21.10.2019

Sävelmä
2. säv.

pt. Hilarion Suuri (+ 371)

pt:t Feofil ja Jaakob Omutšalaiset, Karjalan pyhät (+ n. 1412)

pt. Ilarion Peipsijärveläinen (+ 1476)

Epistola
2. Kor. 9:2–11 (Hilarion)
Fil. 2:12–16a

2. Kor. 9:2–11

2 Tiedänhän teidän halukkuutenne. Olen kehunut teitä sen vuoksi makedonialaisille ja kertonut, että Akhaiassa asia on hoidettu jo viime vuonna. Teidän intonne on saanut täälläkin useimmat liikkeelle. 3 Lähetän nyt veljet matkaan varmistaakseni, etten ole turhaan kehunut teitä tässä asiassa vaan että te olette valmiita, niin kuin olen sanonut. 4 Joutuisihan meidän luottamuksemme häpeään, teistä itsestänne puhumattakaan, jos sinne tulisi joitakin makedonialaisia minun kanssani ja he tapaisivat teidät valmistautumattomina. 5 Siksi pidin välttämättömänä kehottaa näitä veljiä lähtemään teidän luoksenne ennen meitä ja järjestämään lupaamanne lahjan etukäteen kuntoon, niin että se olisi valmiina ja olisi runsas eikä kitsas. 6 Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. 7 Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. 8 Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. 9 Onhan kirjoitettu: -- Hän jakelee, hän antaa köyhille, hänen hyvyytensä kestää ikuisesti. 10 Hän, joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. 11 Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Fil. 2:12–16a

12 Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. 13 Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. 14 Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, 15 jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, 16 kun pidätte esillä elämän sanaa.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Hilarion Suuri)
Luuk. 10:22–24
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 10:22–24

Herra sanoi:  22 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa." 23 Jeesus kääntyi opetuslastensa puoleen ja sanoi heille erikseen: "Autuaat ne silmät, jotka näkevät sen, mitä te näette! 24 Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet."

Päivän synaksario

21.10.

Pyhä Asterius palveli pappina Roomassa pyhän paavi Calixtuksen (14.10.) alaisuudessa. Kun Calixtus surmattiin uskonsa tähden, Asterius hautasi hänet salaa. Tämän tultua ilmi Asterius heitettiin keisari Aleksanteri Severuksen määräyksestä Tiberjokeen Ostiassa vuonna 222. Kristityt löysivät hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Ostiaan. Haudan päälle rakennettiin myöhemmin katedraali.

Pyhä Sokrates eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hän toimi pappina Ankarassa ja nautti hartautensa ja intonsa ansiosta suurta kunnioitusta kristittyjen keskuudessa. Kerran hän meni pakanatemppeliin jonkun epäjumalan juhlana ja närkästyi näkemästään niin, että kaatoi alttarin epäjumalanpatsaineen ja uhreineen. Raivostuneet epäjumalanpalvelijat mestasivat hänet. Hänen kanssaan saman juhlan aikana mestattiin myös pyhä Teodote (17.9.).

Pyhät marttyyrit Gaios, Dasios ja Zotikos olivat sotilaita Bitynian Nikomedeiassa. Kun pakanoilla oli suuri juhlapäivä, nämä kolme menivät vainoa pelkäämättä epäjumalien alttarille ja kaatoivat jumalpatsaat. Heidät pidätettiin välittömästi ja tuomittiin jumalien pilkkaamisesta. Tuomari määräsi heille monenlaisia kidutuksia. Heidän nahkaansa hierrettiin ja lihaansa raastettiin. Lopuksi heidän kaulaansa sidottiin kivet ja heidät heitettiin mereen. Nämä kolme iäti muistettavaa marttyyria kuolivat hukkumalla vuoden 303 tienoilla. Samaan aikaan heidän kanssaan surmattiin vielä kaksitoista muuta marttyyria.

Hilarion Gazalainen syntyi Thabathan kylässä Gazan eteläpuolella vuonna 293 ei-kristittyyn perheeseen. Hän lähti nuorena opiskelemaan Aleksandriaan ja tutustui siellä kristittyihin ja evankeliumin sanomaan. Pian hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Kuultuaan paljon pyhästä Antonioksesta Hilarion lähti erämaahan saadakseen tavata hänet. Antonioksen nähtyään Hilarionin oli tunnustettava, että tämä oli todellisuudessa vielä mainettaankin ihmeellisempi. Hilarion jäi Antonioksen luokse monien muiden kanssa, vaikka oli vasta viidentoista.

Hilarion viipyi Antonioksen luona pari kuukautta. Autiomaassa alkoi tungeksia niin paljon ihmisiä tavoittelemassa pyhän Antonioksen siunausta ja vaivoistaan parantumista, että hiljainen rukous alkoi jo häiriintyä. Antonios päätti siirtyä syvemmälle autiomaahan. Hän antoi karkean jouhipaitansa ja nahkaisen päällysviittansa Hilarionille ja siunasi hänet paluumatkalle. Hilarionin oli määrä aloittaa yksinäinen kilvoitus Maiuman autiomaassa Gazan lähistöllä, meren tuntumassa.

