28.11.2019

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Kala sallittu

t. ja m. Stefanos Uusi (+ 766)

m. Irenarkhos ja seitsemän pyhää naismarttyyria (+ 286–305)

Epistola
2. Tim. 1:8–18 (Stefanos)
2. Tess. 2:13–3:5

2. Tim. 1:8–18

8 Älä siis häpeä todistaa Herrastamme äläkä häpeä minua, joka olen hänen takiaan vangittuna, vaan kärsi sinäkin vaivaa evankeliumin vuoksi. Siihen saat voimaa Jumalalta. 9 Hän on meidät pelastanut ja kutsunut pyhällä kutsullaan, ei meidän tekojemme perusteella vaan oman päätöksensä ja armonsa mukaisesti, jonka hän jo ennen aikojen alkua soi meille antamalla meille Kristuksen Jeesuksen 10 ja joka nyt on tullut julki, kun meidän Vapahtajamme, Kristus Jeesus, on ilmestynyt. Hän on kukistanut kuoleman ja tuonut valoon elämän ja katoamattomuuden lähettämällä maailmaan evankeliumin. 11 Sen kuuluttajaksi, apostoliksi ja opettajaksi minut on asetettu. 12 Siksi minä saan kärsiä tätä kaikkea. En silti häpeä, sillä tiedän, keneen uskon, ja olen varma siitä, että hän kykenee varjelemaan sen, mikä on minun haltuuni uskottu, aina tulemisensa päivään asti. 13 Pidä esikuvanasi niitä terveitä opetuksia, jotka olet minulta kuullut, ja säilytä se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. 14 Pidä meissä asuvan Pyhän Hengen avulla tallessa se hyvä, mikä on uskottu haltuusi. 15 Niin kuin tiedät, Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta, heidän joukossaan Fygelos ja Hermogenes. 16 Herra osoittakoon laupeutta Onesiforoksen perheelle, koska hän on usein minua rohkaissut eikä ole hävennyt minua, vaikka olen vankina. 17 Roomaan tultuaan hän päinvastoin ryhtyi tarmokkaasti etsimään, kunnes löysi minut. 18 Osoittakoon Herra hänelle laupeutta tulemisensa päivänä! Ja kuinka paljon hän auttoi minua Efesoksessa, sen tiedät sinä parhaiten.

2. Tess. 2:13–3:5

13 Mutta teidän vuoksenne meillä on täysi syy aina kiittää Jumalaa, te Herralle rakkaat veljemme. Jumala on valinnut teidät ensimmäisinä pelastumaan, kun Henki pyhittää teidät ja te uskotte totuuteen. 14 Tähän juuri, Jeesuksen Kristuksen kirkkauden omistamiseen, hän kutsui teidät, kun toimme teille evankeliumin. 15 Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille. 16 Itse Herramme Jeesus Kristus ja Jumala, meidän Isämme, joka on rakastanut meitä ja on armossaan antanut meille iankaikkisen lohdutuksen ja hyvän toivon, 17 rohkaiskoot sydämiänne ja antakoot teille aina voimaa hyviin tekoihin ja puheisiin. 3:1 Lopuksi vielä, veljet: rukoilkaa puolestamme, että Herran sana leviäisi nopeasti ja pääsisi muualla samaan kunniaan kuin teidän keskuudessanne. 2 Rukoilkaa myös, että varjeltuisimme pahoilta ja kelvottomilta ihmisiltä kaikkihan eivät usko. 3 Mutta Herra on uskollinen, ja hän on vahvistava teitä ja varjeleva teitä pahalta. 4 Herraan turvautuen me luotamme siihen, että te nyt ja vastedes toimitte niin kuin me käskemme. 5 Herra ohjatkoon sydämenne rakastamaan Jumalaa ja odottamaan kestävinä Kristusta.

