7.11.2019

Sävelmä
4. säv.

m. Hieron ja hänen 32 marttyyritoveriaan (+ n. 290)

pt. Lasaros, Gallesionvuoren ihmeidentekijä (+ 1053)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Lasaros)
Kol. 4:2–9

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Kol. 4:2–9

2 Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. 3 Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin. 4 Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi! 5 Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. 6 Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte. 7 Kaikesta, mikä koskee minua, teille kertoo rakas veljemme Tykikos, uskollinen palvelija ja työtoverini Herran työssä. 8 Lähetänkin hänet luoksenne juuri sitä varten, että saisitte tietää, mitä meille kuuluu, ja että hän rohkaisisi teitä. 9 Hänen mukanaan tulee uskollinen ja rakas veljemme Onesimos, joka on teikäläisiä. He kertovat teille kaikesta, mitä tänne kuuluu.

Matt. 4:25–5:12 (Pyhittäjä Lasaros, Gallesionvuoren ihmeidentekijä)
Luuk. 13:1–9
Matt. 4:23–5:13

Siihen aikaan 23 Jeesus kulki joka puolella Galileaa. Hän opetti seudun synagogissa, julisti ilosanomaa Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat. 24 Hänen maineensa levisi sieltä koko Syyriaan. Hänen luokseen tuotiin kaikki erilaisista taudeista kärsivät ihmiset -- niin pahojen henkien vaivaamat kuin kuunvaihetautiset ja halvaantuneetkin -- ja hän paransi heidät. 25 Hänen perässään kulki suuri joukko ihmisiä. Heitä oli lähtenyt Galileasta ja Dekapoliin alueelta, Jerusalemista ja Juudeasta sekä Jordanin toiselta puolen. 5:1 Nähdessään kansanjoukot Jeesus nousi vuorelle. Hän istuutui, ja opetuslapset tulivat hänen luokseen. 2 Silloin hän alkoi puhua ja opetti heitä näin:     3 "Autuaita ovat hengessään köyhät,     sillä heidän on taivasten valtakunta.     4 Autuaita murheelliset:     he saavat lohdutuksen.     5 Autuaita kärsivälliset:     he perivät maan.     6 Autuaita ne, joilla on vanhurskauden nälkä ja     jano:     heidät ravitaan.     7 Autuaita ne, jotka toisia armahtavat:     heidät armahdetaan.     8 Autuaita puhdassydämiset:     he saavat nähdä Jumalan.     9 Autuaita rauhantekijät:     he saavat Jumalan lapsen nimen.     10 Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. 11 "Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. 12 Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri. Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä. 13 "Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.

Luuk. 13:1–9

1 Siihen aikaan Jeesuksen luo tuli ihmisiä, jotka kertoivat Pilatuksen surmauttaneen uhraamaan tulleita galilealaisia, niin että heidän verensä oli sekoittunut uhrieläinten vereen. 2 Jeesus sanoi siihen: "Luuletteko, että he olivat suurempia syntisiä kuin kaikki muut galilealaiset, koska saivat tuollaisen lopun? 3 Eivät suinkaan -- samalla tavoin te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny. 4 Entä ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun Siloan torni sortui heidän päälleen? Luuletteko, että he olivat syyllistyneet johonkin pahempaan kuin muut jerusalemilaiset? 5 Eivät suinkaan -- yhtä lailla te kaikki olette tuhon omia, ellette käänny." 6 Jeesus esitti vielä vertauksen: "Eräällä miehellä oli viinitarhassaan kasvamassa viikunapuu. Hän meni etsimään siitä hedelmiä, mutta ei löytänyt. 7 Silloin hän sanoi puutarhurille: 'Jo kolmena vuotena olen käynyt etsimässä hedelmiä tästä viikunapuusta, mutta en ole löytänyt. Kaada se, sehän vain vie voiman maasta.' 8 Mutta puutarhuri vastasi: 'Herra, anna sen olla vielä yksi vuosi. Minä muokkaan ja lannoitan maan sen ympäriltä. 9 Jospa se ensi vuonna tekee hedelmää. Jollei niin käy, käske sitten kaataa se.'"

