1.11.2019

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Paastopäivä

p:t palkattaparantajat ja ihmeidentekijät Kosmas ja Damianos Aasialaiset (+ 283–284)

um. Helena (+ 1700-l.)

Epistola
1. Kor. 12:27–13:8 (Kosmas ja Damianos)
Kol. 2:1–7

1. Kor. 12:27–13:8

27 Te olette Kristuksen ruumis, ja jokainen teistä on tämän ruumiin jäsen. 28 Jumala on seurakunnassaan asettanut ensinnäkin jotkut apostoleiksi, toiseksi jotkut profeetoiksi ja vielä jotkut opettajiksi. Muutamilla on voima tehdä ihmeitä, toisilla parantamisen lahja, toisilla kyky auttaa muita, toimia johtajana tai puhua kielillä. 29 Eivät kai kaikki ole apostoleja? Tai profeettoja? Tai opettajia? Tai ihmeiden tekijöitä? 30 Eihän kaikilla ole parantamisen lahjaa? Eiväthän kaikki puhu kielillä tai tulkitse tällaista puhetta? 31 Mutta tavoitelkaa kaikkein arvokkaimpia armolahjoja! Nyt minä osoitan teille tien, joka on verrattomasti muita parempi. 13:1 Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. 2 Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään. 3 Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. 4 Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, 5 ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, 6 ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. 7 Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. 8 Rakkaus ei koskaan katoa. Mutta profetoiminen vaikenee, kielillä puhuminen lakkaa, tieto käy turhaksi.

Kol. 2:1–7

1 Tahdon teidän tietävän, kuinka kovaa taistelua käyn teidän tähtenne ja laodikealaisten ja kaikkien muiden tähden, jotka eivät ole koskaan nähneet minua kasvoista kasvoihin. 2 Toivon, että he rakkauden yhteen liittäminä saisivat rohkeutta ja saavuttaisivat rikkaimman ja syvimmän tiedon: tulisivat tuntemaan Jumalan salaisuuden, Kristuksen, 3 jossa kaikki viisauden ja tiedon aarteet ovat kätkettyinä. 4 Sanon tämän, jottei kukaan pettäisi teitä vakuutteluillaan. 5 Vaikka en olekaan ruumiillisesti läsnä, olen hengessä teidän luonanne, ja iloitsen nähdessäni, että keskuudessanne vallitsee hyvä järjestys ja että teillä on luja usko Kristukseen. 6 Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. 7 Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana.

Matt. 10:1, 5–8 (palkattaparantajat ja ihmeidentekijät Kosmas ja Damianos)
Luuk. 12:2–12
Matt. 10:1, 5–8

[Siihen aikaan] 1 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja antoi heille vallan karkottaa saastaisia henkiä ja parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja. 5 Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan annettuaan heille ohjeet: "Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. 6 Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo 7 ja julistakaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle.' 8 Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Luuk. 12:2–12

Herra sanoi opetuslapsilleen: 2 Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. 3 Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta. 4 "Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. 5 Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. 6 Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. 7 Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. 8 "Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. 9 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. 10 Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta. 11 "Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. 12 Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava."

Päivän synaksario

1.11.

Pyhä Austremonius (Stremoine) oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka lähetettiin kolmannella vuosisadalla Roomasta saarnaamaan Galliaan.[1] Hän julisti evankeliumia Ranskan keskiosissa Auvergnessa ja oli Clermont-Ferrandin ensimmäinen piispa. Pyhä Austremonius nukkui pois rauhassa. Hänen pyhä päänsä on Issoiren luostarissa, ja suurin osa muista reliikeistä on Mauzacin luostarissa Riomin alueella ja Aquitainessa, Saint-Guoinessa.

Pyhistä Kosmaksesta ja Damianoksesta kerrotaan heidän juhlapäivänsä kohdalla 1.7. Heillä on useita rinnakkaisia juhlapäiviä, joista tärkein idän kirkossa on 1.11. Lisäksi heidän muistoaan on vietetty lännessä 26. tai 27.9. ja idässä 17.10. Juhlapäivien runsas määrä kertoo näiden pyhien suosiosta ja heidän rukouksiensa vaikutuksesta. Eri juhlat ovat näet ilmeisesti saaneet alkunsa paikallisesti Kosmaksen ja Damianoksen pyhäinjäännösten leviämisen ja niiden äärellä tapahtuneiden ihmeiden myötä.

