19.11.2019

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Kala sallittu

pr. Obadja (+ 800-l. eKr.)

m. Barlaam Antiokialainen (+ 300-l.)

p. Filaret, Moskovan metropoliitta (+ 1867)

Epistola
1. Tess. 3:8b–13

1. Tess. 3:9–13

9 Miten voimme kylliksi kiittää Jumalaa teistä ja kaikesta siitä ilosta, jota saamme hänen edessään tuntea teidän tähtenne? 10 Yötä päivää me rukoilemme kaikesta sydämestämme, että pääsisimme tapaamaan teitä ja voisimme antaa teille sen, mitä uskostanne vielä puuttuu. 11 Itse Jumala, meidän Isämme, ja Herramme Jeesus tasoittakoot meille tien teidän luoksenne. 12 Lisätköön Herra runsain määrin teidän rakkauttanne toisianne ja kaikkia ihmisiä kohtaan -- niin kuin mekin rakastamme teitä -- 13 ja vahvistakoon näin sydämenne, että ne olisivat pyhät ja moitteettomat Jumalamme ja Isämme edessä, kun Herramme Jeesus saapuu kaikkien pyhiensä kanssa.

Luuk. 17:26–37, 18:8
Luuk. 17:26–37, 18:8

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 26 "Niin kuin oli Nooan päivinä, niin on Ihmisen Pojan päivinä oleva. 27 Ihmiset söivät ja joivat, menivät naimisiin ja naittivat tyttäriään aina siihen päivään asti, jona Nooa meni arkkiin, ja tulva tuli ja tuhosi heidät kaikki. 28 On oleva niin kuin oli Lootin päivinä. Ihmiset söivät ja joivat, ostivat ja myivät, istuttivat ja rakensivat. 29 Mutta sinä päivänä, jona Loot lähti Sodomasta, taivaasta satoi tulta ja tulikiveä, ja se tuhosi heidät kaikki. 30 "Samoin käy sinä päivänä, jona Ihmisen Poika ilmestyy. 31 Jos sinä päivänä joku on katolla ja hänen tavaransa ovat sisällä talossa, hänen ei pidä mennä alas noutamaan niitä, ja jos joku on pellolla, hänen ei pidä palata kotiin. 32 Muistakaa Lootin vaimoa! 33 Joka yrittää turvata elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen kadottaa, on pelastava sen omakseen. 34 Minä sanon teille: Sinä yönä on kaksi samalla vuoteella: toinen otetaan, toinen jätetään. 35 Kaksi naista on yhdessä jauhamassa: toinen otetaan, toinen jätetään. 36 Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään." 37 "Missä, Herra?" kysyivät opetuslapset. Hän sanoi: "Missä on haaska, sinne kokoontuvat korppikotkat."  18:8 Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?"

Päivän synaksario

19.11.

Pyhä profeetta Obadja eli 800-luvulla eKr. Hän oli syntyisin Sikemin lähistöltä. Nimi Obadja merkitsee ”Jumalan palvelijaa”. Sekä juutalaisen perimätiedon että kreikkalaisen synaksarionin mukaan profeetta Obadja on 1. Kuningasten kirjassa (18:3) mainittu Obadja, joka oli päällikkönä Israelin kuningas Ahabin hovissa. Ahab pakotti kaikki uhraamaan Baalille, mutta Obadja pysyi uskollisena Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalalle. Kun Isebel tapatti Herran profeettoja, Obadja kätki sata profeettaa luoliin ja ruokki heitä leivällä ja vedellä. Kun hevoset ja muulit olivat nääntymässä nälkään Jumalan lähetettyä kuivuuden Elian sanan kautta, Ahab lähetti Obadjan etsimään ruohoa. Matkallaan Obadja tapasi suuresti kunnioittamansa profeetta Elian. Seuraavan kuninkaan Ahasjan aikana Obadja lähti kuninkaan palveluksesta ja ryhtyi Elian oppilaaksi. Obadja sai profetian lahjan. Hänet haudattiin Samariaan.

