5.9.2019

Sävelmä
3. säv.

pr. Sakarias ja vanhurskas Elisabet, Johannes Kastajan vanhemmat (+ 1. vs.)

nm. Matrona (+ n. 300)

Epistola
Hepr. 6:13–20 (Sakarias ja Elisabet)
2. Kor. 10:7–18

Hepr. 6:13–20

13 Antaessaan Abrahamille lupauksensa Jumala vannoi omaan nimeensä, koska ei ollut ketään suurempaa, jonka nimeen hän olisi vannonut. 14 Hän lupasi: "Minä siunaan sinua runsain määrin ja annan sinulle runsaasti jälkeläisiä", 15 ja kärsivällisesti odotettuaan Abraham sai, mitä hänelle oli luvattu. 16 Ihmiset vannovat jonkun itseään suuremman nimeen. Vala merkitsee heille asian vahvistusta, se lopettaa kaikki vastaväitteet. 17 Siksi myös Jumala vannoi lupauksensa takeeksi vielä valan. Hän tahtoi tällä erityisellä tavalla osoittaa niille, joita lupaus koskee, että hänen päätöksensä ei muutu. 18 Noilla kahdella järkähtämättömällä sanallaan, joissa hän, Jumala, ei voi valehdella, hän tahtoi rohkaista meitä, hänen turviinsa paenneita, ja kannustaa pitämään kiinni toivosta, joka on edessämme. 19 Se toivo on elämämme ankkuri, luja ja varma. Se ulottuu väliverhon tuolle puolen. 20 Sinne Jeesus meidän edelläkävijänämme meni, kun hän oli tullut ylipapiksi, jonka pappeus on ikuista, Melkisedekin pappeutta.

2. Kor. 10:7–18

7 Ottakaa huomioon selvät tosiasiat! Jos joku varmasti uskoo kuuluvansa Kristukselle, hän ajatelkoon sitä, että samalla tavoin myös me olemme Kristuksen omia. 8 Herra on valtuuttanut minut vahvistamaan teitä eikä lannistamaan, ja vaikka ylpeilisin valtuuksistani hieman liikaakin, minun ei tarvitse hävetä. 9 Älkää luulko, että minä kirjeilläni vain pelottelen teitä. 10 Erääthän sanovat: "Hänen kirjeensä ovat kyllä ankaria ja kiivaita, mutta hänen oma esiintymisensä on avutonta ja puheensa mitätöntä." 11 Näiden on syytä pitää mielessä, että sitten kun olen taas luonanne, toimin samalla tavoin kuin olen poissa ollessani puhunut kirjeissäni. 12 Meillä ei ole rohkeutta katsoa kuuluvamme sellaisiin, jotka itse suosittelevat itseään, eikä verrata itseämme heihin. He ovat ymmärtämättömiä, kun ottavat mittapuukseen omat saavutuksensa ja vertaavat itseään vain itseensä. 13 Me taas emme ylpeile kohtuuttomasti, vaan sen mittapuun mukaan, jonka Jumala on meille antanut määrätessään, että työkenttämme ulottuu teihinkin asti. 14 Me emme kurkota liian pitkälle, ikään kuin te ette kuuluisikaan meidän toimintapiiriimme olemmehan ensimmäisinä tuoneet Kristuksen evankeliumin teille saakka. 15 Emme ylpeile kohtuuttomasti emmekä toisten vaivannäöstä. Sen sijaan toivomme, että uskonne kasvaessa mekin pääsemme teidän keskuudessanne vielä paljon suurempaan arvoon saamamme tehtävän toteuttajina. 16 Toivomme, että saamme julistaa evankeliumia vielä teitäkin etäämpänä asuville ja että voimme ylpeillä omista emmekä toisten aikaansaannoksista. 17 "Joka ylpeilee, ylpeilköön Herrasta." 18 Luotettava ei ole se, joka itse suosittelee itseään, vaan se, jota Herra suosittelee.

