3.10.2019

Sävelmä
7. säv.

pm. Dionysios Areopagita (+ 1. vs.)

p. Agafangel Tunnustaja, Jaroslavlin metropoliitta (+ 1928)

Epistola
Ap. t. 17:16–34 (Dionysios)
Ef. 4:14–19

Ap. t. 17:16–34

16 Odotellessaan Ateenassa matkakumppaneitaan Paavali näki joka puolella kaupunkia epäjumalankuvia, ja tämä sai hänet kuohuksiin. 17 Hän keskusteli synagogassa juutalaisten ja jumalaapelkäävien kanssa ja puhutteli joka päivä torilla kaikkia, joita sattui tapaamaan. 18 Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta. 19 He veivät hänet mukanaan Areiopagille ja sanoivat: "Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? 20 Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää." 21 Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista. 22 Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: "Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. 23 Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. 24 "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. 25 Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin -- itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. 26 Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, 27 jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: 28 hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.' 29 Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. 30 "Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen. 31 Hän on näet määrännyt päivän, jona hän oikeudenmukaisesti tuomitsee koko maailman, ja tuomarina on oleva mies, jonka hän on siihen tehtävään asettanut. Siitä hän on antanut kaikille takeet herättämällä hänet kuolleista." 32 Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä toistekin." 33 Niin Paavali lähti heidän luotaan. 34 Muutamat kuitenkin hakeutuivat hänen seuraansa ja tulivat uskoon. Heidän joukossaan oli Dionysios, Areiopagin tuomioistuimen jäsen, Damaris-niminen nainen sekä muutamia muita.

Ef. 4:14–19

14 Emme enää ole alaikäisiä, jotka ajelehtivat kaikenlaisten opin tuulten heiteltävinä ja ovat kavalien ja petollisten ihmisten pelinappuloita. 15 Silloin me noudatamme totuutta ja rakkautta ja kasvamme kaikin tavoin kiinni Kristukseen, häneen, joka on pää. 16 Hän liittää yhteen koko ruumiin ja pitää sitä koossa kaikkien jänteiden avulla, kunkin jäsenen toimiessa oman tehtävänsä mukaan, ja näin ruumis kasvaa ja rakentuu rakkaudessa. 17 Minä varoitan teitä vakavasti Herran nimeen: älkää enää eläkö niin kuin pakanat! Heidän ajatuksensa ovat turhanpäiväisiä, 18 heidän ymmärryksensä on hämärtynyt, ja se elämä, jonka Jumala antaa, on heille vieras, sillä he ovat tietämättömiä ja sydämeltään paatuneita. 19 Heidän tuntonsa on turtunut, ja he ovat heittäytyneet irstailuihin sekä kaikenlaiseen saastaisuuteen ja ahneuteen.

Matt. 13:44–54 (pm. Dionysios Areopagita)
Luuk. 7:17–30
Matt. 13:44–54

Herra esitti seuraavan vertauksen: 44 "Taivasten valtakunta on kuin peltoon kätketty aarre. Kun mies löysi sen, hän peitti sen uudelleen maahan, ja sitten hän iloissaan myi kaiken minkä omisti ja osti sen pellon. 45 "Taivasten valtakunta on myös tällainen. Kauppias etsi kauniita helmiä. 46 Kun hän löysi yhden kallisarvoisen helmen, hän myi kaiken minkä omisti ja osti sen. 47 "Vielä taivasten valtakunta on kuin nuotta, joka laskettiin mereen ja joka keräsi kaikenlaisia kaloja. 48 Kun se tuli täyteen, kalastajat vetivät sen rantaan, istuutuivat ja lajittelivat hyvät kalat koreihin mutta viskasivat huonot pois. 49 Samoin käy maailman lopussa: enkelit tulevat, erottavat pahat vanhurskaista 50 ja heittävät heidät tuliseen pätsiin. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." 51 "Ymmärrättekö nyt kaiken tämän?" Jeesus kysyi. "Ymmärrämme", he vastasivat. 52 Silloin hän sanoi heille: "Siksipä jokainen lainopettaja, josta on tullut taivasten valtakunnan opetuslapsi, on kuin isäntä, joka runsaasta varastostaan ottaa esiin sekä uutta että vanhaa." 53 Kaikki nämä vertaukset kerrottuaan Jeesus lähti siltä seudulta 54 ja meni kotikaupunkiinsa. Hän opetti ihmisiä heidän synagogassaan, ja hämmästyksissään he kysyivät: "Mistä hänellä on tämä viisaus, mistä voima tehdä ihmeitä?

