3.11.2019

Sävelmä
4. säv.

21. helluntainjälkeinen sunnuntai

m:t piispa Akepsimas, pappi Joosef ja diakoni Aitalas (+ 379)

sm. Georgios Voittajan kirkon vihkiminen ja pyhäinjäännösten tallentaminen Lyddassa 300-luvulla

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:1–14
Joh. 21:1–14

 Siihen aikaan 1 Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin: 2 Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. 3 Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään. 4 Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. 5 Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. 6 Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. 7 Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. 8 Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*. 9 Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. 10 Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." 11 Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon -- kaikkiaan sataviisikymmentäkolme -- verkko ei revennyt. 12 Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra. 13 Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. 14 Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Epistola
Gal. 2:16–20

Gal. 2:16–20

16 Kun kuitenkin tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä lain vaatimia tekoja vaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, olemme mekin uskoneet Jeesukseen Kristukseen, jotta tulisimme vanhurskaiksi häneen uskomalla emmekä tekemällä lain vaatimia tekoja. Eihän kukaan ihminen tule vanhurskaaksi tekemällä mitä laki vaatii. 17 Mutta jos meidätkin, jotka tahdomme tulla vanhurskaiksi Kristuksessa, havaitaan syntisiksi, onko Kristus siis synnin palveluksessa? Ei toki! 18 Vasta jos alan uudelleen rakentaa sitä minkä olen hajottanut, osoitan olevani lainrikkoja. 19 Lain vaikutuksesta minä kuolin, mutta kuolin vapaaksi laista elääkseni Jumalalle. Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. 20 Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

Luuk. 16:19–31
Luuk. 16:19–31

[Jeesus esitti seuraavan vertauksen:] 19 "Oli rikas mies. Hänen vaatteensa olivat purppuraa ja hienointa pellavaa, ja päivästä päivään hänen elämänsä oli pelkkää ylellisyyttä ja juhlaa. 20 Mutta hänen porttinsa pielessä virui köyhä Lasarus, täynnä paiseita. 21 Köyhä olisi nälkäänsä halunnut syödä niitä ruokapaloja, joita rikkaan pöydältä putoili. Koiratkin tulivat siihen ja nuolivat hänen paiseitaan. 22 "Sitten köyhä kuoli, ja enkelit veivät hänet Abrahamin huomaan. Rikaskin kuoli, ja hänet haudattiin. 23 Kun hän tuonelan tuskissa kohotti katseensa, hän näki kaukana Abrahamin ja Lasaruksen hänen rintaansa vasten. 24 Silloin hän huusi: 'Isä Abraham, armahda minua! Lähetä Lasarus tänne, että hän kastaisi sormenpäänsä veteen ja vilvoittaisi kieltäni. Näissä liekeissä on kauhea olla.' 25 Mutta Abraham sanoi: 'Muista, poikani, että sinä sait eläessäsi hyvän osan, Lasarus huonon. Nyt hän saa täällä vaivoihinsa lohdun, mutta sinä saat kärsiä tuskaa. 26 Sitä paitsi meidän välillämme on syvä, ylipääsemätön kuilu, niin ettei täältä kukaan voi tulla teidän luoksenne, vaikka tahtoisikin, eikä sieltä pääse kukaan kuilun yli meidän puolellemme.' 27 Rikas mies sanoi: 'Isä, minä pyydän, lähetä hänet sitten vanhempieni taloon. 28 Minulla on viisi veljeä -- hänen pitäisi varoittaa heitä, etteivät hekin joutuisi tähän kärsimyksen paikkaan.' 29 Abraham vastasi: 'Heillä on Mooses ja profeetat. Kuulkoot heitä.' 30 'Ei, isä Abraham', mies sanoi, 'mutta jos joku kuolleiden joukosta menisi heidän luokseen, he kääntyisivät.' 31 Mutta Abraham sanoi: 'Jos he eivät kuuntele Moosesta ja profeettoja, ei heitä saada uskomaan, vaikka joku nousisi kuolleista.'"

Päivän synaksario

3.11.