Päivän synaksario

7.11.

Pyhä Hieron oli kotoisin Kappadokian Tyanasta. Hän vietti rauhallista elämää sokean leskiäitinsä kanssa peltojaan viljellen. Noin vuonna 290 valloitushaluiset keisarit Diocletianus ja Maximianus panivat toimeen sotaväenoton. Hieron oli kuuluisa ruumiinvoimistaan, ja niin maaherra Lysias lähetti kaksi sotilasta hakemaan hänet armeijaan.

Hieron oli työssä pellollaan sotilaiden tullessa, eikä hänellä ollut mitään halua kirjoittautua armeijaan, jossa kaiken muun lisäksi olisi uhrattava keisarille kuin Jumalalle ja siten kiellettävä uskonsa Kristukseen. Hän ajoi sotilaat pakoon lapionvarrella ja piiloutui muutamien sukulaistensa kanssa erääseen luolaan. Sotilaat hakivat kuitenkin lisäjoukkoja ja alkoivat piirittää luolaa. Hieronin veli Kyriakos lähetettiin välittäjäksi ja hän saikin Hieronin antautumaan. Tämä kävi hyvästelemässä äitinsä ja saamassa hänen siunauksensa. Sitten sotilaat lähtivät viemään häntä Melitineen. Yöllä hänelle ilmestyi enkeli, joka vakuutti, että hän ei ole matkalla maalliseen vaan taivaalliseen taisteluun, ja sen kautta taivaan valtakunnan portit avautuvat hänelle. Aamulla Hieron kertoi iloissaan näystään kanssaan pidätetyille sukulaisilleen.

Melitinessä Hieron pantiin vankilaan yhdessä 33 muun kristityn kanssa. Hän vahvisti heitä uskossa ja rohkaisi heitä antamaan itsensä uhriksi Jumalalle. Häntä syytettiin keisarin käskyn uhmakkaasta vastustamisesta. Kun maaherra sai kuulla, että hän oli karkottanut aseistetut sotilaat pelkällä lapionvarrella, hän sen sijaan että olisi ihmetellyt hänen urheuttaan, käski katkaista hänen oikean kätensä. Hieron kesti tämän kidutuksen iloiten. Sen jälkeen hänet vietiin takaisin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Hieronin kanssa vankilassa oli hänen sukulaisensa Victor. Tämä lupasi antaa vanginvartijalle omistamansa pellon, jos pääsisi vapaaksi. Vartija suostui ja laski hänet salaa yöllä vapauteen. Hieron murehti kovasti, että hänen sukulaisensa oli kieltäytynyt taivaan valtakunnan ilosta ja kunniasta lyhytaikaisen maallisen hyvinvoinnin tähden. Jotkut Hieronin sukulaiset olivat seuraamassa hänen oikeudenkäyntiään. He vierailivat hänen luonaan vankilassa, ja hän esitti heille viimeiset toiveensa. Katkaistun kätensä ja pääosan omaisuuttaan hän pyysi antamaan lohduksi sokealle äidilleen, jonka lempilapsi hän oli. Sisarelleen Teotimialle hän jätti osan omaisuuttaan ja pyynnön, että tämä juhlisi joka vuosi hänen marttyyrikilvoituksensa muistopäivää.

Neljäntenä päivänä Hieron ja hänen toverinsa vietiin taas kuulusteltaviksi. Kun maaherra tajusi, ettei saa heitä mitenkään luopumaan Kristuksesta, hän mestautti Hieronin ja hänen 32 toveriaan kaupungin ulkopuolella. Näiden pyhien nimet ovat Amonitos, Aniketos, Athanasios, Barakhios, Castricius, Claudinus, Diodotos, Doroteos, Dulcitius, Epifanios, Eugenios, Eutykhios, Gigantios, Hilarion, Kallimakhos, Kallinikos, Ksanthias, Longinus, Mamas, Maximianus, Nikandros, Nikon, Ostrykhios, Teagenes, Teodokhos, Teodoros, Teodotos, Teodulos, Teofilos, Themelios ja Valerius.