Luuk. 7:17–30

Siihen aikaan 17 Jeesuksesta puhuttiin joka puolella Juudeaa ja kaikkialla sen ympäristössä. 18 Johanneksen opetuslapset kertoivat kaikesta tästä opettajalleen. Silloin hän kutsui kaksi heistä luokseen 19 ja lähetti heidät kysymään Herralta: "Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?" 20 Miehet tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat: "Johannes Kastaja lähetti meidät kysymään sinulta: 'Oletko sinä se, jonka on määrä tulla, vai pitääkö meidän odottaa jotakuta muuta?'" 21 Jeesus oli silloin juuri parantanut monien taudit ja vaivat, karkottanut pahoja henkiä ja antanut monelle sokealle näön. 22 Niinpä hän vastasi: "Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet:     Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät,     spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat,     kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan     ilosanoma.     23 Autuas se, joka ei minua torju." 24 Kun Johanneksen lähettämät miehet olivat menneet pois, Jeesus alkoi puhua ihmisille Johanneksesta: "Mitä te lähditte autiomaahan katsomaan? Ruokoako, jota tuuli huojuttaa? 25 Vai mitä odotitte näkevänne? Kenties hienosti pukeutuneen miehen? Kuninkaanlinnoista te niitä löydätte, jotka koreilevat vaatteillaan ja elävät ylellisesti! 26 Mitä te sitten odotitte näkevänne? Profeetanko? Aivan oikein, ja minä sanon teille, että hän on enemmänkin kuin profeetta. 27 Hän on se, josta on kirjoitettu:     -- Minä lähetän sanansaattajani sinun edelläsi, hän raivaa sinulle tien. 28 "Minä sanon teille: yksikään naisesta syntynyt ei ole Johannesta suurempi, mutta kaikkein vähäisin, joka on Jumalan valtakunnassa, on suurempi kuin hän. 29 "Kaikki, jotka kuulivat Johannesta, publikaanitkin, taipuivat tunnustamaan, että Jumalan vaatimus oli oikea, ja ottivat Johannekselta kasteen. 30 Mutta fariseukset ja lainopettajat asettuivat Jumalan tahtoa vastaan eivätkä ottaneet Johannekselta kastetta.

Päivän synaksario

3.10.

Pyhä Dionysios Areiopagita eli Ateenassa ensimmäisellä vuosisadalla. Hän oli jalosukuisesta ja varakkaasta perheestä ja sai aikansa parhaan kasvatuksen ja koulutuksen. Dionysios opiskeli astronomiaa Egyptin Heliopoliksessa. Siellä hän sai todistaa auringonpimennystä, joka tapahtui Herran Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen hetkellä. Dionysioksen kerrotaan lausuneen tuolloin: ”Nyt joko Jumala kärsii tai tälle maailmalle tulee loppu!”

