2.10.2019

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Paastopäivä

pm. Kyprianos ja nm. diakonissa Justina (+ n. 250)

p. Andreas Konstantinopolilainen, Kristuksen tähden houkka (+ 936)

p. ruhtinatar Anna Kašinilainen (+ 1338)

Konstantinopolin Ekumeenisen patriarkan (1972– 1991) Demetrioksen (Papadopoulos 1914–1991) kuolinpäivä.

Epistola
1. Tim. 1:12–17 (Kyprianos ja Justina)
Ef. 3:8–21

1. Tim. 1:12–17

12 Minä kiitän Herraamme Kristusta Jeesusta, joka on antanut minulle voimaa. Kiitän häntä siitä, että hän katsoi minut luotettavaksi ja otti minut palvelukseensa, 13 vaikka olin ollut herjaaja, vainooja ja väkivallantekijä. Hän armahti minut, koska epäuskoni tähden en tiennyt, mitä tein. 14 Meidän Herramme armo on ollut yltäkylläinen, samoin se usko ja rakkaus, jonka Kristus Jeesus saa aikaan. 15 Tämä sana on varma ja vastaanottamisen arvoinen: Kristus Jeesus on tullut maailmaan pelastamaan syntisiä, joista minä olen suurin. 16 Mutta minut armahdettiin, jotta Kristus Jeesus juuri minussa osoittaisi, kuinka suuri hänen kärsivällisyytensä on. Näin olisin myös vastedes esimerkkinä niille, jotka uskovat häneen ja saavat ikuisen elämän. 17 Ikuiselle kuninkaalle, kuolemattomalle, näkymättömälle ja ainoalle Jumalalle kunnia ja kirkkaus aina ja ikuisesti! Aamen.

Ef. 3:8–21

8 Minulle, kaikista pyhistä vähäisimmälle, on annettu se armo, että saan julistaa kansoille sanomaa Kristuksen tutkimattomasta rikkaudesta 9 ja ilmoittaa sen pyhän suunnitelman, jonka Jumala, kaiken luoja, on ikiajoista asti pitänyt salaisuutenaan. 10 Näin myös avaruuden henkivallat ja voimat tulevat seurakunnan välityksellä tuntemaan Jumalan viisauden kaikessa moninaisuudessaan. 11 Tällainen oli Jumalan ikiaikainen suunnitelma, joka meidän Herramme Kristuksen Jeesuksen oli määrä toteuttaa. 12 Kristuksen omina ja häneen uskoen voimme rohkeasti ja luottavaisina lähestyä Jumalaa. 13 Siksi pyydän teitä olemaan lannistumatta, vaikka minä saan teidän tähtenne kärsiä vainoa. Se koituu teidän kunniaksenne. 14 Tämän vuoksi minä polvistun Isän eteen, 15 hänen, jonka asemaa jokainen isän ja lapsen suhde taivaassa ja maan päällä kuvastaa. 16 Rukoilen, että hän sanomattomassa kirkkaudessaan hengellään vahvistaisi ja voimistaisi teidän sisäistä olemustanne. 17 Näin Kristus asuu teidän sydämissänne, kun te uskotte, ja rakkaus on elämänne perustus ja kasvupohja. 18 Silloin te kykenette yhdessä kaikkien pyhien kanssa käsittämään kaiken leveyden, pituuden, korkeuden ja syvyyden, 19 ja voitte tajuta Kristuksen rakkauden, joka ylittää kaiken tiedon. Niin Jumalan koko täyteys valtaa teidät. 20 Jumalalle, joka meissä vaikuttavalla voimallaan kykenee tekemään monin verroin enemmän kuin osaamme pyytää tai edes ajatella, 21 olkoon ylistys seurakunnassa ja Kristuksessa Jeesuksessa kautta kaikkien sukupolvien, aina ja ikuisesti. Aamen.

Joh. 10:9–16 (Pappismarttyyri Kyprianos ja diakonissa Justina)
Luuk. 6:46–7:1
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Luuk. 6:46–7:1

Herra sanoi: 46 "Miksi te sanotte minulle: 'Herra, Herra', mutta ette tee mitä minä sanon? 47 Minä kerron teille, millainen on se, joka tulee minun luokseni, kuulee minun sanani ja tekee niiden mukaan. 48 Hän on kuin mies, joka taloa rakentaessaan kaivoi syvään ja laski perustuksen kalliolle. Kun sitten vedet tulvivat ja syöksyivät taloa vasten, ne eivät saaneet sitä horjumaan, koska se oli hyvin rakennettu. 49 Se taas, joka kuulee mutta ei tee, on kuin mies, joka rakensi talon maan pinnalle, ilman perustusta. Kun tulvavedet syöksyivät taloa vasten, se sortui heti maan tasalle." 7:1 Kun Jeesus oli puhunut kaiken tämän heille kansan kuunnellessa, hän lähti Kapernaumiin.