Roomalaisella senaattorilla Tertulluksella oli Maria-niminen kristitty orja. Maria rukoili ja paastosi innokkaasti varsinkin pakanallisten juhlien aikana. Tämä vaivasi senaattorin taikauskoista puolisoa. Kun keisari Diocletianus (284–305) aloitti kristittyjen vainon, Tertullus yritti saada Marian kieltämään uskonsa ruoskimalla hänet ja sulkemalla hänet kuukaudeksi pimeään kellariin. Marian usko ei horjunut, mutta Tertullusta itseään alettiin syyttää kristityn piilottelemisesta. Kun kansanjoukko vaati Marian polttamista, tämä lausui: ”Jumala, jota palvelen, on kanssani. En pelkää teidän kidutuksianne. Ne voivat ainoastaan ottaa pois elämäni, ja siitä voin kyllä luopua Jeesuksen Kristuksen tähden.” Mariaa kidutettiin, mutta häntä ei kuitenkaan haluttu surmata. Lopulta hänet annettiin erään sotilaan huostaan. Maria pakeni tämän luota vuoristoon ja kuoli siellä 300-luvun alkuvuosina.

Pyhät marttyyrit Kyriaina ja Juliana elivät keisari Maximianuksen aikana (286–305). He olivat molemmat kotoisin Kilikian maakunnasta: Kyriaina Tarsoksesta ja Juliana Rosoksesta. Maaherra Markianos pidätti heidät ja yritti pakottaa heitä kieltämään Kristuksen. Kun hän ei onnistunut siinä, hän luovutti heidät rangaistaviksi. Kyriainan hiukset ja kulmakarvat ajeltiin, ja hänet annettiin sotilaiden käsiin, jotka kuljettivat häntä neljään otteeseen alastomana pitkin Tarsoksen katuja. Lopulta Kyriaina vietiin yhdessä Julianan kanssa Rosokseen, missä heidät heitettiin tuleen. Näin he päättivät marttyyrikilvoituksensa liekeissä ja kohosivat voittajina taivaisiin.

Piispa Johannes ja pappi Jaakob, jota kutsuttiin Kiivailijaksi, levittivät innokkaasti evankeliumia Persiassa ja johdattivat monia maanmiehiään uskoon. Kristittyjä vainonneen kuningas Šapur II:n (309–379) aikana piispa Johannes näki eräänä yönä unessa miehen kädessään miekka, jonka kärjessä oli kruunu. ”Piispa, ota tämä kruunu, jota olet niin hartaasti kaivannut”, mies sanoi ja asetti sen hänen päähänsä. Muutaman päivän kuluttua Johannes ja Jaakob pidätettiin kuninkaan määräyksestä. Monien kammottavien kidutusten jälkeen heidät mestattiin, ja he saivat marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui 340-luvulla.

Espanjaa hallitsi 500-luvulla länsigoottikuningas Leovigild, joka oli kristitty mutta kannatti areiolaista harhaoppia. Hänen poikansa Hermenegild sai areiolaisen kasvatuksen Sevillan hovissa mutta meni naimisiin oikeauskoisen neidon Inezonden (Ingundan) kanssa. Vaimonsa ja Sevillan piispan pyhän Leanderin (27.2.) esimerkin, rukouksien ja opetuksen ansiosta myös Hermenegild löysi oikean uskon. Kuningas Leovigild rankaisi areiolaisuuden hylännyttä poikaansa jättämällä hänet perinnöttä, mutta ei saanut häntä luopumaan uskostaan uhkauksilla eikä rangaistuksilla.

Hermenegild harkitsi isänsä kukistamista sotavoimin. Hän lähetti piispa Leanderin Konstantinopoliin etsimään tukea ja meni itse pyytämään apua roomalaisilta sotapäälliköiltä. Nämä kuitenkin pettivät Hermenegildin ja vangitsivat hänet ja hänen perheensä saatuaan lahjuksia kuningas Leovigildilta. Hermenegild oli Sevillassa kokonaisen vuoden isänsä joukkojen piirittämänä. Hän pakeni kirkon alttariin tietäen, ettei hänen isänsä uskaltaisi häpäistä pyhäkköä. Isä lähettikin paikalle toisen poikansa tekemään sovintoa. Hermenegild oli jonkin aikaa sovussa isänsä kanssa. Toisen vaimonsa Gosvindan yllytyksestä Leovigild antoi kuitenkin lopulta pidättää Hermenegildin syytettynä harhaoppisuudesta. Hermenegild luvattiin vapauttaa heti, kun hän hyväksyisi areiolaisen uskontunnustuksen.