Keisari Diocletianuksen aloittaman kristittyjen vainon aikana julma prefekti Dacianus lähetettiin Espanjan Saragosaan vastaamaan vainon toteutuksesta. Hän julkaisi ediktin, jonka mukaan kaikki kaupungin kristityt määrättiin karkotettaviksi. Kun kristityt lähtivät matkaan, sotilaat määrättiin ottamaan heidät kiinni ja surmaamaan jokaisen. Marttyyreja oli niin paljon, että Rooman martyrologia käyttää heistä nimitystä innumerabilis multitudo, ’lukematon paljous’. Tämä tapahtui vuonna 304. Saragosassa kunnioitetaan heitä yhä suuresti.

Kristittyjen suuren vainon 37. vuotena Persian kuningas Šapur II (309–379) antoi päämaageilleen vallan kiduttaa ja surmata kaikki kristityt, jotka eivät luopuneet uskostaan. Kristittyjä vihattiin, koska he eivät arvostaneet valtakunnan uskontoa vaan opettivat olemaan kunnioittamatta aurinkoa ja tulta, häpäisivät vedet[1], pitivät neitsyyttä arvokkaampana kuin lasten siittämistä ja käänsivät selkänsä kuninkaan vallalle.

Pakan piispa Akepsimas pidätettiin kotoaan. Hän oli kunnianarvoisa 80-vuotias vanhus, joka oli täynnä lempeyttä köyhiä ja muukalaisia kohtaan. Hän osoitti pakanoille elämän tien niin sanallaan kuin omalla esimerkillään. Paastotessaan ja rukoillessaan hän vuodatti kyyneleitä niin, että maa hänen polviensa alla kastui. Kun Akepsimasta lähdettiin viemään kahleissa ulos talostaan, hänen ystävänsä tarjoutuivat pitämään huolta hänen tavaroistaan, mutta hän sanoi: ”Tämä talo ei ole enää minun, nämä tavarat eivät enää kuulu minulle. Kristus on kaikki mitä minulla on. Hän on minun voittoni, millään muulla ei enää ole minulle merkitystä.”

Kun he saapuivat Arbeliin, maagien päämies kuulusteli piispa Akepsimasta. Pyhä mies ei edes yrittänyt kieltää häntä vastaan esitettyjä syytteitä vaan lausui: ”Kyllä, minä totisesti saarnaan yhtä ainoaa Jumalaa ja ihmisten ystävää, jotta ihmiset katuisivat, hylkäisivät tuhoon johtavat tiet ja ylistäisivät Jumalana Luojaa eikä Hänen luotujaan.” Akepsimasta ei säälitty hänen korkean ikänsä takia, vaan hänet ruoskittiin ja heitettiin pimeään tyrmään.

Pappi Joosef Bet Katobasta pidätettiin samoihin aikoihin. Hän oli noin 70-vuotias vanhus ja todellinen pappeuden esimerkki. Hän oli uskossaan yhtä innokas kuin kääntymyksensä alkuaikoina. Diakoni Aitalas Bet Nuhadresta puolestaan oli noin 60-vuotias, sanavalmis, mieleltään terävä, hengeltään palava ja ulkonäöltään vaikuttava. Hän paloi Jumalan rakkauden tulta ja rakasti Kristusta eikä kaivannut mitään muuta kuin saada kärsiä Hänen tähtensä ja elää Hänessä.

Joosef ja Aitalas tuotiin kahlehdittuina Arbeliin saman maagin eteen, joka oli uhannut heitä kuolemalla väittäen heidän pettävän kansaa noituuksillaan. ”Me emme ole noitia”, Joosef ja Aitalas ilmoittivat, ”vaan opetamme kansalle totuutta, jotta he hylkäisivät elottomat hahmot ja tunnustaisivat elävän Jumalan.” Maagi vastasi: ”Totuus on kuninkaan ja kaikkien korkea-arvoisten ja rikkaiden kanssa, ei köyhien ja surkeiden kristittyjen.” Joosef lausui: ”Jumala halveksii ylpeitä, tämän maailman loistoa ja rikkautta. Jos olemme köyhiä ja vailla mainetta, se on meidän oma valintamme. Sen mitä me työllämme hankimme, me annamme köyhille, kun te taas ryöstätte heitä. Rikkaus on katoavaa. Se katoaa tämän elämän mukana, emmekä me anna sydämemme kiintyä siihen, jotta voisimme näin osoittautua tulevan maailman kirkkauden arvoisiksi.”