Päivän synaksario

2.10.

Pyhä Kyprianos eli Antiokiassa keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251). Hän oli rikasta ja ylhäistä sukua ja hänen maineensa sekä filosofina että magian taitajana oli suuri. Samaan aikaan Antiokiassa asui säteilevän kaunis neito nimeltä Justa, jonka isä oli pakanallinen pappi. Eräänä päivänä Justa sattui kuuntelemaan kristityn diakonin opetusta Kristuksesta ja Hänen antamastaan iankaikkisesta elämästä. Puhe teki Justaan niin valtavan vaikutuksen, että hän uskoi heti koko sydämestään Kristukseen. Usko ja rakkaus Jumalaan muuttivat hänet niin, että myös hänen äitinsä kiinnostui ja alkoi uskoa. Äiti taivutti myös puolisonsa uskomaan Kristukseen. Kolmisin he menivät pyytämään piispa Optatokselta kastetta. Justa päätti pyhittää neitsyytensä Herralle ja viettää loppuelämänsä puhtaudessa, paastossa ja rukouksessa.

Eräs pakanallinen nuorukainen nimeltä Aglaidas (toisten lähteiden mukaan Kyprianos itse) rakastui kuitenkin tulisesti Justaan. Nähdessään, että neito torjui kaikki hänen lähestymisyrityksensä, hän pyysi epätoivoissaan Kyprianosta auttamaan häntä maagisilla taidoillaan. Kyprianos tutki kirjojaan ja kutsui avuksi demoneja, mutta mitkään hänen keinonsa eivät vaikuttaneet Justaan, niin palava oli tämän rakkaus taivaalliseen Ylkäänsä.

Kun Kyprianos näki, että hänen lähettämänsä demonit palasivat kolme kertaa takaisin tyhjin toimin Kristuksen armon ja ristinmerkin karkottamina, hän tunnusti, että kristinusko oli kaikkia hänen demonisia keinojaan voimakkaampi. Hänkin alkoi uskoa Kristukseen ja pyysi piispa Anthimokselta kastetta. Hän luopui taikuudesta ja poltti julkisesti sitä käsittelevät kirjansa. Lopulta hänestä itsestään tuli piispa ja hän vihki Justan diakonissaksi nimellä Justina.

Deciuksen vainon aikana sekä Kyprianos että Justina vangittiin ja lähetettiin Damaskokseen tutkittaviksi. Ankarien kidutusten jälkeen heidät vietiin sieltä keisarin eteen Nikomedeiaan. Siellä keisari määräsi heidät mestattaviksi. Kun heitä vietiin kohti kuolemaansa, eräs Teoktistos-niminen mies ratsasti siitä ohi ja huomautti Kyprianoksen nähdessään: ”Vilpitön ja oikeamielinen ihminen on epäoikeudenmukaisesti tuomittu kuolemaan.” Tuomion toimeenpanijaksi määrätty Felbios suuttui tästä ja veti Teoktistoksen alas hevosen selästä sillä seurauksella, että tämä sai surmansa. Näin hänestäkin tuli marttyyri yhdessä Kyprianoksen ja Justinan kanssa.

Pyhä Leger (Leodegar) syntyi 600-luvun alussa vaikutusvaltaiseen frankkilaiseen perheeseen Burgundissa. Hän varttui kuningas Clothar II:n (584–629) hovissa, kävi koulua palatsin papiston alaisuudessa ja jatkoi opintojaan Poitiersissä, jossa piispana oli hänen setänsä Dudo. Siellä Leger tunsi Jumalan kutsun tulla Pyhän Hengen temppeliksi. Myös Dudo näki Legerin viisauden, hyveellisyyden ja rakkauden neitseelliseen puhtauteen sekä sen, kuinka Kristuksen kuva loisti hänen sydämessään.