Obadjan kirjassa on vain 21 jaetta, joten se on Vanhan testamentin lyhyin kirja. Obadja ennustaa ylpeän Edomin sortumisen ja julistaa Herran päivän koittamista. Silloin tuli on rankaiseva kansoja, ja Israel saa paistatella Jumalan valossa Siionin korkeuksissa. ”Siionin vuori on turvapaikka, se on oleva pyhä vuori.” (Ob. 17)

Pyhä Heliodoros tunnusti kristinuskoa maaherra Aetioksen edessä Pamfylian Maggidoksessa keisari Marcus Aurelianuksen aikana (270–275). Hän joutui hirveisiin kidutuksiin ja tuskan repiessä häntä hän huusi avukseen Kristusta: ”Herra Jeesus Kristus, auta!” Silloin hän kuuli taivaasta äänen: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi.” Tämän jälkeen Heliodoros ei enää välittänyt, mitä hänelle tapahtui, vaan tunnusti horjumatta uskoaan Kristukseen. Kun hänet heitettiin kuumennetun rautahärän sisuksiin, hän lauloi samaa ylistysvirttä, jota kolme nuorukaista olivat aikoinaan laulaneet Babylonin pätsissä.

Monet alkoivat uskoa Kristukseen nähdessään, kuinka Jumalan voima vahvisti Heliodorosta. Heidän joukossaan oli neljä hänen kiduttajaansa, jotka huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Heidät hukutettiin mereen. Heliodoros itse vietiin Attaleian kaupunkiin uusiin kidutuksiin. Lopulta hänet palautettiin Maggidokseen, missä hänet mestattiin, ja niin hän pääsi Herransa luokse.

Pyhä Aziz (Aza) oli kotoisin eteläisen Vähän-Aasian Isauriasta. Hän oli ollut sotilas mutta paennut armeijasta erämaahan. Sieltä jotkut metsästäjät löysivät hänet. 150 miehen sotilasosasto lähetettiin välittömästi hakemaan hänet kaupunginjohtaja Aquilinuksen eteen. Paluumatkalla sotilaat kärsivät janosta. Azizin rukousten voimasta erämaahan puhkesi lähde, josta sotilaat saivat juodakseen. Ihme teki heihin niin suuren vaikutuksen, että he alkoivat uskoa Kristuksen voimaan ja ottivat kasteen samassa lähteessä.

Uudet uskonveljet olisivat tahtoneet päästää Azizin pakoon, mutta tämä painosti heitä täyttämään saamansa käskyn. Kun seurue saapui kaupunginjohtajan eteen, sotilaat tunnustivat uskonsa Kristukseen yhdessä Azizin kanssa. Odottamaton asioiden käänne sai kaupunginjohtajan hämmentymään. Hän yritti pelotella sotilaita kiduttamalla Azizia. Seurauksena oli vain, että sotilaiden lisäksi muutkin alkoivat uskoa nähdessään marttyyrin lujuuden. Näiden joukossa oli kaupunginjohtajan oma vaimo ja tytär. Raivoissaan Aquilinus määräsi kaikki 150 sotilasta sekä vaimonsa ja tyttärensä mestattaviksi. Azizia kidutettiin vielä jonkin aikaa, kunnes hänetkin mestattiin. Tämä tapahtui 280-luvulla.

Pyhä Barlaam oli syntyjään antiokialainen ja eli käsityöläisenä eräässä kylässä Antiokian lähellä. Diocletianuksen ja Maximianuksen vainon alkaessa hän oli jo vanhus, joka tunnettiin viisaudestaan ja intomielisestä uskostaan. Kun Barlaam pidätettiin, hän tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen Antiokian hallitsijan edessä ja kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Kuulustelija pilkkasi vanhuksen puhetta ja ulkonäköä. Pyhä Barlaam ruoskittiin ja kynnet kiskottiin irti hänen sormistaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaikka hänen jäseniään revittiin niin, että luita irtosi sijoiltaan.