Matt. 10:23–31 (Pyhä tunnustaja ja marttyyri Stefanos Uusi)
Luuk. 20:9–18
Matt. 10:23–31

Herra sanoi opetuslapsilleen: 23 "Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen. Totisesti: te ette ehdi käydä kaikissa Israelin kaupungeissa ennen kuin Ihmisen Poika tulee. 24 "Ei opetuslapsi ole opettajaansa ylempi eikä palvelija isäntäänsä. 25 Tyytyköön opetuslapsi samaan kuin opettaja ja palvelija samaan kuin isäntä. Jos talon isäntää nimitetään Belsebuliksi, kuinka paljon helpommin sen nimen saa talonväki! 26 "Älkää siis pelätkö ihmisiä. Ei ole kätköä, joka ei paljastuisi, eikä salaisuutta, joka ei tulisi ilmi. 27 Minkä minä sanon teille pimeässä, se julistakaa päivänvalossa, ja mitä kuulette korvaanne kuiskattavan, se kuuluttakaa julki katoilta. 28 Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin. 29 Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. 30 Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. 31 Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset.

Luuk. 20:9–18

9 Jeesus puhui taas kansalle ja esitti tämän vertauksen: "Mies istutti viinitarhan, vuokrasi sen viljelijöille ja muutti pitkäksi aikaa pois maasta. 10 "Aikanaan hän sitten lähetti palvelijan viinitarhan viljelijöiden luo, jotta nämä antaisivat hänelle osan sadosta. Mutta viljelijät pieksivät palvelijan ja lähettivät tämän pois tyhjin käsin. 11 Silloin omistaja lähetti toisen palvelijan. Viljelijät pieksivät tämänkin, häpäisivät häntä ja lähettivät hänet pois tyhjin käsin. 12 Mies lähetti vielä kolmannen palvelijan, mutta tämänkin he hakkasivat verille ja ajoivat tiehensä. 13 "Mitä minä teen?' mietti viinitarhan omistaja. 'Minä lähetän sinne rakkaan poikani. Häneen he varmaankaan eivät uskalla koskea.' 14 Mutta kun vuokraajat näkivät pojan, he päättelivät yhdessä: 'Hän on perillinen. Tapetaan hänet, niin saamme hänen perintönsä.' 15 He raahasivat hänet ulos viinitarhasta ja tappoivat hänet. -- Mitä viinitarhan omistaja nyt tekee heille? 16 Hän tulee ja ottaa nuo viljelijät hengiltä ja antaa viinitarhansa toisille." "Ei, ei!" huusi kansa. 17 Jeesus katsoi ihmisiin ja sanoi: "Mitä sitten tarkoittaa tämä kirjoitusten kohta:     -- Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi. 18 Kuka ikinä tähän kiveen kaatuu, se ruhjoutuu, ja kenen päälle tämä kivi kaatuu, sen se murskaa."

Päivän synaksario

28.11.

Keisari Maximianus Herculiuksen (286–305) aikaisissa vainoissa seitsemän naista Sebasteian kaupungista tuotiin maaherran eteen syytettyinä siitä, että he olivat käännyttäneet miehensä kristinuskoon. Nähdessään naisten lujuuden uhkauksien edessä pyöveli Irenarkhos, joka oli yksi heidän kiduttajistaan, tunnustautui armon valaisemana itsekin kristityksi ja julisti olevansa valmis kuolemaan Kristuksen tähden.

Naiset vietiin saman järven rannalle, jossa Sebasteian neljäkymmentä marttyyria (9.3.) olivat paleltuneet kuoliaiksi. He kieltäytyivät uhraamasta epäjumalien patsaille ja heittivät ne veteen. Heitä kidutettiin ja lopuksi heidät mestattiin. Yhdellä heistä oli mukanaan kaksi lasta, jotka pyysivät äitiään jättämään heidät pyhän Irenarkhoksen hoiviin.

Kun oli Irenarkhoksen vuoro uhrata, hän kieltäytyi ja hänet heitettiin järveen. Ihmeellisellä tavalla enkelin auttamana Irenarkhos selvisi rannalle ja pappi Akakios kastoi hänet. Pakanat ottivat Irenarkhoksen uudelleen kiinni, ja kun hän oli karkottanut demonit yhdestä heidän temppelistään, he tuomitsivat hänet elävältä poltettavaksi. Pappi Akakios ja Irenarkhos astuivat roviolle yhdessä lasten kanssa. Liekkien keskellä he rukoilivat niiden uskovaisten puolesta, jotka tulisivat kunnioittamaan heidän muistoaan. Lopulta heidät vedettiin pois tulesta ja mestattiin. Eräs hurskas nainen hautasi heidän jäännöksensä järven läheisyyteen. Paikalle rakennettiin myöhemmin kirkko heidän kunniakseen.

