Profeetta Sakarja kuvasi myös Herran päivän tapahtumia ihmiskunnan historian lopulla, jolloin ”Herra, teidän Jumalanne, tulee Jerusalemiin, ja kaikki pyhät ovat Hänen mukanaan.” (Sak. 14:5.) Viimeisen taistelun jälkeen Jumalan voima loistaa kirkkaana ja alkaa loputon juhla, johon kutsutaan juutalaiset ja kaikki kansat, ja pyhässä kaupungissa kaikki on Herralle pyhitettyä. Silloin Herra on kaikki kaikessa.

Pyhä profeetta Sakarja nukkui pois vanhalla iällä ja haudattiin profeetta Haggain viereen. Mainittakoon myös, että Sakarjan messiaanisen ja hengellisen sanoman lisäksi eräät hänen ennustuksensa näyttävät sopivan hyvin toisen maailmansodan jälkeisiin tapahtumiin, kun juutalaisen kansan jäännökset saivat Jerusalemin taas haltuunsa kansanmurhan jälkeen. Sakarja esimerkiksi kuvaa, kuinka Jerusalemin kujilla leikkii taas lapsia, vaikka ”tämä kaikki onkin uskomatonta niiden silmissä, jotka noina päivinä ovat jäljellä tästä kansasta” (Sak. 8:6).


[1] Sak 11:13, 12:10, 13:1, 4:2, 4:10.

Pyhä Agathangelos oli kaukaista sukua apostoli Paavalille. Hänestä tuli Damaskoksen piispa vuoden 220 tienoilla. Agathangelos osoitti kristinuskon voiman ja totuuden herättämällä erään miehen kuolleista. Vainon puhjetessa piispa Agathangelos pidätettiin ja tuotiin keisarin tribuunin kuulusteltavaksi. Kun piispa kieltäytyi uhraamasta jumalille, hänet tuomittiin heitettäväksi leijonille. Leijonat eivät koskeneet häneen, mutta hänen rohkeutensa sai monet kääntymään kristityiksi. Lopulta pyhä Agathangelos surmattiin vuoden 235 tienoilla.

Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana eräs aleksandrialainen tietäjä kiihotti kansanjoukon hyökkäämään kristittyjä vastaan. He ottivat kiinni Quinta-nimisen kristityn naisen, veivät hänet epäjumalan temppeliin ja yrittivät saada hänet väkisin kunnioittamaan heidän jumalaansa. Quinta puolestaan kääntyi pois ja ilmaisi inhonsa heidän uskontoaan kohtaan. He sitoivat Quintan jaloista ja vetivät häntä hevosen perässä läpi kaupungin. Pahasti ruhjoutunut nainen vietiin lopulta ruoskittavaksi ja surmattiin kivittämällä. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 249. Pyhä Quinta mainitaan Rooman martyrologiassa ja Eusebioksen Kirkkohistoriassa (6:41).

Martta ja Maria olivat egyptiläisiä sisaruksia. He asuivat Tanisin kaupungissa Lykarion-nimisen nuorukaisen luona. Kaikki kolme kilvoittelivat ja viettivät Jumalalle omistautunutta elämää jo ennen kuin varsinaisia luostareita oli olemassa. Eräänä päivänä sisarukset näkivät ikkunasta, kun kaupungin korkein hallintovirkamies oli menossa ohitse. Sisarukset huusivat olevansa kristittyjä. Heidät pidätettiin välittömästi. Sisarukset sanoivat, että Kristuksen tähden kuoleminen ei ole kuolemista lainkaan vaan valtatie ikuiseen elämään. Pyhät marttyyrit Martta, Maria ja Lykarion naulittiin ensin ristille, ja julman kidutuksen jälkeen kaikki kolme mestattiin.

Pyhä Teodoros oli kotoisin pienestä Eukhaitan kaupungista, joka sijaitsi Pontoksessa lähellä Ameseiaa. Hän oli kuuluisa urheudestaan ja erinomaisesta puhetaidostaan. Keisari Licinius (308–324) määräsi hänet Pontoksen Herakleian kaupungin kuvernööriksi ja sotilasjohtajaksi tietämättä, että hän oli kristitty. Heti virkaansa astuttuaan Teodoros alkoi avoimesti esiintyä kristittynä, ja pakanoita kääntyi koko ajan kristinuskoon. Herakleia kristillistyi päivä päivältä.

