7.10.2019

Sävelmä
8. säv.

m:t Sergios ja Bakkos (+ n. 300)

p. Markus, Rooman paavi (+ 336)

p. Joona, Mantšurian piispa (+ 1925)

Epistola
Hepr. 11:33–12:2 (Sergios ja Bakkos)
Ef. 4:25–32

Hepr. 11:33–12:2a

33 Uskon voimalla esi-isät kukistivat valtakuntia, pitivät yllä oikeutta ja pääsivät näkemään lupausten täyttymisen. He tukkivat leijonien kidat, 34 sammuttivat roihuavan tulen ja välttivät miekaniskut. He olivat heikkoja, mutta he voimistuivat, heistä tuli väkeviä sotureita, he työnsivät takaisin vihollisen joukot. 35 Jotkut naiset saivat kuolleet omaisensa elävinä takaisin. Monet kidutettiin hengiltä. He olivat torjuneet heille tarjotun vapautuksen, koska halusivat parempaan ylösnousemukseen. 36 Toiset saivat osakseen pilkkaa ja ruoskaniskuja, jopa kahleet ja vankeuden. 37 Heitä kivitettiin kuoliaaksi, heitä sahattiin kahtia ja surmattiin miekalla lyöden. He joutuivat kuljeksimaan lampaan- ja vuohennahat vaatteinaan, he kärsivät puutetta, heitä ahdistettiin ja piestiin. 38 He olivat liian hyviä tähän maailmaan, ja niin heidän oli harhailtava autiomaassa ja vuorilla ja asuttava luolissa ja maakuopissa. 39 Kaikista näistä on heidän uskonsa perusteella annettu kirjoituksissa hyvä todistus, mutta sitä, mikä on luvattu, he eivät vielä saaneet. 40 Jumalalla oli näet meitä varten varattuna vielä parempaa, eivätkä he siksi voineet päästä täydellisyyteen ilman meitä. 12:1 Kun siis ympärillämme on todistajia kokonainen pilvi, pankaamme pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoutuu meihin. Juoskaamme sinnikkäästi loppuun se kilpailu, joka on edessämme, 2 katse suunnattuna Jeesukseen, uskomme perustajaan ja täydelliseksi tekijään.

Ef. 4:25–32

25 Luopukaa siis valheesta ja puhukaa toinen toisellenne totta, sillä me olemme saman ruumiin jäseniä. 26 Vaikka vihastuttekin, älkää tehkö syntiä. Sopikaa riitanne, ennen kuin aurinko laskee. 27 Älkää antako Paholaiselle tilaisuutta. 28 Varas älköön enää varastako, vaan tehköön työtä ja ansaitkoon rehellisesti toimeentulonsa, niin että voi myös antaa tarpeessa olevalle. 29 Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta, vaan puhukaa sitä, mikä kulloinkin on hyvää ja hyödyllistä ja kuulijoille iloksi. 30 Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. 31 Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. 32 Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.

Luuk. 21:12–19 (Sergios ja Bakkos)
Luuk. 7:36–50
Luuk. 21:12–19

[Jeesus sanoi:] 12 "Mutta jo ennen tätä teidän kimppuunne käydään ja teitä vainotaan. Teitä viedään tuomiolle synagogiin, teitä teljetään vankilaan, te joudutte kuninkaiden ja maaherrojen eteen minun nimeni tähden. 13 Näin te saatte tilaisuuden todistaa minusta. 14 Painakaa vain mieleenne, että teidän ei tule etukäteen miettiä, miten itseänne puolustatte. 15 Minä annan teille viisauden puhua niin, ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne. 16 "Jopa teidän vanhempanne, veljenne, sukulaisenne ja ystävänne luovuttavat teidät viranomaisille, ja muutamia teistä surmataan. 17 Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden. 18 Mutta edes hiuskarva päästänne ei mene hukkaan. 19 Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän.

Luuk. 7:36–50

Siihen aikaan 36 eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. 37 Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. 38 Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. 39 Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: "Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen." 40 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi. 41 "Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. 42 Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" 43 Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus. 44 Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: "Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. 45 Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. 46 Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. 47 Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän." 48 Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." 49 Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi." 50 Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."

Päivän synaksario

7.10.

Vanhimpien marttyyriluetteloiden mukaan Italian Terracinassa surmattiin afrikkalainen diakoni Caesarius ja Julianus-niminen pappi. Tarkka ajankohta ei kuitenkaan ole tiedossa.