Keisari Julianus Luopio (361–363) järjesti julman vainon hävittääkseen kristityt maan päältä. Hän kutsui kristittyjä ”galilealaisiksi” ja pelkäsi lausua Kristuksen nimeä, sillä hänen neuvonantajiensa ja velhojensa mukaan siinä piili voima, joka esti heitä toteuttamasta kaikkia aikeitaan. Kun Julianoksen käsky kiduttaa kristittyjä saapui Nikeaan, kaupungin kuvernööri määräsi kaikki Ristiinnaulittuun uskovat kieltämään uskonsa uhraamalla epäjumalille. Monia kidutettiin ja surmattiin, toiset taas hajaantuivat vuorille ja autioille seuduille tai lähtivät toisiin kaupunkeihin.

Piispat Teodoros ja Timoteos sekä Komasios, Etimasios ja Eusebios pakenivat epäjumalanpalvelusta Nikeasta Tessalonikaan, mutta nähdessään saman jumalattomuuden vallitsevan sielläkin he siirtyivät Tiberiopolikseen (bulg. Stromnitsa). Timoteoksesta tuli kaupungin piispa. Komasios oli sotilas, mutta hän jätti ammattinsa, ryhtyi munkiksi ja alkoi julistaa alueella Kristuksen evankeliumia. Piispa Teodoros oli yksi Nikean 318 jumalankantajaisästä ja nyt hän valaisi Tiberiopoliksen asukkaita ortodoksisuuden valolla. Lopulta heidän maineensa kiiri Tessalonikan prefektien korviin ja nämä määräsivät heidät pidätettäviksi. Heidän kanssaan otettiin kiinni myös papit Pietari, Johannes, Sergios, Teodoros ja Nikeforos, diakonit Basileios ja Tuomas sekä munkit Hieroteos, Daniel, Hariton ja Sokrates.

Kun nämä pyhät miehet oli pidätetty, he alkoivat julistaa suureen ääneen Jumalan tuntemisen salaisuuksia ja epäjumalien turhuutta. Prefektit eivät halunneet kuulla heidän sanomaansa vaan keskeyttivät heidät ja määräsivät heidät miekalla mestattaviksi. Kristityt marssivat iloissaan teloituspaikalle. Pappismarttyyri Pietari huusi: ”Te totuuden viholliset, miksi vuodatatte verta hurskailta ihmisiltä, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa?” Tämän kuullessaan he määräsivät Pietarin riisuttavaksi. Häntä lyötiin kepeillä ja hänen kätensä hakattiin irti ja heitettiin koirille. Lopuksi hänen kaulansa katkaistiin. Myös viisitoista muuta marttyyria surmattiin miekalla. Kaupungin kristityt hautasivat heidät. Jokaisen pyhät jäännökset laitettiin erilliseen arkkuun jälkipolvien kunnioitettavaksi.

Pyhä Stefanos syntyi 700-luvun alussa konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Vanhemmat olivat olleet lapsettomia, ja he lupasivat omistaa poikansa Jumalalle jo ennen hänen syntymäänsä. Pyhä patriarkka Germanos (12.5.) kastoi hänet suurena lauantaina ja antoi hänelle nimeksi Stefanos luovuttaen hänet ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen suojelukseen.

