3.9.2019

Sävelmä
3. säv.

m. piispa Anthimos Nikomedialainen (+ 302)

p. diakonissa Foibe (+ 1. vs.)

p. Vassian Krestomirilainen, Karjalan pyhä (+ 1300- tai 1500-l.)

Epistola
Hepr. 13:7–16 (Anthimos)
2. Kor. 8:16–9:5

Hepr. 13:7–16

7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. 8 Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti. 9 Älkää antako kaikenlaisten vieraiden oppien johtaa itseänne harhaan. Meidän sydämemme tulee vahvistua armosta, ei ruoista, jotka eivät ole ketään hyödyttäneet. 10 Meillä on alttari, jonka uhria ei liiton teltassa palvelevien ole lupa syödä. 11 Tehän tiedätte, että kun ylipappi syntien sovittamiseksi vie kaikkeinpyhimpään eläinten verta, näiden eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. 12 Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. 13 Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. 14 Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee. 15 Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. 16 Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.

2. Kor. 8:16–9:5

16 Kiitos Jumalalle, joka on sytyttänyt myös Tituksen sydämeen saman innon toimia teidän hyväksenne. 17 Hän suostui pyyntööni itse asiassa hän on niin innostunut, että hän nyt omasta halustaan lähtee teidän luoksenne. 18 Lähetämme hänen mukanaan matkaan myös erään toisen veljen, jonka toimintaa evankeliumin hyväksi kiitetään kaikissa seurakunnissa. 19 Lisäksi seurakunnat ovat valinneet hänet meidän matkatoveriksemme viemään tätä rakkaudenlahjaa, josta olemme huolehtineet Jumalan kunniaksi ja osoittaaksemme omaa alttiuttamme. 20 Haluamme näin varmistautua siitä, ettei kukaan pääse moittimaan meitä tämän tuottoisan keräyksen hoidosta. 21 Ajattelemme näet sitä, mikä on oikein myös ihmisten eikä yksin Herran edessä. 22 Lähetämme yhdessä heidän kanssaan matkaan vielä erään veljemme, jonka innon olemme voineet todeta monissa tilanteissa ja joka on nyt entistäkin paljon innokkaampi, koska hän luottaa lujasti teihin. 23 Titus siis on kumppanini ja auttaa minua työssäni teidän hyväksenne, nämä veljemme taas ovat seurakuntien edustajia, he ovat Kristuksen kunnia. 24 Antakaa nyt seurakuntien nähden heille todistus rakkaudestanne ja osoittakaa, että emme ole turhaan ylpeilleet teistä. 9:1 Minun on oikeastaan tarpeetonta kirjoittaa teille pyhien avustamisesta. 2 Tiedänhän teidän halukkuutenne. Olen kehunut teitä sen vuoksi makedonialaisille ja kertonut, että Akhaiassa asia on hoidettu jo viime vuonna. Teidän intonne on saanut täälläkin useimmat liikkeelle. 3 Lähetän nyt veljet matkaan varmistaakseni, etten ole turhaan kehunut teitä tässä asiassa vaan että te olette valmiita, niin kuin olen sanonut. 4 Joutuisihan meidän luottamuksemme häpeään, teistä itsestänne puhumattakaan, jos sinne tulisi joitakin makedonialaisia minun kanssani ja he tapaisivat teidät valmistautumattomina. 5 Siksi pidin välttämättömänä kehottaa näitä veljiä lähtemään teidän luoksenne ennen meitä ja järjestämään lupaamanne lahjan etukäteen kuntoon, niin että se olisi valmiina ja olisi runsas eikä kitsas.