Vankilassa Hermenegild vahvistui hengellisesti saadessaan rukoilla ja paastota rauhassa. Pääsiäisenä 586 Leovigild lähetti areiolaisia pappejaan antamaan ehtoollisen Hermenegildille, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta sitä vastaan harhaoppisilta. Kuningas raivostui ja tuomitsi hänet kuolemaan välittömästi. Pyhä Hermenegild surmattiin tyrmässään yhdellä kirveen iskulla. Tämä tapahtui vuoden 585 tienoilla. Myöhemmin Leovigild katui julmaa tekoaan ja kutsui piispa Leanderin ohjaamaan nuorimman poikansa Recaredin ortodoksiseen uskoon. Hermenegildin muistopäivä lännessä on 13.4.

Pyhittäjä Jaakob, maallikkonimeltään Johannes, syntyi 1400-luvun puolivälissä ja oli kotoisin vaatimattomista oloista Pohjois-Kreikasta Kastorian kaupungin läheltä. Orvoksi jäätyään hänestä tuli lampaiden kasvattaja. Hän menestyi työssään niin hyvin, että hänen veljensä alkoi kadehtia häntä. Niinpä hän ikävää tilannetta välttääkseen siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli sulttaanin hovin lihanhankkija. Keskustelu erään turkkilaisen kanssa sai Johanneksen syventymään uskonasioihin vielä entistäkin enemmän. Patriarkka Nifon (11.8.) oli parantanut turkkilaisen vaimon ihmeellisesti, mutta mies ei uskaltanut kääntyä kristityksi, koska pelkäsi muslimien vainoa. Keskusteltuaan patriarkka Nifonin kanssa Jaakob päätti lahjoittaa omaisuutensa köyhille ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle.

Johannes meni Athosvuorelle, jossa hän sai nimekseen Jaakob ja alkoi elää munkkina Dokhiarioksen luostarissa. Hän kilvoitteli erittäin askeettisesti ja suoritti samalla kuuliaisuustehtävänsä osoittaen niin suurta nöyryyttä, että muu veljestö ihmetteli. Kolmen vuoden kuluttua hän alkoi pyytää lupaa saada kilvoitella yksinäisyydessä. Igumeni ja veljestö eivät tahtoneet menettää niin hyvää munkkia, mutta he eivät pystyneet pidättelemään häntä vaikka pitkään estelivätkin. Hän asettui pyhälle Johannes Kastajalle omistettuun hylättyyn erakkomajaan, joka kuului Ivironin luostarille.

Kuusi vuotta Jaakob kilvoitteli majassaan demonien juonia vastaan apunaan ohjaajavanhuksensa Ignatios, jota hän kävi joskus auttelemassa tämän erakkomajalla. Kristuksen nimen avulla ja Jumalanäidin suojeluksessa hän selvisi monista kiusauksista. Lopulta hän sai henkien erottamisen armolahjan, jonka avulla hän pystyi niin omalla kuin toistenkin kohdalla ymmärtämään, mikä asia oli lähtöisin Jumalasta ja mikä oli Paholaisen toimintaa. Ruoakseen hän käytti lähes yksinomaan leipää. Monta kertaa hän kohosi taivaallisiin tutkiskeluihin niin, että unohti syömisen kokonaan.