Piispa Dudo vihki Legerin pian diakoniksi. Leger toimi hänen alaisuudessaan ylidiakonina huolehtien köyhistä ja koko hiippakunnan aineellisista tarpeista sekä piispallisesta koulusta. Leger saarnasi usein piispansa sijasta. Kun hänen äänensä kaikui katedraalin holveissa, ihmiset saattoivat luulla kuuntelevansa pyhää Hilarionia (Poitiersin piispana 353–369) ja kiittivät Jumalaa, joka oli lähettänyt heille tällaisen apostolin.

Pian pappisvihkimyksensä jälkeen Leger vetäytyi vuonna 650 köyhään ja syrjäiseen Pyhän Maixentuksen luostariin, jossa hän toivoi saavansa viettää elämänsä jäljellä olevan ajan rukouksessa ja mietiskelyssä. Jo seuraavana vuonna hänet kuitenkin valittiin luostarin johtajaksi. Kuusi vuotta Leger toimi veljestön hengellisenä johtajana pyhän Benediktuksen luostarisääntöä noudattaen. Älykästä ja lahjakasta apottia varten oli kuitenkin varattu vielä suurempia tehtäviä. Pyhä kuningatar Bathild (30.1.) pyysi häneltä apua valtakunnan hallinnon hoitamisessa. Leger jätti luostarinsa ja toimi muutaman vuoden kuningattaren neuvonantajana ja hänen lastensa ohjaajana.

Vuonna 663 Leger vihittiin burgundilaisen Autunin kaupungin piispaksi. Ensi töikseen hän kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka palautti alueelle kirkollisen järjestyksen. Seudulle levinneet manikealaiset ja monoteliittiset harhaopit tuomittiin ja luostareita vaadittiin noudattamaan pyhän Benediktuksen luostarisääntöä. Leger otatti käyttöön pyhän Athanasioksen uskontunnustuksen ja korosti sakramenttien, erityisesti kasteen merkitystä.

Piispa Leger korjasi ja laajensi Autunin kaupungin katedraalia ja siirrätti paikalle Autunin suojelijan pyhän Simforianin (22.8.) reliikit sekä rakennutti kaupunkiin kolme kastekappelia. Piispa ei kuitenkaan rakastanut ainoastaan kauniita kirkkoja ja jumalanpalveluksia vaan hän välitti yhtä lailla myös köyhistä ja vaivaisista: hän rakennutti heille lukuisia hoitokoteja, joissa he saivat syödäkseen. Kaupungin papistolta piispa vaati köyhyyttä ja kuuliaisuutta. Hän opetti papistoa saarnaamaan ja opettamaan Jumalan kansaa. Tämän kaiken ohella Leger valvoi myös kaupungin muurien ja muiden julkisten rakennusten korjaustöitä. Koko ajan hän nautti kuningattaren täyttä luottamusta.

Vaikutusvaltaisen asemansa takia Leger joutui väistämättä mukaan poliittisiin juonitteluihin. Hajanaisen valtakunnan vallantavoittelijoista vaarallisin oli Ebroïn, joka murhautti Pariisin piispan Sigoberandin vuonna 664. Ebroïn onnistui myös pakottamaan kuningatar Bathildin luopumaan vallankäytöstä ja vetäytymään Chellesin luostariin. Burgundilainen aatelisto nousi kuitenkin Ebroïnia vastaan ja olisi surmannut hänet, jollei piispa Leger olisi tullut väliin. Tapahtumien seurauksena Ebroïn siirtyi Luxeuilin luostariin ja otti munkiksivihkimyksen.

Uusi kuningas Chideric pyysi piispa Legerin apua yhdistääkseen kolmeen osaan jakautuneen frankkien valtakunnan uudelleen. Yhteistyö sujui aluksi hyvin, mutta kun Childeric otti vaimokseen kirkon kanonien vastaisesti oman serkkunsa, Jumalan mies nuhteli häntä seurauksia pelkäämättä ja lopetti kokonaan yhteistyön hovin kanssa. Pääsiäisenä Leger oli kirkossa kastamassa katekumeeneja, kun kuningas tuli kirkkoon humalassa tahtoen surmata pyhän piispan. Leger osoitti marttyyreille ominaista luottamusta Jumalaan ja jatkoi palvelusta niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten hän meni huutavan ja miekkaansa heiluttavan kuninkaan luokse, joka kuitenkin joutui pois tolaltaan: kuningas kadotti Legerin tyystin näköpiiristään ja pakeni paikalta sekavassa tilassa.

