28.10.2019

Sävelmä
3. säv.

m:t Terentios ja Neonilla ja heidän lapsensa (+ 249–250)

pt. Stefanos Sabbaslainen Vanhempi (+ 794)

pt. Paraskeva Piriminiläinen, Karjalan pyhä (+ n. 1580)

Epistola
Fil. 4:10–23

Fil. 4:10–23

10 Herra on suonut minulle sen suuren ilon, että te vihdoin olette voineet antaa minulle uuden osoituksen huolenpidostanne. Sitä te tosin olette koko ajan halunneet, mutta ette ole saaneet siihen tilaisuutta. 11 Tällä en tarkoita sitä, että kärsin puutetta, koska olen oppinut tulemaan toimeen sillä, mitä minulla on. 12 Tunnen köyhyyden ja hyvinvoinnin, olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa. 13 Kestän kaiken hänen avullaan, joka antaa minulle voimaa. 14 Te teitte silti hyvin, kun autoitte minua vaikeuksissani. 15 Niin kuin itsekin tiedätte, te filippiläiset olitte ainoa seurakunta, joka evankeliumin julistustyön alkuvaiheessa, kun olin lähtenyt Makedoniasta, antoi minulle vastalahjaksi taloudellista tukea. 16 Jo silloin, kun olin Tessalonikassa, te lähetitte minulle avustusta parikin kertaa. 17 En minä tosin teidän lahjojanne tavoittele, toivon vain, että työnne tuottaisi teille yhä enemmän hedelmää. 18 Tunnustan saaneeni kaiken ja enemmänkin. Minulla on kaikkea yllin kyllin nyt, kun olen saanut Epafroditokselta teidän lähettämänne lahjan, joka on hyvältä tuoksuva, otollinen, Jumalan mielen mukainen uhri. 19 Minun Jumalani on Kristuksen Jeesuksen tähden antava teille taivaallisen kunniansa rikkaudesta kaiken, mitä tarvitsette. 20 Jumalan, meidän Isämme, on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen. 21 Tervehtikää kaikkia Kristuksen Jeesuksen pyhiä. Minun luonani olevat veljet lähettävät teille terveisiä. 22 Teitä tervehtivät myös kaikki täkäläiset uskovat, erityisesti ne, jotka ovat keisarin palveluskuntaa. 23 Herran Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kanssanne.

Luuk. 11:29–33
Luuk. 11:29–33

Siihen aikaan, 29 kun ihmisiä tuli yhä lisää, Jeesus alkoi puhua heille: "Tämä sukupolvi on paha sukupolvi. Se vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki. 30 Niin kuin Joona oli merkki niniveläisille, niin on Ihmisen Poika oleva merkkinä tälle sukupolvelle. 31 Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven ihmisten kanssa ja langettaa heille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo! 32 Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona! 33 "Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten piilota sitä. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon."

Päivän synaksario

28.10.

Tämä pyhä perhe eli hurskaudessa ja keskinäisessä rakkaudessa paikassa ja aikana, joita ei tarkkaan tiedetä. He olivat kaikki Kristuksen palvelijoita. Heidät ilmiannettiin kristittyinä ja vietiin pakanallisen maaherran eteen. Yksimielisesti he tunnustivat uskonsa Kristukseen ja ilmaisivat halveksuntansa epäjumalia kohtaan. He joutuivat kauheisiin kidutuksiin. Heidän ruumiitaan raadeltiin ja haavoihin hierottiin etikkaa ja suolaa, minkä jälkeen heitä korvennettiin tulessa. Rukous huulillaan he kestivät kärsimyksen rohkaisten toisiaan hiljaisella äänellä. Vielä heitä lyötiin nuijilla ja heidät annettiin petojen syötäviksi, mutta Jumalan enkeli paransi heidät ja varjeli heitä pedoilta. Kuuma tervakaan ei heitä polttanut. Lopulta heidät mestattiin ja he saivat marttyyrikruunut.

Pyhä Cyrilla oli pyhän marttyyri Tryfonian tytär. Cyrilla oli mukana äitinsä Roomassa harjoittamassa hyväntekeväisyystyössä. Cyrilla kärsi marttyyrikuoleman keisari Claudius II:n aikana vuoden 270 tienoilla.

Pyhä Kyriakos oli syntyjään juutalainen ja nimeltään Juuda. Kun pyhä Helena tuli vuonna 326 Jerusalemiin etsimään pyhiä paikkoja ja suorittamaan rakennustöitä, Juuda sai töitä Golgatan kaivauksilta. Juuda oli juuri se työmies, joka löysi Herran pyhän ja eläväksitekevän ristin. Päästessään näkemään omin silmin tämän pelastuksemme välikappaleen avulla tapahtuneet ihmeet hän uskoi Kristukseen, otti kasteen ja sai nimekseen Kyriakos. Myöhemmin hänestä tuli Jerusalemin kirkon apulaispiispa (khorepiskopos).

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) oli sotaretkellä persialaisia vastaan, hän sai kuulla Kyriakoksesta ja antoi pidättää tämän. Kun hän ei saanut Kyriakosta kieltämään Kristusta eikä uhraamaan epäjumalille, hän käski leikata poikki hänen oikean kätensä, ”koska se oli kirjoittanut paljon kirjeitä, jotka ovat saaneet ihmiset kieltämään jumalat”. Sen jälkeen Kyriakoksen suuhun kaadettiin lyijyä ja hänet asetettiin tulikuumalle kuparilaverille.