Päämaagi raivostui Joosefin rohkeasta puheesta ja määräsi kymmenen miestä hakkaamaan häntä granaattiomenapuun piikikkäillä oksilla. Verinorojen värjätessä hänen koko ruumiinsa tummanpunaiseksi pyhä marttyyri kohotti katseensa taivaaseen ja lausui: ”Kiitän Sinua, Kristus, Jumalan Poika, että olet lukenut minut arvolliseksi saamaan tämän toisen kasteen, joka puhdistaa minut kaikista synneistäni.” He hakkasivat pyhää pappismarttyyria niin kauan, että hän oli täysin riekaleina ja hänen luitaan tuli näkyviin.

Seuraavaksi oli Aitalaksen vuoro. Päämaagi pyysi häntä palvomaan aurinkoa, juomaan verta, menemään naimisiin ja tottelemaan kuningasta sekä lupasi hänelle vastineeksi mahdollisuutta välttää kidutukset ja kuolema. ”Parempi on kuolla elääkseen kuin elää ikuista kuolemaa varten”, Aitalas vastasi. ”Mestarimme on opettanut meitä rakastamaan sitä elämää, jota te tietämättömyydessänne kutsutte kuolemaksi, ja vihaamaan sitä kuolemaa, jota te kutsutte elämäksi. Te palvotte aurinkoa, koska olette sokeita ettekä näe todellista valoa, joka on noussut koko maailman ylle ja jota on julistettu maan ääriin saakka.”

Pyhä Aitalas määrättiin välittömästi kidutettavaksi röyhkeytensä takia. Hänen jäseniään murskattiin ja häntä piestiin niin, että hänen nivelensä vaurioituivat. Lopuksi hänet heitettiin samaan tyrmään, jossa Akepsimas ja Joosef viruivat henkihieverissä.

Viiden päivän kuluttua kaikki kolme pyhää vanhusta tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, mutta heidän vakaumustaan ei voitu horjuttaa. Marttyyrit sidottiin vyötäisiltään ja kainaloistaan kiinni omiin reisiinsä siten, että aina heidän liikahtaessaan köydet hiertyivät heihin syvemmälle. Teloittajat kiristivät köysiä niin, että vanhusten luut rusentuivat. Kidutus oli niin ankaraa, että kovasydämisetkin miehet alkoivat itkeä nähdessään heidän kauhean tilansa. Lopulta heidät heitettiin takaisin vankilaan, jossa he viruivat nälissään kolme kuukautta pimeässä, kylmässä ja kosteassa.

Persian kuninkaan saavuttua alueelle vangit tuotiin hänen eteensä uutta kuulustelua varten. Kuningas luovutti heidät koko maan uskonasioista vastaavan maagien päämiehen huostaan. Tämä sääli heidän tilaansa heidän korkean ikänsä tähden ja kehotti heitä tottelemaan kuningasta pelastuakseen kuolemalta. Mutta autuas Akepsimas lausui hänelle: ”Älä yritä muuttaa mieltäsi. Voit olla varma, että me emme tule koskaan tottelemaan kuningasta. Tee se, mitä sinun on määrä tehdä, olkoonpa se kidutus tai kuolema. Voit koetella meidän vanhuuttamme millä kidutuksilla haluat. Me pysymme järkkymättöminä Hänessä, joka meitä vahvistaa. Totuus, jota me julistamme, näkyy kaikkein selvimmin siinä, mitä me kärsimme. Ruumiimme ovat sinun, mutta sielumme ovat Jumalan, joten tee viivyttelemättä se, mitä sinun on tehtävä.” Maagien apumiehet alkoivat raivon vallassa hakata häntä ja kiskoa irti hänen jäseniään, mutta pyhä Akepsimas oli jo vieras omalle ruumiilleen. Hän katsoi taivaaseen päin, rukoili hiljaa mielessään ja antoi henkensä Jumalalle. Teloittajat eivät huomanneet hänen menehtyneen vaan hakkasivat hänen ruumistaan vielä kauan aikaa.