Joh. 10:9–16 (Pyhä marttyyripiispa Anthimos Nikomedialainen)
Mark. 3:13–21
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Mark. 3:13–21

Siihen aikaan 13 Jeesus nousi vuorelle. Hän käski luokseen ne, jotka hän oli valinnut, ja he lähtivät hänen mukaansa. 14 Nämä kaksitoista Jeesus kutsui olemaan kanssaan lähettääkseen heidät saarnaamaan ja 15 valtuuttaakseen heidät karkottamaan saastaisia henkiä: 16 Simon, jolle hän antoi nimen Pietari, 17 Jaakob Sebedeuksen poika ja tämän veli Johannes, joille hän antoi nimen Boanerges -- se merkitsee: ukkosenjylinän pojat -- 18 sekä Andreas, Filippus ja Bartolomeus, Matteus, Tuomas ja Jaakob Alfeuksen poika, Taddeus, Simon Kananeus 19 ja Juudas Iskariot, sama joka kavalsi hänet. 20 Jeesus palasi sitten kotiin, ja kansaa kerääntyi taas niin paljon, etteivät hän ja opetuslapset edes päässeet syömään. 21 Kun Jeesuksen omaiset kuulivat kaikesta tästä, he lähtivät sinne ottaakseen hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan.

Päivän synaksario

3.9.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pyhä Foibe oli diakonissa Kenkrean seurakunnassa Korintin tuntumassa. Apostoli Paavali suositteli häntä Rooman seurakunnalle mainiten hänen olleen ”tukena monille, myös minulle” (Room. 16:1-2). Foibe toi kyseisen kirjeen mukanaan Rooman seurakunnalle. Muuta hänestä ei tiedetä.

Pyhä Aristion oli Aleksandrian arkkipiispa. Hänen intomielinen julistuksensa sytytti kristittyjen uskon uuteen liekkiin, kiinnitti heidän toivonsa tulevan maailman hyvyyksiin ja sai heidät rakastamaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ilmestyi maan päälle meidän pelastuksemme tähden. Aristion rohkaisi heitä halveksimaan tämän maailman turhuuksia, joita epäjumalanpalvelijat seurasivat. Aristion tuotiin Aleksandrian vallanpitäjän eteen. Tämä määräsi piispan poltettavaksi elävältä, ja niin hän sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 167.

Pyhä Anthimos oli Bitynian Nikomedeian piispana keisari Maximianus Herculiuksen (286-305) aikana, jolloin pakanoiden keskuudessa levisi huhu, että kristityt olivat sytyttäneet Nikomedeian hovin rakennuksissa raivonneen tulipalon. Maximianus antoi määräyksen, että Nikomedeian kristittyjen temppeli piti polttaa. Jouluyön palveluksessa kirkkoon oli ahtautunut 20 000 ihmistä, kun sotilaat tulivat paikalle ja ilmoittivat, että kirkosta pääsisivät elävänä ulos vain ne, jotka suostuvat rukoilemaan keisarin jumalia. Kukaan ei suostunut heidän tarjoukseensa. Palvelusta johtanut pyhä piispa rohkaisi uskovia, muistutti heidän mieleensä kolme nuorukaista tulisessa pätsissä, kastoi kaikki opetettavat ja jakoi kaikille pyhää ehtoollista. Näiden 20 000 marttyyrin muistoa vietetään 28.12.

Kun kirkon ulkoseinille kootut puut syttyivät, Anthimos pääsi kuitenkin Jumalan kaitselmuksesta pakoon palavasta kirkosta. Hän pakeni vuorille, asettui asumaan erääseen pieneen kylään ja jatkoi paimentehtäväänsä sieltä käsin. Hän lähetti diakoni Teofilokselle kirjeen, joka kuitenkin joutui vääriin käsiin; Teofilosta kidutettiin, mutta hän ei paljastanut, missä piispa oli.

Ennen pitkää Maximianukselle selvisi, missä päin Anthimos oleili, ja hän lähetti sotilaitaan etsimään häntä. Piispa tapasi sotilaat tiellä, kutsui heidät mukaansa ja tarjosi heille aterian. Lopuksi hän paljasti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat joutuivat hämmennyksiin, koska olivat jo ehtineet mieltyä ystävälliseen piispaan, eivätkä tienneet mitä tehdä. He ilmaisivat voivansa lähteä takaisin ja sanoa keisarille, ettei piispaa löytynyt. Anthimos ei kuitenkaan hyväksynyt valhetta, ja niin hänet pidätettiin.