Matt. 23:29–39 (Profeetta Sakarias ja vanhurskas Elisabet, Johannes Kastajan vanhemmat)
Mark. 3:28–35
Matt. 23:29–39

Herra sanoi: 29 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te rakennatte profeettojen haudoille muistomerkkejä, te koristelette vanhurskaiden hautakiviä 30 ja sanotte: 'Jos me olisimme eläneet isiemme aikana, emme olisi heidän kanssaan tahranneet käsiämme profeettojen vereen.' 31 Näin te kuitenkin itse tunnustatte olevanne niiden jälkeläisiä, jotka murhasivat profeetat. 32 Jatkakaa toki isienne tapaan, kunnes mitta on täysi! 33 Te käärmeet, te kyykäärmeitten sikiöt! Miten te voisitte välttää kadotustuomion? 34 "Kuulkaa siis: Minä lähetän teidän luoksenne profeettoja, viisaita miehiä ja lainopettajia. Toiset heistä te tapatte ja ristiinnaulitsette, toisia ruoskitte synagogissanne ja ajatte takaa kaupungista toiseen. 35 Näin te tulette syypäiksi kaikkeen viattomaan vereen, joka maan päällä on vuodatettu, hurskaan Abelin verestä aina Sakarjan, Barakjan pojan, vereen asti, hänen, jonka te tapoitte temppelin ja alttarin välille. 36 Totisesti: tämä sukupolvi joutuu vielä vastaamaan tästä kaikesta! 37 "Jerusalem, Jerusalem! Sinä tapat profeetat ja kivität ne, jotka on lähetetty sinun luoksesi. Miten monesti olenkaan tahtonut koota lapsesi, niin kuin kanaemo kokoaa poikaset siipiensä suojaan! Mutta te ette tahtoneet tulla. 38 Kuulkaa siis: teidän temppelinne on jäävä asujaansa vaille. 39 Sillä minä sanon teille, että te ette minua tästedes näe ennen kuin sanotte: 'Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!'"

Mark. 3:28–35

Herra sanoi: 28 Totisesti: Kaikki tullaan antamaan ihmisille anteeksi, kaikki synnit ja herjaukset, miten he sitten herjaavatkin. 29 Mutta jos joku herjaa Pyhää Henkeä, hän ei saa ikinä anteeksi vaan on syypää ikuiseen syntiin." 30 He näet olivat sanoneet, että Jeesuksessa oli saastainen henki. 31 Jeesuksen äiti ja veljet olivat saapuneet paikalle. He jäivät ulos seisomaan ja lähettivät hakemaan häntä. 32 Hänen ympärillään istui paljon ihmisiä, ja hänelle tuotiin sana: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja kysyvät sinua." 33 Mutta Jeesus vastasi heille: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" 34 Hän katsoi ihmisiin, joita istui joka puolella hänen ympärillään, ja sanoi: "Tässä ovat minun äitini ja veljeni. 35 Se, joka tekee Jumalan tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini."

Päivän synaksario

Sakarias oli leeviläinen ylipappi Abiatarin jälkeläinen. Hän asui Jerusalemissa vaimonsa Elisabetin kanssa, joka oli Aaronin jälkeläisiä. He olivat hurskaita, rakastivat Herraa ja noudattivat kaikkia Hänen käskyjään, mutta he olivat pysyneet lapsettomina vanhuuteensa sakka.

Suurena sovituspäivänä Sakarias oli yksin pyhäkössä suitsuttamassa suorittaessaan ylipapillista palvelustehtäväänsä, kun ylienkeli Gabriel ilmestyi hänelle suitsutusalttarin oikealla puolella seisoen. Jumalallista valoa säteilevä enkeli kertoi Sakariakselle, että Jumala oli kuullut hänen ja hänen vaimonsa rukoukset ja soisi heille pojan heidän vanhoilla päivillään; tämän nimi olisi Johannes. ”Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä”, enkeli ilmoitti, ”ja hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.” (Luuk. 1:15, 17) Sakarias hämmästyi tästä näystä ja ihmetteli, voisiko uskoa kuulemaansa. Tämän takia enkeli otti pois Sakariaksen puhekyvyn aina Edelläkävijän syntymään saakka opettaakseen häntä olemaan epäilemättä luonnonjärjestyksen ylittäviä jumalallisia lupauksia.

Sakarias sai puhekykynsä takaisin päivänä, jona lapsi syntyi, ollessaan kirjoittamassa Johanneksen nimeä tauluun. Täynnä Pyhää Henkeä hän veisasi profeetallisen hymnin:

Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala!
Armossaan Hän on katsonut kansansa puoleen
ja valmistanut sille lunastuksen.
Väkevän pelastajan Hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta,
niin kuin Hän ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.
Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta,
kaikkien vihamiestemme käsistä.
Hän on nyt osoittanut laupeutensa,
uskollisuutensa isiämme kohtaan.
Hän on pitänyt mielessään pyhän liittonsa,
valan, jonka Hän isällemme Abrahamille vannoi.
Näin me saamme pelotta palvella Häntä vihollisistamme vapaina,
pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.
Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi.
Sinä käyt Herran edellä ja raivaat Hänelle tien.
Sinä johdat Hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.
Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä:
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

(Luuk. 1:68-79)

Sakariaksen kerrotaan vahvistaneen Marian neitsyyden Kristuksen syntymän jälkeen osoittaen hänet todelliseksi Jumalan äidiksi. Sakarias näet osoitti Marialle paikan temppelin siinä osassa, joka oli varattu neitseille. Tällä Sakarias sai pappien ja leeviläisten vihan osakseen.