Ateenaan palattuaan Dionysios valittiin viisautensa ja hyveellisyytensä ansiosta yhdeksi Ateenan Areiopagin eli korkeimman oikeuden neuvoston yhdeksästä jäsenestä. Kun apostoli Paavali Pyhän Hengen johdattamana tuli kaupunkiin, Dionysios kutsui hänet Areiopagille kertomaan tarkemmin julistamastaan uudesta opista. Pyhä apostoli astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua taivaallista viisautta, joka murskasi ateenalaisten filosofien viisauden. Hän ilmoitti, että se tuntematon Jumala, josta heidän hapuileva järkensä oli saavuttanut heikon ymmärryksen, oli taivaan ja maan Herra: ”Hän on luonut koko maailman ja kaiken mitä siinä on. Hän ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä eikä Häntä tarvitse palvella ihmiskäsin, ikään kuin Hän tarvitsisi jotakin, sillä Hän itse antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.” Paavali kertoi myös, kuinka ihminen on luotu Jumalan kuvaksi ja että ”Jumala ei ole kaukana yhdestäkään meistä: Hänessä me elämme, liikumme ja olemme.” (Ap.t. 17:23-28)

Paavali opetti, että ihminen on kutsuttu osallistumaan jumalalliseen elämään Jumalan Pojassa Jeesuksessa Kristuksessa, joka on noussut kuolleista ja on tuleva tuomitsemaan maailman. Ylösnousemuksesta kuullessaan suurin osa kuulijoista alkoi pilkata Paavalia, sillä ajatus ei sopinut heidän käsityksiinsä, jotka olivat tämän maailman viisauden hämärtämiä. Mutta muutamien sydämiä Paavalin sanat koskettivat. Näiden joukossa olivat Dionysios ja hänen mestarinsa Hieroteos. Heidän Egyptissä näkemänsä auringonpimennys oli valmistanut heitä ottamaan vastaan Hänet, joka ylittää luonnonlait silloin kun tahtoo. He kuuntelivat mielellään pyhää apostolia ja pyysivät häntä kastamaan heidät.

Dionysios pysytteli Paavalin seurassa, ja myöhemmin Paavali vihki Hieroteoksen Ateenan piispaksi. Hieroteos ei kirjoittanut mitään, mutta opetti näkemänsä jumalalliset salaisuudet Dionysiokselle suullisesti. Pyhästä Dionysioksesta tuli Ateenan toinen piispa oppi-isänsä Hieroteoksen jälkeen. Hän matkusti Jerusalemiin ja oli paikalla näkemässä Jumalanäidin hautaamisen. Ateenaan palattuaan hän omistautui evankeliumin levittämiseen ja hengellisen laumansa opettamiseen. Hän vieraili Roomassa tapaamassa Paavalia vähän ennen tämän kuolemaa ja kertoi hänelle lähetystyönsä tuloksista. Samalla matkalla hän sai vielä nähdä Paavalin marttyyrikuoleman.

Pyhän Dionysioksen elämän viimeiset vaiheet ovat hämärän peitossa. 800-luvulla hänet yhdistettiin samannimiseen Pariisin piispaan (9.10.), joka kärsi marttyyrikuoleman 200-luvulla. Pyhän Dionysioksen kallo on kunnioitettavana Dokhiarun luostarissa Athoksella, jolle sen lahjoitti keisari Aleksios Komnenos 1000-luvulla.

Pyhän Dionysioksen nimissä on suuri määrä erittäin merkittäviä kirjoituksia. Niiden on perinteisesti uskottu olevan hänen itse kirjoittamiaan, mutta mitä ilmeisimmin ne ovat peräisin Syyrian alueelta vuoden 500 tienoilta. Kirjoitukset käsittelevät taivaallista hierarkiaa, kirkollista hierarkiaa, Jumalan nimiä ja mystistä teologiaa. Niissä uusplatonisen filosofian ajattelutapa yhdistetään kauniisti kristilliseen totuuteen. Lisäksi tunnetaan eräitä hänen nimissään olevia kirjeitä.

Dionysios oli aleksandrialainen oppinut, joka oli varakas ja hyvässä asemassa. Hän kääntyi kristityksi tutustuttuaan pyhiin kirjoituksiin ja nähtyään omin silmin ilmestyksen, jossa hänet kutsuttiin Kristuksen seuraajaksi. Oppineisuutensa ansiosta Dionysioksesta tuli nopeasti pappi, ja vuonna 231 hän tuli katekeettisen koulun johtajaksi oman opettajansa Origeneksen jälkeen.