Kotipaikalleen palattuaan Hilarion sai tietää vanhempiensa kuolleen. Hän jakoi koko perintöosansa veljilleen ja köyhille ja alkoi sitten maallisista siteistä vapautuneena harjoittaa kilvoituselämää. Satunnaisia ryöväreitä lukuun ottamatta Maiuman autiomaassa ei liikkunut ihmisiä. Hilarion piti tapanaan vaellella paikasta paikkaan. Nuoruuden himot tukahduttaakseen hän söi joka päivä vain viisitoista viikunaa auringonlaskun jälkeen. Päiväsaikaan Hilarion rukoili ja veisasi psalmeja samalla kun muokkasi kuivaa maata, joka ei tuottanut mitään ylimääräistä myytäväksi kelpaavaa.

Paholainen kiusasi nuorta Hilarionia samalla tavalla kuin pyhää Antoniosta ilmestyen villieläinten hahmossa, nostattaen selittämättömiä ääniä ja yrittäen pelotella häntä. Nuorukainen kuitenkin torjui hyökkäykset ristinmerkillä ja alkoi vähitellen itse käydä hyökkäykseen Kiusaajaansa vastaan. Hilarion asui neljä vuotta pienessä ruokomajassa. Sitten hän rakensi matalan keljan, joka muistutti enemmän hautaa kuin taloa.

Hilarion lepäsi paljaalla kovalla lattialla ja käytti yhtä ja samaa viittaa niin kauan kuin se kesti. Hän peseytyi ja leikkasi hiuksensa ainoastaan pääsiäispäivänä, mutta ei koskaan pessyt Antoniokselta saamaansa nahkaista viittaa. Kirjoituksia lukiessaan hän oppi koko Raamatun ulkoa. Hän lausui sanoja seisten pelon vallassa ikään kuin Jumala olisi ollut näkyvästi läsnä.

20-vuotiaana Hilarion käytti ruoakseen pelkkiä kylmässä vedessä liotettuja linssejä, ja kolmen vuoden kuluttua vaihtoi ne pelkkään leipään ja suolaan. 26-vuotiaana hän alkoi syödä pelkkiä villikasveja, ja taas kolmen vuoden kuluttua hänen päivittäiseksi ruokavaliokseen vaihtui 170 grammaa ohraleipää ja hiukan kasviksia ilman öljyä. Sairastuttuaan ja oltuaan menettää näkönsä hän alkoi käyttää öljyä, mutta ei lisännyt leivän määrää, vaikka näki ruumiinsa heikkenevän ja luuli kuoleman jo lähestyvän. Hilarion noudatti sääntöään kuolemaansa asti. Hän ei syönyt ennen auringonlaskua eikä huojentanut paastoaan juhlien takia tai sairauksiin vedoten.

Kilvoitukset Jumalan rakkauden tähden avasivat Hilarionin sydämen katselemaan taivaallisia salaisuuksia, ja Jumalan armo varjosi hänen ruumiinsa antaen hänelle voiman tehdä ihmeitä uskovaisten rohkaisuksi. Hän paransi sairaita ja vapautti pahojen henkien vaivaamia.

Pyhä Hilarion oli vasta 22 vuoden ikäinen, kun hänestä puhuttiin jo Palestiinassa, Egyptissä ja Syyriassa asti. Uskovia alkoi vaeltaa hänen luokseen, ja monet halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen kanssaan. Tätä voidaan pitää luostarielämän alkuna Pyhällä maalla, sillä alueella ei tuohon aikaan vielä ollut luostareita. Hilarion oli siis Palestiinalle sitä mitä Antonios Egyptille. He pitivät yhteyttä olemalla kirjeenvaihdossa. Pyhä Antonios sanoi luokseen tuleville gazalaisille: ”Miksi näette turhaan vaivaa tulemalla tänne saakka, kun teillä on poikani Hilarion omassa maassanne?” Pyhän Hilarionin ympärille kertyi varsin pian noin 2000 oppilasta, jotka pitivät häntä isänään ja ohjaajanaan. Kerran vuodessa hän vieraili jokaisen yhteisön luona ja huolehti heidän tarpeistaan.

Monet kääntyivät kristityiksi pyhän Hilarionin vaikutuksesta. Hän saarnasi mieluummin elämällään kuin sanoillaan, mutta kävi toisinaan Lounais-Palestiinan kylissä ja Lodin kaupungissa tapaamassa uskovia, ja silloin hän opetti myös ulkopuolisia ja levitti sanomaa Kristuksesta. Monet tulivat erämaahan nähdäkseen hänet, ja hän kastoi itse suuren määrän luokseen tulleita. Kerran ryhmä sotilaita kantoi hänen luokseen halvaantuneen taisteluvaunujen ajajan, joka ei kyennyt lainkaan liikkumaan. Pyhä Hilarion sanoi häneen katsoen: ”Jos aiot olla uskomatta Kristukseen ja pitää kiinni ammatistasi, et parane.” Pyhän ohjetta seuraten mies antoi kastaa itsensä. Hän parantui eikä enää noussut taisteluvaunuihin.

Autuaan Hilarionin sääli ei kohdistunut ainoastaan ihmisiin. Kerran hänen eteensä tuotiin kameli, jolla oli suureksi turvonnut kasvain, ja kaikki väistyivät inhoten pois eläimen luota. Hilarion paransi eläinparan rukouksellaan yhtä helposti kuin ihmisen.