Kun Johannes oli puolen vuoden ikäinen, Sakarias kätki hänet äitinsä kanssa luolaan Jordanin toisella puolen. Kuningas Herodes oli kuullut uutiset Betlehemissä syntyneestä juutalaisten kuninkaasta ja pelästynyt oman maallisen hallitusasemansa joutuvan uhatuksi. Siksi hän lähetti sotilaansa tappamaan kaikki Betlehemin poikalapset. Sakariaksen viholliset käyttivät tämän tilanteen hyväkseen ilmiantaen hänet Herodekselle, joka määräsi hänet kiinniotettavaksi. Sakarias saatiin kiinni ja surmattiin temppelin alueella samassa paikassa, jossa Jumalanäiti asui todistaen siten neitsyytensä. Profeetan veri virtasi pyhäkön sisällä, mikä merkitsi Jumalan läsnäolon vetäytymistä pois. Papit tulivat ottamaan hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet isiensä seuraan. Tämän jälkeen temppelissä tapahtui vielä eräitä ihmeitä ja merkkejä, jotka ennustivat lain ajan ja sen rituaalien päättymistä. Sen jälkeen papit eivät enää nähneet Jumalan enkeleitä eikä heillä ollut profetian lahjaa; he eivät enää kyenneet välittämään Jumalan ilmoituksia tai valaisemaan kansalle kirjoitusten hämäriä kohtia niin kuin he olivat siihen asti tehneet.[1]

 

[1] Tämä kertomus Sakariaan kuolemasta perustuu apokryfisiin lähteisiin. Sakarias Johanneksen isä samastetaan Sakarias Barakjan poikaan, joka surmattiin temppelin ja alttarin välillä ja jonka Kristus itse mainitsee (Matt. 23:35). Todennäköisemmin Kristus kuitenkin viittaa Sakariakseen pappi Jojadan poikaan, joka kivitettiin temppelin esipihalla (2. Aik. 24:20-22).

Pyhä Matrona (Madrona) syntyi Barcelonassa. Kristinuskon olivat hänen kotiseudulleen tuoneet apostoli Paavalin oppilaat. Matrona oli orpo, joka etsi rakkautta maailmasta, mutta löysi sen vasta uskosta Jeesukseen Kristukseen. Matronan rikas setä, joka ei ollut kristitty, adoptoi hänet ja vei hänet mukanaan Roomaan, jossa hän toivoi nuoren neidon unohtavan kristityt ja heidän uuden Jumalansa. Roomassa Matrona päinvastoin löysi koko uskon valon ja otti kasteen. Tahtoen elää täydellisenä hän päätti omistaa neitsyytensä Vapahtajalleen Kristukselle. Hän ei kuitenkaan saanut kilvoitella pitkään. Matrona oli vain 15-vuotias, kun hänet vangittiin ja vietiin ruoskittavaksi. Viruttuaan jonkin aikaa vankilassa hän menehtyi ruoskintoihin ja nälkään ja sai marttyyrin kruunun vuonna 300.

Medimnus, Urban ja Teodor tovereineen joutuivat vainon kohteeksi ja heidät ajettiin kirkoistaan areiolaisen keisari Valensin aikana (364-378). Heidät jätettiin ilman ruokatarpeita aaltojen armoille veneeseen, jossa ei ollut peräsintä. He ajelehtivat Astakinonin lahdelle Nikomedeian seudulle asti. Kun areiolaiset näkivät veneen, he lähettivät miehiä ampumaan siihen tulisia nuolia, sillä he halusivat päästä eroon marttyyreista tavalla, joka ei jättäisi ortodokseille mahdollisuutta iloita heidän kunniakkaasta kuolemastaan. Niin tämä joukko sai vastaanottaa marttyyrien kruunut taistellen tulta ja vettä vastaan. He siirtyivät maasta taivaaseen veisaten: ”Me kuljimme läpi tulen ja veden, mutta sinä toit meidät virvoituksen paikkaan.” (Ps. 65:12, Septuaginta)