Vuonna 247 Dionysios vihittiin Aleksandrian piispaksi. Tehtävä oli mahdollisimman haastava, sillä kirkko oli erittäin suurten ulkonaisten ja sisäisten vaikeuksien myllerryksessä.

Kristittyjen vastainen mieliala kasvoi päivä päivältä, ja keisari Deciuksen aikana vuonna 249 alkoi julma vaino. Sotilaat lähtivät etsimään pyhää piispaa Dionysiosta, joka vainoojiaan pelkäämättä odotti kotonaan kaikessa rauhassa neljä päivää, kun häntä etsittiin kaikkialta muualta. Sen jälkeen Dionysios siirtyi maan alle ja piileksi kaupungissa koko vainon ajan, eikä häntä laajoista etsinnöistä huolimatta löydetty. Hän siirtyi paikasta paikkaan rohkaisten ja opettaen seurakuntalaisiaan. Vainon tauotessa kaupunki joutui ruton kouriin. Pyhä paimen määräsi lampaansa hoitamaan kaikkia, niin kristittyjä kuin vainoojiaankin, ja hautaamaan kuolleet. Vaikeuksien keskellä pyhä Dionysios puolusti kirkkoa harhaopettajilta ja toimi välittäjänä pyhän Cyprianuksen (16.9.) ja Rooman paavin Stefanuksen välisessä kiistassa, joka koski harhaoppisten uudelleen kastamista. Paavin tavoin Dionysios piti parempana olla kastamatta heitä uudelleen.

Keisari Valerianuksen (253–260) vainon alkaessa vuonna 257 pyhä Dionysios kutsuttiin prefektin puheille ja häntä pyydettiin rukoilemaan valtakunnan jumalia. Piispa vastasi: ”Eivät kaikki ihmiset palvo kaikkia jumalia, vaan jokainen palvoo niitä, joita arvostaa. Ja me kunnioitamme ja ylistämme yhtä Jumalaa, kaiken Luojaa, joka on antanut valtakunnan suosimalleen ylevälle Valerianukselle ja Gallienukselle, ja me rukoilemme Häntä jatkuvasti heidän valtakuntansa puolesta, jotta se pysyisi horjumattomana.” Prefekti vastasi: ”Mutta jos Hän kerran on jumala, kuka kieltää teitä palvomasta Häntä yhdessä muiden jumalolentojen kanssa? Teitä on pyydetty kunnioittamaan jumalia – jumalia, jotka kaikki tuntevat.” Dionysios vastasi lyhyesti: ”Me emme palvo toista.”

Pyhä Dionysios karkotettiin, vaikka hän oli sairas, jo samana päivänä seuraajineen Libyan erämaahan Kefro-nimiseen kylään. Heiltä kiellettiin kaikki yhteydenpito muihin kristittyihin. Kristittyjä alkoi kuitenkin vaeltaa Kefroon saadakseen kuulla pyhän piispan viisaita opetuksia. Myös paikallisia pakanoita kääntyi kristityiksi, ja näin Jumala muutti karkotuksen lähetysmatkaksi. Tästä kuullessaan Aleksandrian kuvernööri Emilianos siirrätti heidät kauemmaksi erämaahan mahdollisimman karuun paikkaan, johon murhamiehet ja rosvot tavattiin karkottaa. Kirjeissään Dionysios kertoo, millaisia kärsimyksiä kristityt kohtasivat tuon vainon aikana: kivityksiä, kidutuksia, häpäisemisiä; osa joutui beduiinien orjiksi.