Piispa päätti paeta varjellakseen kuningasta murhan synniltä, joka horjuttaisi koko valtakuntaa. Kuninkaan lähettämät miehet saivat kuitenkin hänet kiinni ja veivät piispan maanpakoon Luxueilin luostariin, jossa myös Ebroïn oli edelleen ja hautoi yhä kostoa. Vuonna 675 kuningas Childeric murhattiin, ja pyhä Leger sai palata Autuniin, jossa uskovat ottivat hänet vastaan ilosta itkien.

Samoihin aikoihin Ebroïn kuitenkin pakeni luostarista, kokosi ympärilleen tukijansa ja armeijansa ja ryhtyi valtataisteluun häikäilemättömämpänä kuin koskaan. Ebroïn syrjäytti hallitsijan ja surmautti yhdeksän piispaa sekä useita pappeja ja munkkeja. Hän tahtoi saada käsiinsä myös piispa Legerin. Ebroïnin joukot piirittivät Autunin kaupungin. Piispa ei voinut hyväksyä, että koko kaupunki joutuisi kärsimään hänen takiaan, ja seuraavana päivänä (26.8.678) hän antautui lausuen: ”Kiitän sinua, kaikkivoimallinen Jumala, että olet suonut tämän päivän kirkastaaksesi palvelijasi.” Leger lauloi psalmeja, kun häntä vietiin kaupunkia vastapäätä olevalle kukkulalle. Hänen silmänsä kaivettiin irti rautapiikeillä. Seuraavana yönä hän rukoili kiittäen Jumalaa siitä, että oli saanut menettää ruumiillisen näkönsä, jotta Hänen armonsa luomaton valo voisi loistaa hänelle entistä kirkkaammin. Sokea Leger lähetettiin luostariin.

Kahden vuoden kuluttua Leger kutsuttiin Ebroïnin tuomioistuimen eteen syytettynä kuningas Childericin kuoleman suunnittelemisesta. Ebroïn määräsi piispa Legerin seisomaan avojaloin terävillä kivillä. Legerin huulet leikattiin irti, hänen kasvojaan revittiin ja hänen kielensä revittiin pois. Sen jälkeen Leger riisuttiin alastomaksi, häntä raahattiin pitkin mutaisia katuja ja hänet asetettiin näytteille kaupungin torille. Verisestä ja mutaisesta pyhästä piispasta kuitenkin loisti marttyyrin kunnia.

Pyhä Leger vietiin kidutuksen jälkeen Fécampin luostariin, jossa nunnat huolehtivat hänestä kahden vuoden ajan. Ebroïn ei kuitenkaan ollut vielä tyydyttänyt verenjanoaan. Hän kokosi itselleen myötämielisistä kirkonmiehistä kokouksen ja haetutti paikalle Legerin, joka tuomittiin kaiken lisäksi vielä menettämään pappeutensa ja kuolemaan. Leger kuunteli oikeudenkäyntiä ääneti kuin Kristus Pilatuksen edessä.

Neljä aseistettua miestä vei Legerin metsään surmatakseen hänet. Pyhän miehen armontäyteinen läsnäolo vaikutti kuitenkin heihin ja teloitushetken koittaessa kolme heistä lankesi polvilleen ja pyysi häntä antamaan heille anteeksi. Pyhä Leger rukoili vainoojiensa puolesta, taivutti kaulansa alas ja neljäs mies, joukon kovasydämisin, iski kaikin voimin hänen päänsä poikki. Pyhän päätön ruumis jäi seisomaan pystyyn ylväänä kuin totuus. Kuoliniskun antanut mies joutui kauhun valtaan, potki ruumiin maahan ja lopulta heittäytyi tuleen järkensä menettäneenä.

Pyhä Leger tunnustettiin marttyyriksi välittömästi Ebroïnin kuoleman jälkeen. Hänen ruumiinsa vietiin Poitou’hön, jonne hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhän Legerin kunnioitus levisi nopeasti Ranskaan, Flanderiin ja Englantiin. Hänen reliikkinsä siirrettiin vuonna 782 Poitiersiin, Pyhän Maixentiuksen luostariin ja myöhemmin Rennesiin ja sieltä edelleen Ebreuiliin, jonka nimi muuttui Saint-Légeriksi. Osa reliikeistä on kuitenkin edelleen Autunin katedraalissa.

