6.11.2019

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Paastopäivä

pm. Paavali Konstantinopolilainen (+ 350-l.)

pt. Varlaam Hutynilainen (+ 1192)

pt. Varlaam Kierettiläinen, Karjalan pyhä (+ 1500-l.)

Ruotsalaisuuden päivä, Kustaa Aadolfin päivä

Epistola
Hepr. 7:26–8:2 (Paavali)
Kol. 3:17–4:1

Hepr. 7:26–8:2

26 Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. 27 Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. 28 Laki tekee ylipappeja ihmisistä, jotka ovat heikkoja, mutta lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen täydellisyyden. 8:1 Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. 2 Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse.

Kol. 3:17–4:1

17 Mitä teettekin, sanoin tai teoin, tehkää kaikki Herran Jeesuksen nimessä, kiittäen hänen kauttaan Jumalaa, Isäämme. 18 Vaimot, suostukaa miehenne tahtoon, niin kuin Herraan uskoville sopii. 19 Miehet, rakastakaa vaimoanne, älkää kohdelko häntä tylysti. 20 Lapset, totelkaa kaikessa vanhempianne, sillä se on Herralle mieleen. 21 Isät, älkää aina moittiko lapsianne, etteivät he masentuisi. 22 Orjat, totelkaa kaikessa maallisia isäntiänne, ei silmänpalvelijoina ja mielistellen, vaan vilpittömin sydämin, Herraa peläten. 23 Mitä teettekin, tehkää se täydestä sydämestä, niin kuin tekisitte sen Herralle ettekä ihmisille. 24 Muistakaa, että saatte Herralta palkan, osuutenne perinnöstä. Palvelkaa Herraa Kristusta. 25 Väärintekijä saa maksaa tekemänsä vääryyden, sillä Jumala ei tee eroa ihmisten välillä. 4:1 Isännät, kohdelkaa orjianne oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Muistakaa, että teilläkin on taivaassa herranne.

Luuk. 12:8–12 (Pyhä marttyyripiispa Paavali Konstantinopolilainen (+ 350-l.))
Luuk. 12:48–59
Luuk. 12:8–12

Herra sanoi opetuslapsilleen: 8 "Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. 9 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. 10 Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta. 11 "Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. 12 Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava."

Luuk. 12:48–59

Herra sanoi: 48 "Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan, ja jolle on paljon uskottu, se pannaan paljosta vastaamaan. 49 "Tulta minä olen tullut tuomaan maan päälle -- ja kuinka toivonkaan, että se jo olisi syttynyt! 50 Mutta minut on kasteella kastettava -- ja missä ahdistuksessa olenkaan, ennen kuin olen sen läpi käynyt! 51 Luuletteko, että olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa? En suinkaan, vaan riitaa! 52 Tästedes saman perheen jäsenet ovat eri puolta: viidestä on kolme kahta, kaksi kolmea vastaan. 53 Isä joutuu vastakkain poikansa kanssa, poika isänsä, äiti tyttärensä ja tytär äitinsä, anoppi miniänsä ja miniä anoppinsa kanssa." 54 Jeesus sanoi sitten kansalle: "Kun te näette pilven nousevan lännestä, sanotte heti: 'Tulee sade', ja niin tuleekin. 55 Tai kun tuulee etelästä, te sanotte: 'Tulee helle', ja niin tulee. 56 Te tekopyhät! Maan ja taivaan ilmiöt te kyllä osaatte tulkita, kuinka sitten ette tätä aikaa? 57 "Miksi te ette jo itse ratkaise, mikä on oikein? 58 Kun olet vastapuolesi kanssa menossa oikeuteen, tee matkalla kaikkesi, että pääsisit sovintoon hänen kanssaan. Muuten hän raahaa sinut tuomarin eteen, ja tuomari luovuttaa sinut vartijalle, joka panee sinut vankilaan. 59 Usko minua: sieltä sinä et pääse, ennen kuin olet maksanut kaiken viimeistä lanttia myöten."

Päivän synaksario

6.11.

