31.7.2019

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Paastopäivä

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin esiintuomisen esijuhla

p. vanhurskas Eudokimos (+ 800-l.)

p. Josef Arimatialainen (+ 1. vs.)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Eudokimos)
1. Kor. 10:12–22

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

1. Kor. 10:12–22

12 Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu. 13 Teitä kohdannut kiusaus ei ole mitenkään epätavallinen. Jumalaan voi luottaa. Hän ei salli kiusauksen käydä teille ylivoimaiseksi, vaan antaessaan teidän joutua koetukseen hän samalla valmistaa pääsyn siitä, niin että voitte sen kestää. 14 Rakkaat ystävät, pysykää siis erossa epäjumalien palvelemisesta. 15 Puhun teille kuin järkeville ihmisille ainakin. Harkitkaa mitä sanon. 16 Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen? 17 Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. 18 Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen alttarin kanssa? 19 Mitä tällä tarkoitan? En sitä, että epäjumalille uhrattu liha sinänsä olisi jotakin tai että epäjumalat olisivat jotakin todellista. 20 Tarkoitan sitä, että epäjumalien palvelijat uhraavat pahoille hengille eivätkä Jumalalle, enkä halua teidän joutuvan yhteyteen pahojen henkien kanssa. 21 Te ette voi juoda sekä Herran maljasta että pahojen henkien maljasta, ette voi olla osallisina sekä Herran pöytään että pahojen henkien pöytään. 22 Emme kai halua herättää Herran kiivautta? Olemmeko muka häntä vahvempia?

Matt. 11:27–30 (Pyhä vanhurskas Eudokimos)
Matt. 16:20–24
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Matt. 16:20–24

Siihen aikaan 20 Jeesus kielsi opetuslapsiaan kertomasta kenellekään, että hän oli Messias. 21 Tästä lähtien Jeesus alkoi puhua opetuslapsilleen, että hänen oli mentävä Jerusalemiin ja kärsittävä paljon kansan vanhimpien, ylipappien ja lainopettajien käsissä. Hänet surmattaisiin, mutta kolmantena päivänä hän nousisi kuolleista. 22 Pietari veti hänet erilleen ja alkoi nuhdella häntä: "Jumala varjelkoon! Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!" 23 Mutta hän kääntyi pois ja sanoi Pietarille: "Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!" 24 Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua."

Päivän synaksario

Hurskas Joosef Arimatialainen oli Israelin papiston ja vanhinten neuvoston sanhedrinin jäsen mutta samalla myös Jeesuksen salainen opetuslapsi. Saatuaan Pilatukselta luvan hän otti Herran ruumiin alas ristiltä ja hautasi sen yhdessä Nikodemoksen kanssa uuteen hautaan, jonka hän oli hakkauttanut kallioon lähellä ristiinnaulitsemispaikkaa. (Matt. 27:57–60)

Juutalaiset vangitsivat pyhän Joosef Arimatialaisen, mutta vankilassa Herra ilmestyi hänelle, jotta hän uskoisi Hänen ylösnousemukseensa. Päästyään vapaaksi pyhä Joosef Arimatialainen lähti julistamaan ylösnousemuksen evankeliumia monissa maissa aina Galliaa ja Englantia myöten. Tarina Graalin maljasta perustuu ajatukseen, että Joosef olisi ottanut talteen maljan, josta Kristus tarjosi viiniä opetuslapsilleen viimeisellä ehtoollisella, ja tuonut sen mukanaan länteen.

Pyhä Germanus on tunnetuin Gallian pyhistä piispoista pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) jälkeen. Hän syntyi vuoden 378 tienoilla varakkaaseen perheeseen Auxerressa. Hän sai hyvän koulutuksen Galliassa ja Roomassa, missä hän täydensi oikeustieteen opintojaan ja toimi asianajajana. Solmittuaan avioliiton hyveellisen aatelistytön kanssa hän palasi Galliaan ja kohosi huomattavaan asemaan maakunnan hallinnossa.

Kun Auxerren piispa Amator kuoli, Germanus saatiin suostuteltua hänen seuraajakseen (418). Germanus luopui maailman palvelemisesta astuakseen taivaan palvelukseen ja muutti perin pohjin elämäntapansa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi elää vaimonsa kanssa kuin veli ja sisar. Germanus kilvoitteli nöyryydessä ja niin ankarassa askeesissa, että koko hänen loppuelämänsä oli yhtä pitkää, veretöntä marttyyriutta. Hän söi ohraleipää, johon oli sekoitettu tuhkaa, ja sitäkin usein vain kerran viikossa. Hän käytti aina samaa viittaa ja tunikaa, ja niiden alla karkeaa jouhipaitaa. Niitä hän piti niin kauan kunnes ne hajosivat. Kaulassaan hän kantoi pientä pussia, jossa olevien reliikkien välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Jumalaan keskittyneestä ja askeettisesta elämäntavastaan huolimatta Germanus oli vieraanvarainen, pesi vieraidensa jalat ja tarjoili heille ruokaa.

Piispakautensa alussa Germanus perusti kaupungin toiselle laidalle pyhille Kosmakselle ja Damianokselle omistetun luostarin, jossa hän rukoili munkkien kanssa. Papistoa ja kansaa hän sen sijaan opetti katedraalissa. Germanus teki laupeudentöitä ja hänen kauttaan tapahtui monia ihmeitä. Hän auttoi veronkantajaa saamaan takaisin rahat, jotka eräs riivattu oli ottanut, paransi siunaamallaan öljyllä kurkkumätäepidemian vaivaamia lapsia ja vapautti riivattuja.