Pyhät georgialaiset marttyyriveljekset David ja Konstantin olivat Aragvetin alueen hallitsijoita. Heidät oli lapsesta asti kasvatettu ortodoksiseen uskoon ja he viettivät aitoa kristillistä elämää. Heidän hallitusaikanaan Marwan, joka oli Muhammedin sukua, lähetti arabijoukkoja Aragvetin maahan. Pyhät veljekset löivät viholliset, minkä jälkeen Marwan lähetti vihan vimmassa suuren sotajoukon tuhoamaan Georgian. Muslimit hävittivät Aragvetin maata, ottivat ruhtinasveljekset vangiksi ja veivät heidät Marwanin luo, joka antoi piestä heitä kepeillä. Hän yritti ensin imarteluilla ja kauniilla lupauksilla ja sitten pelottavilla kirouksilla käännyttää nuoret ja komeat ruhtinaat islaminuskoon, mutta nämä eivät välittäneet hänen puheistaan vaan tunnustivat uskonsa Kristukseen. Kun Marwan näki veljesten horjumattomuuden, hän antoi kiduttaa heitä julmasti ja käski lopulta ripustaa kiven heidän kaulaansa ja hukuttaa heidät Riopijokeen. Tämä tapahtui noin vuonna 740. Virta kuljetti mukanaan veljesten ruumiit, joita valaisi kolme valopylvästä. Kristityt hautasivat ne luolaan Kotatisiumin (Kutaisin) kaupunkiin.

1100-luvulla marttyyriveljesten ruumiit löydettiin maatumattomina luolasta, joka loisti valoa. Heidän kunniakseen rakennettiin kirkko, jonne heidän pyhäinjäännöksensä siirrettiin, ja paikalle perustettiin luostari. Pyhäinjäännösten kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Andreas oli syntyperältään gootti. Hän oli rikkaan konstantinopolilaisen ylimyksen orja. Isäntä mieltyi hänen ulkonäköönsä ja älyynsä ja antoi hänen opetella lukemaan. Andreas rakasti kirkkoa ja pyhiä kirjoituksia. Hän rukoili, luki kirjoja ja karttoi maallista turhuutta.

Eräänä yönä Andreas näki näyssä kaksi sotajoukkoa. Toisen soturit olivat kirkkaissa vaatteissa, toisen olivat mustia paholaisia. Jumalan enkeli, jolla oli käsissään säteileviä kruunuja, kertoi että kruunut olivat taivaallinen aarre niitä Herran taistelijoita varten, jotka voittavat pimeyden joukot. Enkeli sanoi Andreakselle: ”Ole houkka minun tähteni, niin olet saava paljon minun valtakuntani koittaessa.” Silloin Andreas ymmärsi, että se, joka häntä kutsui, oli Herra itse.

Andreas repi vaatteensa ja tekeytyi mielipuoleksi. Todettuaan Andreaksen tilan isäntä vapautti hänet. Siitä lähtien Andreas kulki kadulla kaikkien pilkattavana. Hän kesti häijyt sanat, lyönnit, häpeän, nälän, vilun ja helteen. Hän kerjäsi almuja ja antoi ne pois toisille köyhille. Jos hänellä itsellään ei ollut ruokaa, hän saattoi olla viikon tai kaksi syömättä. Joskus kylmillä ilmoilla hän nukkui koirien välissä. Pitkämielisyys kärsimyksissä puhdisti hänet arvolliseksi saamaan profetian ja viisauden lahjan. Hengellisen näkemisen avulla hän toi pelastuksen monille sieluille ja paljasti useita teeskentelijöitä.

Kerran eräs paha ihminen päätti ryöstää rikkaan neidon haudan. Andreas varoitti häntä sanoen: ”Jos varastat, et tule näkemään aurinkoa.” Mies ei välittänyt varoituksesta, kaivoi haudan auki ja ryösti neidon puvun, mutta menetti samassa näkönsä ja joutui kerjäämään elantonsa.

Erästä rikasta vainajaa vietiin haudattavaksi. Hautajaiset olivat suurenmoiset, mutta Andreas näki satojen pahojen henkien iloitsevan vainajasta kuin omasta saaliistaan. Hän ihmetteli mielessään, miten mies oli joutunut demonien valtaan, ja kuuli enkeliltä vastauksen, että mies oli ollut julma ja irstas eikä ollut kunnioittanut mitään pyhää.

