10.10.2019

Sävelmä
8. säv.

m:t Eulampios ja Eulampia (+ 303)

pt. Amvrosi Optinalainen (+ 1891)

Aleksis Kiven päivä, suomalaisen kirjallisuuden päivä

Epistola
Ef. 5:33–6:9

Ef. 5:33–6:9

33 Mutta se koskee myös kaikkia teitä: jokaisen tulee rakastaa vaimoaan niin kuin itseään, ja vaimon tulee kunnioittaa miestään. 6:1 Lapset, olkaa vanhemmillenne kuuliaisia Herraa totellen, sillä se on oikein. 2 "Kunnioita isääsi ja äitiäsi" on ensimmäinen käsky, johon liittyy lupaus: 3 "jotta menestyisit ja eläisit kauan maan päällä". 4 Ja te isät, älkää herättäkö lapsissanne vihaa, vaan kasvattakaa ja ojentakaa heitä Herran tahdon mukaan. 5 Orjat, totelkaa maallisia isäntiänne. Pelätkää ja kunnioittakaa heitä ja palvelkaa heitä vilpittömin sydämin, niin kuin Kristusta. 6 Älkää olko silmänpalvelijoita ja mielistelijöitä, vaan noudattakaa Kristuksen palvelijoina Jumalan tahtoa koko sydämestänne. 7 Tehkää työnne auliisti, niin kuin palvelisitte Herraa ettekä ihmisiä. 8 Muistakaa, että jokainen, joka tekee hyvää, saa siitä palkan Herralta, olipa hän orja tai vapaa. 9 Ja te isännät, kohdelkaa samoin orjianne älkääkä uhkailko heitä. Tiedättehän, että teillä ja heillä on taivaassa sama isäntä, joka ei tee eroa ihmisten välillä.

Luuk. 9:7–11
Luuk. 9:7–11

Siihen aikaan 7 neljännesruhtinas Herodes sai kuulla kaikesta,  mitä Jeesus teki, eikä tiennyt mitä ajatella. Jotkut näet sanoivat, että Johannes oli noussut kuolleista, 8 jotkut arvelivat Elian ilmestyneen maan päälle, ja toisten mukaan joku entisajan profeetoista oli noussut ylös. 9 Herodes sanoi: "Johanneksen minä olen mestauttanut. Kuka sitten on tämä mies, josta minulle kerrotaan tuollaista?" Hän halusi nähdä Jeesuksen ja etsi tilaisuutta siihen. 10 Apostolit palasivat ja kertoivat Jeesukselle, mitä kaikkea olivat tehneet. Jeesus otti heidät mukaansa ja lähti Betsaidan kaupungin lähistölle saadakseen olla siellä kaikessa rauhassa. 11 Ihmiset saivat kuitenkin tietää, missä hän oli, ja lähtivät hänen peräänsä. Jeesus antoi heidän tulla luokseen. Hän puhui heille Jumalan valtakunnasta ja paransi kaikki, jotka olivat avun tarpeessa.

Päivän synaksario

10.10.

Pyhät Eulampios ja Eulampia elivät Nikomedeiassa keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Eulampios oli joidenkin muiden kristittyjen kanssa paennut vuorille, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Kerran Eulampios laskeutui kaupunkiin ostamaan leipää. Hän näki siellä seinälle ripustettuna keisarillisia käskykirjeitä ja pysähtyi lukemaan niitä. Silloin hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Eulampios tunnusti rohkeasti olevansa kristitty, vaikka kuulustelun loppuvaiheessa näyttikin, että hän oli taipuvainen uhraamaan epäjumalille. Hänet vietiin temppeliin ja hän oli menevinään uhraamaan sodanjumalalle Arekselle (roomalaisten Mars), mutta hänen lähestyessään kuvapatsasta se kaatui maahan ja meni pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat kiukustuivat tästä ja alkoivat kiduttaa Eulampiosta.