Hieronin sukulaiset pyysivät maaherralta hänen kunniakasta päätään. Tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaati siitä maksuksi sen painon verran kultaa. Miehillä ei ollut niin paljon rahaa, mutta heille tuli avuksi Khrysafios-niminen rikas senaattori, joka oli itsekin kristitty. Hän antoi maaherralle tämän vaatimat rahat ja enemmänkin, niin että sai jopa luvan rakentaa kirkon marttyyrien mestauspaikalle.

Pyhä marttyyri Melasippos, hänen vaimonsa Kassina (Carina) ja heidän poikansa Antonios surmattiin Ankyrassa (nyk. Ankara) keisari Julianus Luopion (361–363) aikana. Antonios vietiin vankilaan, mutta Melasippos ja Kassina ripustettiin roikkumaan tyhjän päälle, heidän nahkaansa raastettiin ja heitä poltettiin tulella. Hieman myöhemmin Kassinan rinnat leikattiin irti ja Melasippoksen jalat hakattiin polvien kohdalta poikki. Pian he antoivat henkensä Jumalan haltuun poikansa Antonioksen nähden.

Nähdessään vanhempiensa kohtalon Antonios tunsi ylpeyttä ja iloa heidän puolestaan mutta inhoa kiduttajien julmuutta kohtaan. Kun Antonios tuotiin keisarin eteen, hän sylki hallitsijaa päin kasvoja. Antonios joutui julmasti kidutettavaksi. Hänet lävistettiin nilkoista ja roikutettiin raskaiden painojen kanssa. Hänet pantiin istumaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautatuolille. Antonioksen pää ajeltiin, hänen kaulansa ympärille pantiin kivi ja häntä kuljetettiin pilkattavana ympäri kaupunkia. Lopulta hänet asetettiin kuumennetulle laverille hakattavaksi ja hänen kaulansa katkaistiin. Näin aina muistettava Antonios sai marttyyrien seppeleen.

Perugian piispa Herculanus (Ercolano) kärsi marttyyrikuoleman, kun kuningas Totilan johtamat itägootit valloittivat Perugian noin vuonna 547. Hänen nahkansa määrättiin nyljettäväksi, mutta nyljennän ollessa vielä kesken teloittaja alkoi sääliä häntä ja löi hänen päänsä poikki. Pyhää Herculanusta kunnioitetaan Perugian suojelijana.

Pyhä Gertrude syntyi hurskaaseen sukuun; hän oli pyhien Adolfuksen ja Botulfuksen sisar. Gertrude opiskeli Saint-Montin luostarissa Koillis-Ranskan Remiremontissa, jossa hänet myös vihittiin nunnaksi. Vuonna 654 hänestä tuli luostarin johtaja tätinsä pyhän Claran jälkeen. Autuaasti kilvoiteltuaan pyhä Gertrude nukkui pois vuoden 690 tienoilla.

Irlannissa syntynyt munkki Florentius jätti kotimaansa patriarkka Abrahamin tavoin vastatakseen Jumalan kutsuun jättää kotinsa ja lähteä Jumalan osoittamaan maahan. Hän purjehti mantereelle ja asettui Koillis-Ranskan Alsaceen, jonne hän perusti luostarin. Florentius teki alueella lähetystyötä, kunnes hänet valittiin vuonna 678 pyhän Arbogastin seuraajaksi Strasbourgin piispaksi. Florentius perusti Strasbourgiin Pyhän Tuomaksen luostarin, johon tuli hänen maamiehiään Irlannista. Pyhä Florentius nukkui pois vuonna 693. Taiteessa hänet on kuvattu villieläinten kanssa, paimentamassa karhun kanssa laumaansa tai valonsäteen alla.