Pyhä Paavali (Paulos) syntyi Tessalonikassa 300-luvun alussa. Pian Nikean yleisen kirkolliskokouksen (325) jälkeen hän siirtyi Itä-Rooman uuteen pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Paavali tuli tunnetuksi puhtaasta elämästään, nöyryydestään ja kyvystään opettaa ortodoksista uskoa. Niinpä Konstantinopolin toinen arkkipiispa Aleksanteri (n. 327–340, muistopäivä 30.8.) vihki hänet jo varsin nuorena diakoniksi ja otti hänet sihteerikseen. Hieman myöhemmin Paavali vihittiin papiksi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen ortodoksit valitsivat piispakseen Paavalin. Keisarina oli tuolloin Konstantinus Suuren poika Konstantios, joka kannatti areiolaista harhaoppia. Valinnan aikana hän oli Antiokiassa, mutta palattuaan sieltä karkotti heti Paavalin ja asetti tämän sijasta arkkipiispaksi Nikomedeian piispan Eusebioksen, joka oli areiolainen. Pyhä Paavali siirtyi areiolaisia vastustavan paavi Juliuksen luo Roomaan, jossa oli jo toinenkin karkotettu patriarkka, Athanasios Suuri Aleksandriasta.

Eusebios kuoli vuoden kuluttua valinnastaan vainottuaan lyhyeksi jääneenä virkakautenaan väsymättömästi pääkaupungin ortodokseja. Nämä tahtoivat karkotetun piispansa takaisin. Areiolaiset olivat kuitenkin Konstantinopolissa valinneet Eusebioksen seuraajaksi oman ehdokkaansa Makedonioksen, joka ei hyväksynyt Pyhän Hengen jumaluutta. Paavalin palattua kaupungissa syntyi suuria mellakoita. Keisari, joka oli Antiokiassa, lähetti Traakian käskynhaltijan Hermogeneksen sotaväen kanssa ajamaan Paavalin pois kaupungista. Vastustus oli kuitenkin kiivasta. Monet saivat surmansa katutaisteluissa, heidän joukossaan myös Hermogenes, jonka ruumista raahattiin pitkin katuja. Pyhä Paavali pääsi takaisin piispanistuimelle mutta vain vähäksi aikaa. Kun keisari saapui omine joukkoineen Konstantinopoliin, Paavali karkotettiin ja hän suuntasi takaisin Roomaan.

Paavalia asettuivat tukemaan niin valtakunnan läntistä osaa hallitseva Konstantioksen veli Konstans kuin Rooman paavikin, joka kirjoitti idän piispoille moittien heitä heidän käytöksestään Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkkoja[1] kohtaan. Konstansin ja paavin puolustuksen ansiosta pyhä Paavali saattoi palata Konstantinopoliin uskovaisten suureksi iloksi mutta nytkin vain lyhyeksi aikaa. Areiolaisten yllytyksestä Konstantios määräsi kaupunginpäällikkö Filippoksen karkottamaan Paavalin ja asettamaan Makedonioksen uudelleen ”kaupunkien kuningattaren” arkkipiispaksi. Filippos tahtoi välttää Hermogeneksen kohtalon. Niinpä hän kutsui arkkipiispa Paavalin vastaanotolleen ja siinä yhteydessä kaikessa hiljaisuudessa pidätti tämän. Paavali vietiin Tessalonikaan, mistä hän siirtyi jälleen Roomaan.

Serdican (nyk. Sofia) kirkolliskokouksen (343) jälkeen sekä Paavali että Athanasios Suuri saattoivat palata istuimilleen vuonna 347. Konstantinopolin kirkko sai elää rauhassa pyhän esipaimenensa johdolla noin kolme vuotta. Poliittinen tilanne kuitenkin muuttui, kun kreivi Magnentius nousi lännessä kapinaan ortodoksista Konstansia vastaan. Konstantios kiirehti silloin veljensä avuksi ja ankarien taistelujen jälkeen valloitti Lyonin kaupungin sekä yhdisti koko keisarikunnan oman valtansa alle. Nyt ei lännessä ollut ortodoksista keisaria eikä mikään enää pidätellyt Konstantiosta suosimasta areiolaisia ja vainoamasta ortodokseja. Hän vangitutti Paavalin, ja tämä vietiin raskaissa kahleissa kauas Vähän-Armenian Kukusoksen kaupunkiin. Kun pyhä piispa oli toimittamassa liturgiaa karkotuspaikkansa kirkossa, joukko areiolaisia syöksyi sisään ja kuristi hänet hänen omalla omoforillaan[2]. Tämä tapahtui joskus vuosien 351 ja 357 välillä.