Nuori munkki Markianos sai Jumalalta erityisen kutsun siirtyä asumaan Jaakobin luo nähtyään näyssä hänen olinpaikkansa. Isä Jaakob kertoi nuorelle oppilaalleen, kuinka hän monien vuosien hengellisen taistelun jälkeen alkoi tuntea sydämessään pientä lohdutusta, joka koko ajan kasvoi. Vähitellen se muuttui palavaksi lämmöksi, jota seurasivat ilo ja rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Lopulta lämmöstä tuli sanoinkuvaamattoman lempeä sisäinen valo. Tämä armon vaikuttama valo laajeni hänessä ja kohotti hänet näkyvän luomakunnan, taivaan ja maan yläpuolelle. Hän sai vierailla paratiisissa, joka oli istutettu ensimmäisiä ihmisiä varten, ja nähdä alueen, joka oli jäänyt tyhjäksi langenneiden enkelien jäljiltä. Valo kasvoi jatkuvasti ja oli enkelienkin loistoa kirkkaampi. Hänestä tuntui, että hänen ymmärryksensä oli muuttunut kerubien tavoin monisilmäiseksi ja että hänen sielustaan oli todella tullut Jumalan valtaistuin. Lopuksi hän sai vielä kirkkaammassa valossa nähdä itsensä Kristuksen jumaluuden valoakin kirkkaamman pimeyden ympäröimänä. Siitä lähtien Jumala asui aina hänen sydämessään. Hänestä oli tullut armosta Jumalan poika, ja näin hän pystyi johtamaan Jumalan luo ne, jotka hakeutuivat hänen luokseen hyötyäkseen hänen neuvoistaan tai vain saadakseen nauttia hänen siunauksellisesta läsnäolostaan. Mikään ei jäänyt kätköön hänen jumalallisen valon valaisemalta sisäiseltä katseeltaan. Niinpä hän paljasti usein vieraille heidän sisimpiä salaisuuksiaan jo ennen kuin he kertoivat niistä – joskus silloinkin, kun he itse olisivat tahtoneet salata ne.

Athosvuoren munkkien pyynnöstä Ierissoksen piispa antoi Jaakobille luvan ottaa vastaan synnintunnustuksia, vaikka hän ei ollutkaan pappi. Vaikka hän oli oppimaton, hän pystyi hoitamaan monimutkaisia pastoraalisia ongelmia. Hän osasi jäljittää synnin Jumalan anteeksiantoa etsivien munkkien ja maallikoiden sielun pohjukoista. Hän oli täynnä rakkautta mutta pystyi olemaan ankarakin, eritoten pappien kohdalla. Joissakin tapauksissa hän kielsi heiltä liturgian toimittamisen. Tessalonikan metropoliitta Makarios oli hämmentynyt kuullessaan hänen toimistaan niin maallikkojen kuin pappienkin parissa. Mutta kun Jaakob kävi kertomassa hänelle, millä tavoin arvostelukyvyn ja ennalta näkemisen armolahjat toimivat hänessä, metropoliitta ymmärsi hänen olevan Jumalan mies, kumarsi hänen edessään maahan saakka ja antoi hänen rauhassa jatkaa toimintaansa. Tästä lähtien Jaakob kulki Athoksella luostarista toiseen opettaen ja rohkaisten munkkeja. Kilvoituksistaan ylpeilevät askeetit hän johti oikealle nöyryyden tielle ja niitä, jotka häpesivät tunnustaa syntejään, hän auttoi paljastamalla ne heille.

Kerran pyhittäjä oli liturgiapalveluksessa Athosvuoren keskuspaikassa Karieksessa. Suuren saaton aikana hän näki, kuinka pyhistä ehtoollislahjoista lähtevä kirkas valo kulki papin edellä ja levittäytyi kirkkokansan ylle. Kun pappi meni alttariin, valo seurasi häntä ja ympäröi pyhän pöydän. Enkelit seisoivat kunnioittavasti valokehän ulkopuolella. Pappi seisoi tässä valossa, vaikka hän näkyikin siinä mustana tunnustamattomien syntiensä tähden. Toisen kerran pyhittäjän puhuessa Jumalan armolahjoista sanoinkuvaamaton ilo ja riemu valtasi kuulijat niin, että he olivat pitkän aikaa liikkumattomina tuskin tajuten missä olivat. Kun he kysyivät ilmiön syytä, Jaakob vastasi: ”Kun Pyhän Hengen armon saanut ihminen alkaa puhua Jumalan salaisuuksista, hänen suustaan tulee kuin valoisa pilvi, joka verhoaa kuulijat ja täyttää heidät ilolla.”

Saadakseen enemmän rauhaa pyhittäjä siirtyi syvemmälle Athoksen sisämaahan mukanaan kuusi oppilastaan, joista yksi oli tuleva Tessalonikan metropoliitta Teonas (4.4.). Siellä Jaakob alkoi viettää viisi päivää viikossa yksinäisyydessä ankarasti paastoten. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui oppilaittensa kanssa liturgiaan. Monta kertaa hän oli pyhän ehtoollisen nautittuaan useita tunteja poissa tästä maailmasta Jumalan korkeuksiin kohotettuna.