Kuullessaan tästä Nikomedeiassa oleskeleva keisari huolestui kovasti ja kutsui Teodoroksen luokseen. Tämä kuitenkin pyysi, että keisari itse tulisi hänen luokseen tuoden mukanaan jumalien patsaita, niin että he voisivat yhdessä osoittaa niille sopivaa kunnioitusta. Teodoros tahtoi näet kärsiä marttyyrikuoleman kotiseudullaan ja vahvistaa siten hallintokaupunkinsa vastakääntyneitä kristittyjä uskossa. Keisari ilahtui kirjeestä, joka näytti osoittavan vääriksi huhut Teodoroksen kristinuskoon tunnustautumisesta. Hän lähti jumalien patsaat mukanaan Herakleiaan, missä Teodoros kaupunkilaisten kanssa oli järjestänyt hänelle loistavan vastaanoton.

Keisari kiitti kaupungin hyvää järjestystä ja kutsui kuvernöörin osoittamaan hurskautta uhraamalla jumalille. Teodoros, joka oli edellisenä yönä saanut näyssä tietää, että hänelle oli koittanut aika kärsiä marttyyrikuolema, oli suostuvinaan. Hän pyysi, että keisari antaisi jumalien patsaat hänen säilytettävikseen, jotta hän voisi myös yksityisesti osoittaa niille kunnioitusta. Keisari luovutti ne ilomielin, ja Teodoros vietti yönsä hakkaamalla ne kappaleiksi. Aamulla hän jakoi palaset köyhille.

Kahden päivän kuluttua keisari kutsui Teodoroksen uhrijuhlaan. Hän istui keisarin oikealla puolella, kun järkyttynyt sadanpäämies saapui keisarin luo sanoen: ”Teitä on petetty. Eilen näin erään köyhän kantavan käsissään Artemis-jumalattaren kultaista päätä. Teodoros on petturi!” Keisari järkyttyi niin, että meni sanattomaksi. Teodoros sanoi vain: ”Asia on, kuten sadanpäämies sanoo. Kristuksen avulla murskasin patsaat, ja hyvin tein, sillä eiväthän sinun jumalasi pystyneet puolustamaan edes itseään. Kuinka he voisivat auttaa muita?”

Keisari käski heti asettaa Teodoroksen laudalle ja antaa hänelle 700 raipaniskua häränjänteillä ja sitten lyödä häntä vielä niskaan lyijypaloin vahvistetulla ruoskalla. Lopulta häntä vielä kärvennettiin. Kidutusten aikana Teodoros toisteli: ”Kunnia olkoon Sinulle, Jumala!” Lopulta hänet heitettiin vankilaan, missä hän oli viikon ilman ruokaa. Sen jälkeen hänet naulittiin ristiin. Sotilaat tökkivät pistimillään hänen ruumistaan ja lapset harjoittelivat jousiammuntaa pitäen häntä maalinaan. Nuolet puhkaisivat hänen silmänsä. Ristin lähettyvillä seisoi Teodoroksen sihteeri Varus, joka hänen pyynnöstään kirjoitti muistiin hänen kärsimyksensä.

Yöksi Teodoros jätettiin riippumaan ristille. Aamulla kaksi sotilasta tuli ottamaan pois hänen kuolleen ruumiinsa, mutta hämmästyksekseen he näkivät hänet elossa ja terveenä ristin juurella. Yöllä enkeli oli irrottanut hänet ristiltä ja parantanut hänen vammansa. Enkeli myös kehotti häntä rohkeasti käymään kilvoitustiensä loppuun. Sotilaihin tämä teki valtavan vaikutuksen ja he julistautuivat heti kristityiksi. He toivat paikalle koko sotilasosastonsa sekä ne sotilaat, jotka myöhemmin määrättiin rankaisemaan heitä.

Teodoroksen ihmeparantuminen sai koko kaupungin kuohuksiin, eikä kansannousu ollut kaukana. Nopeasti Licinius lähetti sotilaita tappamaan Teodoroksen. Jotkut kristityt tahtoivat taistella hänen puolestaan, mutta Teodoros esti sen. Hän tiesi, että hänelle oli koittanut aika sinetöidä liittonsa Kristuksen kanssa. Rauhallisesti hän astui telottajien eteen. Siunattuaan itsensä eläväksitekevän ristin merkillä hän painoi päänsä mestauspölkylle ja otti vastaan kuolettavan iskun.

Juhlakulkueessa kristityt kantoivat pyhän Teodoroksen ruumiin hänen kotikaupunkiinsa Eukhaitaan. Siellä hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen kuluessa lukuisia ihmeitä, niin että kaupunkia alettiin kutsua hänen mukaansa Teodoropolikseksi. Reliikkien siirron muistoa vietetään 8.6.