[1] ”Patriarkkaa” saatettiin vielä 300-luvulla käyttää kunnioittavana puhuttelunimenä kenestä tahansa vanhemmasta piispasta. Konstantinopolin piispaa alettiin kutsua patriarkaksi 400-luvulla, ja keisari Justinianos I:n (524–565) aikana nimitys vakiintui saaden virallisen luonteen ja teknisen merkityksen. 

[2] Omofori on piispan liturginen kaulavaate.

Pyhä Illtyd (Illtud, Iltut, Hildutus, Aeltut) on yksi tärkeimpiä waleslaisia pyhiä. Hänen isänsä oli kuuluisa soturi, mutta tahtoen omistaa poikansa Jumalalle hän antoi Illtydin kirkolliseen kouluun. Illtyd oli lahjakas oppilas, mutta hänen oli taisteltava kutsumuksensa kanssa pitkään ja kivuliaasti. Opiskeluvuosiensa jälkeen Illtyd näet päätti luopua hengellisestä urasta; hän ryhtyi sotilaaksi ja meni naimisiin. Ajatus siitä, mitä hän oli menettänyt, ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Kerran metsästysretkellä ollessaan hän tapasi paikallisen pyhän erakon, joka pyysi hartaasti häntä palaamaan takaisin kuningasten Kuninkaan soturiksi. Illtyd joutui omantunnontuskiin ja pian hän teki täyskäännöksen, jätti vaimonsa tahtoen elää munkkielämää ja lähti piispa Dubricuksen luokse. Piispan siunauksesta Illtyd ajeli päänsä, otti tonsuurin ja lähti erakoksi vaimonsa järkytyksestä huolimatta.

Illtyd tunnettiin Brittein saarten oppineimpana kelttinä, joka hallitsi niin pyhän Raamatun kuin muutkin tiedonlajit. Hän perusti Glamorganiin Llanilltud Fawrin luostarin, jossa tehtiin ahkerasti sekä maallista että hengellistä työtä. Illtyd opetti luostarin koulussa, ruokki nälkäisiä, vaatetti köyhiä ja kävi katsomassa sairaita. Luostarin ruokittavana oli yli satapäisen veljestön lisäksi lukuisia työmiehiä ja satakunta köyhää. Evankeliumi levisi Kaakkois-Walesin alueella juuri tästä luostarista käsin. Kun Bretagneen tuli nälänhätä, Illtyd vei sinne laivalla ruoka-apua.

Pyhä Illtyd tiesi kuolinhetkensä ennalta ja nukkui pois rauhassa joskus 500-luvun alussa. Hänen raskas päätöksensä uhrata avioliittonsa tuotti kirkolle ja koko alueelle moninkertaisen hyödyn. Pyhästä Illtydistä kirjoitettiin myöhemmin monenlaisia legendoja; erään waleslaisen kertomuksen mukaan hän oli yksi kolmesta ritarista, jotka kuningas Arthur asetti vartioimaan pyhää maljaa (Holy Grail). Illtydin perustama luostari oli toiminnassa normannien valloitukseen asti (1066). Walesissa hänen muistolleen omistettiin useita kirkkoja.