Maaherra keksi epätavallisen keinon pakottaa vanhus uhraamaan tahtomattaankin. Marttyyrin oikea käsi asetettiin epäjumalan alttarin päälle ja sotilaiden pitäessä kättä paikoillaan Barlaamin kouraan asetettiin palava hiili, jonka päällä oli suitsuketta. Heikko vanhus osoitti kuitenkin ihmeellistä tahdon lujuutta eikä kääntänyt kättään vaan piti tulipunaista hiiltä kourassaan. Kristuksen rakkaus paloi hänen sydämessään kirkkaammin kuin tämän maailman tuli hänen kädessään. Pyhä marttyyri katseli periksi antamatta oman lihansa palamista eikä irrottanut otettaan. Näin hänestä itsestään tuli niin uhraaja, uhri kuin uhrialttari. Hän uhrasi suitsukkeensa yhdelle ikuiselle Jumalalle sekoittaen oman palavan lihansa tuoksun suitsukkeen tuoksuun. Kärsimyksensä jälkeen pyhä Barlaam antoi henkensä Jumalalle ja sai marttyyrien kruunun.

Antiokian kristityt alkoivat viettää marttyyri Barlaamin muistoa. Pari sukupolvea myöhemmin Johannes Krysostomos (13.11.) piti Barlaamin haudalla tunnetun muistopuheen[1] pyhän marttyyrin kunniaksi tämän muistopäivänä.


[1] Patrologia Graecae 50, 675–682.

Pyhä Agapios eli Gazassa aikana, jolloin maaherra Urbanos alkoi toimeenpanna keisari Diocletianuksen (284–305) määräämää vainoa. Agapios tuomittiin kuolemaan petojen hampaissa. Kolme kertaa hänet tuotiin rikollisten kanssa vankilasta amfiteatteriin, mutta uhkailuista huolimatta häntä ei kuitenkaan heitetty pedoille vaan vietiin takaisin vankilaan. Urbanos tunsi ehkä sääliä Agapiosta kohtaan tai toivoi hänen muuttavan mieltään.

Suuren vainon neljäntenä vuonna keisari Maximianus vieraili Gazassa. Agapios tuotiin keisarin nähden jälleen amfiteatteriin, tällä kertaa murhamiehen kanssa. Niin kuin Pilatus vapautti Barabbaan ja tuomitsi Kristuksen, niin nytkin keisari vapautti murhamiehen kansan suosionosoituksien perusteella. Agapios ilmoitti kovalla äänellä kestävänsä mieluummin mitä tahansa tuskia totuuden ja vanhurskauden takia kuin ottavansa vastaan vapauden uskostaan luopuen. Agapioksen puhuessa karhu päästettiin irti. Agapios juoksi karhua vastaan päästäkseen sen saaliiksi. Karhu raateli kynsillään Agapiosta, joka jäi vielä eloon henkitoreissaan. Seuraavana päivänä pyhän Agapioksen jalkoihin sidottiin kiviä ja hänen pyhä ruumiinsa heitettiin mereen. Tämä tapahtui vuonna 306.

Pyhittäjä Ilarion Ihmeidentekijä syntyi ruhtinassuvusta polveutuvaan perheeseen Kahetiassa (Itä-Georgiassa) vuonna 816. Jo hyvin nuorena hän osoitti mieltymystä kilvoitteluelämään. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän osasi ulkoa kokonaisen evankeliumin ja 12-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi isänsä perustamassa luostarissa. Neljän vuoden kuluttua Ilarion vetäytyi Garesdjan (Garedzan) erämaahan ja kilvoitteli siellä erakkona kymmenen vuotta. Lakkaamaton rukous, kyynelten lahja, vaikeneminen, valvominen ja paasto tekivät hänestä kuuluisan koko Georgiassa ja monet tulivat hänen luokseen saadakseen neuvoja ja lohdutusta. Vieraiden joukossa oli eräs piispa, joka vihki Ilarionin ensin diakoniksi ja sitten papiksi. Kuningas ja kansa pitivät Ilarionia niin suuressa arvossa, että halusivat tehdä hänestä piispan, mutta Ilarion vierasti mainetta ja kunniaa ja kieltäytyi piispanvirasta.