Pyhä Willibrord syntyi Yorkshiressa, Northumbrian kuningaskunnassa, Brittein saarilla vuonna 658. Vaikka hänen nimensä onkin pakanallinen, hänen vanhempansa olivat kristittyjä sakseja, joilla oli läheiset suhteet hoviin. Hänen äitinsä näki ihmeellisen valonäyn ennen Willibrordin syntymää. Hänen isänsä puolestaan rakennutti omalla kustannuksellaan pienen luostarin, jonne vetäytyi myöhemmin itsekin.

Seitsemänvuotiaana Willibrord lähetettiin Riponin luostariin saamaan opetusta. Hänen opettajanaan oli luostarin apotti pyhä Wilfrid (12.10.). Willibrord oli täynnä intoa kilvoitteluelämään, ja hänellä oli kyltymätön opinjano. Willibrordia kuvataan varreltaan lyhyeksi ja luonteeltaan iloiseksi, sanavalmiiksi ja seikkailunhaluiseksi. 20-vuotiaana hän lähti Irlantiin, jossa hän sai kilvoitella ja opiskella lisää muun muassa Rath Melsigissä pyhien Egbertin (24.4.) ja Wigbertin johdolla. Willibrord vihittiin papiksi 30 vuoden iän saavutettuaan. Kaiken kaikkiaan hän viipyi Irlannissa kaksitoista vuotta.

Pyhän Egbertin haave oli lähettää lähetyssaarnaajia mantereelle Friisiaan, pakanallisten germaanien luokse. Ensimmäiset yritykset alueella olivat epäonnistuneet, mutta alueen siirryttyä frankkien haltuun aika oli kypsä lähetystyölle. Egbert valitsi kaksitoista munkkia ja Willibrordin heidän johtajakseen. Syksyllä 690 he saapuivat Reininjoen suulle ja kulkivat Alankomaiden alueen lävitse frankkien kuninkaan Klodvig II:n paikallisen edustajan Pipin II:n luokse. Saatuaan häneltä luvan lähetystyön tekemiseen Willibrord matkasi Roomaan pyytämään työlle paavi Sergius I:n siunausta. Sen jälkeen Willibrord levitti evankeliumia Hollannissa ja Sjellannissa. Monet ihmeet seurasivat hänen julistustaan, ja tämä osoitti kaikille, että Jumalan armo oli hänen kanssaan.

Vuonna 695 Pipin II lähetti Willibrordin toisen kerran Roomaan, jossa paavi Sergius vihki hänet Utrechtin arkkipiispaksi Pyhän marttyyri Cecilian kirkossa tämän juhlapäivänä (22.11.). Sergius antoi Willibrordille nimeksi Clemens, mutta Willibrord ei koskaan käyttänyt tätä nimeä muuten kuin latinalaisissa yhteyksissä. Sergius antoi uudelle piispalle myös reliikkejä ja määräsi hänen tehtäväkseen järjestää friisien keskuuteen vakiintunut kirkollinen elämä samaan tapaan kuin pyhä Augustinus Canterburylainen oli tehnyt Englannissa.

Piispanistuin oli Utrechtin katedraalissa, mutta Willibrord pysyi koko ajan liikkeellä ja kulki saarnaajamunkkiensa tavoin kylästä kylään. Vähä vähältä seurakuntia syntyi ja jumalanpalveluselämää virisi. Willibrord osasi hyödyntää frankeilta saamaansa suojelua. Hän voitti puolelleen monia maanomistajia ja sai heiltä maata kirkon käyttöön ja kokonaisten kylien rakentamiseen. Willibrord alkoi rakennuttaa kirkkoja ja benediktiinisääntöä noudattavia luostareita sekä vihkiä avukseen piispoja[1]. Suurimman luostarinsa hän rakennutti vuonna 698 Echternachtiin, nykyisen Luxemburgin alueelle.

Willibrord teki evankelioimismatkojaan Tanskaan asti, mutta siellä hallitsi julma Ongend ja ihmisten sydämet olivat kivikovia. Hän onnistui tuomaan mukanaan 30 vapauttamaansa lapsiorjaa, jotka hän kastoi ja koulutti. Heligolandissa ja Walcherenissa, jossa pakanauskonnon pappi yritti surmata hänet, Willibrord kastoi muutamia asukkaita ja lopetti pyhien lehmien kunnioittamisen antamalla ne kristittyjen syötäväksi. Myös Friisian pakanallinen ruhtinas Radbod vastusti sitkeästi Willibrordin työtä ja vuonna 714 hän tuhosi Utrechtin kirkkoja ja surmautti papistoa. Samana vuonna Willibrord kastoi tulevan hallitsijan Pipin Pienen.