Pyhä Melanius (Mellion, Melaine) syntyi Bretagnessa. Hän tuli Rennes’n piispaksi aikana, jolloin frankit olivat ottamassa Galliaa hallintaansa. Melanius onnistui lopettamaan epäjumalanpalveluksen hiippakunnastaan lähestulkoon kokonaan. Huomattavan vaikutuksensa tähden häntä kunnioitetaan Ranskan apostolina. Hän sai toimia myös kuningas Klodvigin neuvonantajana. Pyhältä Melaniukselta on säilynyt kirje, jossa hän kehottaa pappejaan luopumaan tavasta ”kierrellä majasta toiseen toimittamassa ehtoollisjumalanpalveluksia kannettavien alttarien ja ehtoollista jakavien naisten kanssa”. Pyhä Melanius nukkui pois 530-luvun alussa. Hänen hautansa ympärille rakennettiin Saint-Melainen luostari.

Pyhä Luukas syntyi vuoden 780 tienoilla Sisilian Taorminassa. Hän rakasti jumalanpalveluselämää pikkulapsesta asti ja kahdeksantoista vuotta täytettyään hän karkasi yöllä kotoaan Jumalan rakkauden sytyttämänä. Hän nousi Sisilian vuorille ja eli villipetojen kanssa antautuen kokonaan Jumalan rakastamiseen. Kerran 40 vuorokauden paaston jälkeen hänelle ilmestyi enkeli, joka kertoi hänelle hänen elämänsä suunnan.

Luukas laskeutui vuorelta ja meni luostariin, jossa hän sai enkelielämän viitan. Hän kilvoitteli innokkaasti syömällä ainoastaan hiukan leipää kahtena päivänä viikossa. Puolentoista vuoden jälkeen Luukas jätti luostariyhteisön erään toisen munkin kanssa ja nousi Etnan autioiden rinteiden hiljaisuuteen. Siellä ainoana ravintona olivat vuoren rinteellä kasvaneet satunnaiset kasvit. Luukas kulki avojaloin, ja säästä riippumatta hänellä oli aina yllään sama resuinen viitta. 

Luukas aloitti päivänsä keljassaan aina lukemalla lävitse koko Psalttarin. Sen jälkeen hän luki kolmannen hetken, kävi ulkona ja teki käsityötä kuudenteen hetkeen asti. Sitten hän nautti vähäisen ravintonsa ja jatkoi lakkaamatonta rukoustaan pyhittäen näin yönsä ja päivänsä ja koko olemisensa. Palkkioksi taisteluistaan Luukas sai Jumalan armon ihmeellisiä lahjoja. Hän ymmärsi ihmeteltävän kirkkaasti kaikki Raamatun vaikeaselkoisimmatkin kohdat. Myös hänen ihmisrakkautensa, vilpitön nöyryytensä ja sisäinen arvostelukykynsä herättivät ihailua kaikissa, jotka hänet tapasivat.

Saatuaan uuden ilmestyksen Luukas siirtyi Etnalta hieman helpompaan paikaan ja keräsi ympärilleen kaksitoista oppilasta. Noin 40 vuoden iässä hän lähti pyhiinvaellukselle Konstantinopoliin, jonka luostareissa hän keskusteli kaupungin hengellisten isien kanssa. Paluumatkalla hän pysähtyi erääseen kylään Korintin tuntumassa. Siellä hän nukkui pois vietettyään kylässä seitsemän kuukautta. Heti tapahtui monia ihmeitä, ja hänen haudastaan alkoi valua sulotuoksuista mirhaa.

Pyhä Demetrianos syntyi keisari Teofiloksen hallituskauden (829–842) alussa Kyproksen itäkärjessä. Nuoren vaimonsa kuoleman jälkeen hänet vihittiin 16-vuotiaana munkiksi Pyhän Antonioksen luostarissa. Harjaannuttuaan yhteiselämäluostarin kurinalaisuudessa hän siirtyi elämään erakkona vuorilla. Jumala soi hänelle siellä sairaiden parantamisen ja demonien karkottamisen armolahjan. Oltuaan 40 vuotta munkkina hän sai pappisvihkimyksen ja hänet nimitettiin Khytrin hiippakunnan taloudenhoitajaksi. Jonkin ajan kuluttua hiippakunnan piispa Eusthatios päästi Demetrianoksen palaamaan takaisin luostarinsa hiljaisuuteen ja hänestä tuli luostarin johtaja. Kun Eusthatios valittiin Salaminan arkkipiispaksi, Demetrianos kutsuttiin hänen seuraajakseen Khytrin piispanistuimelle. Hän pakeni raskaaksi kokemaansa asemaa vuorille ja yritti piiloutua kaukaiseen luolaan, mutta hänet löydettiin. Niin hän lopulta alistui ja ymmärsi Jumalan tahdon olevan, että hän ottaa tehtävän vastaan.