Jonkin ajan kuluttua Jaakob sai ilmestyksen, jossa häntä kehotettiin lähtemään Athokselta jonnekin Keski-Kreikkaan Aitolian maakunnan suuntaan. Saadakseen tietää, oliko todella kyse aidosta ilmestyksestä, hän kiipesi Athosvuoren huipulle ja rukoili siellä koko yön. Enkeli näytti hänelle kolme mustunutta leipää, minkä hän tulkitsi tarkoittavan, että hänen oli aika lähteä erämaan rauhasta kohti koettelemuksia ja marttyyriutta.

Pääsiäisviikolla pyhittäjä lähti Athokselta ottaen mukaansa veljestöstä yhden munkkidiakonin. He menivät ensin Petran pikkukaupunkiin, missä Jaakob profetoi sitä kohtaavan tulipalon. Sieltä he siirtyivät Meteoran luostariyhdyskuntaan. Meteoran munkit iloitsivat suuresti saadessaan vieraakseen kuuluisan kilvoittelijan ja kävivät hänen kanssaan yksityisiä keskusteluja.

Lopulta Jaakob päätyi Dervekistan Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin lähelle Naupaktosta. Kolmen päivän ajan ennen hänen tuloaan seudun asukkaat olivat nähneet erikoisen valon verhoavan luostarin. Siksi he heti Jaakobin saavuttua kiiruhtivat hänen luokseen saamaan siunausta ja neuvoja. Jaakob ei kuitenkaan ottanut vastaan ketään ennen kuin oli saanut siihen luvan Naupaktoksen ja Artan metropoliitalta Akakiokselta, jonka alueeseen luostari kuului. Metropoliitta antoi luvan mielellään, lähetti luostarille avustusta ja lupasi itsekin tulla pian tapaamaan pyhittäjää.

Myös pyhittäjän veljestön muut munkit saapuivat Athokselta Dervekistaan. Pian alkoi suuri paasto, jonka pyhittäjä vietti yksinäisyydessä paastoten ankarasti lukuun ottamatta lauantai- ja sunnuntaipäiviä. Suuren torstain iltana luostarin kirkon ylle lankesi valo. Pyhittäjä sanoi sen merkitsevän, että koko paikka täyttyy tungokseen saakka ihmisistä. Niin todella tapahtui. Jaakobin luo alkoi virrata sellainen määrä väkeä, että hän joutui kirjoittamaan eri kyliin ja määräämään kunkin kylän ihmisille oman vastaanottoajan. Monet paranivat ja tapahtui paljon muitakin ihmeellisiä asioita.

Pyhittäjän suuri kansansuosio herätti hengellistä kateutta joissakin paikallisissa munkeissa ja itse metropoliitassakin, joka vastoin lupaustaan ei tullut koskaan tapaamaan pyhittäjää. Metropoliitta kuunteli mielellään erilaisia mielikuvituksellisia syytöksiä pyhittäjää vastaan. Lopulta hän meni niin pitkälle, että kavalsi hänet turkkilaisille vallanpitäjille. Hän kertoi heille, että pyhittäjä kerää luokseen paljon väkeä niin maitse kuin meritsekin ja kutsuu heitä luokseen kirjeillä. Lopuksi hän esitti huolestumisensa: ”Ehkä hän, hyvät agat[1], tahtoo siirtää meidät jonkin toisen valtakunnan alaisuuteen.” Tämä syytös merkitsi Jaakobille kuolemantuomiota. Hänet vangittiin kahden oppilaansa diakoni Jaakobin ja munkki Dionysioksen kanssa ja heidät vietiin Trikalan kaupunkiin sikäläisen turkkilaispaššan kuulusteltaviksi. Matkalla Jaakob paransi rukouksellaan yhden sairastuneen sotamiehen. Pašša ei löytänyt hänestä mitään syytä mutta jätti hänet vankilaan toivoen, että kristityt maksaisivat hänestä hyvät lunnaat.

Vankilasta Jaakob kirjoitti oppilailleen Markinianokselle ja Teonakselle ja pyysi veljiä pysymään yhdessä, kävi miten kävi. Trikalan pašša lähetti lopulta hänet ja hänen oppilaansa itsensä sulttaanin tuomittavaksi. Sulttaani oleskeli tuolloin Didimotikhoksen kaupungissa Makedoniassa. Kuultuaan, että Jaakobilla oli ennalta näkemisen armolahja, hän tiedusteli tältä omaa kohtaloaan. Jaakob ilmoitti sulttaanille, että tämä kuolee yhdeksän kuukauden sisällä, niin kuin sitten tapahtuikin. Tieto ei miellyttänyt sulttaania, joka oli aikeissa valloittaa Rhodoksen. Hän määräsi kaikki kolme munkkia hirveisiin kidutuksiin saadakseen heidät luopumaan kristinuskosta.