Terracinassa oli tapana, että kaupungin jumalalle Apollolle uhrattiin aika ajoin nuorukainen, joka hyppäsi vapaaehtoisesti kallionjyrkänteeltä mereen. Ennen uhraamista nuorukaista syötettiin ja hellittiin monin tavoin. Tapahtumia todistanut diakoni Caesarius huusi julki inhonsa näitä pakanallisia menoja kohtaan. Apollon pappi määräsi hänet otettavaksi kiinni. Caesarius vietiin pappinsa Julianuksen kanssa kuvernöörin eteen, ja molemmat tuomittiin kuolemaan. Heidät pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Roomassa, Via Appian alkupäässä, on pyhälle Caesariukselle omistettu kirkko, jonka paavi Clemens VIII (1592–1605) kunnosti.

Pyhä Markus syntyi Roomassa. Hän palveli Jumalaa innokkaasti ja nöyrästi. Apostolisia hyveitä osoitettuaan hänet vihittiin piispaksi vuonna 334. Paavi Sylvesterin kuoleman jälkeen Markus valittiin hänen seuraajakseen. Markus nousi Rooman piispanistuimelle 18.1.336.

Markus oli istuimella vain kahdeksan kuukautta, mutta ehti vihkiä 25 pappia. Markuksen aikana kristinusko oli saavuttanut valtakunnassa tunnustetun aseman, mutta erimielisyydet siitä, kuinka areiolaisuuteen pitäisi suhtautua, jäytivät sekä kirkkoa itseään että kirkon ja valtion välisiä suhteita. Myös Markus joutui taistelemaan tätä harhaoppia vastaan, jota keisari omapäisesti suosi. Markus tiesi, että vaikka ihmiset olivat lopettaneet ulkonaisen vainon, Paholainen ei jättäisi kirkkoa rauhaan.

Pyhä Markus oli ensimmäinen, joka käytti palliumia, liturgisten vaatteiden päällä pidettävää valkoista kaulaliinaa, joka on tehty kahden karitsan villasta. Pallium symboloi Kristuksen vertauksen kadonnutta lammasta, jonka Hyvä paimen on löytänyt. Markus antoi sellaisen Ostian piispalle merkiksi siitä, että tämä sai vihkiä Rooman piispan eli paavin.

Pyhä Markus rakennutti Roomaan kaksi basilikaa, joista toinen, San Marco, sijaitsee vanhalla kristittyjen kokoontumispaikalla. Se on omistettu apostoli ja evankelista Markukselle, joka majaili samalla paikalla Roomassa ollessaan. Kirkko on rakennettu uudelleen useita kertoja, mutta on edelleen käytössä. Toisen kirkon pyhä Markus rakennutti kaupungin ulkopuolelle Balbinan katakombin alueelle Via Appian ja Via Ardeatinan väliin. Pyhä Markus itsekin haudattiin sinne, kun hän nukkui pois 7.10.336.

Maineikkaat marttyyrit Sergios ja Bakkos (Bakkhos) elivät keisari Diocletianuksen kanssahallitsijan keisari Maximianus Herculiuksen (286–305) aikana. Keisari ei tiennyt heidän olevan kristittyjä vaan teki heistä eliittijoukkojensa ylempiä upseereja huolimatta heidän nuoresta iästään: Sergioksesta upseerikoulun komentajan ja Bakkoksesta hänen kakkosmiehensä.

Toiset upseerit kadehtivat veljeksiä ja panettelivat heitä keisarille syyttäen heitä jumalien pilkasta. Keisari ei uskonut syytöksiä vaan määräsi kaikki uhraamaan julkisesti epäjumalille, jotta kaikki näkisivät asian oikean laidan. Mutta Sergios ja Bakkos todellakin olivat ainoat, jotka kieltäytyivät ottamasta osaa menoihin. Maximianus piti heidän alistumattomuuttaan avoimena kapinana ja käski tuoda heidät oikeusistuimensa eteen antamaan selonteko asiasta. ”Me olemme velvollisia palvelemaan sinua uskollisesti armeijassasi mutta vain maan päällä”, he sanoivat keisarille rohkeasti. ”Tuli ja miekka eivät koskaan voi onnistua erottamaan meitä yhdestä, todellisesta Jumalasta, jota me palvomme, eivätkä ne varmasti saa meitä ihailemaan järjettömiä epäjumalia. Mikään ei tee meitä onnellisemmaksi kuin uskon puolesta kärsiminen.”