Piispana pyhä Demetrianos huolehti innokkaasti laumansa hengellisestä ja ajallisesta hyvinvoinnista. Arabien hyökkäys autioitti Khytrin vuonna 912, ja suuri joukko kristittyjä vietiin sotavankeina Bagdadiin. Korkeasta iästään huolimatta pyhä piispa lähti heidän mukaansa ja hankki kalifilta heille vapautuksen. Pyhä Demetrianos kuoli noin vuonna 915 toimittuaan piispana yli 25 vuotta. Hänet haudattiin omaan katedraaliinsa, missä hänen jäännöksistään alkoi tihkua tuoksuvaa öljyä.

Pyhittäjä Varlaam syntyi Novgorodin alueella 1100-luvun alkupuolella ja sai kasteessa nimen Aleksei. Hän kasvoi Jumalan pelossa, oppi lukemaan ja oivalsi nopeasti jumalallisten kirjoitusten viisauden. Hän ei välittänyt lasten leikeistä eikä turhasta naureskelusta. Hän oli pidättyväinen eikä koskaan syönyt mitään makeaa. Hän ei askaroinut maallisten vaan taivaallisten asioiden parissa, paastosi ja rukoili. Vanhemmat olivat murheissaan hänen tavattoman pidättyväisyytensä tähden, mutta mitkään nuhteet eivät voineet hillitä nuoren kilvoittelijan intoa. Jo nuorena hän tajusi maallisen elämän turhuuden ja sanoi mielessään: ”Totisesti elämämme on varjoa ja unennäköä ja pyörii kuin hyrrä.” Vanhempiensa kuoltua hän jätti tämän maailman kunnian ja rikkauden ja lähti kotikaupungistaan vetäytyen autioon paikkaan Olhavanjoen varrelle noin kymmenen kilometrin päähän Novgorodista pohjoiseen.

Kilvoittelijan valitsema paikka tunnettiin nimellä Hutyn, ”huono paikka”. Kansan perimätiedon mukaan siellä asui saastainen henki. Aleksei ei lähtenyt Hutyniin yksin vaan hänen mukanaan tuli kaksi varakasta novgorodilaista veljestä, Porfiri ja Feodor, jotka halusivat jakaa hänen kilvoituksensa. Eräs pappismunkki vihki Aleksein munkiksi Hutynissä antaen hänelle nimen Varlaam.

Varlaam rakensi itselleen hirsistä pienen keljan, jossa hän rukoili yötä päivää ja kilvoitteli hellittämättä paastoten ja valvoen. Pelastuksemme viholliset, pahat henget, nousivat häntä vastaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin matelijoiden, milloin erilaisten petojen hahmossa yrittäen pelotella hänet tiehensä, mutta hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja karkotti ne luotaan. Toisen kerran pahat henget yllyttivät maallisia ihmisiä häntä vastaan, mutta ne ”kompastuivat ja kaatuivat itse” (Ps. 20:9) kohdattuaan lujan kallion, jota eivät voineet horjuttaa.

Sana kilvoittelijasta levisi Novgorodin ympäristöön, ja taivaallista isänmaata ikävöivät tulivat kuulemaan hänen opetuksiaan. Heidän joukossaan oli ruhtinaita ja ylimyksiä mutta myös köyhiä ihmisiä, ja kaikki saivat häneltä kaipaamansa hyödyllisen opetuksen. Varlaam puhui heille sävyisästi sanoen: ”Lapseni, varokaa erilaisia paheita: kateutta, panettelua, vihaa, valhetta, lahjontaa, puolueellista tuomiota, väärää valaa ja haureutta; olkaa sävyisiä ja rakastavia, sillä rakkaus on kaiken hyvän äiti. Välttäkää iankaikkiset kärsimykset paastoamalla, rukoilemalla ja tekemällä hyvää, valvomalla yöllä ja ahkeroimalla päivällä.”