Pyhä Abda eli Persiassa Yazdgerd I:n (399-420) hallitusaikana, kun Rooman keisarina oli Teodosios II (408-450). Nimi Abda on syyriaa ja tarkoittaa ”palvelijaa”. Epäjumalanpalvelijoiden keskellä asunut Abda yritti kaikin keinoin vakuuttaa pakanat heidän menojensa turhuudesta. Eräänä päivänä hän jumalallisen kiihkon polttamana meni temppeliin, jossa kuningas tapasi uhrata, ja kaatoi pyhän tulen sytyttäen paikan tuleen. Kuningas tuli täyteen vihaa. Kuninkaan neuvonantajat ja maagit kadehtivat Jumalan kristityille antamaa voimaa ja rohkaisivat kuningasta kieltämään Jumalan palvelemisen. Kuningas määräsi kirkot ja luostarit tuhottaviksi ja papit ja muut kirkonmiehet pidätettäviksi ja asetettaviksi syytteeseen.

Kun Abda ja hänen seuralaisensa ilmestyivät kahlehdittuina kuninkaan eteen, tämä kysyi: ”Miksi te halveksitte kuninkaallisia asetuksia mieluummin kuin alistutte opille, jonka olemme isiltämme saaneet?” Tunnustajat vastasivat: ”Me emme seuraa ihmisoppeja, jotka käskevät palvomaan monia jumalia, valoa ja maailman ainesosia mutta halveksumaan koko maailman Luojaa. Häntä me ylistämme ja Hänelle me omistamme kaiken mitä Hän on luonut meidän käyttöömme ja meitä varten. Me palvomme ja kunnioitamme Luojaa, jotta saisimme kunnian Hänen kädestään.”

Näiden sanojen hämmentämänä kuningas määräsi Abdan ja hänen seuralaisensa pystyttämään pyhän tulen temppelin uudelleen tai muuten kaikki kirkot tuhottaisiin. He kieltäytyivät ja heidät vietiin kidutettaviksi. Neljä sotilasta asettui pyhän Abdan ympärille. He peittosivat hänen koko ruumiinsa hakkaamalla sitä palavilla kepeillä, ja niin hän sai marttyyrikruunun.

Tästä tapahtumasta alkoi Persian kristittyjen suuri vaino, joka kesti yli kolmekymmentä vuotta. Monilta leikattiin käsiä, korvia tai muita ruumiinjäseniä Kristuksen tähden. Joiltakin nyljettiin iho kasvoilta, joidenkin ruumiinaukot työnnettiin täyteen teroitettuja keppejä, toisia heitettiin kädet ja jalat sidottuina syviin kuiluihin rottien ja syöpäläisten syötäviksi. Näiden Kristuksen jalojen sankarien joukkoon luetaan muun muassa Abdan toveri pyhä diakoni Benjamin (muistopäivä 13.10.) sekä pyhät Hormizd ja Sunin.

Hormizd, Ahmadanin läänin maaherran poika, kääntyi Kristuksen omaksi jo nuoruudessaan. Hänet ilmiannettiin kuninkaalle, ja kun lupaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä luopumaan uskostaan, hänet tuomittiin lähtemään ilman vaatteita erämaahan paimentamaan kameleita. Kauan tämän jälkeen kuningas kulkiessaan niillä seuduin tunnisti Hormizdin, lähetti hänelle pellavaviitan sekä lupasi palauttaa hänet kunnialliseen asemaan, jos hän vain palaisi perinteiseen uskontoonsa. Pyhä mies repi viitan saman tien ja lähetti sen takaisin kuninkaalle, joka määräsi hänet teloitettavaksi.

Pyhä Sunin oli korkea-arvoinen valtion virkamies, jolla oli tuhansia palvelijoita. Vaimonsa vetoomuksista huolimatta hän piti parempana luopua kaikesta omastaan kuin kavaltaa taivaallinen Mestarinsa.

Pyhittäjä Afanasi syntyi Lounais-Venäjällä Puola-Liettuan valtakunnan alueella pian sen jälkeen, kun alueen ortodoksit oli liitetty Brestissä vuonna 1596 pidetyssä kirkolliskokouksessa Rooman kirkon yhteyteen. Tuon yhdistymisen tuloksena syntyi Venäjän uniaattikirkko, joka kuului hallinnollisesti katolisen kirkon alaisuuteen. Itäisen ortodoksisen kirkon kannattajat tuomitsivat yhdistymisen. He kehottivat ortodokseja pysymään lujasti omassa uskossaan, vastustamaan uniaattien uudistuksia ja puolustamaan ortodoksien oikeuksia alueella. Näille periaatteille pyhittäjä Afanasi omisti koko elämänsä. Taistelusta uniaatteja vastaan tuli hänelle omantunnonkysymys.