Kun Stefanos oli 16-vuotias ja hänen oli aika mennä luostariin, keisari Leo III Isaurialainen (717–741) oli kieltänyt ikonien kunnioituksen ja aloittanut taistelun niiden puolustajia vastaan. Niinpä vanhemmat katsoivat hyväksi olla panematta Stefanosta pääkaupungin luostareihin, joissa keisarin asetukset aiheuttivat eniten levottomuuksia. He veivät hänet Nikomedeian lähelle Pyhän Auksentioksen[1] vuoren luostariyhteisöön. Vanhus Johannes, viides pyhän Auksentioksen seuraaja, otti nuorukaisen vastaan iloiten ja vihki hänet munkiksi jo hänen tulopäivänään. Stefanos kilvoitteli täydellisessä kuuliaisuudessa ja teki raskaita töitä Jumalan kunniaksi. Kun hänen isänsä kuoli, hän meni Konstantinopoliin ja jakoi omaisuutensa köyhille ja palasi sitten takaisin Pyhän Auksentioksen vuorelle mukanaan äitinsä ja toinen sisarensa, jotka menivät läheiseen naisluostariin. Toinen sisar meni johonkin luostariin Konstantinopolissa.

Pian tämän jälkeen vanhus Johannes kuoli ja veljet valitsivat yksimielisesti Stefanoksen tämän seuraajaksi. Kilvoittelijoiden luku kasvoi kahteenkymmeneen ja yhteisöstä muodostui yhteiselämäluostari. Järjestettyään sen elämän Stefanos jätti igumeniksi oppilaansa Marinoksen ja vetäytyi itse kilvoittelemaan katosta avoimeen keljaan jonkin matkan päähän luostarista. Ahtaassa keljassa säiden armoilla ja kahleita kantaen hän keskittyi pelkästään Jumalaan. Pyhiinvaeltajat levittivät hänen mainettaan ympäri keisarikuntaa, ja monet tahtoivat hänen oppilaikseen.

Keisari Leon kuoltua (741) hänen poikansa Konstantinos jatkoi ikonien hävittämistä ja niiden kunnioittajien vainoamista. Erityisesti munkit joutuivat vainotoimien uhreiksi. Monet pahoinpidellyt ja takaa-ajetut munkit suuntasivat kulkunsa pyhän Stefanoksen luo saadakseen häneltä rohkaisua ja voimaa ortodoksisen uskonsa tunnustamiseen. Hän neuvoi heitä siirtymään alueille, joihin keisarin vainotoimet eivät ylettyneet: Mustanmeren ympäristöön, Kyprokselle, Persianlahdelle, Syyrian rannikolle ja ennen kaikkea Etelä-Italiaan, josta tuhannet munkit löysivätkin turvapaikan noina vaikeina aikoina. Vuonna 754 keisari kutsui kannattajapiispansa koolle valekirkolliskokoukseen, joka kiristi vainotoimenpiteitä. Ikonit ja pyhäinjäännökset piti tuhota, ja jopa Jumalanäidin ja pyhien kunnioitus kiellettiin. Oikean uskon tunnustajia piestiin, heitettiin vankityrmiin ja poltettiin kuoliaiksi. Luostarit suljettiin ja niistä tehtiin kasarmeja tai kylpylöitä. Munkkeja yritettiin saada luopumaan munkkeudestaan ja menemään naimisiin. Kieltäytyjät silvottiin ja pahoinpideltiin, minkä jälkeen heidät ajettiin maanpakoon.

Seurauksista välittämättä pyhä Stefanos puolusti lujasti vakaumustaan ja häntä pidettiin yleisesti ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Hän kieltäytyi allekirjoittamasta valekirkolliskokouksen päätöksiä. Saadakseen hänet tuhotuksi hänen vihollisensa keksivät ilkeän juonen. Naisluostariin Pyhän Auksentioksen luostarin läheisyyteen oli tullut nunnaksi konstantinopolilainen leski Anna, joka oli pyhän Stefanoksen hengellinen tytär. Lupaamalla Annan orjattarelle vapaus ja ylhäissyntyinen aviomies tämä saatiin houkutelluksi todistamaan emäntäänsä vastaan, että Annalla oli sopimaton suhde Stefanoksen kanssa. Nunna Anna haastettiin oikeuteen, mutta kidutuksista välittämättä hän kielsi ehdottomasti moiset syytökset. Pahoinpideltynä ja pakotettuna esiintymään alastomana syyttäjiensä edessä pyhä Anna heitettiin lopuksi vankityrmään, missä hän menehtyi. Uudeksi syytökseksi Stefanosta vastaan keksittiin, että hän oli pakottanut erään keisarin nuoren suosikin vihkiytymään munkiksi. Näillä verukkeilla Stefanos vangittiin.