Ilarion lähti pyhiinvaellusmatkalle Pyhälle maalle. Käytyään Taborvuorella, Pyhän Sabbaksen luostarissa ja Jerusalemin pyhillä paikoilla hän asettui Jordanin erämaahan, jossa hän vietti seitsemäntoista vuotta harjoittaen vaikenemista. Hän asui profeetta Elia Tisbeläisen luolassa, joka oli aikoinaan palvellut myös Johannes Kastajan asumuksena. Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli kehottaen häntä palaamaan Georgiaan, jossa hänen isänsä oli kuolemaisillaan.

Palattuaan synnyinmaahansa ja saatettuaan isänsä haudan lepoon pyhittäjä Ilarion muutti vanhempiensa kodin luostariksi. Hän vihki äitinsä ja sisarensa nunniksi ja pysytteli tässä luostarissa äitinsä kuolemaan asti. Tämän jälkeen hän perusti vielä useita kinobioluostareita.

Alituisesti yksinäisyyttä etsinyt Ilarion lähti viimein kahden oppilaansa kanssa ensin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Bityniaan Olymposvuorelle, joka oli Bysantin valtakunnan merkittävimpiä luostarielämän keskuksia. Vuonna 864 hän perusti sinne georgialaisen luostarin. Bityniassa viettämiensä viiden vuoden aikana hän tuli kuuluisaksi ihmeellisistä parantumisista, joita tapahtui hänen rukoustensa kautta, kun hän siunasi sairaan ristinmerkillä tai voiteli hänet pyhitetyllä öljyllä. Mainetta karttaakseen hän päätti lähteä Roomaan kumartamaan apostolien Pietarin ja Paavalin hautoja. Matkan varrella hän poikkesi Konstantinopoliin ja Tessalonikaan, jossa jälleen tapahtui sairaiden parantumisia. Paluumatkalla Ilarion pysähtyi Tessalonikaan. Hän perusti sinne luostarin ja taas maine hänen rukoustensa kautta tapahtuneista ihmeistä levisi laajalle.

Ilarion sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan 40 päivää aikaisemmin. Kolme päivää ennen lähtöään hän osallistui pyhään ehtoolliseen, hyvästeli veljestönsä ja sulkeuduttuaan keljaansa antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin marraskuun 19. päivänä vuonna 875. Neljänkymmenen päivän kuluttua hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä.

Vuonna 882 keisari Basileios I siirrätti ihmeitä tekevät pyhäinjäännökset Tessalonikasta Konstantinopoliin aikomuksenaan sijoittaa ne palatsin tiloihin, mutta pyhä Ilarion ilmestyi hänelle unessa ja kehotti asettamaan reliikit vastarakennettuun Pyhien apostolien kirkkoon lähellä Traakian Bosporia. Georgian kirkko alkoi viettää pyhittäjä Ilarionin muistopäivää heti hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina.

Pyhä Simeon eli 900-luvulla Kalabriassa Etelä-Italiassa, luultavasti Mercuriusvuorella sijainneessa luostarissa. Kerran saraseenimerirosvot ryöstivät hänen luostaristaan kolme munkkia ja yhden nuorukaisen ja veivät heidät mukanaan Afrikkaan. Igumeni lähetti Simeonin lunastamaan heidät vapaiksi.

Kun Simeon saapui Afrikkaan, hän tapasi yhden veljistä, joka kertoi hänelle, kuinka muslimit olivat koettaneet pakottaa hänet kieltämään uskonsa. Silloin eräs saraseeni, joka näki näiden kahden kristityn keskustelevan, ryntäsi miekka kädessään kohti Simeonia valmiina lyömään häntä. Siinä samassa hyökkääjän käsi putosi alas halvaantuneena. Simeon vietiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta, mutta saraseenien oli pakko tunnustaa hänet Jumalan palvelijaksi, kun hän paransi heidän toverinsa pelkästään tekemällä ristinmerkin halvaantuneen käden ylle.