Maximianus otti pois heidän sotilaalliset arvomerkkinsä ja käski pukea heidät naisten vaatteisiin. Heidän kaulaansa pantiin raskaat rautakahleet, ja heitä vedettiin pitkin katuja. Tehtyään heidät naurunalaiseksi kaiken kansan edessä keisari käski viedä heidät varuskunnasta toiseen aina itäisten alueiden kuvernöörin Antiokhoksen esikuntaan saakka Baliksessa (Barbalissos) Eufratin varrella. Keisari kirjoitti Antiokhokselle pyytäen tätä käyttämään kaikki keinot nuorukaisten mielen muuttamiseksi.

Antiokhos oli erityisen julma ja armoton mies, mutta pyhät nuorukaiset säilyttivät tyyneytensä kuvernöörin uhkausten ja imarteluyritysten edessä. Sergios suljettiin vankilaan, mutta Bakkos vietiin kidutettavaksi. Häntä hakattiin julmasti häränjänteillä niin kauan, että hän antoi sielunsa Jumalalle liittyen riemuiten enkelien ja pyhien sotajoukkoihin.

Seuraavana päivänä Sergios tuotiin ulos. Hän oli allapäin, koska oli vielä tässä turhuuden maailmassa, vaikka hänen toverinsa oli jo päässyt autuuden iloon. Antiokhos näki turhaan vaivaa saadakseen Sergioksen luopumaan. Hän muistutti Sergiosta tämän aiemmasta asemasta ja uhkasi häntä julmilla kidutuksilla. Lopulta hän pani Sergioksen jalkoihin kengät, joissa oli teräviä nauloja, ja pakotti hänet juoksemaan vaununsa edellä viisitoista kilometriä Neljän tornin linnakkeeseen (Qseiras-Sele). Herran kärsimyksiin osallistumisen riemu kohotti nuorukaisen ruumiillisten kärsimysten yläpuolelle ja hän riensi innokkaasti eteenpäin psalmeja hyräillen. Yöllä enkeli ilmestyi hänelle virkistäen häntä ja valmistaen häntä uusiin koetuksiin. Antiokhos määräsi Sergioksen mestattavaksi seuraavassa varuskunnassa Rosafassa. Kun he pääsivät perille, pyhä marttyyri pyysi teloittajiaan suomaan hänelle muutaman hetken, jotka hän käytti rukoilemalla palavasti Jumalaa vainoojiensa puolesta. Sitten hän taivutti kaulansa miekan alle ja siirtyi Bakkoksen luokse taivaan valtakuntaan.

Bakkoksen surmapaikan Suran kristityt tahtoivat viedä Sergioksen ruumiin salaa omaan kyläänsä, mutta pyhä ei sallinut sitä vaan esti heidän aikeensa antamalla tulipalon syttyä. Rosafan kristityt riensivät paikalle, ajoivat ruumiiden havittelijat pois ja veivät pyhät jäännökset turvaan.

Myöhemmin pyhän Sergioksen haudalle rakennettiin kirkko, josta tuli yksi idän kunnioitetuimpia pyhäkköjä. Vuosittaisilla pyhiinvaelluksilla tapahtui paljon ihmeitä. 500-luvulla kirkossa kastettiin paljon arabeja. Rosafan kaupunkia alettiin 500-luvun alussa kutsua Sergiopolikseksi, ja se säilytti asemansa pyhiinvaelluskohteena vuosisatojen ajan, kunnes se hävitettiin 1200-luvulla. Syyrialaisessa Maalulan kylässä on säilynyt Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostari, joka on rakennettu 400-luvulla. Pyhien kallot ovat nykyään kunnioitettavana Athoksen pyhällä vuorella, Sergioksen Simonos Petrassa ja Bakkoksen Vatopedissa.