Sillä aikaa kun Stefanos oli vangittuna, hänen luostarinsa poltettiin ja hänen oppilaansa hajaantuivat. Oikeuden edessä Stefanos vain hymähti, kun hänelle esitettiin valekirkolliskokouksen päätösten allekirjoittamisen vaihtoehdoksi kuolema. Hän totesi, että tehdyt päätökset olivat ortodoksisen tradition vastaisia: kuusi edellistä yleistä kirkolliskokousta olivat kaikki kokoontuneet ikonein koristetuissa kirkoissa.

Pyhä Stefanos karkotettiin vuonna 755 Proikonnesoksen saarelle, missä hän jatkoi askeettista kilvoitustaan eläen ahtaassa majassa pylvään päällä. Monet saivat apua hänen rukouksistaan erilaisiin vaivoihinsa. Tehdäkseen lopun hänen yhä kasvavasta vaikutuksestaan keisari siirsi hänet oikeuspalatsin tyrmään Konstantinopoliin. Siellä oli jo ennen häntä 342 ikonien kunnioituksen vuoksi vangittua munkkia. Liikuttuneena Stefanos katseli näitä uskontunnustajia: toisilta oli leikattu nenä pois, toisilta korvat tai kieli, toisia oli muulla tavoin pahoinpidelty ja häväisty. Kaikista rajoituksista huolimatta Stefanoksen onnistui organisoida heidän vankilaelämänsä luostarin tapaan. Kaikin tavoin hän rohkaisi heitä tunnustamaan lujina oikeaa uskoa. Jopa vartijatkin kääntyivät pois kuvainraastajien harhaopista kuunnellessaan pyhien vankien kertomuksia kaikesta, mitä he olivat joutuneet kärsimään.

Oltuaan yksitoista kuukautta vankilassa Stefanos sai ilmestyksessä tietää, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän aloitti nelikymmenpäiväisen paaston valmistautuakseen lähtöönsä. Kaupungissa ripustettiin keisarin käskystä kaikkialle tiedotuksia, joissa kuulutettiin, että jokainen, joka kätkee munkkeja kotiinsa tai jonka kodista löydetään vaikka vain musta munkinviitta, lähetetään maanpakoon. Seurasi suuri sekasorto, kun ihmiset alkoivat syyttää ja ilmiantaa toisiaan.

Keisarinnan syntymäpäivänä pyhää Stefanosta raahattiin kaupungin kaduilla, mutta juhlapäivän takia keisari ei halunnut julkisesti tappaa häntä. Hänet vietiin takaisin vankilaan. Seuraavana päivänä Stefanos riisui kuolemaa odottaessaan päällysviittansa, vyönsä ja munkinpäähineensä, koska ei tahtonut näiden munkkilaisuuden tunnusmerkkien joutuvan häväistyksi, ja jäi alusviittaansa pukeutuneena odottamaan loppuaan.

Aamulla keisari kutsui sotilaansa ja palvelijansa ja yllytti heidät Stefanosta vastaan. He hyökkäsivät huutaen tyrmään, jossa pyhä Stefanos oli. Hänet vedettiin ulos ja häntä raahattiin jaloista pitkin katuja. Kun he olivat edenneet Pyhän marttyyri Teodoroksen kirkon kohdalle, Stefanos nosti vähän päätään kunnioittaakseen siten marttyyria. Silloin yksi kiusaajista huusi: ”Näettekö, tuo kurja leikkii marttyyria viime hetkillään?” ja löi häntä päähän parrulla niin, että hänen kallonsa halkesi. Pyhän kauheasti runneltu ruumis, jota jopa naiset ja lapsetkin olivat syntyneessä mellakassa lyöneet kivillä ja kepeillä, heitettiin sitten pakanarikollisille varattuun yhteishautaan. Tämä tapahtui marraskuun 28. päivänä vuonna 766 pyhän Stefanoksen ollessa 53-vuotias. Elämällään ja kuolemallaan hän osoittautui ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen arvolliseksi seuraajaksi ja perilliseksi.