Kidutukset kestivät seitsemäntoista päivää ja maa punertui marttyyrien verestä. Lopulta heidät määrättiin hirtettäviksi. Jaakob pyysi vähän aikaa rukoukseen. Hän otti rinnaltaan pyhitetyt ehtoollislahjat, jotka oli varannut mukaansa luostarista, nautti niitä itse ja jakoi myös oppilailleen. Sen jälkeen hän kaatui kuolleena maahan. Tämä tapahtui marraskuun 1. päivänä 1520. Turkkilaiset vetivät hänen ruumiinsa hirsipuuhun hänen oppilaittensa viereen. Kristityt ostivat marttyyrien ruumiit turkkilaisilta ja hautasivat heidät erääseen kylään kaupungin ulkopuolelle.

Pyhittäjän kuoleman jälkeen metropoliitta Akakios karkotti hänen oppilaansa Dervekistan luostarista talven selkään. Eräs armelias ja varakas kristitty piti alkuun heistä huolta ja lopulta he siirtyivät takaisin Athokselle. Siellä he saivat haltuunsa Simonos Petran luostarin, jonka turkkilaiset olivat ryöstäneet putipuhtaaksi ja jossa oli puutetta kaikesta.

Pyhittäjän esirukouksien tähden erään Artasta Makedoniaan ratsastaneen papin sairastunut hevonen parantui. Tämän ihmeen jälkeen pyhittäjän hauta avattiin, ja hänen jäännöksistään huokui hyvää, suloista tuoksua. Pappi meni Athokselle pyhittäjän oppilaiden luo ja vei heille hänen pyhäinjäännöksiään. Niiden äärellä alkoi heti tapahtua parantumisia. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjän oppilaat siirtyivät Athokselta Tessalonikan lähelle silloiseen pieneen Pyhän suurmarttyyri Anastasian luostariin. He laajensivat luostarin rakennuksia ja veljestö kasvoi niin, että siihen kuului lopulta 150 munkkia. Pyhittäjän oppilas Teonas valittiin myöhemmin Tessalonikan metropoliitaksi. Suuri määrä pyhiinvaeltajia alkoi käydä luostarissa rukoilemassa pyhittäjä Jaakobin pyhäinjäännösten äärellä. Luostari on nykyisin stavropigaalinen[2] ja kuuluu suoraan ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.


[1] Aga (agha) on turkkilaisten johtomiesten nimitys.

[2] Stavropigaalinen luostari ei kuulu hallinnollisesti hiippakuntaan, jonka alueella se maantieteellisesti sijaitsee, eikä ole sen piispan alainen.

Pyhä Daavid syntyi 1500-luvun alussa Gardinitsan kylässä Kreikan mantereella Euboian saaren vastaisella rannikolla. Hänen isänsä oli pappi. Kolmevuotiaana hän katosi kotoaan vanhempiensa suureksi suruksi. Kun hänen isänsä meni kuuden päivän kuluttua lauantaina kyläläisten kanssa toimittamaan ehtoopalvelusta kylän ulkopuolella sijaitsevaan Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon, hän suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen löysi lapsen sieltä. Kun isä kysyi pojalta, kuka oli tuonut hänet sinne, tämä osoitti kasvot loistaen pyhän Johannes Kastajan ikonia. Tapausta ihmeteltiin kylässä kauan.

Viisitoistavuotiaana Daavid lähti maallisesta kodistaan etsimään itselleen hengellistä kotia. Hän tutustui pian pappismunkki Akakiokseen, joka otti hänet oppilaaksi luostariinsa. Jonkin ajan kuluttua Akakios lähti luostaristaan etsimään opettajikseen pyhittyneitä kilvoittelijoita ja otti mukaansa Daavidin. He kiertelivät monissa eri luostareissa ja jäivät lopulta pitemmäksi aikaa Olymposta vastapäätä olevalla Ossavuorella sijaitsevaan Oikonomioksen luostariin, jossa Daavid vihittiin munkkidiakoniksi. Akakios päätti kuitenkin lähteä Athosvuorelle ja otti Daavidin mukaansa. Siellä he tutustuivat moniin kilvoittelijoihin. Akakios jätti Daavidin Suuren lavran luostariin mutta suuntasi itse kulkunsa Konstantinopoliin. Siellä patriarkka vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli Naupaktoksen ja Artan metropoliitta[1]. Akakios tahtoi vihkiä Daavidinkin piispaksi ja kutsui hänet välittömästi luokseen Athokselta, mutta nöyrä Daavid kieltäytyi ja palveli hiippakuntaa munkkidiakonina jatkaen askeettisia kilvoituksiaan.