Pyhä Paavali syntyi 500-luvun lopulla ja toimi nuoruudessaan viihdyttäjänä kuninkaiden ja ruhtinaiden hoveissa. Hän kuitenkin jätti maailmalliset huvitukset ja vetäytyi erakoksi Trierin lähistölle. Sieltä hän meni Tholeyn luostariin, jossa palveli ensin leipurina ja myöhemmin luostarin koulun opettajana. Vuonna 630 kuningas Dagobert I (k. 638) nimitti Paavalin Verdunin piispaksi ja lahjoitti hänelle lähistöltä maa-alueen.

Paavali oli merkittävä johtaja, lempeä sielunpaimen ja kyvykäs hallintomies. Hän kehitti jumalanpalveluselämää ja sai ihmiset pitämään sunnuntaita pyhäpäivänä. Paavali oli mukana tekemässä ja tukemassa lähetystyötä nykyisen Ranskan itärajan suunnalla. Hän nukkui pois vuoden 649 tienoilla. Taiteessa hänet on kuvattu kynttilä kädessään tai uunin kanssa leipuriaikojensa muistoksi.

Northumbrian kuninkaan Oswiun tytär, prinsessa Elfleda[1] syntyi vuonna 653. Käydessään sotaan Mercian pakanallista kuningasta Pendaa vastaan Oswiu lupasi antaa tyttärensä Jumalalle ja lahjoittaa maata kirkolle, mikäli voittaisi taistelun. Oswiun joukot voittivat ja hän antoi nuorimman tyttärensä, vain noin vuoden vanhan Elfledan pyhän Hildan (17.11.) kasvatettavaksi.

Vuonna 657 Hilda ja Elfleda siirtyivät Whitbyn uuteen kaksoisluostariin, josta tuli hengellisen elämän ja kirkollisen kulttuurin tärkeä keskus. Siellä esimerkiksi kirjoitettiin ensimmäinen Gregorius Suuren elämäkerta. Luostariin tuli myös Elfledan leskeksi jäänyt äiti, kuningatar Enfleda, joka valittiin abbedissaksi Hildan jälkeen vuonna 680. Enfledan jälkeen luostarin johtajaksi valittiin Elfleda. Hän oli arvostettu hahmo, joka toimi sovittelijana piispojen välisissä kiistoissa.

Pyhä Elfleda nukkui pois vuonna 713 tai 714. Tanskalaiset ryöstivät luostarin vuoden 800 tienoilla. Pyhän Elfledan reliikit löydettiin uudelleen vuonna 1125.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Aelffled ja Aelfflaed.

Pyhä Savva II oli Serbian kuninkaan Stefanin poika ja pyhän Savvan, Serbian ensimmäisen arkkipiispan (12.1.), veljenpoika. Setänsä jälkiä seuraten hän meni munkiksi Athosvuorelle Hilandarin luostariin ja omistautui innokkaasti askeettisille kilvoituksille.

Serbian arkkipiispan pyhän Arsenin (28.10.) kuoltua vuonna 1266 Savva valittiin hänen seuraajakseen. Hän johti kirkkoa suurella antaumuksella ja Jumalan rakkaudella, kunnes nukkui pois vuonna 1269 (tai 1271). Hänen reliikkinsä ovat Pechin luostarissa.

Ljubov Semjonovna Suhanova syntyi porvarisperheeseen Rjazanin läänissä vuonna 1852. Lapsuus kului äidin ja Olga-sisaren kanssa pienessä talossa Jumalanäidin Kazanin ikonille pyhitetyn luostarin lähistöllä. Viisitoista ensimmäistä elinvuottaan Ljubov eli vuoteenomana pystymättä seisomaan tai kävelemään. Huoneessa, jossa hän makasi, oli pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän ikoni, ja hän rakasti tuota pyhää koko sielustaan tietäen, miten paljon hyvää tämä oli tehnyt ihmisille. Juuri pyhän Nikolaoksen kautta Herra ilmoitti hänelle tahtonsa.

Kerran Ljubovin ollessa yksin kotona pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Nouse, Ljubov, kävele ja elä houkkana.” Ljubov nousi jaloilleen, ja samassa pyhä katosi. Kotiin palatessaan äiti tapasi tyttärensä seisomasta ja heittäytyi riemuissaan syleilemään häntä. Äidin kysymyksiin, miten hän oli noussut jaloilleen, Ljubov vastasi kertomalla, mitä oli tapahtunut.

Äiti oli iloissaan ihmeellisestä parantumisesta, mutta murehti tyttärelleen määrätyn epätavallisen kilvoituksen takia. Hän kertoi huolestaan ja epäilyksistään papille, joka rauhoitteli häntä sanoen: ”Se on Jumalan tahto. Älä estele tyttöä, päästä hänet menemään. Kulkekoon houkkana. Herra ohjaa ihmisen askeleita.”