Kun pyhä Hilarion oli elänyt autiomaassa 48 vuotta, hänen ympärillään oli niin paljon oppilaita, pyhiinvaeltajia ja paranemista haluavia sairaita, ettei hänellä ollut enää aikaa hiljaiseen mietiskelyyn. Hän arvioi tilannettaan surullisesti: ”Minähän olen palannut takaisin maailmaan, sillä palkkani tulee minulle jo tässä elämässä.” Hän tahtoi taas kätkeä kilvoituksensa ja itki muistaessaan ensimmäisiä vuosiaan, jolloin hän oli täysin tuntematon. Kyyneleet saivat hänen oppilaansa suostumaan siihen, että hän lähtisi pois heidän luotaan, mutta kun lähdön päivä koitti, ilmaantui yli 6000 miestä, jotka tahtoivat seurata häntä minne tahansa hän menisikin, kunhan vain eivät jäisi paitsi hänessä vaikuttavaa armoa. Hilarion ilmoitti, ettei söisi mitään niin kauan kuin he pitäisivät häntä vankinaan. Viikon täyspaaston jälkeen Hilarion oli onnistunut suostuttelemaan munkkien joukon jäämään sijoilleen. Hän otti mukaansa vain 40 sellaista oppilasta, jotka pystyisivät taivaltamaan paastoten auringonlaskuun saakka.

Hilarion kulki Egyptiin, sillä hän oli kuullut pyhän Antonioksen kuolemasta ja tahtoi osoittaa kunnioitustaan kaikelle, minkä tämän läsnäolo oli pyhittänyt. Hän itki Thebaisssa pyhän Antonioksen haudalla muistaessaan heidän yhteisiä aikojaan. Liikkuipa Hilarion Egyptin erämaassa tai Aleksandrian kaupungissa, kaikkialla hänestä huokui armo, joka sai aikaan ihmeitä ja paranemisia. Hänen maineensa kulki hänen edellään, eikä hän saanut rauhaa.

Keisari Julianus Luopion aikana (361–363) pyhän Hilarionin luostari Gazassa tuhottiin, ja munkit hajaantuivat. Hilarion määrättiin pidätettäväksi, mutta hän pakeni Libyan erämaahan, josta hän jatkoi vaellustaan ottaen mukaansa vain kaksi toveriaan. He purjehtivat meren yli Sisiliaan toivoen, että siellä kukaan ei tunnistaisi heitä. Sisiliassa Hilarion ansaitsi elantonsa keräämällä polttopuita. Ennen pitkää hänet löysi Hesykhios, yksi hänen varhaisimmista oppilaistaan. Pian pyhiinvaeltajia ja sairaita alkoi tulla hänen luokseen, ja hän tuntien sääliä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan paransi sairaat rukouksillaan.

Hilarion pakeni jälleen. Nyt hän siirtyi Hesykhioksen kanssa pakanalliselle alueelle Dalmatiaan, Dubrovnikin tienoille. Ihmeet kuitenkin jatkuivat, ja alueen asukkaat alkoivat kääntyä kristityiksi.

Seuraavaksi Hilarion purjehti Kyprokselle Pafokseen ja hakeutui saaren asumattomille alueille. Hän asettui luolaan hyvin vaikeakulkuisen jyrkän vuoren huipulla, missä hän vietti viimeiset viisi elinvuottaan. Hänen luokseen pääsi vain hänen läheisin oppilaansa Hesykhios, joka toi hänelle aika ajoin uutisia Palestiinasta.

Kun pyhä Hilarion oli saavuttanut 80 vuoden iän, hän alkoi valmistella lähtöään. Hän jätti Hesykhiokselle evankeliumikirjansa ja viittansa – mitään muuta hänellä ei ollutkaan – ja kutsui luokseen ne harvat, jotka onnistuivat pääsemään hänen luokseen vuorenseinämää pitkin. Hän odotti kuolemaa silmät avoinna ja lausui: ”Lähde eteenpäin, sieluni. Mitä pelkäät? Lähde matkaan! Miksi olet minussa levoton? Olet palvellut Jeesusta Kristusta lähes 70 vuotta, ja sinäkö pelkäisit kuolemaa!” Näin puhuttuaan hän antoi sielunsa Jumalalle, ja hänen oppilaansa hautasivat hänet välittömästi niin kuin hän oli tahtonut. Tämä tapahtui vuonna 371. Jonkin ajan kuluttua Hesykhios kuitenkin siirsi hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä Maiumaan, missä hän oli aloittanut kilvoituksensa ja saavuttanut suurimmat voittonsa. Pyhää Hilarionia on kunnioitettu Gazan lisäksi erityisesti myös Kyproksella ja Sisiliassa.

Pyhä Ursula oli hurskas britannialainen prinsessa, joka eli neljännellä vuosisadalla. Häntä vaadittiin menemään avioliittoon ei-kristityn ruhtinaan kanssa, mutta hän tahtoi omistautua Herralle. Ursula pakeni Britanniasta laivalla mukanaan joukko kristittyjä neitoja ja purjehti Reinjokea pitkin. Käytyään aina Roomassa asti he palasivat pohjoiseen, Cologneen eli Kölniin. Siellä hunnien johtaja tahtoi Ursulan itselleen, mutta tultuaan torjutuksi surmautti hänet ja hänen seuralaisensa käskemällä ampua heihin nuolia.