Pyhä Willibrord toivoi työnsä jatkajaksi pyhää Bonifatiusta, joka teki työtä yhdessä hänen kanssaan vuosina 719–722, kunnes lähti syvemmälle Saksan metsiin. Toimittuaan piispana 44 vuotta pyhä Willibrord vetäytyi perustamaansa Echternachin luostariin ja kuoli siellä rauhassa 7.11.739 saavuttaen palavasti halajamansa taivaallisen palkinnon. Hänen heiveröinen ruumiinsa asetettiin kiviseen sarkofagiin, jossa se on siitä lähtien ollut kunnioitettavana. Hänen pyhistä jäännöksistään huokui taivaallista tuoksua, ja haudasta tuli tärkeä pyhiinvaelluskohde. Helluntaiviikon tiistaina Luxemburgin Echternachissa järjestetään suuri ja riemullinen kulkue Utrechtin ensimmäisen piispan ja Hollannin apostolin kunniaksi.


[1] Kyseessä on khorepiskopos eli ”maalaispiispa”, apulaispiispa.

Pyhä Lasaros syntyi Magnesian lähialueen kylässä vuonna 967. Hänen syntyessään taivaallinen valo täytti koko huoneen, niin että sinne kokoontuneet naiset juoksivat säikähtyneinä ulos. Palattuaan he näkivät vastasyntyneen olevan kädet ristissä rinnalla itään päin kääntyneenä ikään kuin rukousasennossa.

Lapsi sai kasteessa nimekseen Leo. Kun hän oli viisivuotias, vanhemmat lähettivät hänet pappi Leontioksen luo oppimaan lukutaitoa. Leo oli erinomainen oppilas. Hän tosin sai piiskaa siksi, että jakoi opettajansa tavaroita köyhille säälistä heitä kohtaan.

Jo lapsesta lähtien Leo paloi halusta päästä käymään Jerusalemin pyhillä paikoilla. Vanhemmat pelkäsivät hänen lähtevän sinne salaa ja toimittivat hänet harjoittamaan jatko-opintoja Orobokseen Kalathoin luostariin, missä hänen opettajanaan toimi hänen setänsä munkki Elias. Leo löysi kuitenkin sielläkin sopivan tilaisuuden toteuttaa aikeensa ja lähti salaa luostarista kohti Jerusalemia. Kulkiessaan Khonain kautta, missä oli tapahtunut ylienkeli Mikaelin ihme[1], hän poikkesi ylienkelin kirkkoon pyytämään tältä apua vaellukseensa.

Attaleiassa Leo sai matkakumppanikseen munkin, joka kuitenkin osoittautui petturiksi. Saadakseen rahaa hän yritti myydä pojan orjaksi saraseeneille. Hän oli jo tekemässä kauppoja armenian kielellä, kun paikalle osui joku armeniaa ymmärtävä kristitty, joka varoitti Leoa. Tämä pakeni kiireesti läheiselle vuorelle. Siellä hän tapasi kunnianarvoisan vanhan munkin, joka selitti hänelle, kuinka vaarallista hänen olisi noin nuorena vaellella yksin vierailla mailla. Leo oli itsekin tämän jo havainnut ja päätti siirtää aiettaan mennä Jerusalemiin. Munkin ehdotuksesta hän asettui luostariin, jossa tämä itse oli igumenina.

Luostarissa Leo vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Lasaros. Nuori veli kunnostautui etenkin kuuliaisuuden ja nöyryyden hyveissä. Innokkaasti hän harjoitti viisaan igumeninsa opastuksella myös paastoa ja muita askeettisia kilvoituksia. Näin kului monta vuotta, kunnes hänen hengellinen isänsä kuoli. Se oli Lasarokselle raskas isku. Kolmen päivän kuluttua igumenin kuolemasta Lasaros lähti luostarista ja asettui lähellä olevaan vaikeapääsyiseen luolaan.