[1] Pyhä Auksentios (14.2.) oli perustanut sen 400-luvulla. Se ei ollut varsinainen luostari vaan saman hengellisen isän johdolla elävä kilvoittelijoiden yhteisö. Läheisyydessä sijaitsi naisluostari.

Pyhä Feodor oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veljen Stefanin poika. Stefan jäi nuorena leskeksi ja meni ensin Hotkovon luostariin. Sitten hän eli vähän aikaa veljensä Sergein kanssa Radonežissa, josta hän siirtyi Moskovaan Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin. Hänen nuorempi poikansa Johannes oli jatkuvasti hänen kanssaan. Stefan tahtoi antaa pojalleen hengellisen kasvatuksen ja toi hänet siksi kahdentoista vuoden ikäisenä pyhittäjä Sergein luo Radonežin erämaaluostariin. Sergei vihki hänet munkiksi ja antoi hänelle nimen Feodor.

Nuori munkki varttui suuren setänsä ohjauksessa kasvaen puhtaudessa ja pyhyydessä. Hänen hartautensa, nöyryytensä ja valmiutensa tunnustaa kaikki ajatuksensa pyhittäjä Sergeille herättivät ihmetystä veljestössä. Hän sai pappisvihkimyksen ja saavutti sellaisen hengellisen korkeuden, että hänen toimittaessaan liturgiaa puhdassydämiset rukoilijat näkivät enkelien palvelevan hänen rinnallaan. Hän kilvoitteli luostarin rauhassa 22 vuotta opetellen muun muassa ikonimaalausta.

Tuntiessaan sydämessään halua uuden luostarin perustamiseen Feodor kertoi toiveestaan pyhittäjä Sergeille, joka piti sitä Jumalan kutsuna ja kehotti häntä etsimään luostarille sopivan paikan. Feodor valitsi Simonovo-nimisen alueen Moskovajoen varrelta, ja pyhittäjä Sergei kävi itse tarkastamassa ja hyväksymässä oppilaansa valinnan. Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) siunauksella Feodor rakennutti kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi.

Hyveistään, hengellisestä viisaudestaan ja harkintakyvystään tunnetun Feodorin maine houkutteli heti alusta pitäen luostariin kilvoitteluelämää kaipaavia etsijöitä. Hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että pyhittäjä Sergei murehti ja rukoili, ettei Feodor vain kompastuisi hengellisellä tiellään.

Jumalanäidin syntymän luostari sijaitsi suuren tien varrella, mistä koitui häiriötä munkkien elämälle. Tämän vuoksi Feodor siirtyi hiljaisempaan paikkaan metsän keskelle viiden kilometrin päähän Moskovan Kremlistä, ja alkoi kilvoitella siellä täydessä hiljaisuudessa. Mutta pian hänen luokseen alkoi jälleen tulla oppilaita. Pyhittäjä Sergei kävi paikalla ja antoi siunauksensa perustaa sinnekin luostari. Tämän Uuden Simonovon luostarin kirkko pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Feodor tuli Moskovassa kuuluisaksi hyveellisestä ja askeettisesta elämästään. Suuriruhtinas Dimitri Donskoi (19.5.) valitsi hänet rippi-isäkseen ja uskoi hänelle tärkeitä kirkollisia ja valtiollisia tehtäviä. Suuriruhtinaan toimeksiannosta hän kävi Kiovassa ja Konstantinopolissa, missä patriarkka korotti hänet arkkimandriitaksi. Monista luostarin ulkopuolisista tehtävistään huolimatta hän johti tarmokkaasti luostarinsa elämää ja kasvatti monta suurta kilvoittelijaa. Muiden muassa pyhittäjät Kiril ja Ferapont, jotka sittemmin perustivat Valgetjärven (Belozerskin) alueelle kaksi kuuluisaa luostaria, saivat munkiksivihkimyksen Simonovon luostarissa.

Vuonna 1388 Feodor kävi jälleen Konstantinopolissa Venäjän kirkon asioissa ja palasi kotimaahansa Rostovin arkkipiispana. Lyhyen piispakautensa aikana hän rakennutti Rostoviin nunnaluostarin. Hän myös maalasi ikoneita Simonovon luostariin ja moniin Moskovan kirkkoihin.