Pyhän Ursulan kirkosta Kölnistä on löydetty tieto, jonka mukaan Clematius-niminen senaattori rakennutti neljännellä vuosisadalla neitsytjoukon marttyyrikuoleman paikalle kirkon heidän muistokseen. 800-luvulta lähtien pyhän Ursulan elämään on liitetty runsaasti legendoja. Neitsytmarttyyrien määrä oli ilmeisesti yksitoista, mutta tarinoissa määräksi vakiintui 11 000. Maalauksissa pyhä Ursula on kuvattu prinsessaksi, jolla on nuoli kädessään tai joka on purjehtimassa laivassa neitseiden ja kirkonmiesten ympäröimänä.

Pyhä Celina (Cilinia) eli 400-luvulla. Hän oli kahden pyhän piispan äiti: Reimsin piispan Remigiuksen (1.10.) ja Principius Soissonsilaisen. Celina kuoli vuoden 460 tienoilla. Häntä on kunnioitettu lähinnä Reimsin alueella.

Pyhä Fintan Munnu (Mundus) syntyi Irlannissa kelttiläisen bardin poikana kuuluisaan Ui Niellin klaaniin. Lapsena hänet lähetettiin paimentamaan lampaita, mutta hän vietti aikansa erakon kanssa tutkien pyhiä kirjoituksia. Lampaita vartioi sillä aikaa kaksi sutta, jotka erakon siunauksen hillitseminä tarkkailivat laumaa tyynen rauhallisesti.

Myöhemmin Fintan Munnu jätti sukunsa kokonaan ja lähti seuraamaan Kristusta. Hän oli Bangorin luostarissa pyhän Comgallin ohjauksessa ja sai oppia askeettisen elämän salaisuuksia. Sen jälkeen hän siirtyi Irlannin Cluain Inisiin pyhän Sinellin ohjaukseen. Kahdeksantoista vuoden luostarielämän jälkeen Fintan päätti lähteä Ionan luostarisaarelle tavatakseen pyhän Columban (9.6.).

Fintan kohtasi kaksi ionalaista munkkia ja kysyi heiltä, kuinka pyhä Columba voi. ”Hyvin”, he vastasivat, ”hän on taivaassa.” Fintan kuitenkin saapui Ionaan, jonka uusi apotti Baithene kertoi Columban jättäneen vähän ennen kuolemaansa Fintania koskevan ohjeen. Sen mukaan Fintania ei pidä hyväksyä Ionan luostariin, sillä Jumala on varannut hänelle toisen paikan, jossa hänen tulisi elää ei paimennettavana vaan itse toisia paimentaen. Oli vuosi 597.

Fintan Munnu palasi Irlantiin ja asui jonkin aikaa eräällä saarella, kunnes alueella raivonneet taistelut saivat hänet lähtemään jälleen liikkeelle siinä toivossa, että Jumala johdattaisi häntä. Matkalla ollessaan hän kohtasi Wexfordin kreivikunnan tienoilla sairastuneen lammaslauman, jota hänen tuli sääli. Fintan alkoi rukoilla lampaiden puolesta ja ne paranivat. Lauman omistaja antoi kiitollisuuden osoitukseksi Fintanille maa-alueen, johon Fintan perusti Taghmonin (Tech Munnu) luostarin.

Pyhä Fintan Munnu oli kuuluisa ihmeiden tekemisen lahjastaan. Hän herätti kuolleista sisarensa, joka oli menehtynyt ollessaan matkalla munkkiveljensä luokse. Kun pyhä Comgall kuoli, Bangorin munkit tahtoivat Fintanin seuraavaksi johtajakseen, mutta hän kieltäytyi. Sen sijaan kolme enkeliä johdatti Fintanin takaisin Taghmoniin, josta kasvoi hänen johdollaan suurenmoinen paikka. Munkkeja oli pian viitisenkymmentä. He elivät rauhassa pyrkien ainoastaan miellyttämään Herraa, sillä Fintan huolehti itse luostarin ulkonaisista tarpeista.

Magh Lenen kirkolliskokouksessa vuonna 630 pyhä Fintan Munnu kunnostautui kelttiläisen kirkon oman tradition ja liturgisten käytäntöjen puolustajana. Maineikkaana luostarinjohtajana hänen sanallaan oli kelttiläisessä kirkossa enemmän painoarvoa kuin useimpien piispojen puheilla.

Rukoiltuaan saavansa lisää sisäistä hyvää ulkonaisten koettelemusten kautta pyhä Fintan sairastui lepraan enkelin varoitettua häntä ennalta. Pyhä Fintan kärsi sairaudesta 24 vuotta valittamatta kertaakaan. Hän ei koskaan raapinut paiseitaan eikä kylpenyt muulloin kuin Suurena torstaina. Heikkoudestaan huolimatta hän jatkoi velvollisuuksiensa hoitamista. Pyhä Fintan tunsi oppilaidensa salaiset ajatukset, minkä ansiosta hän saattoi antaa heille parantavat hengelliset lääkkeensä jo ennen kuin he ehtivät tunnustaa syntejään. Hän puhui jokaisen sanansa Jumalan nimessä ja tunsi ennalta oppilaidensa kuolinhetket.