Kauan Lasaros ei saanut kilvoitella rauhassa luolassaan. Vaikka hän yritti kätkeä hyveensä, Jumala paljasti ne ja ihmisiä alkoi tulla sankoin joukoin hänen luolalleen. He jopa raivasivat sinne tien. Myös alueen piispa kiinnostui hänestä ja tahtoi tulla häntä tapaamaan. Jotkut kävijöistä halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Niin Lasaros päätti rakentaa paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat avustivat häntä kilvan rakennustöissä.

Neuvoillaan ja esimerkillään Lasaros auttoi monia, nosti langenneita jaloilleen ja vahvisti hyveellisiä heidän kilvoituksissaan. Kuitenkin toivo päästä Jerusalemiin iti yhä hänen sielussaan. Niinpä hän ilmoitti veljilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle, ja kehotti heitä elämään hyvinä munkkeina ja huolehtimaan sielunsa pelastuksesta. Veljet hyvästelivät hänet murhemielin.

Jerusalemissa Lasaros kierteli sydämensä kyllyydestä pyhillä paikoilla ja asettui sitten Pyhän Sabbaksen lauraan. Siellä hänet vihittiin papiksi. Luostarissa oli tapana, että kokeneimmat kilvoittelijat lähtivät suuren paaston ajaksi erämaahan. Lasaroksenkin alkoi tehdä mieli mukaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei igumeni antaisi hänelle siunausta siihen. Niinpä hän lähti salaa. Kun isät sitten palmusunnuntaina palasivat luostariin, igumeni ei päästänytkään Lasarosta sisään rangaistuksena hänen omapäisyydestään. Lopulta Jerusalemin kirkon taloudenhoitajan toimittua välittäjänä igumeni suostui ottamaan Lasaroksen takaisin.

Seuraavana vuonna rakkaus erämaan hiljaisuuteen valtasi taas Lasaroksen ja hän lähti sinne uudestaan, mutta ei enää palannut luostariin, vaan rakensi itselleen pylvään rauhalliseen paikkaan. Sen päällä hän eli vuosikausia pylväskilvoittelijana käyden hengellistä taistelua pahuuden voimia vastaan.

Laskeuduttuaan kerran pylväältä Lasaros kuuli kävellessään äänen: ”Palaa takaisin kotiseudullesi.” Kehotus toistui monta kertaa myöhemminkin, ja muut erämaaisät, joilta Lasaros pyysi neuvoa, vakuuttivat hänelle, että kyseessä on Jumalan tahto. Niinpä Lasaros lähti Palestiinasta. Vaeltaessaan hän kohtasi kerran kapeikossa kaksi suurta karhua. Hän säikähti ja rukoili palavasti Jumalan apua. Karhut laskivatkin päänsä ja tekivät hänelle tietä väistyen polun toiseen laitaan. Paholaisen lähettämä suuri musta koira hätyytteli häntä kolmen päivän ajan.

Lasaros palasi ensimmäiseen luostariinsa Oroboksessa. Tieto hänen paluustaan levisi nopeasti. Lähiseutujen asukkaat tulivat sankoin joukoin tapaamaan häntä kuten myös hänen äitinsä – isä oli jo kuollut. Lasaros oli tuolloin 38-vuotias.