Pyhä Dionysios pääsi palaamaan takaisin Aleksandriaan vuonna 261. Kaupunkia vaivasivat rutto, nälänhätä ja poliittinen valtataistelu. Dionysios kirjoitti egyptiläiselle piispa Hieraksille, että helpompaa olisi ”kulkea idästä länteen” kuin kävellä Aleksandrian kaduilla. Dionysios ja koko kirkko teki voitavansa auttaakseen kärsiviä ja haudaten kuolleet kunniallisesti, kun pakanat jättivät ruumiita lojumaan pitkin kaupunkia.

Pyhä Dionysios Aleksandrialainen kuoli vuonna 265. Hänen merkitystään kuvaa se, että Basileios Suuri kutsuu häntä ”Dionysios Suureksi” ja Athanasios Suuri ”Kirkon opettajaksi”. Suurin osa hänen kirjoituksistaan on kuitenkin valitettavasti kadonnut.

Pyhä Johannes syntyi 500-luvulla Egyptissä varakkaaseen koptilaiseen perheeseen. Hän sai munkin viitan omalta isoisältään, joka oli vihkiytynyt munkiksi. Ollessaan pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Johannes hylkäsi koptilaisen taustansa ja siirtyi kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon. Hän jäi Palestiinaan kilvoittelemaan ja päätyi Jerusalemin ja Jerikon välimaastoon Khozeban vuorenrinteille, löysi siltä pienen vaikeapääsyisen luolan ja päätti jäädä sinne kahden Jumalansa kanssa. Ruokansa hän sai siitä niukasta kasvillisuudesta, jota ympäristössä kasvoi.

Johannes olisi jäänyt ihmisille tuntemattomaksi, ellei eräs Ananias-niminen munkki olisi lähettänyt hänen luokseen perhettä, jonka poikaa vaivasi paha henki. Pojan vanhemmat löysivät luolan pitkällisen etsimisen jälkeen ja pyysivät Johanneksen apua. Johannes piti tulijoita Jumalan lähettäminä eikä siksi voinut olla rukoilematta pojan puolesta, mutta nöyryyttään hän rukoili Ananiaksen nimessä, koska piti itseään arvottomana pyytämään Herralta sellaista armoa, että voisi itse karkottaa pahan hengen. Poika vapautui vaivastaan, minkä jälkeen Johanneksesta tuli koko alueen tuntema kilvoittelija ja ihmisiä alkoi virrata pyytämään hänen apuaan ja esirukouksiaan.

Lopulta Johannes vihittiin Kesarean piispaksi vuonna 587. Tämä hiljaisuuden rakastaja ei kuitenkaan kyennyt mukautumaan piispallisiin huoliin ja velvollisuuksiin. Vuonna 596 hän vetäytyi takaisin erämaahan, mutta ei enää löytänyt samanlaista rauhaa ja hiljaisuutta kuin mistä oli ennen saanut nauttia. Missä tahansa hän olikaan, uskovaisia tuli hänen luokseen tavoitellen ihmeitä ja merkkejä, joita Jumala uskollisesti toteutti palvelijansa rukousten kautta. Kirkkaan tähden tavoin maan päällä loistanut Johannes saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Dionisi oli pappi ja Kiovan luolaluostarin erakko. Pyhänä pääsiäisenä vuonna 1463 hän kulki aamupalveluksen aikana suitsuttamassa pyhien kilvoittelijoiden pyhäinjäännöksiä ja huudahti täynnä hengellistä iloa ja rakkautta: ”Pyhät isät ja veljet! Tänään on suuri päivä. Kristus nousi kuolleista!” Ukkosenjylinän tavoin kaikui pyhäinjäännöksistä vastaus: ”Totisesti nousi!” Tuona samana päivänä pyhittäjä Dionisi sulkeutui keljaansa. Monien kilvoitusten jälkeen hän siirtyi Herran luo ja hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhä Agafangel (Aleksandr Lavrentjevitš Preobraženski) syntyi vuonna 1854 maalaispapin perheeseen. Lapsesta pitäen hän osallistui maataloustöihin ja kyläkirkossa pidettyihin jumalanpalveluksiin. Liturginen hurskaus siivitti perheen köyhää ja vaatimatonta elämää. Nuorena poikana hän kävi mielellään hautausmaalla ja rukoili ristien ja hautakumpujen keskellä, että Herra tekisi hänetkin aikanaan otolliseksi palvelemaan pappina ja kantamaan veretöntä uhria kaikkien edesmenneiden puolesta. Kaikkien papin poikien tapaan hän opiskeli hengellisessä seminaarissa, mutta siellä annettu kasvatus ei vastannut perheessä vallinnutta perinteistä kirkollista elämäntapaa. Aleksandrin kutsumus joutui koetukselle ja hän ajautui hengelliseen kriisiin. Voitettuaan isänsä tuella kiusaukset hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin hän solmi avioliiton, joka päättyi vajaan vuoden kuluttua vaimon ja vastasyntyneen lapsen kuolemaan.