Anthimos vietiin keisarin eteen, joka kuulusteli häntä pitäen samalla näyttävästi esillä kidutusvälineitä. Anthimos tunnusti pelottomasti uskonsa Kristukseen ja otti rangaistukset vastaan iloisin mielin. Saadakseen suuremman voittopalkinnon taivaassa hän ärsytti tunnustuksellaan tyrannia vielä ankarampiin kidutuksiin. Hänen nilkkansa lävistettiin hohtaviksi kuumennetuilla piikeillä, hänet pantiin makaamaan alastomana ruukunsirpaleiden päälle ja sitten häntä ruoskittiin armottomasti. Sen jälkeen hänen jalkoihinsa pantiin hehkuviksi kuumennetut vaskikengät ja hänet pakotettiin kävelemään.

Tämän tuskallisen kidutuksen aikana kuului ääni, joka vahvisti Anthimosta ja lupasi hänelle taivaallisia palkintoja. Hänen kasvoilleen nousi mitä kaunein hymy, joka kuvasti hänen sisimmässään vallinnutta rauhaa ja sydämen iloa. Saadakseen hänen rohkeutensa murtumaan tyranni pani hänet vielä kidutuspyörään ja poltti hänen haavojaan. Mutta tämä kidutus sai marttyyrin vain loistamaan entistä enemmän kuin sulatusuunissa puhdistettu kulta. Kun Maximianus näki piispan tulevan ulos kidutuspyörästä kasvot iloa ja rauhaa säteillen, hän repäisi vihoissaan keisarillisen viittansa. Pyhä piispa profetoi hänelle, että hän menettää pian valtakuntansa, ja Maximianus määräsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 302.

Kun Anthimoksen pää oli katkaistu, siihen kasvoi ihmeellisellä tavalla uusia hiuksia. Nykyisin sitä säilytetään kallisarvoisena pyhäinjäännöksenä Pyhän Panteleimonin luostarissa Athosvuorella.

Pyhä Basilissa (Vasilissa) eli Nikomedeian kaupungin laitamilla keisari Diocletianuksen (284-305) aikana. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, pyhä Basilissa, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, vangittiin ja hänet vietiin Bitynian käskynhaltijan Aleksanterin eteen. Kuulusteluissa Aleksanteri havaitsi tytön uskon Kristukseen järkkymättömäksi ja käski lyödä häntä kasvoihin, riisua hänet alastomaksi ja ruoskia häntä julmasti. Kidutusten aikana Basilissa huudahti: ”Jumalani, minä kiitän Sinua!” Vihoissaan siitä, että pienen tytön kestävyys pääsi voitolle, käskynhaltija käski lävistää tytön nilkat. Reikiin pujotettiin ketju, josta Basilissa ripustettiin roikkumaan pää alaspäin. Häntä savustettiin paksulla tukahduttavalla rikki- ja tervasavulla. Jumalan suojelus säilytti hänet kuitenkin vaurioitumattomana. Sitten hänet heitettiin tuliseen pätsiin, mutta tulikaan ei vahingoittanut häntä. Lopulta hänet vietiin kahden leijonan eteen, mutta nekään eivät tehneet hänelle pahaa.

Aleksanteri ihmetteli näitä yliluonnollisia tapahtumia. Hän ei enää voinut kieltää kristittyjen Jumalan voimaa. Hartaan liikutuksen vallassa hän pyysi pyhältä anteeksi. Nikomedeian piispa kastoi hänet, entisen vainoojan, ja jonkin ajan kuluttua hän antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun. Kun Basilissa oli yhdessä piispan kanssa haudannut Aleksanterin, hän meni vähän kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi vuotaa vettä, jota hän joi kiittäen Jumalaa. Sitten hän pyysi Herralta, että tämä ottaisi hänet luokseen, ja luovutti rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin.

Pyhittäjä Teoktistos rakasti Jumalaa lapsesta lähtien. Hän jätti isänmaansa ja sukulaisensa päästäkseen Pyhään maahan, jossa hän vetäytyi erämaahan. Saavuttuaan pyhittäjä Haritonin (muistopäivä 28.9.) lauraan[1], joka sijaitsi Faranissa noin kahdeksan kilometriä Jerusalemista koilliseen, hän asettui asumaan erakkomajaan lauran ulkopuolelle ja taisteli siellä himoja ja pahoja henkiä vastaan.