Ihme teki saraseenien johtajaan niin suuren vaikutuksen, että hän vapautti munkkien lisäksi kaikki muutkin kaupungin kristityt sotavangit ja määräsi laivan viemään heidät takaisin kristittyjen alueelle. Paluumatkalla Simeonin paasto ja rukoileminen tekivät suuren vaikutuksen merimiehiin. Hän vieläpä muutti karvaan meriveden makeaksi, jotta matkustajat saattoivat juoda sitä janoonsa. Pyhä Simeon kuoli rauhassa Kalabriassa tehtyään monia ihmeitä.

Pyhittäjä Varlaam eli 1000-luvulla Kiovassa. Hän oli ylimysperheen poika ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Jo nuorena hän alkoi käydä pyhittäjä Antonin (10.7.) luona, mieltyi Kiovan luolaluostarin kilvoittelijoiden rauhalliseen elämään ja päätti lopulta jättää maailman kaikkine houkutuksineen ja asettua luolaan asumaan. Hän kertoi salaisesta päätöksestään pyhittäjä Antonille, joka antoi siunauksensa, mutta varoitti nuorukaista, ettei tämä antaisi maallisen kunnian houkutella häntä luolasta ja munkkielämästä takaisin maailmaan.

Seuraavana päivänä Varlaam jätti vanhempiensa kodin ja kihlatun morsiamensa. Upeisiin vaatteisiin pukeutuneena ja suuren seurueen saattamana hän ratsasti pyhittäjä Antonin luolalle. Nöyrät munkit tulivat ruhtinasta vastaan ja tervehtivät häntä kumartaen. Varlaam laskeutui ratsailta, kumarsi pyhittäjälle maahan asti, riisui ruhtinaalliset vaatteensa ja laski ne pyhittäjän jalkoihin sanoen: ”Tässä ovat tämän maailman houkutukset. Tee niille mitä tahdot. Minulle ne eivät merkitse mitään, haluan elää kanssanne luolissa löytääkseni Kristuksen enkä enää koskaan palaa kotiini.” Pyhittäjä Antoni vastasi hänelle: ”Muista, lapseni, kenelle annat lupauksesi ja kenen sotilas tahdot olla. Jumalan enkelit ovat näkymättömästi läsnä ja ottavat vastaan lupauksesi. Mutta jos isäsi tulee ja vie sinut täältä väkisin, mitä me emme voi estää, silloin sinä osoittaudut valehtelijaksi ja luopioksi Jumalan edessä.”

Varlaam vastasi: ”Vaikka isäni antaisi kiduttaa minua, en palaa maailmaan. Hartaasti anon sinua vihkimään minut munkiksi.” Tämän jälkeen autuas Nikon vihki pyhittäjä Antonin määräyksestä Varlaamin munkiksi ja puki hänet luostarivaatteisiin.

Kuultuaan rakkaan poikansa munkiksi vihkimisestä Varlaamin isä Johannes vihastui luolaluostarin kilvoittelijoihin, joiden hän arveli houkutelleen pojan luokseen. Hän ratsasti sotajoukkonsa kanssa luolille, hajotti munkkien joukon, riisui poikansa yltä munkkiviitan ja puettuaan hänet ylimysnuorukaisen vaatteisiin vei hänet väkisin kotiin. Matkalla Varlaam heitti muutaman kerran upeat vaatteensa maahan ja polki ne jalkoihinsa. Kotona hän kieltäytyi istumasta ruokapöydän ääreen yhdessä omaistensa kanssa eikä koskenut ruokaan vaan istui vaieten katse maahan luotuna. Hän ei piitannut morsiamensa hyväilyistä, ei äitinsä kyynelistä eikä isänsä uhkauksista vaan pysytteli vaieten huoneessaan eikä syönyt suupalaakaan kolmeen päivään. Samaan aikaan pyhittäjä Antoni ja munkit rukoilivat hänen puolestaan ja Jumala kuuli heidän rukouksensa. Kun Varlaamin isä sai tietää poikansa olleen jo kolme päivää syömättä, hän alkoi pelätä tämän kuolevan nälkään ja antoi tämän palata luoliin.