Kun Kyriakoksen äiti Anna kuuli, mitä oli tapahtumassa, hän kiiruhti paikalle hyvästelläkseen poikansa. Sotilaat ottivat hänetkin kiinni. Anna ripustettiin roikkumaan omista hiuksistaan ja hänet poltettiin hitaasti elävältä palavilla soihduilla. Hän antoi sielunsa Jumalalle, ja pian häntä seurasi hänen poikansa Kyriakos, joka upotettiin kiehuvaan öljyyn.

Pyhä Faro oli burgundilaisen ylimyksen poika, joka toimi muutamia vuosia kuningas Dagobert I:n (629-639) neuvonantajana. Ennen pitkää Faron sisar pyhä Burgundofara (Fare) sai suostuteltua veljensä luopumaan maallisesta urasta ja ryhtymään munkiksi. Faro vihittiin pian papiksi ja vuonna 637 Meaux’n piispaksi. Esipaimenena pyhä Faro edisti kaikin tavoin luostarielämää. Faro oli piispana noin 35 vuotta, mutta hänen elämästään on vain hajanaisia tietoja.

Pyhä Faro kuoli vuoden 672 tienoilla. Sekä hänen sisartaan Burgundofaraa (3.4.) että veljeään Cagnoaldia (6.9.), joka oli ensin munkkina Luxeuilissa ja sitten Laonin piispana, kunnioitetaan pyhinä.

Pappismarttyyri Neofytos (Neofit) oli alkujaan Omar-niminen komentaja arabien armeijassa. Hän oli mukana emiiri Habibin johtamalla sotaretkellä Georgiaan 600-luvun puolivälissä. Vakoillessaan pyhittäjä Šion perustamaa luostaria hän näki sen yllä suuren joukon taivaallisia enkeleitä keskellään valkopartainen vanhus, pyhittäjä Šio. Ihmeellinen näky ja munkkien enkelten kaltainen elämä saivat Omarin vakuuttumaan kristinuskon totuudesta. Kahden uskollisen palvelijansa kanssa hän otti vastaan pyhän kasteen saaden nimekseen Neofytos, mikä merkitsee vastakääntynyttä. Palvelijat saivat kristillisiksi nimikseen Kristodulos ja Kristoforos.

Neofytos jätti heti maalliset huolet ja alkoi munkiksi vihittynä kilvoitella paastossa, valvomisessa ja rukouksessa saaden Jumalalta monia armolahjoja. Pyhän elämänsä tähden hänet valittiin Urbnisin piispaksi. Kristinuskoa julistaessaan hän osoitti samanlaista rohkeutta ja intoa kuin aiemmin sotiessaan. Tämä herätti tulta palvoneissa pakanoissa vihaa pyhää piispaa kohtaan. He ottivat Neofytoksen kiinni ja kivittivät hänet kuoliaaksi. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Šion luostariin ja asetettiin sen kirkkoon alttaripöydän alle.

Pyhä Stefanos syntyi 700-luvun alussa palestiinalaisessa kylässä Aškelonin lähellä. Hän oli vielä nuori, kun hänen isänsä ja äitinsä kuolivat. Stefanos varttui setänsä Sakariaksen luona; tämä oli munkki Pyhän Sabbaksen luostarissa ja opetti hänet rakastamaan evankeliumin opettamia hyveitä. Sakarios vihki Stefanoksen munkiksi ja tämä viipyi hänen luonaan viisitoista vuotta. Enkelielämän viitan saatuaan Stefanos oli Sakariakselle kuuliainen kaikessa aivan kuin Kristukselle itselleen. Sen jälkeen Sakarias lähti igumeniksi toiseen luostariin.

Stefanos jäi Sabbaksen luostariin, jossa toimi kaksi vuotta leipurina, minkä jälkeen hän vastasi luostarin vieraista kolmen vuoden ajan. Diakonin vihkimyksen saatuaan Stefanos palveli jumalanpalveluksien kanonarkkina eli esilaulajana. Kaikissa näissä kuuliaisuustehtävissä hän kielsi oman tahtonsa niin että häntä olisi voinut luulla taivaasta laskeutuneeksi Jumalan enkeliksi. Koska itsekkyys ei enää liannut hänen tahtoaan, hän oli kypsä kilvoittelemaan yksin. Hän eli viisi vuotta keljaansa sulkeutuneena erakkona omistautuen täydellisesti rukoukseen. Hän poistui keljastaan ainoastaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan rakkauden polttamana hän vetäytyi vielä hieman kauemmaksi luostarista, jotta saisi katsella hengellisiä asioita täydessä rauhassa.

Viidentoista vuoden kuluttua hän suostui ottamaan itselleen oppilaita, joita hän ohjasi Jumalalta saamansa ymmärryksen ja erottelukyvyn avulla. Askeettisten kilvoitustensa ja kyyneltensä avulla hän saavutti autuaan himottomuuden. Siksi Jumala soi hänelle voiman tehdä ihmeitä, jotka tavanomaisen asiankulun kääntäessään koituivat hänen veljiensä parhaaksi. Rukouksillaan pyhä Stefanos karkotti pahan hengen, joka vaivasi pientä tyttöä. Kun hänen oppilaansa kärsivät janoa, hän puhkaisi erämaahan lähteen iskemällä rutikuivaa maata sauvallaan. Monia muitakin ihmeitä tehtyään pyhä Stefanos nukkui pois rauhassa maaliskuun 31. päivänä vuonna 794, kuten oli jo aiemmin ennalta nähnyt.