Eulampioksella oli sisar nimeltä Eulampia. Kuultuaan veljensä pidätyksestä hän tuli tämän luo kidutusten parhaillaan kestäessä ja pyysi tätä rukoilemaan, että saisi kärsiä yhdessä hänen kanssaan. Herra toteutti Eulampian toiveen ja yhdessä sisarukset heitettiin kiehuvaan öljyyn. Jumalan armo ilmeni kuitenkin voimallisena ja he nousivat öljypadasta elävinä. Tämän ihmeen seurauksena noin 200 henkeä katsojien joukosta kääntyi kristinuskoon. Käskynhaltija Maximus ei kuitenkaan antanut ihmeen vaikuttaa itseensä, vaan jatkoi kidutuksia. Eulampioksen silmät sokaistiin ja Eulampia ripustettiin riippumaan hiuksistaan. Jumalan avulla he kestivät kaikki kidutukset rohkein mielin. Lopulta Eulampios mestattiin, mutta Eulampia antoi henkensä Jumalan haltuun ennen kuin pyövelin miekka ehti koskettaa häntä.

Pyhät Cassius, Florentius ja heidän seitsemän toveriaan olivat lähtöisin Theban legioonasta, josta he pakenivat Agaunumin verilöylyn aikaan. Myöhemmin he jäivät kiinni Saksan Bonnissa, jossa he kärsivät marttyyrikuoleman vuonna 303 keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan Maximianus Herculiuksen käskystä. Heidän haudalleen rakennettiin kirkko jo neljännellä vuosisadalla. Piispa Rinaldus siirsi heidän reliikkinsä vuonna 1166 uuteen romaanistyyliseen kirkkoon, ja ne löydettiin uudelleen vuonna 1929.

Pyhä Maharsapur oli persialainen kristitty jalosukuisesta perheestä. Mazdalaisten temppelin hajottamisesta raivostunut kuningas Jezdegerd (399–420) otatti hänet kiinni yhdessä Narseksen (Parses) ja Sabutakan kanssa. Kolmikkoa kidutettuaan tuomari Hormisdavarus, joka oli entinen orja, määräsi kaksi muuta mestattavaksi, mutta Maharsapuria ei päästetty yhtä helpolla. Hänet tuotiin kerta kerran jälkeen Hormisdavaruksen eteen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi. Kolmivuotisen vankeuden jälkeen hänet heitettiin kaivoon ja jätettiin sinne kuolemaan nälkään. Kolmen päivän kuluttua hänet löydettiin kuolleena rukousasennossa ja valoa hohtavana. Tämä tapahtui vuonna 421, kuningas Bahram V:n (Varahran, Varanes, 420–438) hallituskauden alussa.

Bassianos oli syyrialainen askeetti, joka ohjasi monia sieluja hyveen tielle sanoin ja teoin. Hän kierteli monilla seuduilla, kunnes asettui Konstantinopoliin keisari Markianoksen hallitusaikana (450–457). Bassianoksen pyhyys houkutteli hänen ympärilleen opetuslapsia, joita kertyi kolmisensataa, heidän joukossaan ylimyksiä ja hallitusmiehiä. Ryhmään kuului myös pyhä Matrona (9.11.), joka tuli kilvoittelemaan mieheksi pukeutuneena. Pyhän Bassianoksen ihmeet ja pelastuksen sanat kukoistivat pääkaupungissa, ja keisarikin arvosti häntä niin paljon, että omisti hänelle kirkon jo hänen elinaikanaan. Pyhittäjä Bassianos kuoli rauhassa saavutettuaan korkean iän.

Pyhä Amfiloki vihittiin vuonna 1105 Volyniassa sijaitsevan Vladimirin kaupungin piispaksi. Hänen aikanaan kristinuskoa vasta juurrutettiin Venäjälle. Maassa oli vielä paljon pakanoita ja toisaalta monet kristitytkään eivät olleet kokonaan luopuneet pakanallisista tavoista ja uskomuksista. Pyhä Amfiloki teki lakkaamatta työtä valistaakseen kansaa kristinuskon valolla. Johdettuaan hiippakuntaa 17 vuotta hän vetäytyi lepoon Kiovan luolaluostariin, missä hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1122.