Varlaamin kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta pidättyminen ja hengellinen kokemus tuotti kaikille hänen luokseen tuleville suurta hyötyä. Hänen kilvoittelunsa itsensä kieltämisessä puhdisti hänen sisäiset silmänsä ja antoi hänelle selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Kerran ollessaan matkalla Novgorodin arkkipiispan luo Varlaam kohtasi sillalla kansanjoukon, joka oli viemässä itse teosta kiinni saatua rikollista Olhavanjokeen hukutettavaksi. Varlaam pyysi luovuttamaan rikollisen hänelle sanoen, että tämä sovittaa syntinsä Hutynissa. Hän käski miestä tekemään työtä veljien hyväksi ja vihki tämän myöhemmin munkiksi pelastaen näin hänen sielunsa.

Toisen kerran Varlaam tuli sillalle, kun novgorodilaiset olivat jälleen heittämässä jokeen tuomittua miestä. Miehen sukulaiset pyysivät Varlaamia pelastamaan onnettoman, mutta Varlaam meni vaieten ohi. Hänen oppilaansa ihmettelivät hänen menettelyään, jolloin hän vastasi: ”Näin sydämeni silmillä, että ensimmäinen rikollinen oli monien syntien tahraama ja oikeudenmukaisesti tuomittu, mutta hän katui sydämessään ja uskoi pelastukseen, joten pyysin luovuttamaan hänet itselleni ja järjestin hänen elämänsä niin kuin oli Herran tahto. Toinen mies oli tuomittu epäoikeudenmukaisesti ja vastoin lakia, ja minä näin, että hän kuolee marttyyrina ja saa kruunun Kristukselta. Hän ei tarvinnut minun rukouksiani, sillä hänellä oli itse Kristus auttajanaan ja pelastajanaan.”

Varlaamin selvänäkemisen lahjasta kertoo tapaus, joka sattui hänen vieraillessaan Novgorodin arkkipiispan Grigorin luona. Pois lähtiessään Varlaam lupasi tulla uudelleen reellä apostolien paaston ensimmäisellä viikolla. Piispa ihmetteli mielessään, miten Varlaam aikoi ajaa reellä kesäkuussa, mutta sovittua päivää edeltävänä yönä satoi niin paljon lunta, että tämä todella tuli reellä ajaen. Kun esipaimen murehti parhaillaan kukkivan ruissadon kohtaloa, Varlaam kehotti kiittämään Herraa, Jumalanäitiä ja kaikkia pyhiä heidän osoittamastaan laupeudesta, sillä ilman lunta ja pakkasta kansa olisi kuollut nälkään. Herra olisi näet ihmisten syntien vuoksi sallinut viljaa syövien matojen aiheuttaa nälänhädän, mutta Jumalanäidin ja kaikkien pyhien rukousten tähden hän armahti kansaa lähettämällä lumisateen tappamaan madot rukiin juurista. Kun lumi seuraavana päivänä suli, löytyi pelloilta suuret määrät kylmään kuolleita matoja, ja sen kesän ruissato oli paljon tavallista suurempi.

Varlaam teki eläessään paljon ihmeitä. Hän herätti kuolleista erään hurskaan miehen ainoan pojan ja elvytti rukouksillaan veneestä pudonneen hukkuneen miehen.

Varlaam kilvoitteli kauan erakkona tovereidensa kanssa, mutta lopulta hänen maineensa toi heidän luokseen uusia kilvoittelijoita. Hutyniin perustettiin luostari ja rakennettiin kirkko Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Arkkipiispa Grigori vihki kirkon kirkastusjuhlana vuonna 1192. Varlaam laati luostarille säännöt, jotka eivät valitettavasti ole säilyneet. Ilmeisesti luostari oli kinobiittinen yhteisluostari, sillä Varlaam kehotti veljiä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta niin kuin kinobioissa oli tapana.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Varlaam luovutti luostarin johdon hengelliselle veljelleen munkki Antonille, joka oli palannut pyhiinvaellukselta Konstantinopolista. Koottuaan munkkiveljet luokseen hän sanoi heille: ”Veljet, ruumiillisesti lähden luotanne, mutta hengessä olen aina kanssanne”. Pyhittäjä Varlaam antoi sielunsa Herralle vuonna 1192. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin 1400-luvulla, ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet tekivät hänet kuuluisaksi kautta Venäjän.