Luostarissa Varlaam alkoi rukoilla ja kilvoitella täynnä intoa ja tarmoa. Pyhittäjä Antoni pani iloiten merkille hänen hyveensä ja tavattoman hurskautensa ja piti häntä kykenevänä johtamaan veljestöä. Tuntiessaan itse tarvetta vetäytyä rukoilemaan yksinäisyyteen Antoni neuvoteltuaan veljestön kanssa asetti yhteisestä toivomuksesta Varlaamin koko luolaluostarin igumeniksi. Itselleen hän kaivoi vähän kauemmas uuden luolan ja antautui siellä rukoukseen ja hengelliseen mietiskelyyn.

Kiovan luolaluostarin ensimmäisenä igumenina pyhittäjä Varlaam lisäsi kilvoituksiaan entisestään. Veljestön lukumäärän noustua kahteenkymmeneen luolakirkko kävi heille ahtaaksi. Silloin Varlaam rakennutti pyhittäjä Antonin siunauksella vuonna 1058 luolan päälle puisen kirkon, joka pyhitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Siitä lähtien kilvoittelijoiden asuinpaikka tuli kaikkien tietoon.

Varlaam oli luolaluostarin igumenina vain vähän aikaa. Suuriruhtinas Izjaslav Jaroslavitšin toivomuksesta hänet siirrettiin igumeniksi Pyhän suurmarttyyri Demetrioksen luostariin[1], jossa hän alkoi yhtä innokkaasti ja pyhästi kuin ennenkin huolehtia hänelle uskotusta laumasta ja pyrki sielläkin ottamaan käyttöön luolaluostarin pyhittäjäisien säännöt. Kahdesti hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemin ja Konstantinopolin pyhillä paikoilla. Toiselta matkalta palatessaan hän kuoli Volynian Vladimirissa vuonna 1065, ja omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Kiovan luolaluostarin luoliin.


[1] Elämäkerran mukaan suuriruhtinas, joka oli kasteessa saanut nimen Dimitri, perusti Pyhän Demetrioksen luostarin taivaallisen suojelijansa kunniaksi. Ilmeisesti luostari sijaitsi Kiovassa tai sen lähistöllä.

Pyhä Filaret (Vasili Drozdov) oli Venäjän kirkon merkittävimpiä hahmoja 1800-luvulla. Hän syntyi papin perheeseen Kolomnassa Moskovan lähellä vuonna 1782. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän aloitti opinnot paikallisessa seminaarissa ja jatkoi niitä Pyhän Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran yhteydessä toimivassa teologisessa akatemiassa. Hän menestyi hyvin sekä vanhoissa kielissä – hepreassa ja kreikassa – että teologiassa ja retoriikassakin. Lavrassa usein vieraillut Moskovan metropoliitta Platon pani merkille lahjakkaan opiskelijan ja otti hänet suojelukseensa. Menestyksestään huolimatta Vasili säilytti hartaan mielenlaatunsa; hän oli rauhallinen, vaatimaton ja yleisesti pidetty. Hän valmistui akatemiasta kurssinsa ensimmäisenä ja sai heti paikan kreikan ja heprean opettajana. Kreikkaa hän puhui ja kirjoitti sujuvasti. Pian hänet nimitettiin saarnaajan tehtävään lavraan sekä retoriikan professoriksi, sillä hän oli loistava puhuja, joka osasi sytyttää sieluihin rakkauden Jumalaan ja hyveisiin. Hänen hyväntekijänsä metropoliitta Platon, jota itseään pidettiin suurena teologina ja puhujana, kirjoitti hänestä: ”Minä itse kirjoitan kuin ihminen, mutta hän kirjoittaa kuin enkeli.”