Samoihin aikoihin myös suuri Euthymios (20.1.) lähti kotimaastaan Armeniasta ja tuli hänkin asumaan Faraniin. Rakkaus hyveeseen ja yhteiset askeettiset kilvoitukset liittivät Euthymioksen ja Teoktistoksen yhteen niin voimakkaalla hengellisellä rakkaudella, että sekä heidän ajattelu- että elämäntapansa olivat yhtenevät – he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Yhteisen tavoitteen yhdistäminä he vetäytyivät joka vuosi teofanian juhlakauden päätyttyä (14.1.) Kutilaan autiomaahan Kuolleenmeren seuduille kauaksi ihmisten ilmoilta. Heidän ainoa halunsa oli saada olla erämaan hiljaisuudessa ja yhdistyä Jumalaan rukouksen kautta. He viipyivät siellä aina palmusunnuntaihin saakka. Samalla kun he taltuttivat jatkuvasti ruumistaan ankaralla askeesilla, he ruokkivat sieluaan hengellisellä ravinnolla.

Kun Euthymios ja Teoktistos olivat kilvoitelleet yhdessä Faranissa viisi vuotta, he lähtivät tapansa mukaan jälleen Kutilaan erämaahan. Jumalan ohjaamina he saapuivat syvän ja vaikeakulkuisen rotkon reunalle, jonka pohjoissivustalta he löysivät suuren luolan. Iloissaan kilvoittelijat asettuivat tähän Jumalan rakentamaan asumukseen. Ainoana ravintonaan heillä oli alueella kasvaneet villiruohot. Luolasta, joka oli aikaisemmin ollut villieläinten turvapaikka, tuli nyt Jumalan huone pyhittäjien veisatessa ja rukoillessa siellä lakkaamatta.

Jonkin ajan kuluttua Jumala paljasti heidän olinpaikkansa betanialaisille paimenille. Kaksikon pyhästä elämäntavasta viehättyneinä monet kiiruhtivat asumaan heidän lähettyvilleen. Koska Euthymios rakasti kovasti hiljaisuutta, hän uskoi tulijat autuaan Teoktistoksen haltuun ja pyysi tätä huolehtimaan heistä. Ja Teoktistos, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematon, otti heidät vastaan. Kaikista asioista hän kuitenkin neuvotteli Euthymioksen kanssa.

Vähitellen erakkoyhdyskunnasta kehittyi yhteiselämää noudattava luostari, jonka kirkkona luola oli ja jota Teoktistos johti. Pyhittäjä Euthymios poistui muutamaksi vuodeksi yhdessä Dometianuksen kanssa etelään Hebroniin ulottuvaan erämaahan, mutta palasi sitten Teoktistoksen luo ja vietti hesykastista elämää ylempänä pienessä luolassa. Siitä kehittyi hänen nimeään kantava laura, neljän kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista. Ja Euthymioksen edistyessä hesykastisessa elämässä Teoktistos puolestaan kunnostautui yhteiselämän hyveissä.

Kun Euthymios Suuri oli saavuttanut 90 vuoden iän, Teoktistos, joka oli myös jo vanhus, sairastui vaikeasti. Euthymios, joka oli tullut häntä tervehtimään, viipyi hänen luonaan loppuun saakka. Teoktistos nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 3. päivänä vuonna 468. Pyhittäjä Euthymios sekä Jerusalemin patriarkka Anastasios I (458-478) hautasivat hänet.


[1] Laura tarkoittaa alun perin Palestiinassa kehittynyttä kilvoittelumuotoa, jossa munkit eli omissa majassaan samalla alueella. Vain lauantaisin ja sunnuntaisin he kokoontuivat yhteiseen jumalanpalvelukseen ja yhteiselle aterialle. Myöhemmin laurat muuttuivat tavallisiksi yhteiselämäluostareiksi ja näin “laura” ja “luostari” alkoivat tarkoittaa samaa asiaa. Tekstissä muoto laura viittaa alkuperäiseen kilvoittelumuotoon, kun taas muotoa lavra käytetään luostareista. Lavroiksi kutsutaan nykyisin yleensä vanhoja, historiallisesti merkittäviä luostareita.