Varlaam Kierettiläinen eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Vienanmeren rannikolta Kieretin pitäjästä, mutta palveli pappina Kuolan kaupungissa Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Ihmiskunnan vihollinen sai hänet pauloihinsa herättämällä hänessä mustasukkaisuutta vaimoaan kohtaan ja lopulta vietteli hänet murhaamaan viattoman vaimonsa. Pian Varlaam kuitenkin tuli tuntoihinsa, katui raskasta lankeemustaan, paastosi ja itki katkerasti. Hän menetti tietenkin pappeutensa, mutta se ei riittänyt hänelle. Lunastaakseen syyllisyytensä hän määräsi itselleen ankaran rangaistuksen. Hän lähti merelle ja purjehti pysähtymättä paikasta toiseen. Hän purjehti Jäämerta itään seuraten rannikkoa, ohitti Pyhänniemen (Svjatoj Mys), jonka luona merenkulku oli hyvin vaarallista, ja tuli Vienanmerelle ja edelleen synnyinseudulleen Kannanlahden Kierettiin. Ihmiset katselivat ihmetellen miestä, joka purjehti yksin pysähtymättä lepäämään. Varlaam ei muiden merenkulkijoiden tapaan odotellut myötätuulta purjeisiin vaan souti airoilla vastatuuleen ja vasta-aallokkoon laulaen Daavidin psalmeja. Öisin hän rukoili itkien Herraa antamaan hänen syntinsä anteeksi.

Kilvoiteltuaan näin pitkän aikaa Varlaam halusi tietää, oliko hän saanut anteeksiannon. Vanhan uskomuksen mukaan merenkulku Pyhänniemen luona oli vaarallista, koska meressä elävät madot söivät laivan runkoon reikiä. Tämän vuoksi merenkävijät joutuivat vetämään laivat maitse niemen yli. Varlaamia madot eivät haitanneet, mutta hän halusi tehdä merenkulun niemen ympäri vaarattomaksi kaikille ja rukoili sitä Jumalalta. Rukous tuli kuulluksi, ja madot katosivat jäljettömiin.

Pitäen tätä ihmettä merkkinä syntinsä anteeksi saamisesta Varlaam jätti maailman, vihkiytyi munkiksi ja asettui kilvoittelemaan metsään Kierettijärven lähelle. Kerrotaan, että marjoja keräävät naiset häiritsivät häntä maallisilla lauluillaan, ja hän siirtyi Tšupanlahteen, missä hän nukkui kuolonuneen.

Ei ole tiedossa milloin ja kenen toimesta Varlaamin paljon kärsinyt ruumis siirrettiin Kierettiin ja haudattiin Pyhän Georgioksen kirkon alttaripäätyyn. Vienanmeren rannikon asukkaat ovat kunnioittaneet häntä pyhänä 1600-luvun alusta lähtien. Hänen ihmeitään ja ilmestymisiään on kirjoitettu muistiin vuonna 1664, ja Vienanmeren rannikon asukkaan pitävät häntä erityisesti merenkulkijoiden suojelijana.

Pyhä Herman syntyi ylimysperheeseen Staritsan kaupungissa Tverin alueella noin vuonna 1505. Jo nuorena hän oppi rakastamaan rukousta ja pyhien kirjojen lukemista. Munkiksivihkimyksen hän otti vastaan 25-vuotiaana Volokolamskin luostarissa hengelliseltä ohjaajaltaan igumeni Gurilta, josta tuli sittemmin Kazanin arkkipiispa (ks. 4.10.). Herman solmi läheiset välit luostarissa vangittuna olleeseen pyhittäjä Maksimos Kreikkalaiseen (21.1.). Hän tutki innokkaasti luostarin suuren kirjaston kirjoja ja kilvoitteli ankarasti.