Pyhä Fintan Munnu tiesi ennalta myös oman kuolinhetkensä. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja siunasi heidät viimeisen kerran. Kun hän kohotti katseensa taivasta kohti, hän näki enkeljoukon, joka oli tulossa häntä vastaan viedäkseen hänet iloiten Herran huoneen esikartanoihin. Tämä tapahtui vuonna 635. Skotlannissa on useita pyhälle Fintanille omistettuja kirkkoja.

Pyhä Condedus (Condé, Condède) syntyi Englannissa 600-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli Ranskassa ensin vaeltelijana ja asettui sitten erakoksi Fountaine-de-Saint-Valéryyn. Vuonna 673 hän pyysi päästä Fontenellen luostariin, jonne hän jäi munkiksi. Muutaman vuoden kuluttua hän sai siunauksen saarnaamiseen ja erakkoelämään. Pyhä Condedus eli erakkona Seinejoella Belcinac-nimisellä saarella Caudebecin lähettyvillä. Hän rakensi saarelle kaksi kappelia, joista toinen oli omistettu Jumalansynnyttäjälle ja toinen pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille. Pyhä Condedus kuoli keljassaan vuoden 685 tienoilla. Hänet haudattiin Fontenelleen. Hänen saarensa on sittemmin jäänyt Seinejoen pinnan alle.

Pyhä Ilarion eli 1000-luvulla ruhtinas Jaroslav Viisaan aikana. Hän palveli pappina luolaluostarin lähellä Berestovossa, missä oli yksi suuriruhtinaan palatseista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja oppineisuudestaan. Usein hän lähti kotoaan metsäiselle mäelle rukoillakseen siellä yksinään pienessä luolassa. Tuohon aikaan Venäjän kirkko kuului vielä Konstantinopolin alaisuuteen. Venäjän ensimmäiset piispat olivat kreikkalaisia ja heidät asetettiin virkaansa Konstantinopolissa. Metropoliitta Teopemptoksen kuollessa venäläiset olivat kuitenkin sotatilassa Bysantin kanssa. Tällöin paikallinen piispainkokous valitsi metropoliitaksi venäläisen Ilarionin ja asetti hänet virkaansa Kiovassa vuonna 1051. Pyhä Ilarion johti metropoliittakuntaansa noin vuoteen 1053, jolloin hän nukkui pois. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ilarion kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000-luvulla igumeni Feodosin (3.5.) aikana ja oli tämän keljapalvelijana. Hän kopioi ahkerasti käsikirjoituksia, rukoili yötä päivää ja paastosi ankarasti. Kun pahat henget kiusasivat häntä, hän kertoi siitä pyhittäjä Feodosille, joka kehotti häntä olemaan kärsivällinen ja vapautti hänet esirukouksillaan niiden hyökkäyksiltä.

Joidenkin lähteiden mukaan edellä mainittu Kiovan metropoliitta Ilarion luopui piispallisesta arvostaan ja kilvoitteli loppuelämänsä tavallisena munkkina Kiovan luolaluostarissa, jolloin nämä kaksi pyhää olisivat sama henkilö.

Pyhä Ilarion oli kotoisin Makedoniasta Meglinin alueelta. Hänen vanhempansa olivat ylhäistä sukua. He olivat pitkään lapsettomia, ja varsinkin hänen äitinsä suri tätä kovasti rukoillen usein apua Jumalanäidiltä. Kerran Kaikkeinpyhin ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: ”Älä sure. Sinä synnytät pojan, joka käännyttää monet totuuden valoon.” Jumalansynnyttäjän ennustus toteutui. Perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ilarion (kr. ’hiljainen ilo’), koska hän toi ilon lapsettomuuttaan murehtineille vanhemmilleen.

Kahdeksantoista vuoden ikäisenä Ilarion jätti maailman ja meni luostariin. Hänet vihittiin pian munkiksi. Näin meni muutama vuosi. Kuolinvuoteellaan luostarin johtaja nimitti Ilarionin seuraajakseen. Nuoruudestaan huolimatta Ilarion osoittautui viisaaksi johtajaksi. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli ankarasti. Usein hän vietti yöt rukoillen ja lukien sielua pelastavaisia kirjoja. Kovan nälänhädän aikana hän rukoili Jumalaa, ja luostarin tyhjät aitat täyttyivät viljalla, niin että siitä riitti sekä veljestölle että luostarista apua hakeneille nälkäisille. Pyhä Ilarion tuli kuuluisaksi ankarasta elämästään. Ihmiset saapuivat kysymään häneltä neuvoja ja monet jäivät luostariin kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan.