Pyhän Sabbaksen luostarissa eli 700-luvulla toinenkin Stefanos-niminen munkki; näiden kahden Stefanoksen elämänvaiheet onkin usein sekoitettu toisiinsa. Nuorempi Stefanos syntyi Damaskoksessa vuonna 725. Hänen isänsä oli pyhän Johannes Damaskolaisen (4.12.) veli Teodoros Mansur. Vuonna 734 kalifi karkotti Teodoroksen autiolle seudulle, jolloin Johannes palasi kotikaupunkiinsa hakemaan nuoren Stefanoksen luokseen. Pyhä Johannes vei Stefanos Nuoremman Sabbaksen luostariin huolehtien siellä hänen koulutuksestaan ja ennen kaikkea saaden hänet syventymään luostarielämään. Stefanos oli setänsä oppilaana aina tämän kuolemaan saakka kaikkiaan viisitoista vuotta. Sen jälkeen Stefanos omistautui kokonaan rukouselämään ja liturgisten hymnien laatimiseen sen mukaan kuin oli sedältään oppinut. Hän myös kirjoitti muistiin Pyhän Sabbaksen luostarin 20 marttyyrin (20.3.) kärsimykset. Arabit surmasivat heidät vuonna 796. Pyhä Stefanos antoi sielunsa Jumalalle rauhassa vuonna 807.

Pyhä Arseni oli syntyjään serbialainen. Hän ryhtyi nuorena munkiksi ja omistautui askeettisille kilvoituksille sielunsa pelastuksen tähden. Kuultuaan pyhän Savva Serbialaisen kilvoituksista hän meni tämän luokse Žičan luostariin. Pyhä Savva huomasi pian Arsenin hyveet ja nimitti hänet luostarin johtajaksi. Unkarilaisten hyökätessä Serbiaan Savva pyysi Arsenia etsimään etelästä rauhallisemman paikan piispanistuimelle. Arseni valitsi Pećin, jonne hän perusti luostarin ja rakennutti katedraalin. Kun Savva lähti ensimmäiselle matkalleen Pyhälle maalle, hän uskoi joitakin hiippakunnan asioita Arsenin hoitoon, ja toiselle matkalle lähtiessään hän luopui kokonaan piispanistuimesta. Hän nimitti Arsenin seuraajakseen ja vihki hänet piispaksi. Pyhä Savva ei enää palannut elävänä Serbiaan vaan kuoli matkalla Turnovossa Bulgariassa. Arseni vetosi kuningas Vladislaviin pyhän esipaimenen reliikkien saamiseksi Serbiaan. Sen jälkeen hän suuntasi kaiken tarmonsa Pećin hiippakunnan kehittämiseen. Elämänsä kolme viimeistä vuotta hän oli hyvin sairaana puhdistautuen murheiden ja kärsimysten kautta iankaikkisuutta varten. Hän nukkui pois Herrassa lokakuun 28. päivänä vuonna 1266.

Pyhä Athanasios, ristimänimeltään Aleksios, syntyi Adrianopolissa vuonna 1235. Hänen isänsä kuoli pian hänen syntymänsä jälkeen ja äiti kasvatti hänet. Vartuttuaan hän luki kerran pyhän Alypios Pylväskilvoittelijan elämäkertaa; tämäkin oli ollut orpo. Aleksios päätti seurata hänen esimerkkiään. Hän meni erääseen luostariin Tessalonikaan ja sai viitankantajana nimekseen Akakios. Hän ei kuitenkaan viipynyt siellä kauan, koska huomasi, että tuossa luostarissa pääasiana olivat aineelliset asiat ja kilvoitteluelämää kohtaan vallitsi välinpitämättömyys. Siksi hän siirtyi Athokselle.

Athoksella Akakios asettui Esfigmenoksen luostariin ja antautui siellä erittäin ankariin kilvoituksiin. Hän kulki aina paljain jaloin, ei pessyt koskaan päätään eikä jalkojaan. Hänellä oli vain yksi vaatekerta ja sen alla karkea jouhipaita. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli palvella veljestön ruokasalissa. Itse hän käytti ravintonaan ruoantähteitä, jotka hän tapasi syödä seisaaltaan.

Kaikki kunnioittivat ankarasti kilvoittelevaa nuorta munkkia. Tämä häiritsi häntä, ja niin hän käytti hyväkseen tilaisuuden lähteä pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Käytyään rukoilemassa pyhillä paikoilla hän vietti jonkin aikaa yksinäisessä keljassa Latrosvuorella. Sieltä hän meni vastapäätä Konstantinopolia sijaitsevalle Auksentioksen vuorelle, jossa asui tuohon aikaan monia tunnettuja kilvoittelijoita. Lopulta hän asettui Galesiosvuoren Pyhän Lasaroksen luostariin. Palveltuaan veljiä luostarin töissä kahdeksan vuotta hän sai vihkimyksen suureen skeemaan ja uudeksi nimekseen Athanasios. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi ja papiksi ja hänestä tuli luostarin kirkon hoitaja.

Athanasioksella oli tapana tulla kirkkoon rukoilemaan jo aamuyöstä ennen jumalanpalveluksen alkua. Kerran kun hän rukoili kyyneleitä vuodattaen Kristuksen ikonin edessä, hän kuuli ikonista äänen: ”Athanasios, koska rakastat minua, panen sinut paimentamaan omaa kansaani.”

Palveltuaan kymmenen vuotta kirkonhoitajana Athanasios alkoi kaivata elämää yksinäisyydessä. Niinpä hän meni jälleen Athokselle ja asettui siellä yksinäiseen paikkaan. Jokin koettelemus kohtasi kuitenkin häntä Athoksellakin, ja niin hän siirtyi sieltä pois Ganosvuorelle. Pian hänen luokseen kerääntyi muitakin kilvoitteluelämää rakastavia, jotka hän otti vastaan iloiten ja kasvatti heistä Pyhän Hengen armolahjojen valittuja vastaanottajia. Heidän joukossaan oli myös naisia, joille hän perusti oman luostarin ja toimi itse sen hengellisenä isänä. Athanasioksen maine ulottui aina Konstantinopoliin saakka.