Metropoliitta Platonin kannustamana ja sisimmässään asiaa kypsyteltyään lahjakas nuori professori vihkiytyi munkiksi vuonna 1808 saaden nimen Filaret. Muutaman päivän kuluttua hänet vihittiin diakoniksi. Seuraavana vuonna hän sai siirron Pietariin sikäläisen hengellisen seminaarin retoriikan opettajaksi ja apulaisjohtajaksi. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin eksegetiikan, kirkkohistorian, kanonisen lain ja dogmatiikan opettajaksi Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Filaret oli yhteydessä aikansa johtaviin kirjailijoihin. A.S. Puškinin lohduttomaan elämän turhuutta käsittelevään runoon hän kirjoitti runomuotoisen vastauksen, johon Puškin vastasi uudella runolla päättäen sen sanoihin: ”Runoilija täynnä pyhää pelkoa / kuuntelee nyt Filaretin harppua.”

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä arkkimandriitaksi korotettu Filaret nimitettiin Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi. Hän oli väsymätön akateemisten ja hallinnollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, ja hänellä oli tapana pitää useita asioita vireillä yhtä aikaa. Hänen oppilaansa arkkimandriitta Foti on kuvannut häntä näin: ”Filaretin kasvot olivat aina avoimet ja iloiset, katse terävä ja tavat ankaruudesta ja askeettisuudesta huolimatta miellyttävät. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja kiireetöntä. Hänen äänensä oli pehmeä ja hiljainen, mutta hän puhui hyvin selkeästi. Asiantuntevana ja terävä-älyisenä luennoitsijana hän vangitsi opiskelijoiden huomion niin, että he saattoivat unohtaa ruoka-ajatkin. Akatemian kaikki voima, kauneus, arvokkuus ja kunnia yhdistyivät tuohon aikaan Filaretin persoonassa.” Yhdistämällä oppineisuuden palavaan hartauteen Filaret pyrki ennen kaikkea välittämään kuulijoilleen ja teostensa lukijoille ortodoksista henkeä. Hänen kirjoituksistaan onkin tullut ortodoksisen kirjallisuuden klassikoita. Jo eläessään häntä pidettiin aitona kirkkoisänä ja kutsuttiin ”uudeksi Krysostomokseksi”.

Vuonna 1817 Filaret sai teologian tohtorin arvon ja samana vuonna hänet 35 vuoden ikäisenä vihittiin piispaksi. Ensin hän toimi Pietarin hiippakunnan apulaispiispana, mutta ennen pitkää hänet nimitettiin Tverin ja sitten Jaroslavlin arkkipiispaksi. Viiden vuoden kuluttua hänet korotettiin Moskovan ja Kolomnan metropoliitaksi, mitä virkaa hän hoiti kuolemaansa asti.

Piispana Filaret tarttui työhön ja velvollisuuksiinsa yhtä tarmokkaasti ja innokkaasti kuin aiemmin akatemian rehtorina. Tverin piispana hän esimerkiksi matkusti sadan päivän ajan laajassa hiippakunnassaan ja piti opetuspuheita kaikissa kirkoissa. Moskovassa hän puuttui papiston usein epäasialliseen käytökseen. Hän ei epäröinyt määrätä kanonista rangaistusta, jos tilanne sitä vaati, mutta jos pappi määrättiin jumalanpalvelusten toimituskieltoon, hän turvasi itse tämän perheen toimeentulon. Hän teki työtä herkeämättä eikä koskaan pitänyt lomaa. Kukaan ei tiennyt, milloin hän nukkui. Tulipa keljapalvelija hänen luokseen mihin aikaan päivästä tai yöstä tahansa, hän tapasi metropoliitan aina työpöytänsä äärestä. Hän kirjoitti teologisia teoksia, käsikirjoja ja artikkeleita, mutta opetuspuheissaan hän oli aidoimmillaan. Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa, joka sisälsi arvokkaita ohjeita kirkon elämän kaikille aloille. Raamatun kääntäminen venäjäksi[1] pantiin alulle hänen kokosydämisellä tuellaan, ja hän itse osallistui työhön kääntämällä Johanneksen evankeliumin ja useita Vanhan testamentin kirjoja. Hankkeen toteuttaminen kesti kaikkiaan 50 vuotta, sillä tsaari ja eräät tahot kirkon sisällä vastustivat sitä, koska pelkäsivät käännöksen ruokkivan harhaoppeja. Filaret sen sijan uskoi Jumalan sanan uudistavaan voimaan ja piti kansankielisen Raamatun saamista ensiarvoisen tärkeänä.