Pyhä Johannes Erakko ja hänen 35 ensimmäistä kanssakilvoittelijaansa olivat egyptiläisiä. Luettuaan pyhistä kirjoituksista Herran Abrahamille puhumat sanat ”lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan” (1. Moos. 12:1) he päättivät nousta Kyproksen laivaan lähteäkseen vieraalle maalle kilvoittelemaan ja harjaantumaan pyhissä hyveissä. Kyproksella he tapasivat paikallisia askeetteja. Nähdessään egyptiläisten kilvoitukset ja rakkauden Jumalaan 39 kyproslaista liittyi heidän joukkoonsa. Mutta jotta myös kyproslaiset saisivat nauttia vapaaehtoisen maanpakolaisuuden siunauksista, joukko lähti yhdessä eteenpäin Pamfylian Attaleiaan. Siellä heihin liittyi 24 muuta munkkia, ja näin heitä oli yhteensä jo 99 isän harmoninen kuoro. Tämän luvun Jumala järjesti heille, jotta Kristus itse sadantena olisi heidän päänsä, heidän koko olemisensa perustus ja yhdysside.

Alueen kristityt ylistivät tätä hurskasta joukkoa, ja kilvoittelijat kiusaantuivat siitä, etteivät päässeet eroon maineesta ja kunniasta. He rukoilivat sopivampaa kilvoituspaikkaa, ja jonkin ajan kuluttua Jumala johdatti heidät vielä kerran laivaan. Kilvoittelijoiden joukko purjehti Kreetalle. Saarelle päästyään he jakaantuivat kahteen joukkoon ja asettuivat autiolle alueelle kahteen luolaan eri puolille jokea. Siellä he elivät rukoillen ja mietiskellen. Ravintonsa he saivat alueen kasveista.

Johannes tahtoi olla Jumalan kanssa täydellisessä yksinäisyydessä ja pyysi veljiltään siunausta rikkoa veljestön näkyvä yhteys saadakseen elää yksin elämänsä viimeiset vuodet. Hänen lähtöpäivänään veljet rukoilivat Jumalaa ottamaan heidät kaikki pois samana päivänä kuin Johanneksen ja kokoamaan heidät taas yhteen tulevassa maailmassa. Johannes intoutui yksinäisyydessä niin ankaraan kilvoitukseen, että jonkin ajan kuluttua hän ei kyennyt enää seisomaan, vaan hänen oli ryömittävä ulos luolastaan saadakseen koottua niukat ruokatarpeensa.

Eräänä päivänä tapahtui, että alueella liikkunut metsästäjä luuli saaneensa näköpiiriinsä jonkin nelijalkaisen eläimen ja ampui nuolen, joka Kaikkivaltiaan kaitselmuksesta osui pyhän sydämeen. Johannes raahautui viimeisillä voimillaan luolalleen, josta verijälkiä seurannut metsästäjä löysi hänet. Metsästäjä järkyttyi pois tolaltaan ja joutui epätoivon ja kauhun valtaan nähdessään, että oli haavoittanut kuolettavasti Jumalan pyhää palvelijaa. Hän heittäytyi kyynelehtien Johanneksen jalkoihin. Pyhä kilvoittelija ehti juuri suoda hänelle anteeksiannon ja siunauksen ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle.

Samana päivänä Jumala täytti pyhän Johanneksen 98 toverin toiveen. Kolmannen ja seitsemännen hetken välisenä aikana he kaikki nukkuivat pois rauhallisesti, jotkut sauvoihinsa nojaillen, jotkut rukouksessa seisoen ja jotkut polvillaan. He kaikki siirtyivät vanhurskasten asuinsijoihin. Tämä tapahtui lokakuun 6. päivänä, mutta vuonna 1632 näiden 99 kilvoittelijan juhla siirrettiin päivällä eteenpäin, jotta se ei jäisi pyhän apostoli Tuomaan juhlan varjoon.