Vuonna 1134 Ohridin arkkipiispa Eustatios vihki Jumalanäidiltä saamansa kehotuksen mukaan Ilarionin Meglinin piispaksi. Pyhä Ilarion tarttui uuteen työhönsä apostolisella innolla. Hiippakunta oli tullut surullisenkuuluisaksi bogomilien dualistisesta harhaopista, mutta Ilarionin saarnalla, jonka vakuuttavuutta lisäsi hänen oma hurskautensa, oli ihmeellinen vaikutus. Monet luopuivat hänen julistuksensa innoittamina harhaopista ja palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Bogomilien lisäksi hiippakunnan alueella eli sinne karkotettuja armenialaisia, jotka kannattivat manikealaista dualistista harhaoppia. Pyhä Ilarion paljasti armenialaisten erehdykset ja suomi heidän väärää uskoaan, mikä sai heidät raivoihinsa. Kerran he kivittivät hänet vihan vimmoissa ja jättivät virumaan kuolleena pellolle, missä hänellä oli tapana käydä rukoilemassa, mutta Jumala virvoitti hänet ja hän pääsi raahautumaan erakkokeljaansa. Kun ortodoksit kuulivat tapahtuneesta, he halusivat kostaa armenialaisille, mutta pyhä esipaimen esti heidän aikeensa todeten Herran sanoin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vastaus teki vaikutuksen jopa muutamiin armenialaisiin, jotka siitä kuultuaan liittyivät ortodoksiseen kirkkoon.

Tieto pyhän Ilarionin menestyksellisestä työstä harhaoppisten parissa kantautui keisari Manuel Komnenoksen (1143–1180) korviin. Keisari kirjoitti hänelle kehottaen jatkamaan hyvää työtään, kunnes saisi karkotettua harhaoppiset kokonaan pois seudulta.

Pyhä Ilarion rakennutti suuren Pyhille apostoleille omistetun kirkon harhaoppisten kokoontumispaikan läheisyyteen ja perusti luostarin, jossa hän kävi usein ohjaamassa veljestöä.

Oltuaan kolmekymmentä vuotta piispana Ilarion sai tietää kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ja annettuaan heille viimeiset ohjeensa nukkui pois rauhassa vuonna 1164.

Pyhän Ilarionin haudalla alkoi pian tapahtua niin paljon ihmeitä, että hänen pyhäinjäännöksensä avattiin ja siirrettiin katedraaliin. Ruumis oli säilynyt maatumattomana ja silmistä vuoti mirhaa, josta tuli parannusten lähde kaikille eri puolilta Makedoniaa saapuville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1205 pyhäinjäännökset siirrettiin Turnovoon ja asetettiin myöhemmin 40 marttyyrin kirkkoon, missä ihmeet jatkuivat ja vahvistivat Bulgarian kansan uskoa.

Pyhittäjä Filoteos eli 1300-luvulla. Hän oli kotoisin Khrysopoliksesta nykyisen Kavalan seudulta Kreikan Makedoniasta. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne pakolaisina Vähästä Aasiasta. Isä kuoli pian ja Filoteos jäi viettämään puutteen täyttämää elämää äitinsä ja veljiensä kanssa. Tuohon aikaan turkkilaiset olivat jälleen kerran keräämässä pelättyä lapsiveroa eli kristittyjä poikia, joista kasvatettiin julmia janitsaarirykmentin sotilaita ja fanaattisia muslimeita. Säädöksien mukaan ottomaanit saivat ottaa yhden pojan yli viisilapsisista perheistä. Puolustuskyvyttömältä leskeltä vietiin kuitenkin molemmat pojat.

Onneton äiti turvautui kyyneleisin rukouksin Jumalansynnyttäjään. Tämä vastasi ilmestymällä pojille vankilassa heidän äitinsä hahmossa ja johdattamalla heidät sieltä pois erääseen heidän kotiseutunsa luostariin. Pojat kilvoittelivat innokkaasti kuuliaisuudessa ja nöyryydessä, ja pian igumeni vihki heidät munkeiksi. Poikiensa vaiheista tietämätön äiti päätti mennä nunnaksi läheiseen naisluostariin. Kerran nunnat olivat tulleet jonkin juhlapäivän kunniaksi miesluostarin kirkkoon. Filoteos ja hänen veljensä palvelivat alttariapulaisina. Palveluksen jälkeen veli kutsui Filoteosta. Tutun nimen kuullessaan äiti katsoi tarkemmin nuoria munkkeja ja suureksi riemukseen tunnisti heidät pojikseen. Koko luostari iloitsi tästä jälleennäkemisestä.

Niin äiti kuin pojatkin jatkoivat kilvoitteluaan omissa luostareissaan entistäkin innokkaammin. Filoteosta kohtasi vaikea kiusaus, kun eräs nunna rakastui häneen ja aina tilaisuuden tarjoutuessa alkoi houkutella häntä siveettömyyteen. Filoteos ei kuitenkaan antanut periksi houkutuksille vaan kertoi asiasta igumenille, joka karkotti nunnan luostarista.

Jonkin ajan kuluttua Filoteos siirtyi Athosvuorelle Dionysioksen luostariin. Sielläkin hän palveli eri kuuliaisuustehtävissä innokkaasti ja suurella taidolla. Hän oli hyvin kätevä käsistään. Filoteos alkoi kuitenkin kaivata rauhaa ja yksinäisyyttä. Saadakseen igumenin antamaan hänelle siunauksen erakkoelämän viettämiseen hän teeskenteli sairastuneensa ja menettäneensä kuulonsa ja äänensä. Näin hän sai luvan ja rakensi jonkin matkan päähän luostarista itselleen pienen erakkomajan. Sieltä hän joutui siirtymään kauemmaksi, kun kävi ilmi, ettei hän ollutkaan kuuromykkä.