Luostari oli kuitenkin Lasarokselle liian levoton paikka, ja muutaman päivän kuluttua hän poistui sieltä. Efesoksen piispa, johon hän oli matkallaan tutustunut, antoi hänen käyttöönsä pienen erakkoluostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhälle Marinalle. Siellä asui ennestään kaksi munkkia, jotka olivat veljeksiä. Hän rakensi sen lähistölle pylvään, jossa jatkoi kilvoitteluaan entistäkin ankarammin. Pyhää Simeon Styliittaa (1.9.) jäljitellen hän poisti pylväästään katon ja eli siten kokonaan säiden armoilla. Paljon ihmisiä alkoi kokoontua pylvään juurelle pyytämään hänen rukouksiaan ja neuvojaan sekä kuuntelemaan hänen opetustaan. Lasaros käski tarjota kaikille tulijoille ruokaa. Munkkiveljekset kokivat hänen anteliaisuutensa uhkaavan hyvinvointiaan ja lähtivät muualle. Uusia veljiä tuli kuitenkin paikalle. He rakensivat pylvään juurelle keljoja ja laajensivat kirkkoa. Lasaros viipyi pylvään päässä kaikkiaan seitsemän vuotta.

Hiljaisuuden rakastajana Lasaros lopulta väsyi ihmispaljouteen. Eräänä yönä hän laskeutui salaa alas pylväästään ja meni Gallesionin vuorelle. Siellä hän tapasi hurskaan erakon, joka suositteli hänelle asettumista luolaan, jossa aikaisemmin oli elänyt munkki Pafnutios. Pahat henget yrittivät huudoilla ja metelillä pelottaa Lasarosta luopumaan aikeistaan, mutta hän ei antanut niiden vaikuttaa itseensä. Hän eli luolassa monta vuotta kaikilta piilossa, kunnes hänen luokseen tuli kuusi munkkia, jotka pyysivät hartaasti häntä ottamaan heidät oppilaikseen. Arvoitukseksi jää, mistä he olivat saaneet kuulla hänen olinpaikastaan. Sen näet tunsi vain luolaa suositellut vanhus, joka ei ollut koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Veljien avulla Lasaros rakensi paikalle pienen kirkon Herran Jeesuksen kunniaksi. Hurskas efesolaisnainen toimi hankkeen rahoittajana. Paikalle tuli vielä toiset kuusi munkkia, ja näin kirkon ympärille nousi kohta luostari. Lasaros rakensi myös erakkomajoja luostarin ulkopuolelle ja asui itse yhdessä niistä. Kerran kesällä hänellä ei ollut vettä ja hän oli jo kuolemaisillaan janoon, kun hänen oppilaansa saapui paikalle vesileilin kanssa saatuaan enkeliltä ilmoituksen hänen tilastaan.

Veljiä tuli jatkuvasti lisää, ja pian luostari kävi liian pieneksi. Kun Lasaros rukoili miettien mitä olisi tehtävä, hän näki vuorelle laskeutuvan tulipatsaan ja kuuli enkelten laulavan: ”Nouskoon Jumala, niin hänen vihollisensa hävitetään.” (Ps.68:2) Hän ymmärsi, että uusi kirkko ja luostari piti rakentaa tulipatsaan osoittamalle paikalle.

Kaikki uuden luostarin rakennuskustannukset otti huolekseen keisari Konstantinos IX (1042–1055). Tämä oli ollut maanpaossa Lesbos-saarella, jolloin pyhä Lasaros oli ennustanut hänelle, että hänestä tulee vielä keisari, niin kuin sitten tapahtuikin. Tästä syystä keisari kunnioitti suuresti pyhää Lasarosta ja auttoi häntä kaikin tavoin. Uusi kirkko ja luostari omistettiin Kristuksen ylösnousemukselle. Veljestöä kertyi yli 700 henkeä. Yksi veljistä oli pyhän Lasaroksen veli ja sittemmin hänen seuraajansa luostarin johtajana. Uuteen luostariinsakin Lasaros rakensi itselleen pylvään, jonka hän omisti kaikkein pyhimmälle Jumalanäidille.

Pyhittäjän rukoukset ja moninaiset armolahjat koituivat veljestön ja pyhiinvaeltajien siunaukseksi monella tapaa. Tapahtui paljon ihmeitä. Kerran pyhittäjä jopa ilmestyi Persiassa olleelle sotavangille ja vapautti hänet. Toisen kerran kuivana kautena pilvi ilmestyi yhtäkkiä luostarin ylle ja antoi runsaan sateen. Erään kerran pyhittäjä sairastui vakavasti ja valmistautui jo kuolemaan. Veljet seisoivat hänen ympärillään ja valittivat sydäntä särkevästi. Pyhittäjä itse olisi jo ollut valmis lähtemään, mutta hänen kävi sääli veljestöä ja heidän takiaan hän pyysi Jumalanäidiltä lisäaikaa. Tämä lupasi antaa hänelle vielä viisitoista vuotta.