Äiti alistui Jumalan tahtoon, ja Ljubov alkoi käydä Rjazanin kirkoissa rukoilemassa. Hän asui pitkään Kazanin luostarissa sisarten kanssa, mutta palasi sitten kotitaloonsa sulkeutuen uunin ja seinän väliseen rakoon. Siellä hän eli erakkona kolme vuotta. Sitten hän ilmeisesti ylhäältä saamastaan kehotuksesta jätti yksinäisen kilvoituspaikkansa ja lähti palvelemaan ihmisiä. Siitä eteenpäin hänen osanaan oli rukoilla toisten puolesta, antaa hyviä neuvoja, olla lempeä ja huomaavainen, varoittaa vaaroista ja osoittaa myötätuntoa. Hän kuljeskeli Rjazanin kaduilla, pistäytyi vähävaraisten kauppiaiden puoteihin ja otti sieltä kyselemättä sen mitä tarvitsi. Kauppiaat eivät ajaneet häntä pois, sillä hänen käyntinsä oli varma merkki siitä, että kauppa kävisi sinä päivänä. Toiset kauppiaat puolestaan kutsuivat häntä luokseen, mutta hän ei ollut kuulevinaan vaan meni ohitse. Joskus hän kävelemisestä väsyneenä istahti jonkin talon kuistille ja sai sieltä ruokaa. Toisilta hän otti mielellään, toisille taas sanoi: ”Teillä on itsellännekin vähän” eikä suostunut ottamaan mitään. Kotiin hän ei vienyt mitään, vaan jakoi matkan varrella köyhille kaiken mitä oli saanut.

Ihmiset, joiden omatunto ei ollut puhdas, pelkäsivät Ljubovin selvänäköisyyttä. Toiset puolestaan nauroivat hänelle, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti hymyn tuskin väistyessä hänen kasvoiltaan. Ljubovin vaatetus oli yksinkertainen mutta siisti. Mustiin hän ei pukeutunut vaan käytti värillisiä mekkoja ja piti päässään sinistä tai ruusunpunaista huivia. Ruusunpunaista väriä hän rakasti ja toivoi, että hänen kuoltuaan arkkukin verhoiltaisiin ruusunpunaisella kankaalla.

Ljubovilla oli selvänäkemisen lahja. Hän kävi tutuissa taloissa ja tietäen, missä tavaroita säilytettiin, sanaakaan sanomatta otti sakset, leikkasi paperista kuvioita ja antoi niitä merkiksi tulevista tapahtumista: hevosen tai veturin merkiksi edessä olevasta matkasta, kruunun avioliitosta ja arkun kuolemasta. Hän leikkasi kuviot hyvin taitavasti, antoi ne mitään sanomatta ja meni pois. Ja ennustukset toteutuivat.

Vähän ennen tsaari Nikolai II kukistamista vuonna 1917 autuas Ljubov kulki Rjazanin kaduilla hokien: ”Jerikon muurit sortuvat.” Kun häneltä kysyttiin, mitä hän tarkoitti, hän ei suostunut selittämään, ja vasta jälkeenpäin ihmiset ymmärsivät sanojen merkityksen.

Autuas Ljubov nukkui kuolonuneen vuonna 1920. Häntä kunnioittaneet ihmiset hankkivat haudalle muistomerkin. Neuvostoaikana hautausmaan lähelle perustettiin kehityksessään jälkeenjääneiden lasten asuntola, ja hautausmaa jäi rappiolle. Eräs sotilas pystytti kuitenkin haudalle omilla varoillaan ristin ja metalliaidan. Hän kertoi elämässään olleen paljon murhetta, epäonnea ja sairautta, mutta unessa hän oli nähnyt autuaan Ljubovin, joka oli kehottanut häntä matkustamaan Rjazaniin, etsimään sieltä Ljubov Semjonovnan haudan ja pystyttämään aidan, minkä jälkeen hänestä tulisi terve ja onnellinen. Hän teki kaiken niin kuin oli käsketty ja parani vaivastaan. Terveys palasi ennalleen ja epäonni lakkasi vainoamasta häntä.

Vuonna 1992 autuaan Ljubovin hautapaikalle rakennettiin rukoushuone. Pyhäinjäännökset ovat Rjazanin Pyhän Nikolaoksen kirkossa, jonne ne siirrettiin vuonna 1998. Rjazanilaiset kunnioittavat autuasta Ljubovia tai Ljubuškaa, kuten he häntä hellästi kutsuvat, omana esirukoilijanaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.