Pyhittäjä Sergei Nurmalainen (Vologdalainen, Obnoralainen) oli venäläinen, mutta luostarikilvoittelunsa hän aloitti pyhällä Athosvuorella. Sieltä hän palasi Venäjälle ja eli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisessä ohjauksessa tämän perustamassa Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Ohjaajansa siunauksella hän siirtyi luostarista erämaahan. Radonežin ihmeidentekijä näki, että Sergei oli Pyhää Henkeä täynnä oleva astia, josta oli tuleva munkkien ohjaaja ja Kristuksen lauman paimen. Pyhittäjä asettui kilvoittelemaan Vologdan alueelle metsäiselle mäelle Nurmajoen varrelle. Siellä hän eli rukouksessa ja täydellisessä hiljaisuudessa kuolettaen ruumistaan paastolla ja työllä. Kahdesti rosvot hyökkäsivät hänen kimppuunsa. Ensimmäisellä kerralla he pahoinpitelivät hänet miltei kuoliaaksi, mutta rukouksensa voimalla hän toipui nopeasti. Toisen kerran rosvot yrittivät käydä hänen kimppuunsa hänen ollessaan yöllä rukoilemassa. He olivat aseistautuneet, Sergeillä oli kädessään vain rukousnauhansa. ”Jumala, tule minun avukseni”, hän huusi, ja samassa rosvot pakenivat pelon vallassa.

Sergei olisi halunnut elää erakkona Jumalaa palvellen elämänsä loppuun asti, mutta Jumala oli päättänyt asettaa hänen valonsa lampunjalkaan, jotta hän valaisisi enkeltenvertaisen elämänsä esimerkillä toisia ja tuottaisi heille hengellistä hyötyä. Hänen luokseen tuli sielun pelastusta kaipaavia etsijöitä, joista monet jäivät kilvoittelemaan hänen luokseen. Kun oppilaiden joukko oli kasvanut 40:een, rakennettiin kirkko ja kinobia.

Samaan aikaan Nurmajoen erämaassa neljän kilometrin päässä kilvoitteli erakkona pyhittäjä Paavali Obnoralainen (10.1.). Pyhittäjä Sergei kävi hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä kysymyksistä. Hän ihmetteli erakon aineetonta elämää, ja Paavali puolestaan kunnioitti Sergeitä pappina, luostarin perustajana ja viisaana ohjaajana. He kertoivat toisilleen ajatuksensa ja jakoivat murheensa eivätkä ryhtyneet mihinkään kysymättä ensin neuvoa toisiltaan. Lisäksi pyhittäjä Paavali sai ottaa Sergeiltä vastaan pyhän ehtoollisen.

Monien vaivojen ja kilvoitusten jälkeen pyhittäjä Sergei sairastui vakavasti. Sairasvuoteellaan hän tulkitsi pyhittäjä Paavalin näkemän näyn ja ennusti, että tämä tulee rakentamaan luostarin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Sergei osallistui pyhiin salaisuuksiin. Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti, lausui hiljaa rukouksen ja nukkui pois rauhassa vuonna 1412. Pyhittäjä Sergein hauta on ollut 1500-luvulta alkaen lukemattomien ihmeiden lähteenä ja monet ovat parantuneet siellä sielullisista ja ruumiillisista sairauksistaan.

Pyhä esipaimen Joona (Iona) Pokrovski syntyi talonpoikaisperheen poikana Kalugan läänissä vuonna 1888 ja sai kasteessa nimen Vladimir. Kahdeksan vuoden ikäisenä hän jäi orvoksi ja kasvoi kylän diakonin perheessä, joka lähetti hänet aikanaan opiskelemaan pappisseminaariin. Sen jälkeen lahjakas nuorukainen jatkoi opintojaan Kazanin teologisessa akatemiassa. Kolmannella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Joona. Munkkivihkimyksen jälkeen hän kävi Optinan luostarissa, missä ohjaajavanhukset Joosef (Iosif) ja Anatoli opastivat häntä kilvoitteluelämään.

Opintojen päätyttyä Joonalle tarjottiin opettajan paikkaa akatemiassa. Hän otti sen vastaan vastahakoisesti kuuliaisuudesta hengellistä isäänsä vanhus Gabrielia kohtaan. Myöhemmin hänet vihittiin papiksi ja hän jatkoi opetustehtävissä akatemiassa vuoteen 1918, jolloin hän joutui pakenemaan bolševikkien vainoa Permiin. Siellä hänet pidätettiin ja pahoinpideltiin niin, että hän menetti tajuntansa.

Tobolskissa valkoisten joukot vapauttivat Joonan. Hän siirtyi Omskiin ja sai nimityksen eteläisen valkoisen armeijan vanhemmaksi papiksi. Yhdessä komppaniansa kanssa hän vetäytyi vuoriston yli Kiinan puolelle, missä oli paljon venäläisiä pakolaisia. Kiinassa pyhä Joona hakeutui Pekingin venäläiselle lähetysasemalle, missä hänet vihittiin piispaksi Mantšuriaan Kaakkois-Kiinaan.