Kerran metropoliitta lähetti Daavidin Artasta Naupaktokseen asioille. Daavid taittoi neljän päivän matkan paljain jaloin. Naupaktoksessa joku hyväsydäminen ohikulkija lahjoitti hänelle kengät. Kun hän palasi Artaan uudet kengät jalassaan, metropoliitta sanoi kuultuaan kenkien tarinan: ”Annoinko minä sinulle luvan ottaa vastaan kengät? Mene heti viemään ne takaisin sille, joka ne sinulle lahjoitti.” Nöyrästi Akakios käveli uudestaan neljä päivämatkaa Naupaktokseen ja teki niin kuin oli käsketty. Metropoliitta ihmetteli hänen kuuliaisuuttaan.

Pian Daavid vihittiin papiksi ja määrättiin 1000-luvulla perustetun Varnakovan luostarin igumeniksi. Luostarin munkit olivat kuitenkin tottuneet välinpitämättömyyteen ja velttouteen eivätkä tahtoneet oikaista elämäänsä uuden igumeninsa opetusten mukaan. Varnakovissa vieraillut ekumeeninen patriarkka Jeremias kunnioitti suuresti sen harrasta igumenia ja olisi tahtonut vihkiä hänet piispaksi, mutta tälläkin kertaa Daavid kieltäytyi.

Lopulta nähdessään, etteivät Varnakovan munkit aio muuttaa tapojaan, pyhittäjä Daavid siirtyi Steirivuorelle lähelle Parnassosta. Hän rakensi sinne pienen erakkolan, jossa hän eli muutaman hartaan munkin kanssa. Rauhallisen elämän keskeytti kuitenkin järkyttävä tapaus. Eräällä läheisen kaupungin turkkilaisella oli sotavankina poikia, jotka onnistuivat karkaamaan hänen luotaan. Jotkut panettelivat turkkilaiselle Daavidia, että tämä oli auttanut poikia pakenemaan. Hänet vangittiin heti, ripustettiin riippumaan käsistä ja ruoskittiin säälimättömästi. Daavid kesti Kristuksen avulla kaiken kärsivällisesti ja toivoi saavansa marttyyrikuoleman. Kristityt kuitenkin ostivat hänet vapaaksi.

Tämän jälkeen Daavid ei enää palannut Steirivuorelle vaan siirtyi Euboian saarelle paikkaan, jossa oli vanha Kristuksen kirkastumisen kirkko. Paikallisten kristittyjen avulla hän korjasi sen ja rakensi ympärille luostarin. Hänen veljestönsä koostui kilvoittelevista munkeista, jotka tottelivat igumeniaan ja seurasivat elämässään hänen esimerkkiään.

Pyhittäjä Daavid sääli ja hoivasi köyhiä suurella rakkaudella. Niin kristityt kuin muslimitkin saivat apua luostarista. Hän otti luostariin kodittomia vanhuksia. Joskus munkit napisivat, kun igumeni jakoi luostarin ruokatarvikkeita köyhille, mutta pian he oppivat hyväksymään hänen laupeutensa. Tapahtui monia ihmeellisiä asioita, joista näkyi, että Jumala suojeli erityisesti pyhittäjän luostaria ja kuuli hänen rukouksensa. Kerran hän esimerkiksi karkotti eräästä lähikylästä hyönteiset, jotka olivat kiusanneet asukkaita siinä määrin, että he olivat joutuneet pakenemaan niitä korkealle vuoristoon ja nukkumaan siellä luolissa.

Pyhittäjä Daavidin maine oli niin suuri, että hänet pyydettiin Peloponnesokselle sovittelemaan siellä keskenään kiisteleviä piispoja. Matkalla hän joutui haaksirikkoon mutta ajautui yhdeksän tunnin kuluttua elävänä rannalle. Hän sai aikaan sovinnon piispojen välillä, ja hänen käyntinsä koitui suureksi hyödyksi koko Peloponnesoksen kristikansalle.