Muuan munkki oli kuuluisa ankarasta paasto- ja rukouselämästään. Ihmiset alkoivat tulla pyytämään häneltä neuvoja ja toivat lahjoja. Vähitellen munkki kiintyi rahaan ja alkoi kerätä sitä. Pyhä Andreas näki näyssä, miten valoisa ja musta henki kiistelivät munkin sielusta. Musta henki sanoi: ”Hän on minun, koska hän on rahanhimoinen.” Valoisa henki sanoi: ”Ei, hän on minun, koska hän paastoaa.” Silloin ääni sanoi taivaasta valoisalle hengelle: ”Jätä hänet, sillä hän on jättäytynyt Saatanan valtaan.” Murheissaan Andreas paljasti munkille kahden kesken tämän sielun tilan ja anoi häntä tekemään parannuksen. Munkki katui ja jakoi pois kaikki keräämänsä rahat eikä enää suostunut ottamaan vastaan mitään.

Viimeisen näkynsä pyhä Andreas näki Blahernan kirkossa lokakuun 1. päivänä. Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä näyttäytyi ilmassa profeettojen, apostolien ja enkeleiden ympäröimänä. Jumalansynnyttäjä levitti huntunsa ilmaan kansan ylle. ”Näetkö valtiattaren Jumalansynnyttäjän rukoilevan maailman puolesta?” Andreas kysyi oppilaaltaan Epifaniokselta. ”Näen ja vapisen pelosta”, vastasi Epifanios. Pyhä Andreas Houkka nukkui pois vuonna 936.

Pyhä Teodoros syntyi jalosukuisista ja Jumalaa pelkäävistä vanhemmista Khaldian kuvernementissa Pontoksessa 1100-luvulla. Hänen perheelleen oli uskottu tämän Bysantin valtakunnan itäisimmän alueen hallinta. Turkinsukuiset kansat, erityisesti selžukit olivat siellä jatkuvana uhkana. Vartuttuaan mieheksi Teodoros taisteli urheasti maahantunkeutujia vastaan, mutta sisimmässään hän halusi kärsiä marttyyrikuoleman Kristuksen tähden.

Manuel Komnenoksen hallituskaudella (1143–80) keisarin serkku Andronikos Komnenos (vuosina 1183–1185 keisari Andronikos I) liittoutui Melitenen emiirin kanssa Sebasteaa, Kesareaa ja Koloniaa vastaan. Pyhä Teodoros oli tuohon aikaan Khaldian kuvernööri ja ylipäällikkö. Bysanttilaiset kokivat murskaavan tappion vuonna 1176. Teodoros joutui selžukkien sotavangiksi ja jäi sellaisen komentajan huostaan, joka oli tunnettu julmana kristittyjen vainoojana. Teodoroksen rohkeus taistelussa oli tehnyt komentajaan suuren vaikutuksen ja hän tahtoi pelastaa tämän hengen. Komentaja lupasi Teodorokselle kuninkaallisia kunnianosoituksia, jos tämä vain kieltäisi uskonsa. Silloin uljas Teodoros riemastui, sillä hän näki, että hänen kauan kaipaamansa tilaisuus kärsiä marttyyrikuolema oli vihdoinkin koittanut.

Teodoros huusi selžukkien edessä, ettei mikään voinut erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta ja että kärsiminen Kristuksen tähden oli suurin kunnia, mikä hänelle voidaan suoda. Häntä kidutettiin kauhealla tavalla, mutta hän pysyi horjumattomana kuin Siionin vuori. Hän kiitti koko ajan Jumalaa, joka oli katsonut hänet otolliseksi marttyyriuden kunniaan. Kiduttajien komentaja raivostui nähdessään marttyyrin ilon. Hän ei kestänyt kuulla marttyyrin kiitosveisuja, vaan käski leikata hänen kielensä, repiä irti hänen silmänsä ja nylkeä hänen ihonsa ja lopulta heittää hänet kuumennettuun uuniin. Tämäkään ei voinut hillitä Teodoroksen iloa, kun hän kantoi jokaisen ruumiinjäsenensä otolliseksi uhriksi taivaan ja maan Luojalle. Kun hänet heitettiin uuniin, hän kutsui koko luomakuntaa ylistämään Herraa kanssaan kuten aikoinaan kolme nuorukaista Babylonin uunissa. Näin hän antoi sielunsa Jumalan haltuun lokakuun 2. päivänä vuonna 1180.