Kun Hermanin kotikaupungissa Staritsassa sijaitsevan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostarin munkit saivat kuulla maanmiehensä hurskaasta elämästä, he valitsivat hänet johtajakseen vuonna 1551. Tverin arkkipiispa vihki Hermanin pappismunkiksi, korotti hänet arkkimandriitan arvoon ja nimitti hänet Staritsan luostarin johtajaksi. Herman huolehti innokkaasti luostarinsa ulkoisesta ja sisäisestä elämästä ja oli munkeille nöyryyden ja sävyisyyden esikuvana. Mutta kahden ja puolen vuoden kuluttua hän lähti luostarista uskoen sen johdon oppilaalleen pappismunkki Jobille (Iov), josta tuli sittemmin Venäjän ensimmäinen patriarkka. Itse hän palasi Volokolamskin luostariin jatkamaan rakastamaansa yksinäistä kilvoittelua tavallisena munkkina.

Venäjän vallattua Kazanin alueen sinne perustettiin vuonna 1555 piispanistuin, ja sen ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Volokolamskin luostarin entinen johtaja pyhä Guri. Hän sai tehtäväkseen perustaa Svijažkin kaupunkiin luostarin, jonka tuli olla ortodoksisen uskon keskuksena islaminuskoisten tataarien asuttamalla seudulla. Luostarin johtajaksi pyhä Guri kutsui Hermanin.

Svijažkin luostarista tuli kristillinen lähetyskeskus Volgan oikealla rannalla asuvien pakanoiden keskuuteen. Tietäen, että kirjat ovat valistuksen perusta, Herman kokosi kahdeksassa vuodessa luostariinsa yli 150 erilaista kirjaa. Hän oli arkkipiispansa innokas apuri uskonasioissa, ja pyhä Guri osoitti hänelle täyttä luottamusta. Gurin kuoltua piispainkokous piti Hermania ansiollisena nousemaan piispanistuimelle, ja vuonna 1564 hänet vihittiin Kazanin arkkipiispaksi. Herman johti hiippakuntaa menestyksellisesti muutaman vuoden ajan jatkaen edeltäjänsä aloittamaa työtä. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, piti huolta luostarikilvoittelijoista ja perusti erään luostarin yhteyteen koulun.

Vuonna 1566 tsaari Iivana Julma kutsui pyhän Hermanin Moskovaan aikoen nimittää hänet Moskovan metropoliitaksi. Nähdessään kaikkialla pelkkää vääryyttä Herman yritti ojentaa tsaaria ja muistutti tätä tämän synneistä ja viimeisestä tuomiosta, mutta vihastunut tsaari karkotti totuutta puhuvan piispan luotaan. Hermanin ei annettu palata Kazaniin, vaan hän joutui jäämään vangittuna Moskovaan. Metropoliitaksi valittiin pyhä Filip (9.1.), jonka vainoa ja kärsimyksiä Herman joutui seuraamaan. Kun tsaari pian vaati vihoissaan Filipin tuomitsemista, oli pyhä Herman ainoa, joka uskalsi totuudenmukaisesti puolustaa häntä kirkolliskokouksessa, mutta hänen sanansa eivät pelastaneet Filipiä vankeudelta ja kuolemalta.

Tämä oli pyhän Hermanin viimeinen kuolemaa edeltävä kilvoitus. Hän siirtyi Herransa luo Moskovassa marraskuun 6. päivänä vuonna 1567 ruton aikana, mutta on mahdollista, että hänet murhattiin tsaarin käskystä. Hänet haudattiin piispallisesti Moskovaan. 27 vuoden kuluttua pyhän Hermanin tuoksuvat maalliset jäännökset siirrettiin Svijažkin asukkaiden pyynnöstä Svijažkiin, jolloin tapahtui ihmeellisiä parantumisia, muun muassa kaksi sokeaa sai näkönsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.