Macanisius on latinalainen muoto nimestä Aengus McNisse. Hänet kastoi itse Irlannin valistaja pyhä Patrik (muistopäivä 17.3.). Macanisius oli erakkomunkki, jonka kerrotaan kantaneen evankeliumikirjaa aina olkapäillään eikä nyytissä niin kuin muut irlantilaiset erakot. Pyhä Macanisius teki monia ihmeitä. Hänen rukouksensa voimasta joen virtaussuunta muuttui. Muuan lapsi oli tuomittu kuolemaan isänsä rikoksesta, ja Macanisiuksen rukoillessa tuulenpyörre tarttui lapseen ja vei hänet turvaan teloittajiensa luota.

Macanisius teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan. Roomassa hänet vihittiin luostarin johtajaksi ja piispaksi Kellsiin, josta tuli Connorin hiippakunnan keskus Irlannissa. Pyhä Macanisius kuoli viimeistään vuonna 514.

Pyhittäjä Vassian perusti Krestomirin Kristuksen kirkastumisen luostarin Äänisjoelle 1300-luvun alkupuolella (tai toisen ajoituksen mukaan 1500-luvulla). Hänen pyhäinjäännöksensä lepäsivät luostarin kirkossa, joka myöhemmin muutettiin seurakuntakirkoksi.

Autuaan Johanneksen lyhyestä käsin kirjoitetusta elämäkerrasta ei käy ilmi, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut Rostoviin. Moskovan metropoliitta Filaret (virassa 1821-1867) on olettanut, että Johannes oli oppinut ja ylhäistä sukua. Todennäköisesti hän pakeni Moskovasta tsaari Iivana IV Julman hallintokauden hirmutekoja saadakseen palvella Jumalaa tuntemattomana ja kaikessa hiljaisuudessa. Rostovissa autuas Johannes aloitti houkan kilvoituksen ja sai kestää paljon puutetta ja murhetta. Hänellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Vain harvoin hän kävi levähtämässä rippi-isänsä kodissa tai erään vanhan leskivaimon luona. Hänellä oli tuuhea tukka ja parta, mistä syystä hän sai lisänimen Karvainen. Johannes eli nöyränä, kärsivällisenä ja lakkaamatta rukoillen ja ohjasi hengellisesti monia ihmisiä, muun muassa pyhittäjä Irinark Rostovilaista (muistopäivä 13.1.).

Kilvoiteltuaan pitkään ja kestettyään monia murheita autuas Johannes kuoli hyvin vanhana 3.9.1580. Heti hautajaisten jälkeen hurskaat ihmiset alkoivat käydä hänen haudallaan ja ottaa sieltä hiekkaa mukaansa. Monet paranivat sairauksistaan, minkä johdosta Johannesta alettiin kutsua “laupiaaksi” taivaallisen esirukoilijansa Aleksandrian patriarkan pyhän Johannes Laupiaan mukaan.

Pyhä pappismarttyyri Rafael Momcilovic toimi maailmansotien välisenä aikana Sisotovacin luostarin igumenina Sremin alueella, joka vastaa suunnilleen nykyistä Länsi-Vojvodinaa ja joka kuului toisen maailmansodan aikana Kroatialle. Hän oli myös lahjakas ikonimaalari. Saksalaisten miehittäessä alueen vuonna 1941 Kroatiasta tuli fasistinen valtio. Ustašit[1] pidättivät isä Rafaelin saman vuoden elokuussa ja lähettivät hänet Slavonska Pozenkan keskitysleirille. Siellä hänet surmattiin syyskuun 3. päivänä vuonna 1941 kuten niin monet muutkin viattomat. Serbian kirkko julisti hänet pyhäksi syyskuussa 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

 

[1] Ustašit olivat A. Pavelicin johtama fasistityyppinen liike.