Afanasi oli eräs aikansa oppineimpia miehiä. Hän oli perehtynyt pyhien isien kirjoituksiin, pyhien elämäkertoihin ja länsieurooppalaiseen historiankirjoitukseen. Lisäksi hän osasi puolaa, latinaa ja kreikkaa. Vuonna 1627 hänet vihittiin munkiksi Vilnassa Pyhän Hengen luostarissa. Eräiden vaiheiden kautta hän siirtyi Minskin lähistölle Kupjatitšin luostariin, joka oli tunnettu samannimisestä 1180-luvulla maalatusta Jumalanäidin ikonista. Luostarin kirkko oli hyvin vanha, ja Afanasi sai kuuliaisuustehtäväkseen lähteä keräämään rahaa sen kunnostamiseksi. Rukoillessaan keljassaan ennen matkalle lähtöä hän kuuli Jumalanäidin sanovan: “Moskovan tsaari rakentaa minulle kirkon, mene hänen luokseen.” Matkalla Afanasi kohtasi monia vaikeuksia, mutta Jumalanäidin ilmestymiset rohkaisivat häntä. Kerran hän paransi Jumalanäidin paperi-ikonilla erään sairaan. Lopulta hän saapui Moskovaan ja sai tsaarilta runsaan lahjoituksen luostarikirkon hyväksi.

Vuonna 1640 Afanasi kutsuttiin Brestiin Simeonin luostarin igumeniksi. Heti seuraavana vuonna hän matkusti Varsovan valtiopäiville puolustamaan luostarinsa historiallisia oikeuksia parlamentissa (sejm). Siellä hän kuunteli ortodoksien valituksia kirkkoaan kohdanneista nöyryytyksistä ja ihmetteli, miten ortodoksit joutuivat kristillisessä valtiossa kestämään suurempaa ahdinkoa kuin turkkilaisten vallan alla. Jumalanäiti ilmestyi hänelle Kupjatitšin ikoninsa kautta ja kehotti häntä puolustamaan kirkon oikeuksia. Näyn innoittamana pyhittäjä kirjoitti vetoomuksen Puolan kuninkaalle Vladislav IV:lle (Wtadistaw IV, 1632-1648) ja vaati tätä kitkemään pois uniaattikirkon ja suomaan rauhan ortodokseille. Hallitus ilmaisi vetoomuksen johdosta tyytymättömyytensä parlamentin ortodoksiselle puolueelle, ja Afanasi pidätettiin.

Palattuaan Brestiin Afanasi jatkoi yhdessä veljestön kanssa luostarikilvoitteluaan, mutta sorto keskeytti tuon tuostakin munkkien hiljaisen ja rauhallisen elämän. Lopulta Afanasi matkusti entisen tuttavansa Krakovan kanslerin luo anomaan suojeluskirjaa Brestin ortodokseille. Vastaukseksi hänelle sanottiin: “Kääntykää uniaateiksi niin saatte elää rauhassa.”

Pian Afanasi pidätettiin uudelleen. Hän oli vangittuna yli vuoden, mutta kirjoitti vankilastakin kuninkaalle vetoomuksia anoen häntä suomaan ortodokseille samanlaisen vapauden kuin uniaateille. Lopulta hänet vapautettiin sillä ehdolla, että Kiovan metropoliitta Pietari Mogila (Pjotr Mohyla) lähettää hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän ei voi aiheuttaa levottomuuksia Puolan viranomaisille. Afanasi määrättiin asumaan Kiovan luolaluostariin, mutta metropoliitan kuoltua hän palasi igumeniksi omaan luostariinsa.

Afanasi ei saanut pitkään nauttia rauhallisesta luostarielämästä Brestissä. Ukrainassa puhkesi vuonna 1648 kasakkakapina Puolaa vastaan. Ortodokseja epäiltiin maanpetturuudesta ja kapinallisten tukemisesta. Afanasi pysytteli levottomuuksien aikana luostarissaan ja rukoili, mutta pian hänet vangittiin maanpetturuudesta epäiltynä. Kuulusteluissa syytteet todettiin perättömiksi, mutta pyhittäjän peräänantamattomuus uniaattikysymyksessä herätti kuulustelijoissa vihaa. Syyskuun 5. päivänä hänet luovutettiin kidutettavaksi ja surmattiin. Afanasia alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen.

                                           + + +

Syyskuun viidentenä tapahtui myös pyhän apostoli Pietarin ilmestyminen hurskaalle keisari Justinianokselle Athirassa Konstantinopolin lähistöllä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.