Johdettuaan hiippakuntaansa viiden vuoden ajan pyhä Feodor nukkui autuaaseen kuolonuneen 28. marraskuuta vuonna 1394, ja hänet kanonisoitiin pyhäksi pian sen jälkeen.

Marttyyripiispa Serafim (Leonid Tšitšagov) syntyi vuonna 1856 tunnettuun aatelisperheeseen. Valmistuttuaan aatelispoikien sotilaskoulusta hän osallistui Balkanin sotaan[1] ja alkoi siellä kokemansa valossa pohtia elämän tarkoitusta ja kärsimyksen merkitystä. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.), joka oli hänen rippi-isänään 30 vuoden ajan ja jota hän piti ehdottomana hengellisenä auktoriteettinaan. Vuonna 1879 Leonid solmi avioliiton ja piti perheessään yllä vahvaa ortodoksista henkeä.

Leonid pyrki sotilaanakin toteuttamaan elämässään Jumalan ja lähimmäisten palvelemisen ihannetta. Hän toimi isännöitsijänä eräässä sotilaskirkossa ja kehitti rohdoskasvien lääketieteellistä käyttöä, mikä sopi hyvin sota- ja kenttäoloihin. Häntä kiinnosti myös teologia. Vuonna 1893 hän everstin arvon saavuttaneena otti virkaeron, ja Johannes Kronstadtilaisen siunauksella hänet vihittiin papiksi Moskovan Kremlissä.

Leonid muutti perheineen Pietarista Moskovaan. Hän palveli eri kirkoissa ja kustansi tarpeen vaatiessa kirkkojen remontteja perheensä varoilla. Elämänmuutos koetteli vaimoa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua. Leonid keskittyi yhä enemmän rukoukseen. Jo ennen vaimonsa kuolemaa hän oli käynyt Divejevon luostarissa, jonka nunnat olivat pyytäneet häntä vetoamaan tsaariin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisoimiseksi. Leonid alkoi tutkia pyhittäjä Serafimin elämää ja kilvoituksia ja ryhtyi kirjoittamaan Divejevon luostarin kronikkaa, joka valottaa seikkaperäisesti pyhittäjän elämää ja Divejevon luostarin vaiheita[2]. Kirjan julkaisemisen jälkeen hän sai nähdä ilmestyksessä pyhittäjä Serafimin, joka kiitti häntä tehdystä työstä.

Vuonna 1898 Leonid jätti neljä tytärtään luotettavan henkilön hoitoon ja vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavrassa saaden nimekseen Serafim. Uuden elämän alku ei ollut helppo: aristokraatti- ja sotilaspiirit suhtautuivat hänen päätökseensä torjuvasti ja toisaalta papiston parissa ja luostarissa hän törmäsi epäluuloihin ja kateuteen. Pian hänet kuitenkin korotettiin arkkimandriitaksi ja nimitettiin Suzdalin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen hengellistä apua ja tukea jatkuvasti kokenut arkkimandriitta Serafim kääntyi kirjeitse tsaarin puoleen ja vetosi pyhittäjä Serafimin kanonisoimisen puolesta. Tsaari suhtautui asiaan myönteisesti, ja vuonna 1903 kirkon pyhän synodin päätöksellä Serafim Sarovilainen julistettiin pyhäksi. Arkkimandriitta Serafim osallistui tsaarin kanssa Sarovin luostarissa järjestettyihin kanonisointijuhlallisuuksiin. Hänen suurin panoksensa pyhittäjä Serafimin kunnioituksen hyväksi on kuitenkin hänen kirjoittamansa suurenmoinen akatistos, uusi helmi kirkon hymniaarteistossa.[3]