Syksystä 1922 alkaen pyhä Joona asui ja teki työtä Mantšuriassa. Niiden kolmen vuoden ajan, jotka hän toimi piispana, hän oli laumansa hengellinen innoittaja. Hän oli rukouksen mies ja rakkauden apostoli, joka vaikutti syvällisesti kaitsemiensa ihmisten elämään. Hyväntekeväisyydellään ja hengellisyydellään hän hankki osakseen kaikkien rakkauden. Kun hän toimitti liturgiaa, jokainen sana tunkeutui kuulijoiden sydämeen. Hänen saarnansa olivat sydämeenkäyviä, ne olivat kaikki erilaisia ja niin vaikuttavia, ettei kukaan halunnut menettää niistä sanaakaan.

Käsky lähimmäisen rakastamisesta oli piispa Joonalle tärkeä, ja apostolisen saarnatehtävänsä ohella hän harjoitti monenlaista hyväntekeväisyyttä. Hän perusti ilmaisen ruokalan, kirjaston, poliklinikan ja alkeiskoulun, joihin hän värväsi pätevät opettajat ja lääkärit venäläisten pakolaisten joukosta. Lapset rakastivat häntä vielä enemmän kuin aikuiset. He kuuntelivat häntä haltioituneina uskontotunneilla ja pystyivät jälkeenpäin toistamaan tarkkaan kaiken mitä hän oli puhunut.

Piispa Joona oli erinomaisen kekseliäs ja taitava hankkimaan rahoitusta hyväntekeväisyystarkoituksiin. Hän kykeni muuttamaan minkä tahansa kituvan hankkeen kukoistavaksi ja suuntaamaan siitä koituvat tulot lasten hyväksi. Koska hän oli itse menettänyt nuorena vanhempansa, hän tunsi hyvin köyhien ja juuriltaan irti reväistyjen nuorten tarpeet. Uskon ja rakkauden voimalla hän voitti monet esteet ja perusti orpokodin, jonka suojissa asui ensimmäisenä vuotena 28 lasta.

Iloisesta ja seurallisesta luonteestaan huolimatta piispa Joona oli henkilökohtaisessa elämässään hyvin vaatimaton eikä koskaan luopunut luostarikilvoituksistaan. Sairastuttuaan angiinaan hän jatkoi laumansa epäitsekästä palvelua ajattelematta terveyttään. Eräänä päivänä hän huuhteli kurkkuaan kerosiinilla arvellen, että se voisi vaikuttaa antiseptisesti, mutta se johtikin verenmyrkytykseen.

Kun esipaimen tajusi kuolevansa, hän alkoi rauhallisesti valmistautua lähtöön. Kuolemaansa edeltävänä iltana hän hyvästeli kirkossa laumansa ja kirjoitti hengellisen testamenttinsa, jota jaettiin useita tuhansia kopioita hänen hautajaisissaan. Siinä hän kirjoittaa muun muassa: ”Aloitin palveluni täällä rakkauden apostolin sanoilla ’Lapset, rakastakaa toisianne’ ja päätän näillä samoilla sanoilla: ’Rakastakaa toisianne’. Tämä on piispanne käsky. Älkää hylätkö lapsia... Antakaa minulle anteeksi Kristuksen tähden. Älkää unohtako minua pyhissä rukouksissanne.”

Jätettyään jäähyväiset piispa puki päälleen vanhus Amvrosi Optinalaiselle kuuluneen epitrakiilin ja hihat ja alkoi lukea ääneen kuolinhetken kanonia. Sitten hän kävi vuoteeseen ja sanoi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Nyt minä kuolen. Antakaa anteeksi ja rukoilkaa puolestani.” Muutaman minuutin kuluttua hänen sielunsa siirtyi toiseen maailmaan, missä ei ole kipua, surua eikä huokauksia vaan on loppumaton elämä Herran ilossa. Hautajaisia seuraavana yönä piispa Joona ilmestyi halvaantuneelle 10-vuotiaalle pojalle, joka parantui ihmeellisesti. Venäjän pakolaiskirkko kanonisoi pyhän Joonan vuonna 1996.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.