Kirkko oli noihin aikoihin heikentynyt ja hajallaan latinalaismielisten keisari Mikael VIII:n (k. 1282) ja patriarkka Johannes Bekkoksen aiheuttamien erimielisyyksien vuoksi. Niinpä keisari Andronikos Paleologos kuullessaan Athanasioksen hyveistä lähetti hänen luokseen piispadelegaation pyytämään häntä ryhtymään patriarkaksi. Athanasios muisti Pyhän Lasaroksen luostarissa näkemänsä näyn eikä uskaltanut kieltäytyä. Hän nousi patriarkan istuimelle lokakuun 14. päivänä 1289.

Patriarkkana Athanasios jatkoi askeettista rukouselämäänsä niin kuin ennenkin. Hän ryhtyi vapauttamaan kirkkoa korruptoituneista ja ovelista miehistä, jotka olivat syynä vallitsevaan epäjärjestykseen, ja velvoitti piispat pysymään omissa hiippakunnissaan. Hänen uudistusyrityksiään kuitenkin vastustettiin, niin kuin odotettavissa olikin. Niinpä hän erosi tehtävästään vuonna 1293 tahtoen mieluummin luottaa Jumalaan kuin kuluttaa itsensä loppuun hedelmättömässä kamppailussa pahantahtoisten ihmisten kanssa. Hän palasi yksinäisyyteen, jossa jatkoi rukouskilvoitustaan kaikkien edestä.

Athanasioksen seuraaja patriarkka Johannes oli hyväntahtoinen ja nöyrä mies, mutta hänellä ei ollut Athanasioksen tarmokkuutta eikä hän kyennyt rauhoittamaan kirkollisia oloja. Niinpä keisarin ei auttanut muu kuin kutsua Athanasios takaisin patriarkan istuimelle.

Toisella patriarkkakaudellaan Athanasioksen toiminta oli entistäkin hedelmällisempää. Rukouksen armo oli yksinäisyydessä valaissut hänet ja hän oli koonnut hengellisiä aarteita. Hän oli väsymätön ortodoksisuuden opettaja ja lempeä ja huolehtivainen nälänhädästä kärsivien kaupunkilaisten paimen. Hän itse huolehti ruoan ja vaatteiden jakelusta ja pani pystyyn komitean, jonka tehtävänä oli määritellä elintarvikkeiden hinnat. Mutta tietyt pahansuovat henkilöt, jotka vastustivat kaikkia pyhän patriarkan hyviä ponnisteluja, saivat aikaan, että hänen oli erottava vielä toisenkin kerran.

Näin pyhä Athanasios saattoi omatunto puhtaana luopua kaikista maallisista huolista ja omistautua loppuelämäkseen lukuisten oppilaittensa hengelliseen ohjaamiseen. Jumala soi hänelle selvänäkemisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Häneltä on säilynyt kirjeitä, joissa hän kehottaa keisaria ja kansaa katumukseen, jotta turkkilaisten vakaa eteneminen pysähtyisi. Hän täytti 80 vuotta vuonna 1315 ja ymmärsi, ettei hänellä ole enää paljon elinaikaa jäljellä. Hän kutsui luokseen oppilaansa antaakseen heille viimeiset ohjeet. Hän kehotti heitä harjoittamaan kolmea perushyvettä, nöyryyttä, ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja viettämään koko elämänsä ankarassa pidättyvyydessä ja vastustamaan joka hetki sydämeen pyrkiviä himokkaita ajatuksia. Sen jälkeen hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen haudallaan alkoi pian tapahtua runsaasti ihmeitä. Kirkko vahvisti hänen kunnioituksensa ja julisti hänet pyhäksi vuonna 1368.

Tätä Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla kilvoitellutta Nestoria nimitetään ”lukutaidottomaksi” erotukseksi aiemmin samassa luostarissa kilvoitelleesta Nestor Kronikoitsijasta (27.10). Nestor ei osannut lukea, mutta Jumala opetti hänelle taivaallista viisautta, niin että hän rukoillessaan näki enkeleitä ja sai tietää ennalta oman kuolinhetkensä.

Paraskeva oli salamaniskuun kuolleen pyhän Artemi Verkolalaisen (20.10.) sisar, joka varttui hurskaudessa perheeseen kohdistuneesta halveksunnasta huolimatta. Artemin maatumattoman ja ihmeitätekevän ruumiin löydyttyä Paraskeva vetäytyi tuntemattomaan paikkaan välttääkseen huomiota. Vuonna 1619 Novgorodin metropoliitta tarkasti pyhän Artemin reliikit ja vahvisti hänen kunnioittamisensa. Samana vuonna löydettiin Piriministä Pyhän Georgioksen kirkosta taivaallisen hyvää tuoksua levittävät neidon pyhäinjäännökset. Pyhittäjä Paraskeva ilmestyi hurskaalle kristitylle miehelle mainiten nimensä ja ilmoittaen, että oli kyse hänen jäännöksistään. Hän kehotti miestä tulemaan kirkkoon, jossa tämä parantuisi sairaudestaan. Tämän jälkeen pyhäinjäännösten äärellä tapahtui monia parantumisia, ja paikalle rakennettiin rukoushuone pyhän Paraskevan kunniaksi.