Kokemansa menetyksen jälkeen Aleksandr halusi jättää maailman niin pian kuin mahdollista. Hänet vihittiin vuonna 1885 munkiksi nimellä Agafangel. Pian hänet lähetettiin pappismunkkina Siperiaan johtamaan paikallisia hengellisiä kouluja. Vuonna 1889 hänet vihittiin Irkutskin katedraalissa piispaksi valtavan kansanpaljouden läsnä ollessa, ja pian hän sai johtaakseen Tobolskin hiippakunnan. Joka vuosi hän teki pitkiä matkoja hiippakuntansa kaukaisimpiin kolkkiin aavistamatta, että 30 vuoden kuluttua hän joutuu kulkemaan samoja teitä vankisaattueessa.

Siperiasta pyhä Agafangel siirrettiin Latviaan Riikan piispaksi ja sieltä Vilnan ja Liettuan piispanistuimelle. Kaikkialla hän kiinnitti huomiota hiippakuntien hengellisiin kouluihin pyrkien uudistuksillaan herättämään nuorisossa rakkautta rukouselämään. Hän pyrki parantamaan maaseutupappien elämää tietäen omasta kokemuksestaan heidän vaikeutensa ja harjoitti hyväntekeväisyyttä. Omilla varoillaan hän piti yllä köyhille lapsille tarkoitettua ruokalaa. Vuonna 1913 Agafangel nimitettiin Jaroslavlin piispaksi, ja Venäjän vallankumouksen jälkeen hän toimi patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsenenä.

Toukokuussa 1922 patriarkka Tiihon antoi vangituksi jouduttuaan ohjeet, joiden mukaan tässä uudessa tilanteessa kirkon johtoon tuli astua joko Jaroslavlin metropoliitta Agafangelin tai Pietarin metropoliitta Benjaminin (Veniamin, muistopäivä 31.7). Tämän jälkeen kirkkoa hajottava uudistusmielinen liike (obnovlentsy) pyrki voittamaan metropoliitat puolelleen, ja molempien kohtalot tulivat riippumaan heidän asenteestaan uudistusmielisiin. Metropoliitta Benjamin vangittiin, ja uudistusmielisten piispojen ryhmä ilmoitti edustavansa ”ainoata kanonisesti laillista kirkollista valtaa”. Tällä vaarallisella hetkellä metropoliitta Agafangel ilmoitti astuvansa väliaikaisesti kirkon johtoon, mutta estyneenä lähtemästä Moskovaan hän kehotti piispoja johtamaan toistaiseksi hiippakuntiaan itsenäisesti Raamatun, pyhien kanonien, kirkollisen oikeuden ja omantuntonsa mukaan.