Seuraavaksi käsiteltäväksi otettiin autuas Joosef. Häntä kidutettiin, ja teloittajat heittivät pian hänen ruumiinsa pois luullen häntä kuolleeksi. Kun Aitalas tuotiin tuomittavaksi, hän oli vain vahvistunut tovereidensa kärsimysten näkemisestä. ”Minä pysyn totuudessa”, hän ilmoitti rauhallisesti, ”enkä kuuntele kuningasta, kaiken suuren ja kauniin vihollista. Teidän kidutuksenne eivät ole tarpeeksi pelottavia. Te pilkkaatte hyvää aivan turhaan. Jos teillä on levänneitä kiduttajia, tuokaa heidät sisään vahvistamaan sieluani ja virkistämään ruumistani.”

Kun maagien päämies näki, että kidutukset vain vahvistivat marttyyrien intoa ja kuolemakin merkitsi heille vapahdusta, hän päätti pitää pilkkanaan koko Kristuksen ruumista eli Hänen kirkkoaan heidän avullaan. Hän määräsi, että toisten kristittyjen olisi kivitettävä Joosef ja Aitalas kuoliaaksi. Kun kristittyjä miehiä ja naisia lähdettiin hakemaan, heitä pakeni joukoittain vuorille kauhuissaan viattoman veren vuodattamisesta.

Marttyyreille tehtiin viimeinen tarjous: he saisivat juoda veren sijasta punaista verigreippimehua ja syödä uhratun ruoan sijasta tavallista ruokaa, jotta näyttäisi ikään kuin he olisivat uhranneet. ”Jumala varjelkoon meitä häpäisemästä harmaita hiuksiamme salaamalla uskomme ja kätkemällä totuuden miellyttääksemme ulkokullattuja teeskentelijöitä! Me emme ikinä ota vastaan sitä elämää, jota te tarjoatte. Teillä on valta hajottaa ruumiimme, mutta te ette voi repiä sieluistamme tuhoutumatonta toivoamme ettekä meille luvattua ylösnousemusta, vaikka valmistattekin itsellenne ikuista itkua ja hammasten kiristelyä.” Heidän tuomarinsa kysyi, minkälaisen tuomion he hänelle antaisivat. ”Me rukoilemme, että sinä kääntyisit Jumalan puoleen, jotta Hän armahtaisi sinua.”

Marttyyrien ylevämielisyys raivostutti maagien päämiestä, joka määräsi heidät vielä kerran kidutettavaksi ennen kuin vangitut kristityt kivittäisivät heidät. Ensimmäisenä henkensä menetti Joosef, jonka aivot ja veri valuivat maahan kivien sataessa hänen päälleen. Hän hautautui kivien alle, ja lopuksi eräs sotilas kävi murskaamassa hänen kallonsa.

Muutama päivä tämän jälkeen Aitalas tuotiin omalle kotiseudulleen isoon kylään, johon oli koottu suuri joukko kristittyjä. Heidät pakotettiin kivittämään vanhus kuoliaaksi. Pyhän diakonimarttyyrin surmapaikalle kasvoi myrttipensas, joka paransi alueen asukkaiden sairauksia viiden vuoden ajan. Persian kristittyjen nelikymmenvuotinen suuri vaino, joka alkoi pyhän Simeonin (17.4.) marttyyrikuolemasta vuonna 339, päättyi pyhien Akepsimaksen, Joosefin ja Aitalaksen marttyyrikilvoitukseen vuonna 379.


[1] Ts. kristittyjen toimittamat kaste- ja vedenpyhitysmenot olivat toisuskoisten näkökulmasta veden häpäisyä.

Pyhittäjä Akepsimas eli Syyrian maakunnassa keisari Teodosios Suuren aikana (379–395). Hän vietti luolamaisessa maahan kaivetussa asumuksessa 60 vuotta näkemättä ketään ja puhumatta kenellekään. Hän keskitti mielensä kokonaan sydämeensä katsellakseen siellä Jumalaa ja keskustellakseen ainoastaan Hänen kanssaan. Hän käytti raskaita rautakahleita ja kaiken ruumiillisen mielihyvän sijaan hänen ilonaan ja toivonaan oli iankaikkinen elämä. Ravintona hänellä olivat vedessä liotetut pavut, joita hänelle annettiin pienestä aukosta. Kaksi kertaa viikossa – öiseen aikaan ettei kukaan häntä näkisi – hän meni läheiselle lähteelle hakemaan vettä.