Vuonna 1905 arkkimandriitta Serafim vihittiin Suhumin piispaksi. Sieltä hänet siirrettiin ensin Orjolin, sitten Kišinjovin ja lopulta Tverin piispaksi. Hengellisyys ja armeliaisuus olivat hänelle ominaisia kaikissa elämänvaiheissa. Tarmokkaasti hän kunnosti kirkkoja ja perusti sairaaloita, kouluja, kirjastoja ja ruokaloita. Hän huolehti orvoista lapsista, sotaleskistä, sairaista ja vanhuksista. Helmikuun vallankumouksen[4] puhjetessa hän oli Tverissä, josta hänet keisarillisen Venäjän näkyvänä vaikuttajana karkotettiin laittomasti. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän kirkon kirkolliskokoukseen toimien luostareita ja luostarielämää käsittelevän jaoston puheenjohtajana. Vastavalittu patriarkka Tiihon nimitti hänet Varsovan metropoliitaksi, mutta vallankumous ja sisällissota estivät häntä matkustamasta uuteen hiippakuntaansa.

Vuonna 1921 metropoliitta Serafim pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänet karkotettiin Arkangelin alueelle. Vuoden kuluttua hän palasi Moskovaan, mutta jälleen hänet pidätettiin. Häntä vastaan nostettiin syyte sillä perusteella, että hän oli ajanut Serafim Sarovilaisen kanonisointia, mikä olikin hänen ehkä suurin antinsa kirkolle, ja häneltä evättiin asumislupa Moskovassa. Muutaman vuoden ajan hän asui Ylösnousemuksen luostarissa lähellä Šujan kaupunkia ja työsti Divejevon luostarin kronikan toista osaa. Vuonna 1928 hän pääsi palaamaan kirkolliseen elämään ja sai nimityksen Leningradin hiippakuntaan, jossa kirkollinen elämä kärsi hajaannuksesta ja sekasorrosta. Opetuspuheissaan hän kehotti kirkkokansaa enentämään rukousta ja osallistumaan useammin pyhään ehtoolliseen. Perjantaisin hän luki akatistoksen pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Kun karkotusmatkalla oleva marttyyripiispa Ilarion (Troitski, muistopäivä 15.12.) kuoli Leningradissa, metropoliitta Serafim pyysi saada hänen ruumiinsa ja hautasi sen. Hänen menestyksellinen toimintansa ei miellyttänyt valtiollista poliisia (GPU) ja vuonna 1933 metropoliitta siirrettiin 77 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Elämänsä viimeiset vuodet metropoliitta Serafim vietti vuokramökissä lähellä Moskovaa. Maaseudun rauhassa hän omistautui Jeesuksen rukoukselle ja hengelliselle mietiskelylle. Hän luki askeettista ja teologista kirjallisuutta, rukoili kirkon vainoojien puolesta ja valmistautui kohtaamaan Kristuksen. Hänen luonaan kävi paljon ihmisiä, mikä ei ollut viranomaisten mieleen.

Marraskuussa vuonna 1937 metropoliitta pidätettiin. 82-vuotias sairas ja miltei liikuntakyvytön vanhus ei kyennyt nousemaan häntä hakemaan tulleen kuorma-auton lavalle, joten hänet kuljetettiin paareilla vankilaan ja sieltä pian teloitettavaksi Moskovan ulkopuolelle Butovon ampumakentälle, joka oli suurimpia uusmarttyyrien teloituspaikkoja 1930-luvulla. Hänet haudattiin joukkohautaan.

Metropoliitta Serafimin neljästä tyttärestä kolme vihittiin nunniksi. Neljäs tytär opiskeli konservatoriossa ja toimi sitten kanttorina Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Serafimin vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Turkin ja Serbian välillä käytiin Balkanin sota (1876–1877), jossa serbien puolella palveli venäläisiä vapaaehtoisia. Vuonna 1877 myös Venäjän ja Turkin välille puhkesi sota.

[2] Lähes 900 sivua käsittävä Serafimin Divejevon luostarin kronikka on Venäjällä edelleen suosittua hengellistä lukemista.

[3] Kyseinen akatistos pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle on julkaistu suomeksi kirjassa Kolme akatistoshymniä (OKJ 1998).

[4] Helmikuun (1917) vallankumouksen seurauksena tsaari Nikolai II luopui vallasta. Bolševikit pääsivät valtaan saman vuoden lokakuun vallankumouksessa.