Autuas Andrei syntyi vuonna 1638 venäläiseen talonpoikaisperheeseen ja vietti lapsuutensa pienessä kylässä 50 kilometrin päässä Totman kaupungista. Hänen vanhempansa eivät voineet antaa hänelle koulusivistystä eivätkä opettaa lukutaitoa, mutta sen sijaan he opettivat hänelle aitoa kristillistä elämää ja uskoa. Kirkko oli nuoren Andrein ainoa koulu. Siellä hän oppi tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Kirkossa hän kuuli, että maailma on pahan vallassa (1. Joh. 5:19) ja päätti jättää maailman. Vielä hän kuuli, että Kristuksen todellisen seuraajan ja palvelijan pitää luopua isästään ja äidistään (Matt. 19:29). Niinpä hänkin lähti vanhempiensa kodista ja meni erämaahan, jossa hän eli kuin taivaan lintu huolehtimatta mistään maallisesta ajatellen vain Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän katkaisi viimeisenkin siteensä maailmaan ja meni Galitšin kaupunkiin Kristuksen ylösnousemuksen luostariin.

Luostarin johtaja Stefan huomasi nuoren kilvoittelijan nöyryyden. Hän alkoi keskustella Andrein kanssa ja käsitti, että tavallinen luostarikilvoittelu oli hänelle liian helppoa, ja kehotti häntä ottamaan kantaakseen houkkana kilvoittelun raskaan ikeen. Lakkaamaton rukous huulillaan Andrei alkoi kierrellä lähiseudun kaupungeissa ja luostareissa. Hän eli äärimmäisen askeettisesti ja käytti ruoakseen vain vettä ja leipää. Aika ajoin hän palasi Ylösnousemuksen luostariin, missä Stefan vastasi hänen hengellisestä ohjauksestaan.

Stefanin kuoleman jälkeen Andrei siirtyi kilvoittelemaan Totmaan Suhonajoen varrelle. Yöt hän vietti rukoillen, mutta päivällä hän kierteli kaupungilla kerjäämässä almuja. Saamansa rahat hän jakoi köyhille ja otti itselleen vain sen verran, ettei kuollut nälkään. Vaatteena hänellä oli repaleinen paita, joka verhosi ruumiin mutta ei suojannut kylmältä. Kenkiä hän ei pitänyt koskaan. Herra palkitsi hänen kilvoittelunsa antamalla hänelle ihmeitätekevän voiman, jonka avulla monet paranivat sairauksistaan.

Kerran joulukuussa Andrei oli matkalla erään kyläkirkon temppelijuhlaan. Häntä vastaan tuli erään siperialaisen paimentolaisheimon päällikkö Ažbakai, joka kärsi silmäsairaudesta. Kuulemansa perusteella tämä tunsi heti paljasjalkaisen Andrein, joka oli polvistunut lumihankeen rukoilemaan. Ažbakai pyysi häntä parantamaan kipeän silmän luvaten palkkioksi paljon rahaa, mutta Andrei ei huolinut rahoja vaan juoksi pois. Silloin Ažbakai otti lunta siltä paikalta, jossa Andrei oli seissyt, pesi sillä silmänsä ja parani.

Autuas Andrei kilvoitteli houkkana kymmenen vuotta ja kuoli nuorena, vain 35-vuotiaana. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui luokseen Ylösnousemuksen kirkon ponomarin Johanneksen, joka oli hänen ystävänsä, ja pyysi tätä hakemaan papin saadakseen osallistua synnintunnustuksen ja ehtoollisen sakramentteihin. Sitten hän siirtyi rauhassa Herran luo vuonna 1673.

Sana Andrein kuolemasta levisi nopeasti lähiseudun kyliin ja kaupunkeihin, ja paljon kansaa kokoontui kilvoittelijan arkun ääreen. Hänen kasvoiltaan kuvastuvaa valoa ja rauhaa ihmetellessään kaikki muistivat hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet ja käsittivät, että hän oli ollut Jumalan pyhä. Pian autuaan Andrein kuoleman jälkeen hänen hautapaikastaan tuli parannusta vuodattava lähde, josta monet sairaat saivat avun vaivoihinsa.

Pyhittäjä Amvrosi (Aleksandr Grenkov) syntyi vuonna 1812 ja sai kotonaan hyvän kirkollisen kasvatuksen. Hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja iloisen ja vilkkaan luonteensa ansiosta hän oli koko opiskelijajoukon sielu. Vuotta ennen opintojen päättymistä hän sairastui vakavasti ja teki lupauksen mennä luostariin. Parannuttuaan Aleksandr ei heti täyttänyt lupaustaan vaan hakeutui opettajaksi Lipetskin hengelliseen kouluun. Kun omatunto soimasi häntä täyttämättömästä lupauksesta, hän koetti rauhoittaa sitä öisillä rukouksilla. Kesälomalla hän kävi pyhiinvaelluksella Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavrassa ja poikkesi matkan varrella Trojekurovoon tapaamaan kuuluisaa erakko Ilarionia. Tämä otti Aleksandrin isällisesti vastaan ja sanoi hänelle: ”Mene Optinaan, sinua tarvitaan siellä”.