Akepsimas sai Jumalalta armon tietää kuolinpäivänsä etukäteen. Sitä ennen hän salli kaikkien, jotka halusivat saada häneltä siunauksen, tulla luokseen ja nähdä hänet. Paikallinen piispakin tuli ja pyysi häntä ottamaan vastaan pappisvihkimyksen. Akepsimas suostui piispan painostukseen vain siksi, että tiesi kuolevansa muutaman päivän kuluttua. Täynnä Pyhää Henkeä hän siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhä Akhemenides oli maaherran poika Persiassa kuningas Jezdegerdin (Yazdgerd, Isdigerd) aikana (399–420). Hän uskoi Kristukseen ja luopui Persian kansallisesta uskosta. Hallitsija yritti monin keinoin saada Akhemenidestä palaamaan entiseen uskoonsa, mutta kun hän ei siinä onnistunut, hän takavarikoi koko Akhemenideksen omaisuuden, jopa hänen vaatteensakin. Akhemenides määrättiin kamelinajajaksi Persian sotavoimiin vaatetuksenaan vain lannevaate.

Jonkin ajan kuluttua kuningas seisoi ikkunan vieressä palatsissaan ja katsoessaan ulos näki auringon paahtaman, yltä päältä pölyisen Akhemenideksen. Kuningas muisti hänen entisen korkean arvonsa ja käski tuoda hänet luokseen. Hän puki Akhemenideksen hienoon viittaan. Sitten hän sanoi: ”Tähän mennessä olet jo varmaan vapautunut omapäisyydestäsi. Luovu tuosta puusepän pojasta.” Silloin Akhemenides tempaisi viitan yltään ja heitti sen hallitsijan kasvoille: ”Jos luulet, että viittasi saa minut luopumaan uskostani, pidä se yhdessä väärän uskosi kanssa.” Suuttunut hallitsija karkotti hänet palatsista alastomana. Loppuelämänsä Akhemenides vietti hurskaasti ja kuoli rauhassa, omantuntonsa puhtaana säilyttäneenä.

Pyhä Silvia (Sylvia) eli 500-luvulla Roomassa. Hänen miehensä Gordianus oli senaattori. Tämä hurskas perhe eli aikana, jolloin barbaarit piirittivät Roomaa kuusi kertaa 20 vuoden kuluessa surmaten paljon kansaa. Langobardit tappoivat monia kristittyjä, jotka eivät suostuneet palvomaan Paholaiselle uhratun vuohen päätä. Noina vaikeina aikoina Silvia synnytti kaksi poikaa ja kolme tytärtä ja kasvatti heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Toinen pojista oli Gregorius Suuri (12.3.), jota kantaessaan Silvia tunsi sisimmässään Jumalan varanneen lapselle jotakin erikoista.

Lasten vartuttua koko perhe omistautui Jumalan palvelemiseen. Silvia meni luostariin Pyhän Paavalin kirkon tuntumaan. Gordianus palveli kirkkoa yhtenä Rooman seitsemästä päädiakonista, jotka vastasivat köyhien avustamisesta. Myös kaikki kolme tytärtä menivät luostariin. Heistä Tarsilla ja Emiliana pyhittyivät kilvoituksissaan. Kolmas tytär Gordiana ei jäänyt luostariin vaan meni naimisiin. Isänsä kuoltua myös pyhä Gregorius jätti menestyksekkään maallisen uransa: 33-vuotiaana hän muutti kotitalonsa Pyhän Andreaksen luostariksi ja vihkiytyi munkiksi. Silvia iloitsi suuresti pojastaan.