Pyhittäjä Daavid eli hyvin vanhaksi. Hän sai tietää kuolinpäivänsä kolme päivää aikaisemmin ja hyvästeli veljestönsä antaen heille vielä viimeiset ohjeet. Hänen viimeiset sanansa veljille olivat: ”Katsokaa, veljet, Kristus tuli.” Hänen kuolinvuotensa ei ole tarkkaan tiedossa. Arviot vaihtelevat vuodesta 1589 vuoteen 1602.

Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Pyhiinvaellus luostariin on jatkunut keskeytymättä aina meidän aikoihimme saakka, vaikka luostari pääsikin välillä pahasti rappeutumaan. 1900-luvun jälkipuoliskolla luostari nousi kuitenkin uuteen kukoistukseen, kun Euboian saarelta kotoisin ollut isä Jakovos Tsalikis (k. 1992) omisti elämänsä sen elvyttämiseen. Hänestä tuli tunnettu ohjaajavanhus, joka tunsi olevansa läheisessä hengellisessä yhteydessä pyhittäjä Daavidiin ja jonka aikana luostariin saapui runsaasti uusia veljiä. Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten ohella pyhiinvaeltajat käyvät nyt rukoilemassa myös isä Jakovoksen haudalla.


[1] Kyseessä on sama henkilö, joka sittemmin kavalsi uusmarttyyri Jaakobin (ks. edellä) ja hänen oppilaansa turkkilaisille ja karkotti koko hänen veljestönsä Artasta

Pyhä Helena eli 1700-luvulla Sinopen alueella Pontoksessa. Hän oli 15-vuotias neitonen, jonka kauneimpana koristuksena oli sielun puhtaus. Kerran mennessään ostamaan lankaa äidilleen hän kulki kaupungin turkkilaisen maaherran talon ohi. Pašša näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ja käski ottaa hänet kiinni ja tuoda luokseen. Hän yritti kaksi kertaa häpäistä hänet mutta epäonnistui, sillä salaperäinen voima tuntui suojaavan tyttöä. Pašša heitti Helenan vankilaan, mutta tämän onnistui karata. Kun hän saapui kotiin ja kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, hänen vanhempansa järkyttyivät kovasti.

Pašša oli raivoissaan saatuaan tietää saaliinsa päässeen pakoon. Hän kutsui koolle kristittyjen johtomiehet ja uhkasi tappaa kaupungin jokaisen kristityn, jollei tyttöä annettaisi hänelle. Epätoivoissaan johtomiehet pyysivät Helenan isää luovuttamaan tytön. Tämä totteli ja kuin Abraham aikoinaan vei lapsensa paššan palatsiin. Pašša uudisti epäsiveelliset yrityksensä, mutta jälleen Helenan rukoukset suojelivat häntä. Hän toisti heksapsalmeja ja kaikkia rukouksia mitä vain muisti ulkoa, ja niistä muodostui ikään kuin kilpi hänen ympärilleen.

Turhautunut pašša tunsi joutuneensa naurunalaiseksi. Hän heitti neidon kosteaan selliin ja määräsi hänet kidutettavaksi kuoliaaksi. Helenaa pahoinpideltiin julmasti ja lopuksi hänen kalloonsa iskettiin kaksi naulaa ja hänen kaulansa katkaistiin.

Helenan ruumis heitettiin säkissä mereen, mutta turkkilaisten kauhuksi säkki jäi ajelehtimaan meren pinnalle. Taivaallinen valo johdatti kreikkalaiset merimiehet paikalle, jossa säkki lopulta laskeutui pohjaan. Siltä kohden merenpohjaa alkoi kummuta makeaa vettä, jolla oli parantava vaikutus. Sukeltajat toivat säkin pinnalle. Pyhän ruumis vietiin Venäjälle, kun taas hänen pyhä päänsä sijoitettiin Sinopen kirkkoon, jossa sen äärellä tapahtui monia ihmeitä – etenkin päänsärystä kärsivät saivat apua.

Kun kreikkalaiset karkotettiin Sinopesta, pakolaiset ottivat pyhän Helenan reliikit mukaansa kallisarvoisimpana aarteenaan. Ne sijoitettiin erääseen esikaupunkikirkkoon Tessalonikassa, missä niitä kunnioitetaan tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.