Teodoroksen rohkeus oli siinä määrin hämmästyttänyt selžukkipäällikköä, että tämä antoi sijoittaa hänen kallisarvoisen pääkallonsa kullalla koristeltuun lippaaseen. Teodoroksen veljenpoika Konstantinos, Trapezuntan kaupungin käskynhaltija, rakennutti kirkon setänsä kunniaksi. Reliikki sijoitettiin tähän kirkkoon ja sen äärellä tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Anna oli syntyjään Rostovin ruhtinaan tytär. Hän solmi avioliiton Tverin suuriruhtinaan Mikaelin (muistopäivä 22.11.) kanssa, joka vuonna 1318 kärsi marttyyrikuoleman Kultaisen ordan hallitsijan luona mongolien surmaamana. Miehensä kuoleman jälkeen leskeksi jäänyt Anna meni tveriläiseen Sofian luostariin ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Myöhemmin hän siirtyi Kašiniin Jumalanäidin luostariin, missä hänet vihittiin suureen skeemaan. Pyhällä Annalla oli neljä poikaa, joista kaksi kärsi isänsä tavoin marttyyrikuoleman ordan hallitsijan luona. Pyhittäjä Anna kuoli 2.10.1338 ja hänet haudattiin omaan luostariinsa.

Pyhän Annan muisto oli jo painunut unohduksiin kansan keskuudessa, kun hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Sekasorron aikana liettualaisten joukkojen piirittäessä Kašinia 1600-luvun alussa pyhä ruhtinatar ilmestyi kirkon ponomarille Gerasimille ja kertoi rukoilevansa Kristusta ja Jumalasynnyttäjää, että kaupunki pelastuisi vihollisen piirityksestä. Samalla hän paransi vaikeasti sairaan Gerasimin. Tämän jälkeen kaupungin asukkaat alkoivat vaalia pyhän Annan muistoa ja haudalla tapahtui ihmeellisiä parantumisia.

Vuonna 1649 hauta-arkku avattiin ja siitä löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset. Pyhä Anna kanonisoitiin, mutta kolmenkymmenen vuoden kuluttua kanonisointi yhtäkkiä mitätöitiin. Syynä oli se, että patriarkka Nikonin uudistusten seurauksena syntynyt vanhauskoisten lahko alkoi käyttää pyhän Annan kunnioitusta hyväkseen, sillä pyhäinjäännösten oikean käden sormet oli asetettu tekemään ristinmerkki kahdella sormella vanhauskoisten tavan mukaan. Vuonna 1909 pyhän Anna Kašinilaisen kunnioitus palautettiin kanonisoimalla hänet toistamiseen. Kanonisointijuhlallisuuksiin osallistui tsaari Nikolai II ja suuri joukko pyhiinvaeltajia eri puolilta Venäjää.

Pyhittäjä Kassian, maallikkonimeltään Konstantin, kuului kreikkalaiseen ruhtinassukuun. Hän tuli Venäjälle Moskovan suuriruhtinaan Iivana III:n kreikkalaisen morsiamen Sofian seurueessa. Konstantin eli suuriruhtinaan hovissa kaikessa nöyryydessä ja hiljaisuudessa. Hän tunsi kutsumusta mietiskelyelämään, minkä vuoksi suuriruhtinas nimitti hänet Rostovin arkkipiispa Joasafin pajariksi, ylhäiseksi hiippakunnan maallikkovirkamieheksi.

Vuonna 1489 arkkipiispa Joasaf luopui piispanvirastaan ja vetäytyi Ferapontin luostariin. Konstantin lähti saattamaan piispaa tutustuakseen samalla luostarielämään. Hänelle annettiin oma kelja ja ohjaajaksi hurskas pappismunkki Filaret.

Arkkipiispa ja igumeni toivoivat Konstantinin jäävän luostariin, mutta tämä epäröi. Kerran pitkän vigilian jälkeen hän torkahti keljassaan ja näki unessa luostarin entisen igumenin pyhittäjä Martinianin (12.1.), joka sauvalla uhaten kehotti häntä vihkiytymään munkiksi. Tämän jälkeen hän ei enää epäröinyt vaan pyysi igumenia ja arkkipiispaa vihkimään hänet. Munkkinimeksi hänelle annettiin Kassian.

Pappismunkki Filaretin ohjauksessa Kassian edistyi nopeasti hengellisessä elämässä ja ohitti pian luostarin muut veljet. Hän tutustui Venäjän skiittaelämän perustajaan pyhittäjä Nil Sorskiin (7.5.) ja kävi tämän kanssa hengellisiä keskusteluja. Kassian ei viipynyt Ferapontin luostarissa pitkään. Muutamien veljien kanssa hän siirtyi Uglitšin ruhtinaskuntaan ja asettui asumaan kauniille paikalle Volgan ja Utšmajoen yhtymäkohtaan. Ruhtinaan suostumuksella hän rakensi sinne luostarin. Pian luostarille tarvittiin johtaja, mutta Kassian kieltäytyi tehtävästä, ja igumeniksi valittiin yksi munkeista.