Kerran Silvia kuuli poikansa sairastuneen luostarissaan. Silvia haki oman luostarinsa puutarhasta vihanneksia, valmisti niistä ruokaa hopealautaselle ja lähetti sen Gregoriukselle Pyhän Andreaksen luostariin. Kyseinen lautanen oli Silvian viimeinen muisto heidän entisestä elämästään. Gregorius säilytti sitä, kunnes hänen luostariinsa tuli eräänä päivänä mies, joka kertoi olevansa kauppias ja menettäneensä kaiken omaisuutensa haaksirikossa. Gregoriuksen tuli miestä sääli ja hän antoi tälle hopealautasen. Vuosia myöhemmin Gregorius oli syömässä erään miehen kanssa, jonka kasvojen hahmo alkoi yhtäkkiä vaihtua välillä kauniiksi nuorukaiseksi ja välillä arvokkaaksi vanhukseksi. Gregorius kysyi arasti, kuka mies oikein oli. Tämä vastasi: ”Muistatko kauppiaan, joka kerran tuli luoksesi? Minä olen mies, jolle annoit rakkaan äitisi hopealautasen. Tai paremminkin minä olen Herran enkeli, joka lähetettiin luoksesi, jotta voisit osoittaa rakkautesi. Ja sitä hopealautasta vastaan sinulle annetaan pyhän Pietarin istuin. Katso, Jumala on lähettänyt minut suojelijaksesi koko elämäsi ajaksi.” Gregorius ihmetteli, että jos tällaista suotiin hänelle yhden lautasen tähden, mitä hän saisikaan antaessaan Jumalalle koko elämänsä. Gregorius vihittiin paaviksi vuonna 590, kuten enkeli oli luvannut.

Pyhä Silvia kuoli rauhallisesti vuoden 572 tienoilla. 800-luvulla hänen kotitalonsa paikalle rakennettiin kappeli hänen kunniakseen.

Pyhä Winefride[1] eli Walesissa seitsemännen vuosisadan alkupuolella. Hänen isänsä oli alueen hallitsijan neuvonantaja. Äitinsä kautta hän oli sukua pyhälle Beunolle, joka toimi hänen hengellisenä ohjaajanaan. Winefride päätti omistaa itsensä taivaalliselle Sulhaselle Jeesukselle Kristukselle ja teki neitsyyslupauksen.

Caradoc-niminen ylimys rakastui palavasti Winefrideen ja tuli eräänä aamuna lihallisen himon valtaamana lähentelemään neitoa. Winefride yritti selittää hänelle vakaumustaan, mutta kun Caradoc ei suostunut kuuntelemaan, Winefride pyysi häntä odottamaan hetken ja poistui huoneesta. Aikansa odotettuaan Caradoc näki yhtäkkiä ikkunasta Winefriden juoksevan jo kaukana laaksossa. Huomattuaan tulleensa petetyksi Caradoc raivostui ja ratsasti neidon perään. Winefride yritti paeta kirkkoon, jossa hänen vanhempansa olivat, mutta Caradoc sai hänet kiinni kirkon edessä ja löi miekallaan hänen kaulansa poikki.

Paikalle puhkesi pyhä lähde (Treffynnon eli Holywell), josta tuli yksi Britannian tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Sen vesi vaikutti parantavasti, kun sitä nautittiin uskoen. Paikan kunnioittaminen on jatkunut vielä protestantismin aikanakin. Esimerkiksi vuonna 1629 pyhän Winefriden juhlassa kerrotaan olleen 14 000 pyhiinvaeltajaa. Pyhälle Winefridelle omistettiin Britanniassa keskiajalla kuusi kirkkoa.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä myös muodoissa Winifred, Wenefrida, Gwenfrewi ja Guinevra.

Hubert (Hubertus) työskenteli frankkien hovissa ja oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään heille pojan vuonna 685. Tämän jälkeen Hubert vetäytyi Heristalin hallitsijan Pipinin palveluksesta ja omistautui palvelemaan Jumalaa piispa Lambertin (17.9.) ohjauksessa. Tarinan mukaan Hubertin kääntymys tapahtui hänen ollessaan metsästämässä suurena perjantaina. Hän kohtasi hirven, jolla oli sarvissaan krusifiksi. Hubert kuuli äänen, joka kehotti häntä kääntymään Kristuksen puoleen mikäli ei tahtonut joutua kadotukseen. Hän lopetti metsästämisen siihen paikkaan. Pyhä Lambert (17.9.) opetti Hubertille itsekuria siunaamalla hänet elämään kymmenen vuotta erakkona metsän siimeksessä.

Piispa Lambertin murhan (n. 701–705) jälkeen Hubert valittiin hänen seuraajakseen Maastrichtin piispaksi. Vaikka pyhä Lambert oli surmattu hallitsijan aloitteesta, Hubert osoitti rohkeaa kunnioitusta edeltäjälleen ja siirsi sekä Lambertin pyhäinjäännökset että oman piispanistuimensa Maastrichtistä Liegen kylään. Tämän seurauksena Liegestä alkoi vähitellen kasvaa suurkaupunki. Pyhää Hubertia kunnioitetaan nykyään kaupungin perustajana ja suojelijana ja pyhää Lambertia koko hiippakunnan suojelijana.