Uudessa erakkomajassaan pyhä Filoteos eli vielä monta vuotta yhdessä kolmen oppilaansa kanssa. Hän siirtyi Herran luo 84-vuotiaana lokakuun 21. päivänä. Oppilailleen hän oli antanut ehdottoman käskyn heittää hänen ruumiinsa metsään petojen syötäväksi. Dionysioksen luostarin munkki näki kuitenkin varhaisella kalastusretkellään metsässä valoa aivan kuin olisi syttynyt metsäpalo. Hän kiiruhti paikalle ja havaitsi, että valo tulikin pyhän Filoteoksen jäännöksistä. Niin ne vietiin luostariin kaikkien kunnioitettaviksi.

Feofil ja Jaakob kilvoittelivat ensin Konevitsan saarella yhdessä pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen (12.6.) kanssa. Vuonna 1395 tai 1396 he lähtivät Konevitsasta ja asettuivat Omutšajoelle noin 65 kilometrin päähän Porhovin kaupungista (lähellä Pihkovaa) ja perustivat sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetyn erakkolan. Feofilia pidetään erakkolan perustajana ja Jaakobia hänen kilvoittelutoverinaan. Pyhittäjät kuolivat vuoden 1412 tienoilla.

Pyhittäjä Ilarion oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Hänessä syttyi halu perustaa luostari jonnekin, missä luostareita ei vielä ollut, ja niin hän perusti Gdovin lähistölle Peipsijärveen laskevan joen varrelle Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Se sijaitsi aivan Liivinmaalla toimivan roomalaiskatolisen ritarikunnan naapurina, ja sen veljestö joutui elämään jatkuvassa hyökkäysten pelossa. Vaikeuksista huolimatta luostari tuli tunnetuksi munkkiensa hurskaasta elämästä. Pyhittäjä Ilarion nukkui kuolonuneen vuonna 1476.

Pyhä Johannes eli 1700-luvun lopulla ja oli kotoisin Peloponnesokselta Monembasian alueelta. Hänen isänsä oli pappi. Kun Johannes oli 15-vuotias, albanialainen rosvojoukko hyökkäsi hänen kyläänsä ja vangitsi sen kristityt asukkaat. Johanneksen isä surmattiin, mutta Johannes ja hänen äitinsä myytiin Larissan kaupungin orjamarkkinoilla eräälle Tessalonikasta kotoisin olevalle turkkilaiselle.

Turkkilaisella ei ollut lapsia ja hän tahtoi adoptoida Johanneksen. Ensin tämän olisi kuitenkin pitänyt kääntyä islamin uskoon. Johannes kieltäytyi päättäväisesti. Minkäänlaiset houkuttelevat lupaukset, pyynnöt ja pelottelut eivät saaneet häntä taipumaan.

Isäntäväki sulki Johanneksen talliin Jumalanäidin paaston ajaksi (1.8.–14.8.) ja kantoi hänen eteensä mitä herkullisimpia ruokia saadakseen hänet rikkomaan paaston. Johannes ei koskenut ruokiin, vaikka mitään paastoruokaa ei ollut saatavilla. Isäntä löi häntä miekanlappeella ja kärvensi palavilla oljilla saadakseen hänet rikkomaan paaston, mutta mikään ei auttanut. Johanneksen äitikin pyyteli poikaansa antamaan periksi. Mutta poika piti järkkymättömästi kiinni kristillisistä tavoistaan ja muistutti äitiään, että papin poikana hän oli velvollinen noudattamaan tarkkaan kirkon säädöksiä.

Isäntä oli raivoissaan, koska ei onnistunut käännyttämään Johannesta islamiin eikä saanut häntä edes rikkomaan kristittyjen paastoa, ja iski häntä miekalla sydämeen. Kahden päivän kuluttua Johannes kuoli. Isäntä heitti hänen ruumiinsa koirien syötäväksi. Larissan metropoliitta sai kuitenkin luvan ottaa ruumiin ja hautasi sen kristillisesti.

Joidenkin vuosien kuluttua Johanneksen luut kreikkalaisen tavan mukaan poistettiin haudasta. Hänen äitinsä otti luut ja vei ne heidän kotikyläänsä Peloponnesokselle, niin kuin Johannes oli ennen kuolemaansa pyytänyt. Hänen muistoaan vietetään joka vuosi juhlallisesti lokakuun 21. päivänä niin Monembasian kuin Kalamoninkin hiippakunnissa.

Pyhä tunnustaja ja marttyyri Bessarion Sarai syntyi Bosniassa vuonna 1741 ja sai kasteessa nimekseen Nikolai. Lapsesta lähtien hän viihtyi yksinäisyydessä ja rukouksessa. 18-vuotiaana hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Pyhän Sabbaksen luostarissa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bessarion. Sieltä hän siirtyi Athosvuoren kautta takaisin omaan maahansa ja asettui Slovakiassa sijaitsevaan Pakroun luostariin, jossa hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi.