Pyhittäjä Job oli hurskaan ja jalosukuisen perheen poika Galitsiasta Karpaattien ja Dnestrjoen väliltä. Jo hyvin nuorena hän kiinnostui hengellisistä asioista, ja kymmenvuotiaana hän meni Ugornitskan luostariin pyytäen päästä veljestöön. Kahden vuoden kuluttua igumeni vihki hänet munkiksi veljestön yksimielisellä suostumuksella. Job eli luostarissa kuin enkeli ollen nuoresta iästään huolimatta kaikille hyveellisen elämän esimerkkinä. Hän omisti kaikki vapaat hetkensä hengelliseen lukemiseen ja tuli pian tunnetuksi rakkaudestaan rukoukseen. Igumenin vaatimuksesta hänet vihittiin pappeuteen heti hänen tultuaan täysi-ikäiseksi.

Ortodoksisuuden hartaana puolustajana tunnetun Ostrogin ruhtinaan Konstantinin pyynnöstä Job siirrettiin Dubeniin Pyhän Ristin luostariin, missä veljestö valitsi hänet igumenikseen. Siellä Jobin tehtäväksi tuli puolustaa ortodoksisuutta uniaattien vaikutusta vastaan. Saamallaan opettamisen lahjalla hän pyrki vahvistamaan veljestössään evankeliumien mukaista elämää huolehtien samalla hengellisen kirjallisuuden levittämisestä.

Johdettuaan luostaria yli kaksikymmentä vuotta Job lähti sieltä salaa noin vuonna 1600 paeten ihmisten kiitosta ja ylistystä. Hän vetäytyi läheiselle erakkomunkkien asuttamalle Potšajevin luostarivuorelle, joka oli tullut tunnetuksi ihmeitätekevästä Jumalanäidin ikonistaan. Pian yhteisö päätettiin muuttaa yhteiselämään perustuvaksi kinobialuostariksi ja munkit joutuivat valitsemaan keskuudestaan igumenin. Job oli salannut heiltä arvonsa, mutta ei pystynyt pitämään piilossa hengellisiä lahjojaan, joten valinta osui häneen.

Potšajevissa Job joutui jälleen puolustamaan ortodoksisuutta sekä uniaattien että protestanttien ahdistelua vastaan. Valistustyön kehittäminen kirjapainon avulla ja hänen oma kristillinen kilvoittelunsa olivat hänen aseensa tässä taistelussa. Hänen aikanaan luostari kasvoi, sillä monet halusivat päästä kilvoittelemaan hengellisesti kokeneen igumenin johdolla. Eräs vihamielinen protestantti yritti hajottaa veljestön estämällä sitä käyttämästä ainoata kylässä olevaa kaivoa. Mutta rukoiltuaan apua Jumalanäidiltä pyhittäjä Job antoi kaivaa luostarille oman kaivon ylös vuorelle.

Suurta luostaria johtaessaan ja kirkollisia asioita hoitaessaan pyhittäjä Job jatkoi myös sisäistä, ihmisten katseilta salattua kilvoitteluaan. Skeemamunkin asun alla hän piti jouhipaitaa ja kantoi kilvoituskahleita. Päivisin hän osallistui luostarin töihin, mutta yöllä hän vetäytyi vuorella olevaan syvään luolaan. Siellä hän saattoi viettää joskus parikin vuorokautta ruokanaan vain kyyneleet. Kerran hänen rukoillessaan luolan valaisi ihmeellinen valo, joka sai hänen oppilaansa Dosifein kaatumaan pelosta maahan.

Jatkuva rukouksessa seisominen sai Jobin jalat turpoamaan ja niihin aukeni luut paljastavia haavoja. Puheissaan Job oli nöyrä, eikä hänen kuultu koskaan lausuvan kiivasta sanaa. Kerran yöllä hän tavoitti luostarin puimahuoneesta miehen, joka oli varastamassa vehnää. Mies lankesi peloissaan maahan, mutta Job ei moittinut häntä sanallakaan vaan nosti pudonneen vehnäsäkin uudelleen miehen harteille ja neuvoi häntä olemaan toiste tekemättä mitään vastaavaa.

Lokakuussa vuonna 1651 pyhittäjä Job sai ylhäältä ilmoituksen lähenevästä kuolemastaan. Lokakuun 28. päivänä hän hyvästeli veljet toimitettuaan viimeisen liturgiansa ja siirtyi rauhassa tästä ajallisesta elämästä iankaikkiseen autuuteen sadan vuoden ikäisenä.

Seitsemän vuoden kuluttua pyhittäjä Job ilmestyi unessa Kiovan metropoliitalle Dionisille sanoen: ”Ilmoitan sinulle, esipaimen, että Jumala haluaa sinun kauttasi nostaa luuni haudasta.” Uni toistui kolmesti, minkä jälkeen metropoliitta kiiruhti papiston kanssa Potšajeviin. Pyhittäjän reliikit nostettiin haudasta maatumattomina ja sanomattoman hyvää tuoksua levittävinä ja kannettiin juhlallisesti kirkkoon. Samalla tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Angelis, hänen veljensä Manuel ja heidän serkkunsa Georgios ja Nikolas elivät Kreetalla 1800-luvun alussa. Saari oli turkkilaisten hallinnon alainen, ja monien muiden maanmiestensä tavoin nämä neljä talonpoikaa olivat salakristittyjä. Virallisesti heillä oli turkkilaiset nimet ja näennäisesti he noudattivat islamilaisia tapoja, mutta todellisuudessa he pysyivät uskollisina pyhän ortodoksisen kirkon perinteille. Vuosien 1821–1824 itsenäisyyssodassa he osallistuivat taisteluun turkkilaisia vastaan. Egyptiläisten avulla turkkilaiset ottivat saaren takaisin omaan hallintaansa, mutta nelikko ei enää arkaillut tunnustaa uskoaan julkisesti. Turkkilaiset veronkantajat lähetettiin heti taistelujen päätyttyä kyliin keräämään kristityille määrättyä erityisveroa. Tämä nelikko, jota kaikki olivat luulleet muslimeiksi, meni muiden kristittyjen mukana maksamaan kyseistä uskontoveroa. He julistivat olleensa kristittyjä koko ikänsä ja odottavansa vain, että saisivat yhtyä Kristukseen marttyyrikuolemassa. ”Kristityiksi me olemme syntyneet ja kristittyinä me kuolemme.”