Pyhä Hubert ei piispana toimiessaan unohtanut hänelle rakkaita Ardennes’n metsiä ja niiden asukkaita, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumia. Hän teki väsymättömästi työtä saadakseen johdatettua heidät uskoon. Hubert järjesti usein maaseudulle ristisaattoja, joissa kristityt kulkivat peltojen halki laulaen rukouksia ja siunaten kasvavaa satoa.

Pyhä Hubert nukkui pois Herran rukous huulillaan ollessaan matkalla vihkimään kirkkoa. Tämä tapahtui Tervueren kylässä, Brysselin lähistöllä 30.3.727. Pyhän Hubertin poika valittiin Liegen seuraavaksi piispaksi. Pyhän Hubertin pyhäinjäännökset siirrettiin 3.11.743 Andagiumiin. Ranskan vallankumouksen aikana reliikit anastettiin, mutta kirkko on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena.

Pyhä Pirminius syntyi Espanjan Aragonissa 600-luvun loppupuolella. Hän kilvoitteli munkkina espanjalaisessa luostarissa. Muslimien valloitettua Espanjan Pirminius pakeni. Hän vaelsi pohjoiseen aina Reininmaalle asti. Hän perusti germaanien alueelle ainakin kolme uutta luostaria ja elvytti entisiä, joista tärkein oli Sveitsin Dissentis. Vuonna 724 pyhä Pirminius perusti Reichenaun luostarin, jonka kirjastoon hän hankki 50 kirjaa, ja toimi pitkään sen johtajana. Myöhemmin hänet karkotettiin poliittisista syistä Alsaceen, jonne hän perusti kaksi luostaria (Amorbach ja Murbach). Kaikissa hänen luostareissaan noudatettiin benediktiinisääntöä. Hänet vihittiin piispaksi[1], mutta hän ei koskaan lähtenyt johtamaan hiippakuntaa. Pyhä Pirminius kirjoitti suositun teoksen Dicta Pirmini, joka käsitteli teologiaa ja etiikkaa keskittyen taikauskon vastustamiseen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 753. Maalaustaiteessa hänet kuvataan munkkina, jonka edessä on kolme kuollutta käärmettä.


[1] Kyseessä on ns. khorepiskopos eli ”maalaispiispa”, apulaispiispa.

Venäjällä ruhtinattaret ehättivät vihkiytymään luostarielämään ennen ruhtinaita. Ensimmäisenä vihkimyksen otti vastaan pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.) vähän ennen kuolemaansa vuonna 1056. Ensimmäinen neitseenä luostarissa kilvoitellut ruhtinatar oli Anna Vsevolodovna, joka vihkiytyi nunnaksi vuonna 1086. Annan isä oli Kiovan ruhtinas Vsevolod ja äiti Bysantin keisarin Konstantinos Monomakhoksen tytär. Nuoresta pitäen Anna rakasti Jumalaa ja omistautui palvelemaan Herraa isänsä rakennuttamassa Pyhän apostoli Andreaksen luostarissa. Hän otti luostarin johtoonsa ja pyrki kehittämään sitä kaikin tavoin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Luostarin yhteyteen perustettiin Venäjän ensimmäinen tytöille tarkoitettu koulu, jossa opetettiin uskontoa sekä luku- ja kirjoitustaitoa. Pyhä Anna matkusti Konstantinopoliin hankkimaan kirkkokalustoa luostariinsa ja kirjoja koulua varten ja toi matkalta mukanaan monia vaikutteita sekä oman että muiden luostareiden hyödyksi.

Hurskas ruhtinatar-nunna herätti omalla esimerkillään hengellistä intoa aikalaistensa sydämissä. Hänen oma sisarensa ruhtinatar Jevpraksia vihkiytyi nunnaksi hänen esimerkkiään seuraten, ja hänen isänsä toinen puoliso halusi tulla haudatuksi hänen luostariinsa. Anna kokosi luostariinsa suuren sisariston, jota hänen itsekieltäymyksensä ja ankara kilvoittelunsa innoitti hengelliseen työskentelyyn. Hän itse opetti nuoria tyttöjä lukemaan, laulamaan ja tekemään hyödyllisiä käsitöitä. Autuas Anna kilvoitteli luostarissaan 26 vuotta ja nukkui Herrassa noin vuonna 1112.