Noihin aikoihin erityisesti Itävalta-Unkarin alueella roomalaiskatolilaiset painostivat ortodokseja alistumaan paavin valtaan ja ryhtymään uniaateiksi. Niinpä Serbian patriarkka, Karlovcin metropoliitta Arseni IV (1737–1748)[1], joka tunsi Bessarionin saarnakyvyt, lähetti hänet Banatin ja Transilvanian alueelle vahvistamaan asukkaita ortodoksisessa uskossa. Bessarion onnistui erinomaisesti tehtävässään. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt vallanpitäjiä, ja Habsburgien hallitsijasuvun vaatimuksesta hänet vangittiin. Todennäköisesti hän kuoli pahoinpitelyihin Kufsteinin linnoituksen vankilassa Tyrolissa. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän ulkoministeriön edustaja olisi kuitenkin onnistunut vapauttamaan Bessarionin, jolloin hän olisi viettänyt viimeiset vuotensa Venäjällä.

Kansa kunnioitti Bessarionia pyhänä jo hänen elinaikanaan ja Romanian kirkko lisäsi hänen nimensä kirkkokalenteriinsa vuonna 1950.

Pyhä Sofroni oli kotoisin Alba Julian alueelta Romaniasta. Hän vihkiytyi munkiksi Valakiassa, mutta palasi kotiseudulleen ja perusti sinne pienen skiitan. Hän vahvisti ortodokseja uskossa ja rohkaisi heitä olemaan antamatta periksi uniaateille. Roomalaiskatolilaiset tuhosivat hänen skiittansa. Tämän jälkeen hän alkoi vaeltaa kansan keskuudessa saarnaten uskollisuutta ortodoksiselle traditiolle. Hänet vangittiin yhdeksän kertaa, mutta Jumalan armo suojeli häntä. Sofroni järjesti suuria papiston ja kansan kokouksia, joissa pyydettiin Wienin hallitukselta omia piispoja ortodokseille. Pyyntöihin suostuttiin. Tämän jälkeen Sofroni vetäytyi Curtea-de-Argesin luostariin, missä hän eli rauhassa elämänsä loppuun saakka.


[1] Serbian patriarkka Arseni III pakeni noin vuonna 1690 osmanien hallitsemasta Serbiasta Itävalta-Unkarin puolelle ja asettui Karlovciin. Arseni IV oli hänen seuraajansa, ja siksi häntä kutsuttiin ”Serbian patriarkaksi”, vaikka Serbian kirkko jatkoi elämäänsä osmanien valtakunnassa Konstantinopolin alaisuudessa.

Pyhä Johannes Galeslainen vihittiin papiksi Bukarestissa tai Riminicissa, koska Transilvaniassa ei ollut ortodoksista piispaa. Hän vastusti urhoollisesti Itävallan hallituksen yrityksiä pakottaa Transilvanian ortodoksit unioniin Rooman kanssa. Niinpä eräänä yönä santarmit tunkeutuivat hänen kotiinsa. Koska isä Johannes oli tuolloin matkoilla, he sitoivat hänen vaimonsa ja alkoivat kiduttaa tätä. Naapurit kuulivat naisen huudot ja riensivät taloon, jolloin santarmin luoti tappoi yhden heistä. Vuonna 1752 isä Johannes ja eräät muut uskolliset ortodoksit menivät pappi Moses Macinicin ja talonpoika Oprean luo Banatiin. He toivat mukanaan valituskirjelmän uniaattien rikoksista ortodokseja kohtaan Länsi-Transilvaniassa ja pyysivät isä Mosesta ja Opreaa esittämään sen Wienin oikeusistuimessa.

Pyhä Moses Macinic oli tunnettu ortodoksien puolustaja Transilvaniassa. Sen vuoksi hänet oli vangittu 17 kuukaudeksi. Hänet oli päästetty vapaaksi sillä ehdolla, ettei hän enää saisi toimia pappina.

Pyhä marttyyri Oprea Miklaouch oli perheellinen talonpoika lähellä Sibiuta. Ortodokseihin kohdistunut vaino pakotti monet siirtymään Valakiaan, mutta Oprea alkoi rohkeasti puolustaa ortodoksisuutta. Ortodoksisia orpolapsia painostettiin monin tavoin ja hän ajoi heidän asiaansa.

Isä Moses ja Oprea lähtivätkin Wieniin esittämään valituskirjelmän ja vaatimaan keisarinna Maria Teresalta uskonnonvapautta Transilvanian ortodokseille. Tämän vuoksi heidät molemmat pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön Kufsteinin vankilaan. Transilvanian ortodoksien edustajat pyysivät useita kertoa heidän vapauttamistaan mutta turhaan.

Myös isä Johannes vangittiin vuonna 1756. Hän oli ensin eri vankiloissa, kunnes hänkin päätyi lopulta Kufsteiniin. Hänen luonaan Grazin vankilassa vieraili vuonna 1776 ryhmä kauppiaita. He tapasivat Johanneksen yhtä lujana uskossaan kuin ennenkin, ja hän sanoi heille: ”Mieluummin kuolen vankilassa kuin luovun kunniakkaasta uskostani.”

Vuonna 1784 Oprean vaimo pyysi keisari Joosef II:lta vapautusta miehelleen, joka oli ollut vangittuna jo 32 vuotta. Vankilanjohtaja ilmoitti, ettei heillä ole ketään sen nimistä vankia, joten pyhän tunnustajan kilvoitus oli jo päättynyt ja hän oli saanut marttyyrikruunun Kristukselta. Saman pyhien marttyyrien osan olivat saaneet myös papit Moses ja Johannes.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.