Angelis, Manuel, Georgios ja Nikolas vangittiin kesällä ja heitä pidettiin Rethymnonin vankilassa lokakuuhun asti. He olivat kahleissa ja heitä hakattiin kettingeillä. Heidän uskonsa osoittautui kuitenkin rautaakin lujemmaksi. Lokakuun 27. päivänä vuonna 1824 Mehmet Pašan viranomaiset antoivat seuraavan ilmoituksen: ”Huomenna teloitetaan neljä vääräuskoista suuren portin luona. Luvassa on mielenkiintoisia tapahtumia, ennen muuta useita klovneja. Kaikki kaupat ovat kiinni esityksen ajan ja siihen osallistuvat niin turkkilaiset kuin kreikkalaisetkin.”

Marttyyrit mestattiin lokakuun 28. päivänä jokaisen toistellessa huulillaan viimeiseen asti yksinkertaista rukousta Kyrie eleison, Herra armahda. Näin he antoivat pois päänsä pelastaakseen sielunsa.

Marttyyrien ruumiit jäivät teloituspaikalle kolmeksi päiväksi. Niistä hohti valoa, mikä oli erehtymätön merkki heidän pyhyydestään. Lopulta hurskaat kristityt kokosivat pyhät jäännökset, ja siitä lähtien niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä. Marttyyrien kunniaksi laadittiin useita hymnejä ja rukouspalveluksia jo vuosien 1852 ja 1888 välillä. Heidän pyhyytensä vahvistettiin kirkollisesti vuonna 1977.

Autuas Feofil, maallikkonimeltään Tuomas, syntyi papin perheeseen Kiovan läänissä vuonna 1788. Hänellä oli kaksoisveli Kallinik. Veljekset syntyivät terveinä, mutta Tuomas ei suostunut imemään rintaa, mikä sai äidin suhtautumaan häneen kylmästi. Taikauskoisten naapureiden puheet pahensivat asiaa, äiti alkoi inhota lasta ja käski palvelustytön heittää puolivuotiaan pojan Dnepriin. Tyttö heitti lapsen kahdesti jokeen ja kaksi kertaa aallot kantoivat tämän takaisin rannalle. Hämmästyneenä tyttö palasi kotiin kertomaan Jumalan tekemästä ihmeestä. Silloin raivostunut äiti päätti itse hukuttaa lapsen heittämällä tämän vesimyllyn pyörän alle. Kaitselmus puuttui jälleen asiaan: myllynpyörä pysähtyi äkisti, ja mylläri pelasti pojan ja otti tämän huostaansa. Eräs varakas lapseton talonpoika adoptoi Tuomaksen, mutta hyväntekijä kuoli pian ja poika jäi paikallisen papin hoiviin. Tuomaksen ollessa seitsemänvuotias pappikin kuoli, ja Tuomas vietiin Kiovan Veljestön (Bratskin) luostariin, jossa hänen setänsä oli munkkina.

Luostarissa toimi hengellinen koulu, jonka oppilaaksi Tuomas otettiin. Hän oli lahjakas mutta ei ollut kiinnostunut jatkamaan opintojaan, vaan halusi omistautua kokonaan rukoukselle. Setänsä kuoltua hän toimi jonkin aikaa lukijana ja kirkonpalvelijana maalaisseurakunnissa, kunnes palasi Bratskin luostariin kuuliaisuusveljeksi vuonna 1812. Hänet vihittiin munkiksi vuonna 1821 ja diakoniksi seuraavana vuonna. Alttaripalvelukseen vihittynä hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi niin ankarasti, että saattoi olla kolme päivää syömättä mutta oli silti aina valmis auttamaan ja palvelemaan veljiä. Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1827 hänet nimitettiin luostarin taloudenhoitajaksi. Huomattuaan, että raskaan kuuliaisuustehtävän velvollisuudet häiritsivät rukousta, hän pyysi vapautusta tehtävästä ja siunausta vetäytyä kilvoittelemaan luoliin. Anomus hylättiin, minkä jälkeen hän päätti aloittaa erikoisen kilvoittelun houkkana Kristuksen tähden. Vuonna 1834 hän korkeimpia kilvoituksia kaivaten vihkiytyi suureen skeemaan ja sai uudeksi nimekseen Feofil.

Iloiten autuas Feofil lähti kulkemaan kapeaa ja murheiden täyttämää tietä. Hän vältti läheistä yhteydenpitoa kenenkään kanssa ja sulki sielunsa temppelin kokonaan maailmalta. Silmät alas luotuina hän kulki keljasta kirkkoon ja takaisin jättämättä väliin ainoatakaan jumalanpalvelusta. Kirkossa hän seisoi eteisessä tai ulko-ovella hievahtamatta palveluksen loppuun asti. Skeemamunkin päähineensä hän päällysti kauttaaltaan tilkuilla ja rievuilla ja käytti sitä kuolemaansa asti. Hän ei ylipäätään välittänyt ulkonäöstään, vaan koristi sen sijaan sieluaan lakkaamattomalla sisäisellä rukouksella. Lähtiessään kirkkoon hän saattoi pukea mantian suoraan pellavaisen aluspaidan päälle ja kulkea rinta paljaana. Aamulla hän tuli kirkkoon ennen palveluksen alkua ja otti usein tehtäväkseen heksapsalmien lukemisen. Luettuaan vähän aikaa liikuttuneella mutta hyvin hiljaisella äänellä hän saattoi äkkiä sulkea kirjan ja siirtyä syrjään lukijan paikalta jättäen jälkeensä hämmennystä ja häiriötä. Toisinaan hän säntäsi kirkkoon suuren ylistysveisun tai kerubiveisun aikana, tunkeutui ihmisiä tönien kuninkaanovien eteen ja polvistui rukoilemaan kovalla äänellä. Joka päivä hän otti lupaa kysymättä jonkin rannalla olevista veneistä, souti Dneprin poikki vastarannalla olevaan metsään ja rukoili siellä yksinään tuntikausia.