Kun sitten tuo lisäaikakin oli kulunut, pyhittäjä antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin vuonna 1053. Hänen kuolinhetkellään valoisa pilvi laskeutui hänen pylväänsä ylle samalla tavoin kuin hänen syntymähetkellään. Hänet haudattiin pylvään juurelle. Hänen haudastaan tuli heti tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhittäjä Zosima perusti Jumalanäidin ilmestymisen luostarin Vorbozomskijärven saarelle 23 kilometrin päähän Valgetjärvestä (Belozerosta). Hänen luostarinsa oli yksi niin sanotuista volgantakaisista luostareista, jotka sijaitsivat Kiril Valgetjärveläisen (Belozerskin) luostarin ympärillä. Zosima nukkui kuolonuneen 1500-luvun puolivälissä.

Marttyyripiispa Kiril (Konstantin Smirnov) oli nuorena naimisissa ja toimi pappina Pietarissa ja Kronstadtissa. Hän menetti ensin pienen tyttärensä, joka kuoli nielaisemansa neulan aiheuttamiin tuskallisiin vammoihin, ja pian sen jälkeen vaimonsa. Leskeksi jäätyään hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1904 hänet vihittiin Pietarin apulaispiispaksi. Hän toivoi kirkkokansan osallistuvan aktiivisemmin jumalanpalveluksen kulkuun ja otti sitä varten Aleksanteri Nevskin lavrassa käyttöön kirkkokansan yhteislaulun. Pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) toivoi ennen kuolemaansa, että hänen hautauspalveluksensa toimittaisi nuori piispa Kiril, jonka hän oli tuntenut jo tämän palvellessa pappina Kronstadtissa.

Vuoden 1917 kirkolliskokouksessa Kiril valittiin yhdeksi patriarkkaehdokkaaksi, ja vaalin jälkeen hänestä tuli patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsen. Pian hänet nimitettiin Kazanin metropoliitaksi.

Vuodesta 1919 lähtien metropoliitta Kiril oli viimeiset kahdeksantoista elinvuottaan miltei koko ajan pidätettynä, vangittuna tai karkotettuna. Hän ei hyväksynyt patriarkka Tiihonin kuoleman jälkeen kirkon johtoon tulleen metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Hänen mielestään metropoliitta Sergei ylitti valtuutensa, eikä Kiril ylipäätään pitänyt mielekkäänä säilyttää kirkon keskushallintoa millä hinnalla tahansa vaan kannatti hiippakuntapiispojen siirtymistä paikalliseen itsehallintoon, josta he myöhemmin vapaampien aikojen koittaessa voisivat tehdä tiliä kirkolliskokoukselle. Vuoden 1929 aikana metropoliitta Kiril kävi metropoliitta Sergein kanssa kirjeenvaihtoa yrittäen saada tämän vakuuttuneeksi kompromissien turmiollisesta vaikutuksesta. Kirjeenvaihdon päätteeksi metropoliitta Sergei erotti hänet hiippakunnan johdosta. Tästä huolimatta Kiril suhtautui lempeydellä metropoliitta Sergeihin. Hän katsoi tämän syyllistyneen vakavaan syntiin mutta ei pitänyt häntä ja hänen kannattajiaan armoa vailla olevina. Kuitenkaan hän ei osallistunut ehtoolliseen yhdessä tämän kanssa eikä antanut siihen siunausta muillekaan.

Vuonna 1937 metropoliitta Kiril pidätettiin karkotuspaikassaan. Kuulusteluissa häntä syytettiin ”vallankumouksellisen papiston” johtamisesta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön marraskuun 7. päivänä 1937. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Kirilin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.