Metropoliitan kirje herätti viranomaisissa levottomuutta ja esipaimen pidätettiin. Vuoden lopussa kuulustelujen ja vankeudessa vietettyjen kuukausien jälkeen sydänvaivoista kärsivä esipaimen karkotettiin lääkärien ja uskovien vetoomuksista huolimatta kolmeksi vuodeksi Siperiaan samassa vankisaattueessa tavallisten rikollisten kanssa. Karkotuksessa hän sai tiedon patriarkka Tiihonin kuolemasta. Testamentissaan patriarkka Tiihon oli uskonut patriarkan viranhoitajan tehtävät joko metropoliitta Pietarille (Pjotr, 27.9.), Kirilille (7.11.) tai Agafangelille, mutta pian kaikki kolme kandidaattia oli vangittu tai karkotettu, ja kirkkoa johti metropoliitta Pietarin sijaisekseen nimittämä metropoliitta Sergei.

Valtiollinen poliisi (GPU) käytti syntynyttä tilaisuutta hyväkseen ja yritti juonitellen ja vääriä tietoja levittäen saada johtavat ja eristyksissä olevat piispat nousemaan toisiaan vastaan. Näin kirkko pyrittiin hajottamaan sisältä päin keskenään kiisteleviin ryhmiin. Vuonna 1926 yhä Siperiassa karkotettuna oleva Agafangel ilmoitti ottavansa vastuulleen patriarkan viranhoitajan tehtävät. Palattuaan Jaroslavliin hän ajautui metropoliitta Sergein kanssa kiistaan kirkon johdosta ja peläten sen aiheuttavan uutta sekaannusta kirkon sisällä hän vetäytyi syrjään. Hän ei kuitenkaan voinut hyväksyä metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa, ja vuonna 1928 hän yhdessä toisten piispojen kanssa (ns. Jaroslavlin oppositio) kieltäytyi hallinnollisesti alistumasta metropoliitta Sergein alaisuuteen ja ilmoitti siirtyvänsä hiippakunnalliseen itsehallintoon.

Kristuksen kirkon tähden kestetyt koettelemukset heikensivät Agafangelin terveyttä ja hän sai vaikeita sydänkohtauksia. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän ilmoitti säilyttävänsä rukousyhteyden metropoliitta Sergein kanssa ja kehotti kaikkia piispoja, pappeja ja maallikoita siirtymään hajaannuksen välttämiseksi tämän alaisuuteen. Näin hän pyrki loppuun saakka ajattelemaan kirkon parasta ja sen ykseyttä.

Syyskuun puolivälissä Agafangel joutui vuoteenomaksi. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelu, jonka aikana pääsiäisilo valtasi esipaimenen. Hän ei tuntenut kuolemanpelkoa vaan katsoi luottavaisesti tulevaisuuteen. Pari päivää ennen kuolemaansa hän sanoi luonaan vierailleelle arkkimandriitalle:

– Minulla on lähipäivinä juhla, pitää valmistautua.

– Mikä juhla? vieras ihmetteli.

– Minun juhlani, tulee paljon pappeja ja vieraita.

Kahden päivän kuluttua 3. lokakuuta 1928 metropoliitta Agafangel jätti sielunsa Jumalan käsiin. Kuolinviesti kiiri nopeasti kaikkialle Jaroslavliin ja kaupungin kolmenkymmenen kirkon kellot ilmoittivat kahdellatoista lyönnillä metropoliitan kuolemasta. Työläisten pyynnöstä hautajaiset siirrettiin sunnuntaiksi, jotta kaikki pääsisivät saattamaan rakastetun esipaimenen viimeiselle matkalle. Arkkua hautaan laskettaessa toimitettiin litania ja laulettiin Ollos iäti muistettu ja sen jälkeen tropari Vahvistaaksesi uskoa yleiseen ylösnousemukseen, johon kaikki yhtyivät. Hautaus toimitettiin seitsemäntenä päivänä kuolemasta, mutta ruumis ei haissut vaan ajoittain arkusta huokui hyvää tuoksua. Vainajan kasvot olivat yhtä valoisat, vaaleat ja rauhalliset kuin ensimmäisenä päivänä kuolemasta.

Venäjän ulkomaalaiskirkko julisti metropoliitta Agafangelin pyhäksi vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.