Kassian eli luostarissaan pyhää ja Jumalalle otollista elämää. Oman sielunsa lisäksi hän huolehti myös lähimmäisistään ja yritti täyttää evankeliumin käskyt: hän antoi nälkäisille ruokaa ja janoisille juotavaa, hän vaatetti alastomat, antoi yösijan vaeltajille ja jakoi almuja sairaille ja köyhille.

Vuonna 1504 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän antoi munkkiveljille viimeiset ohjeensa kehottaen heitä säilyttämään keskinäisen rakkauden, olemaan kuuliaisia igumenille, muistamaan köyhiä ja rukoilemaan vainajien puolesta. Sitten hän osallistui pyhään ehtoolliseen, kiitti Jumalaa kaikesta ja antoi puhtaan sielunsa Herran haltuun. Kun pyhittäjän kuolemasta oli kulunut vuosi, hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä.

Hadži-Georgios[1] eli 1700-luvulla muslimien hallitsemalla Filadelfian alueella. Hän oli käsityöläinen, joka valmisti satuloita ja sandaaleja. Kerran hän oli viettämässä iltaa ystäviensä kanssa, kun yksi heistä putosi humaltuneena korkealta ja menehtyi. Tavan mukaan viranomaiset määräsivät kaikille paikalla olleille kristityille sakon. Georgios kieltäytyi maksamasta ja joutui oikeuden eteen. Kun häneltä kysyttiin, miksei hän maksa, Georgios esitti vastakysymyksen: ”Onko sellaista lakia, että jos kreikkalainen kuolee, turkkilainen joutuu maksamaan?” ”Mikä sinä sitten olet?” tuomari kysyi. ”Muslimi!” huusi Georgios vihaisena, ja tämän tunnustuksen perusteella hänet käännytettiin virallisesti islamiin.

Muutaman päivän jälkeen Georgios alkoi tulla järkiinsä ja tuntea ahdistusta luopumuksensa takia. Hän tuli katumukseen ja itki katkerasti. Ensimmäisen tilaisuuden tullen hän lähti kohti Athoksen pyhää vuorta ja viipyi siellä muutamia vuosia kilvoitellen kieltäymyksessä ja katumuksessa. Hänen omatuntonsa ei kuitenkaan rauhoittunut vaan muistutti häntä jatkuvasti Kristuksen sanoista: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” (Matt. 10:33) Lopulta Georgios sai hengelliseltä isältään siunauksen palata kotikyläänsä Karatzasokseen ja sovittaa syntinsä tunnustamalla kristillisen uskonsa ja kärsimällä marttyyrikuoleman.

Turkkilaiset tunnistivat Georgioksen heti, kun hän tuli kylään munkin viitassa, ja veivät hänet tuomarin luokse. Georgios ilmoitti rohkeasti: ”Kyllä, olen Hadži-Georgios, joka ajattelemattomuuttani menin harhaan ja kielsin uskoni ja otin vastaan teidän uskontonne. Olen kulkenut ympäri monia maita ja tiedän, että teidän uskontonne on väärä, ja siksi olen tullut antamaan sen teille takaisin. Tunnustan edessänne: olen kristitty, nimeni on Georgios, ja rakkaudesta Kristukseen olen valmis vuodattamaan vereni. Olette kuulleet päätökseni, tehkää minulle mitä tahdotte.” Tuomari yritti käyttää sekä miellyttävää puhetta että ankaria uhkauksia, mutta ei saanut Georgiosta muuttamaan kantaansa.

Georgiosta pidettiin kahdeksan päivää vankilassa ja häntä kidutettiin monin tavoin. Hänen jalkojaan kiskottiin ja venytettiin, hänen päätään poltettiin ja väännettiin köysillä, niin että silmät tulivat ulos kuopistaan. Lopuksi pyhän Hadži-Georgioksen kaula katkaistiin, ja hän siirtyi pyhien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 1794.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Hadži on arabialaisperäinen sana, joka merkitsee pyhiinvaeltajaa. Kristityt käyttävät sitä Jerusalemissa käyneen kunnianimenä.