Lokakuussa 1839 Aleksandr täytti lupauksensa ja tuli Optinan luostariin, jossa kilvoitteluelämä oli parhaassa kukoistuksessaan. Suuret hengelliset pylväät igumeni Moisei (16.6), ja ohjaajavanhukset Leo (11.10) ja Makari (7.9.) vastasivat munkkiveljien hengellisestä ohjauksesta. Yksinkertaisuus, vilpittömyys, nöyryys ja sävyisyys olivat Optinan munkkilaisuuden tunnuspiirteitä. Aleksandr oli luonteeltaan vilkas, seurallinen ja nopeaälyinen. Nämä luonteenpiirteet eivät luostarissa kadonneet hänestä, vaan ne kirkastuivat ja henkevöityivät hänen oman hengellisen kasvunsa myötä.

Pian Aleksandr siirrettiin luostarista skiittaan, missä hän eli vanhus Makarin suorassa ohjauksessa. Lisäksi hän kävi luostarissa kuulemassa vanhus Leon opetuksia. Ihmisten nähden vanhus Leo koetteli hänen kuuliaisuuttaan ja nöyryytti häntä, mutta kun Aleksandr ei ollut kuulemassa, vanhus sanoi että hänestä tulee suuri Jumalan mies.

Vuonna 1842 Aleksandr vihittiin munkiksi ja hänelle annettiin nimeksi Amvrosi pyhän Ambrosius Milanolaisen mukaan. Kolme vuotta myöhemmin hänet lähetettiin Kalugaan pappismunkiksi vihkimistä varten. Matkalla hän vilustui pahasti ja hänen terveytensä alkoi horjua. Muutaman vuoden kuluttua sairaus paheni entisestään ja isä Amvrosi vapautettiin kaikista kuuliaisuustehtävistä. Hän pääsi vain vaivoin liikkumaan eikä enää voinut toimittaa liturgiaa. Ruoaksi hän nautti lähes yksinomaan nestemäistä ravintoa. Kaikesta tästä huolimatta hän ei murehtinut vaan piti sairauksia välttämättöminä hengelliselle edistymiselleen. Hänen kuuliaisuutensa vanhus Makaria kohtaan oli ehdotonta. Vanhuksensa ohjauksessa hän edistyi myös tieteiden tieteessä, sisäisessä Jeesuksen rukouksessa. Näin isä Amvrosi kulki kompastelematta luostarikilvoittelun tietä viisaiden vanhusten ohjaamana ja eteni kohti yhä suurempaa hengellistä täydellisyyttä.

Pian pappismunkiksi vihkimisensä jälkeen isä Amvrosi sai paikalliselta piispalta siunauksen avustaa isä Makaria rippi-isän tehtävissä. Myöhemmin vanhus Makari alkoi lähettää hänen luokseen luostarin veljiä tunnustamaan ajatuksiaan. Kun hän näki läheisimmän oppilaansa ja rippilapsensa vierailijoiden ympäröimänä keskustelemassa sielua hyödyttävistä asioista, hän sanoi leikillisesti: ”Katsokaahan, Amvrosi vie minulta leivän suusta!” Vanhus Makarin kuolemaan mennessä isä Amvrosi oli toiminut jo 12 vuoden ajan hengellisenä ohjaajana hänen alaisuudessaan, ja vanhuksen kuoleman jälkeen (1860) hän jatkoi tämän työtä.

Vanhus Amvrosin päivä alkoi aamurukousten ja rukoussäännön lukemisella keljassa noin kello 4 aamulla. Lukijoina toimivat hänen keljapalvelijansa isät Mikael ja Joosef (9.5.). Sitten hän levähti hetken, joi aamuteen ja alkoi ottaa vastaan vieraita ja pyhiinvaeltajia. Päivällä oli lounastauko ja lyhyt lepohetki, ja sen jälkeen taas keskustelua ihmisten kanssa aina myöhään iltaan asti. Vanhuksen väsymyksestä ja sairaudesta huolimatta päivä päättyi aina iltarukousten ja rukoussäännön lukemiseen.