Kansa piti Feofilia valittuna astiana, ja uskovien joukko seurasi häntä kaikkialle. Akatemian johto ja toiset veljet eivät sen sijaan välittäneet häiriötä tuottavasta resuisesta munkista. Huomattuaan herättävänsä pahennusta Feofil alkoi viettää kaiket päivät metsässä ja palasi luostariin vasta illan koittaessa, mutta uskovien joukko odotti häntä rannalla ja saattoi keljaan toivoen saavansa kuulla häneltä opetuksen sanan. Hänen valaistuneet kasvonsa todistivat sielun puhtaudesta ja lakkaamattomasta sisäisestä rukouksesta. Väsyneenä luostarin vilkkaaseen elämään ja kohtaamaansa vastustukseen hän siirtyi kilvoittelemaan erään tuttavansa puutarhaan ja ennusti, että sinne tulisi syntymään nunnaluostari.

Vuonna 1844 Feofil pyysi siirtoa Bratskin luostarista Kiovan luolaluostariin, mutta sen sijaan hänet lähetettiin Kiovan lähelle Golosejevon erakkolaan. Mutta niin kuin lamppua ei voi panna vakan alle, niin autuas Feofil veti puoleensa uskovia, jotka tulivat sankoin joukoin etsimään häneltä ohjausta. Maallista kunniaa karttaakseen hän enensi entisestään houkan kilvoitustaan. Erakkolan johtajat antoivat hänestä ristiriitaisia lausuntoja ja metropoliitta vaati selvitystä hänen käytöksestään.

Vuonna 1849 autuas Feofil siirrettiin Kitajevon erakkolaan, joka myös sijaitsi vähän matkan päässä Kiovasta. Paikan syrjäisestä sijainnista johtuen hän löysi sieltä yksinäisyyden autuuden, mutta samalla hän jatkoi ja jopa enensi kilvoitustaan, jolla hän pyrki vetämään päälleen ihmisten vihan ja ylenkatseen. Hän saattoi karkottaa luotaan vieraat, jotka tulivat kyselemään neuvoja maallisiin asioihin eivätkä etsineet ainoaa tarpeellista, sielun pelastusta. Joskus hän levitti tervaa keljansa kynnykselle tai ojensi vieraiden suudeltavaksi lannalla töhrityn kätensä. Hänen keljansa oli täynnä sekalaista tavaraa ja pyhiinvaeltajien tuomia elintarvikkeita, joita hän jakoi köyhille. Kysyttäessä syytä tähän epäjärjestykseen ja sotkuun hänellä oli tapana vastata, että se muistuttaa häntä hänen omassa sielussaan vallitsevasta epäjärjestyksestä. Toisinaan hän keräsi riepuun koko joukon matoja, etanoita ja torakoita ja levitti ne kirkon lattialle saattaen kirkonhoitajan raivoihinsa. Feofil otti tämän sadattelut ja herjaukset vastaan rauhallisesti seisten hiljaa kädet ristissä rinnallaan.

Keljassaan Feofil luki ulkomuistista psalmeja ja rukouksia neuloen samalla sukkia tai kutoen pellavakangasta ikonimaalareiden käyttöön. Hän teki lukemattomia maahankumarruksia ja soi ruumiilleen äärimmäisen vähän lepoa. Joskus hän lepäsi nojaten selkänsä seinää vasten, joskus taas torkkui uuninpankolla asetettuaan halon sen poikki tai levähti kapealla penkillä, jolta hän putosi lattialle heti jos sattui nukahtamaan. Hän söi hyvin vähän. Keskiviikkoisin ja perjantaisin hän nautti vain hunajalla makeutettua vettä. Kaiken trapesasta saamansa ruoan hän sekoitti yhteen astiaan sanoen, että elämässäkin katkera, hapan ja suolainen on sekaisin makean kanssa ja kaikki on otettava vastaan.

Feofil tunsi suurta myötätuntoa eläimiä kohtaan. Kesytettyään rukouksellaan hurjistuneen härän, jota omistaja ei kyennyt käsittelemään, hän pani sen vetämään kärryä, jolla hän matkasi luostarista Kiovaan. Härkä kulki kuuliaisesti ilman suitsia tai ruoskaa minne Feofil käski ja vältteli huolellisesti kuoppia, niin että pyhä saattoi rauhassa lukea Psalttaria tai polvistua rukoukseen kärryssä olevan analogin eteen. Kaupungissa kauppiaat kiirehtivät Feofilin nähdessään heittämään kärryihin myynnissä pitämiään tavaroita, sillä he tiesivät sen takaavan heille asiakkaita ja kaksinkertaiset ansiot. Feofil puolestaan jakoi saamansa lahjat heti köyhille, ja usein väkijoukko seurasi hänen kärryjään.