Pyhittäjä Poimen syntyi 1500-luvun lopulla Sofiassa Bulgariassa pyhien apostolien juhlana ja sai kasteessa nimen Pietari. Hän meni nuorena Athosvuorelle ja vihkiytyi munkiksi bulgarialaisessa Zografoksen luostarissa saaden nimen Poimen. Kiihkeästi hän pyrki etenemään täydellistymisen tiellä. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hänet vihittiin papiksi, ja vähän myöhemmin hän vetäytyi Athoksen erämaahan omistautuakseen kokonaan paastolle ja lakkaamattomalle rukoukselle. Jumalan kehotuksesta hän palasi 55 vuoden ikäisenä Bulgariaan, jossa kristityt kärsivät turkkilaisvallan alla. Pyhittäjä Poimen kulki kotimaataan ristiin rastiin vahvistaen saarnoillaan ja monilla ihmeillään kansan uskoa. Hän rakensi tai kunnosti noin 300 kirkkoa ja viisitoista luostaria kaunistaen ne itse maalaamillaan suurenmoisilla freskoilla. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen eräässä luostarissaan Tseremiskissa. Pyhittäjä Poimenia kunnioitetaan Bulgariassa ikonimaalareiden suojelijana.

Pyhä Georgios toimi pappina Vähän-Aasian Neapoliksessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän oli hartaan papin perikuva ja hänen sielunsa oli täynnä rakkautta ja nöyryyttä. Pyhän liturgian jumalalliset salaisuudet hän toimitti puhtaana ja tarkkaavaisena kuin enkeli. Hän rohkaisi ja auttoi turkkilaisten sorron alla eläviä seurakuntalaisiaan niin sanoin kuin teoin.

Vuonna 1797 isä Georgios oli menossa kuuden tunnin matkan päässä olevaan kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksia Malakopin kylässä jonain suurena juhlana. Kylän oma pappi oli mahdollisesti paennut, koska tuolloin kristityn kansanosan yrittämän niin sanotun Orlovin kapinan tähden turkkilaiset olivat raivoissaan ja vainosivat eritoten papistoa. Myös isä Georgios joutui matkallaan hyökkäyksen uhriksi. Turkkilaiset paimenet näkivät hänet, ottivat kiinni ja ryöstivät. Lopuksi he tappoivat hänet katkaisemalla hänen kaulansa.

Kun isä Georgiosta ei kuulunut, kyläläiset lähtivät etsimään häntä ja löysivät hänen ruumiinsa rotkosta, jonne se oli heitetty. Turkkilaisten vihaa peläten he hautasivat hänet häthätää samaan paikkaan.

Tapahtumasta oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun isä Georgios ilmestyi kaksi kertaa eräälle hurskaalle leskelle Neapoliksessa ja käski häntä sanomaan kristittyjen johtomiehille, että he hakisivat hänen ruumiinsa kaupunkiin. Ruumis löytyi maatumattomana ja siitä levisi taivaallista tuoksua.

Neapoliksessa pyhäinjäännökset sijoitettiin isä Georgioksen seuraajan pappi Neofytoksen kotiin. Monet tulivat sinne rukoilemaan, ja alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran kun kuivuus vaivasi ankarasti Neapolista, kaupungin kristityt kulkivat ristisaatossa kantaen pyhän Georgioksen pyhäinjäännöksiä kaupungin ympäri, ja kohta alkoi rankkasade.

Pappi Neofytoksen kuoleman jälkeen pyhäinjäännökset vietiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkkoon, jossa isä Georgios oli eläessään palvellut. Kun kristitty väestö vuoden 1924 väestönsiirrossa poistui Turkin alueelta, neapolislaiset toivat pyhän Georgioksen jäännökset mukanaan Kreikkaan ja sijoittivat ne Pyhän Eustathioksen kirkkoon Uuteen Neapolikseen lähelle Ateenaa, missä ne ovat tänäkin päivänä ja vuodattavat parannusta ja apua niitä hartain mielin kunnioittaville.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.