Metropoliitta Filaretin tuella ja yhteistyössä hänen kanssaan Optinan luostarin ohjaajavanhukset pystyivät julkaisemaan käännöksiä kirkkoisien kirjoituksista. Niistä tuli liikkeellepaneva voima Venäjän suuressa hengellisessä heräämisessä 1800-luvulla, jolloin maan parhaat kirkolliset vaikuttajat koettivat ohjata uskovia sisäisen hengellisen työskentelyn tielle. Metropoliitta Filaretilla oli tässä keskeinen merkitys. Hänen myötävaikutuksellaan otettiin myös kaksi uutta painosta slaavinkielisestä Filokaliasta.

Pyhä piispa oli aina halukas kysymään neuvoa kanssaan työskenteleviltä ja otti nöyrästi vastaan kritiikkiä. Vihamiehiään kohtaan hän oli lempeä ja kärsivällinen ja kesti väärät syytöksetkin vihastumatta. Toisaalta pyhiä dogmeja, käskyjä ja kirkon perinnettä puolustaessaan hän oli taipumaton.

Filaret käytti kaikki varansa hyväntekeväisyyteen, mutta piti samalla huolta siitä, että hänen lahjoituksensa pysyivät salassa. Hän rahoitti suuren orpokodin rakentamista ja lastenkodin perustamista köyhien pappisperheiden lapsille.

Vuonna 1819 Filaret valittiin pyhän synodin jäseneksi, eikä mikään siellä käsitellyistä asioista ylittänyt hänen asiantuntemustaan. Häneltä kysyttiin mielipidettä myös hänen poissa ollessaan käsiteltäviin asioihin, ja hän onnistui löytämään vaikeimpiinkin ongelmiin hyvän ja lujasti kanonisiin periaatteisiin perustuvan ratkaisun.

Pyhä Filaret perusti Pyhän Kolminaisuuden lavran lähelle Getsemanen skiitan. Askeettista erämaaelämää kaivatessaan hän vetäytyi sinne muutamaksi päiväksi yksinkertaiseen munkinkeljaan omistautuen rukoukselle ja hengelliselle mietiskelylle. Jumalan rakkaus sai hänen silmänsä kyyneltymään, kun hän kuuli jostakin hyvästä teosta, hyvästä aikomuksesta tai hyvästä sanasta. Hän teki itse kaiken, mitä opetti toisia tekemään, ja voitti niin uskovien rakkauden. Monet pyysivät häneltä esirukouksia ja usein heidän luottamuksensa palkittiin ihmeellä. Eräskin kahdeksanvuotias liikuntakyvytön tyttö alkoi kävellä, kun hänen äitinsä toi hänet metropoliitta Filaretin siunattavaksi. 13-vuotias mykkä tyttö alkoi puhua, kun metropoliitta hänet siunattuaan kysyi hänen nimeään.

Loistettuaan puoli vuosisataa kirkon valona pyhä Filaret antoi sielunsa Jumalalle marraskuun 19. päivänä vuonna 1867. Hän oli kuollessaan 85 vuoden ikäinen ja oli vähän aiemmin nähnyt unessa isänsä, joka kehotti häntä ”muistamaan 19. päivän”.

Pyhä Filaret haudattiin Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Neuvostovallan aikana hauta häväistiin, mutta pyhän esipaimenen päätä säilytettiin lavrassa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) kirkossa. Neuvostoajan jälkeen pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen ja kesäkuussa 2004 ne siirrettiin lavrasta Moskovaan Kristus Vapahtajan kirkkoon. Pyhä esipaimen Filaret kanonisoitiin vuonna 1996.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Tähän asti Venäjällä oli käytössä ainoastaan kirkkoslaavinkielinen raamatunkäännös.