Jos luostariin tuli vieraita pelastusta etsimään, Feofil otti heidät mielellään vastaan ja antoi lyhyitä neuvoja, jotka hän usein esitti vertauskuvallisesti, tai jonkin erikoisen esineen, joka sittemmin osoittautui profeetalliseksi merkiksi. Tapa, jolla hän otti vastaan synnintunnustuksia, oli erikoinen. Hän ei kysellyt katuvalta mitään, vaan asetti kätensä tämän päälle ja paljasti katse taivaaseen suunnattuna kaikki tämän salaiset synnit sillä seurauksella, että henkilö pelkoa ja häpeää täynnä puhkesi vilpittömän katumuksen kyyneliin.

Usein pyhä mies vetäytyi ihmisiä paeten metsään, missä hän vietti kaiket päivät rukoillen polvillaan kannon päässä tai ahtautuneena onttoon tammen runkoon, jonne hän oli ripustanut ristin ja lampukan. Kesällä hän saattoi kulkea metsässä täysin alastomana kuin uusi Aadam alttiina sääskien ja hyönteisten puremille.

Pyhän käytös ja ihmisten häntä kohtaan tuntema arvostus herättivät vastustusta luostarin johtajassa, joka lähetti jatkuvasti valituksia metropoliitta Filaretille (19.11). Nöyrä ja luostarimielinen metropoliitta teki parhaansa hillitäkseen Feofilin käytöstä, mutta sai häneltä vastaukseksi vain Raamatun sitaatteja. Metropoliitta oppi todella arvostamaan Feofilia vasta saatuaan erään veljen kautta kuulla pyhän oman selityksen sille, miksi hän ei liturgian aikana toimi käsikirjan ohjeiden mukaan eikä seuraa muiden pappien toimintaa. Hän näki ristinmuotoisen valonsäteen laskeutuvan palvelusta toimittavien pappien ylle ja enkelien lentelevän pyhien lahjojen ympärillä kolmipyhäveisua laulaen. Näky sai hänet unohtamaan itsensä ja kaiken ympärillä olevan ja uppoutumaan sen katselemiseen.

Vuonna 1844 Feofil ennusti Lavrassa, Kiovan luolaluostarissa, sattuneen tulipalon, minkä jälkeen metropoliitta kutsui hänet ja vanhus Parfenin (25.3.) asumaan luokseen Golosejevoon piispalliseen maaseutuasuntoon. Mutta Feofil teki itsensä sielläkin niin epäsuosituksi, että piispa antoi hänelle pian siunauksen palata Kitajevoon.

Pyhä mies oli kuin Vanhan testamentin profeetta, jonka kaikki sanat ja teot saivat profeetallisen merkityksen. Hänestä tuli yhä kuuluisampi, vaikka hän itse ponnisteli halventaakseen itseään ihmisten silmissä. Kiovan seudulla tuskin solmittiin avioliittoa, jolle ei olisi etukäteen pyydetty pyhän siunausta. Hän oli köyhien auttaja ja harhaan joutuneiden opastaja. Hänestä tuli niin kuuluisa, että tsaari Nikolai I tuli Kiovassa vierailunsa aikana metropoliitan kanssa tapaamaan häntä tiedustellakseen suunnitteilla olevan Krimin sodan lopputulosta. Jo matkalla he tapasivat pyhän, joka makasi verissään ja pitkin pituuttaan muurahaispesän päällä ruumis kauttaaltaan muurahaisten peitossa. Venäjän raskaiden tappioiden ja epäonnisen Sevastopolin taistelun (1854) jälkeen metropoliitta ymmärsi, että muurahaiset olivat tarkoittaneet vihollisten liittoa Venäjää vastaan.

Vuonna 1853 ikääntynyt ja kilvoitusten uuvuttama Feofil siirrettiin Golosejevoon, mutta metropoliitan määräyksestä hän palasi pian Kitajevoon viettämään siellä maanpäällisen vaelluksensa viimeiset kuukaudet. Hän ei luopunut askeettisista kilvoituksistaan sairauden tähden. Lauantaisin hän meni Lavraan toimittamaan akatistoksen Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin edessä. Hän oli nyt helpommin lähestyttävä ja vähemmän arvoituksellinen neuvoissaan ja pyysi luokseen tulevia rukoilemaan ”löyhkäävän” Feofilin puolesta.

Lokakuussa Feofil lopetti syömisen. Ilmoitettuaan kuolinpäivänsä ja annettuaan ohjeet hautausta varten hän kokosi voimansa vieraillakseen köyhän lesken luona ja parantaakseen tämän kuolemaisillaan olevan tyttären. Palattuaan luostariin hän nautti pyhän ehtoollisen, kehotti oppilaitaan siivoamaan keljan, sytyttämään tulen uuniin ja polttamaan suitsuketta. Sillä välin hän itse istuutui penkille kahden palavan kynttilän väliin ja tarttui käsiristiin, jolla hän tapasi siunata pyhiinvaeltajia. Sitten hän lähetti yhden oppilaistaan igumenin luo kehottaen soittamaan kuolinkelloja. Autuaan Feofilin vierelle jäänyt oppilas näki keljan katon nousevan ylös ja taivaan ikään kuin avautuvan ottamaan vastaan pyhän miehen sielun. ”Herra, Sinun käsiisi annan henkeni”, vanhus huokaisi ja jätti sielunsa Jumalan haltuun. Tämä tapahtui vuonna 1853.

Suuri joukko uskovia kokoontui hautajaisiin, mutta vain harvat itkivät, sillä kaikki ymmärsivät, että autuas Feofil oli päässyt vanhurskasten asuntoihin. Tuosta päivästä tähän asti autuas Feofil ei ole lakannut osoittamasta myötätuntoa Kiovan asukkaita ja Lavran pyhiinvaeltajia kohtaan. Ukrainan kirkko julisti autuaan Feofilin pyhäksi vuonna 1993.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.