Muutaman vuoden kuluttua vanhus Amvrosi sairastui jälleen, ja hänen muutenkin heikko terveytensä huononi entisestään. Tämän jälkeen hän ei enää pystynyt käymään kirkossa vaan osallistui ehtoolliseen keljassaan. Tällaiselle kärsimyksen ristille naulittuna hän otti päivittäin vastaan suuret joukot ihmisiä ja vastasi kymmeniin kirjeisiin. Hänessä toteutuivat Herran sanat apostoli Paavalille: ”Minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa.” (2. Kor. 12:9)

Vanhus Amvrosin kilvoittelun perustana oli hengellinen köyhyys eli nöyryys. Hän kätki vaivannäkönsä ja kilvoituksensa ulkopuolisilta itseään soimaamalla, leikkiä laskemalla tai käyttäytymällä oudosti, joskus vaikenemallakin. Nöyryydestä hän opetti: ”Täytyy yrittää edistyä nöyryydessä, nimittäin siinä että sydämessään pitää itseään kaikkia ihmisiä ja koko luomakuntaa huonompana ja alempana.” Vielä hän sanoi: ”Kun vain ihminen nöyrtyy, niin nöyryys heti asettaa hänet taivasten valtakunnan ovelle. Pitää jutella vähemmän, vaieta enemmän, olla tuomitsematta ketään ja osoittaa kaikille kunnioitusta.”

Neuvonsa ja opetuksensa vanhus Amvrosi puki hyvin yksinkertaiseen ja usein leikilliseen muotoon. Joskus hän riimitteli opetuksensa runomittaan. Usein toistuvaan kysymykseen, miten pitää elää, hän vastasi: ”Pitää elää teeskentelemättä ja käyttäytyä moitteettomasti, silloin asiamme sujuvat hienosti, muuten käy kehnosti.” Toisella kertaa hän saattoi vastata: ”Elää voi maailmassakin, mutta ei näkyvillä vaan hiljakseen.”

Monilla kilvoituksillaan vanhus Amvrosi puhdisti sielunsa, niin että siitä tuli Pyhän Hengen valittu astia. Hänen hengellisyytensä veti puoleensa jopa 1800-luvun älymystöä, joka muuten oli heikko uskossaan, täynnä epäilyjä ja usein jopa vihamielinen kirkkoa kohtaan. Yksi Amvrosin suurista hengellisistä lahjoista oli selvänäköisyyden lahja, jonka ansiosta hän saattoi lukea ihmisen sielua kuin avointa kirjaa. Monet antautuivat hänen ohjaukseensa varmoina siitä, että hän tietää heitä itseään paremmin, mikä on heille hyödyksi ja mikä vahingoksi.

Hyväntekeväisyys oli lähellä vanhus Amvrosin sydäntä. Hän jakoi jatkuvasti almuja ja huolehti leskistä, sairaista ja kärsivistä. Erityistä huolta hän kantoi naisyhteisöistä, joita hän perusti varakkaiden hyväntekijöiden avulla. Viimeinen ja merkittävin näistä yhteisöistä sijaitsi Šamordinon kylässä, jonne hän perusti Jumalanäidin kazanilaiselle ikonille omistetun luostarin. Toisin kuin muihin tuon ajan luostareihin Šamordinoon otettiin ennen kaikkea köyhiä ja sairaita naisia, jotka eivät löytäneet mistään muualta lohtua ja turvaa elämäänsä. Lisäksi sinne tuli nuoria, jotka olivat vanhuksen avulla löytäneet elämänsä tarkoituksen luostarikilvoituksesta.

Šamordinossa vanhus Amvrosi kohtasi oman kuolemansa. Hän sairastui siellä ollessaan eikä enää kyennyt palaamaan Optinaan. Lokakuun 10. päivänä 1891 hän huokaisi kolme kertaa, teki hitaasti ristinmerkin ja siirtyi Herran luo. Hänet haudattiin Optinaan ohjaajavanhusten Leon ja Makarin viereen. Vuonna 1988 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.