Yhdessä pyhän Troyes’n piispa Lupuksen kanssa Germanus matkusti Britanniaan (429) taistelemaan pelagiolaisten harhaoppia vastaan. Merimatkalla hän tyynnytti myrskyn. Britanniassa monet harhaoppiset kääntyivät piispojen saarnojen ansiosta oikeaan uskoon. Germanus teki sokean tytön näkeväksi asettamalla tämän silmien päälle nyytin, jossa oli reliikkejä. Palattuaan Auxerreen Germanus sai viranomaiset keventämään kansan verokuormaa ja paransi sairaita. Hän teki toisenkin matkan Britanniaan (445) kitkeäkseen pois pelagiolaista harhaoppia. Ravennassa keisarinna Galla Placidia lähetti hänelle suuren kultaisen vadin täynnä ylellistä ruokaa, jonka Germanus jakoi palvelijoilleen, mutta piti vadin jakaakseen sen myyntihinnan köyhille. Keisarinnalle hän lähetti pienellä puulautasella ohraleivän, joka paransi monia sairaita.

Germanus paljasti kuudelle piispalle, jotka olivat koolla yhteisen palveluksen jälkeen, että Herra oli ilmestynyt hänelle yöllä ilmoittaen hänen lähtevän pian todelliseen kotimaahansa. Hän sairastui ja pyysi vuoteen viereen kiiruhtanutta keisarinnaa, että hänen ruumiinsa haudattaisiin Auxerreen. Koko viikon kansaa vaelsi noutamaan häneltä viimeistä siunausta, ja seitsemäntenä päivänä (31.7.448) Germanuksen sielu otettiin taivaaseen.
Valtava saattue seurasi hänen maallisia jäännöksiään Galliaan. Auxerressa Germanus haudattiin muurien ulkopuolelle basilikaan, joka nimettiin hänen mukaansa. Pyhän Germanuksen kunnioitus levisi laajalle Galliassa ja Britanniassa, missä monet kirkot ja kylät ovat saaneet nimensä hänen mukaansa.

Pyhä Eudokimos vaikutti keisari Teofiloksen hallitusaikana (829‒842). Keisari suhtautui suopeasti tuolloin vallassa olleeseen ikonien vastustajien harhaoppiin. Eudokimoksen vanhemmat olivat aatelissukua ja kotoisin Kappadokiasta. He olivat muun aateliston tavoin ehdottoman uskollisia ortodoksisen uskon tunnustajia. Kiihkeän hurskautensa he välittivät myös pojalleen. Eudokimos sai erittäin hyvän ja hienostuneen kasvatuksen ja sen perusteella keisari kohotti hänet korkeaan asemaan. Hänestä tuli ensin Kappadokian sotilasjohtaja, ja myöhemmin hän kohosi koko valtakunnan sotilasjohtajaksi.

Eudokimos ei käyttänyt asemaansa omaksi kunniakseen. Päinvastoin hän muutti sen hyveen välikappaleeksi ja loisti maailmassa kuin ruusu orjantappuroiden keskellä. Ruumiillisen siveyden lisäksi hän säilytti mielensä puhtaana eikä koskaan sallinut katseensa pysähtyä naisen kasvoihin. Lisäksi hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja osoitti armeliaisuutta köyhille, leskille ja orvoille. Näin Eudokimoksesta tuli armon valittu astia ja elävä hyveen ikoni. Hän oli voittamaton rakkaudessaan lähimmäisiin. Kaikenlaisia skandaaleja hän karttoi kuin ruttoa. Hän ei ainoastaan varonut esittämästä minkäänlaista tuomiota toisesta ihmisestä, vaan keksi myös keinoja pysäyttää loukkaavat puheet. Hänen periaatteisiinsa kuului, että jokaisen tuli ennemmin oppia itse kuin ryhtyä opettamaan toisia. Itse hän toteutti tätä periaatettaan noudattamalla kaikkia Jumalan käskyjä ilman paljoja puheita.

Pyhä Eudokimos sairastui vaikeasti 30 vuoden ikäisenä. Hän oli jo etukäteen valmistautunut kuolemaansa ja hyvästeli läheisiään. Jumalalta hän pyysi, ettei häntä ryhdyttäisi kunnioittamaan hänen kuolemansa jälkeen. Hurskaasta toivomuksesta huolimatta hänen valonsa ei voinut jäädä piiloon. Heti kun Eudokimos oli pantu hautaan vaatteet päällä ja kengät jalassa, riivattu mies, joka meni hänen haudalleen, vapautui sairaudestaan. Myös halvaantuneen lapsen jalat paranivat. Ihmeiden määrä haudan ympärillä kasvoi jatkuvasti, ja sen äärellä paloi yhä enemmän lampukoita. Eudokimoksen vaatteiden ja jalkineiden kautta alkoi tapahtua ihmeitä kauempanakin. Multaa hänen haudaltaan lähetettiin sairaille, jotta nämä saisivat hieroa sitä haavoihinsa.
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Eudokimoksen äidin vaatimuksesta hänen hautansa avattiin. Hänen ruumiinsa osoittautui täysin turmeltumattomaksi ja siitä lähti suurenmoinen hyvä tuoksu. Tämän jälkeen Eudokimoksen arvokkaat reliikit lähetettiin Konstantinopoliin. Siellä ne asetettiin Jumalanäidin kirkkoon, jonka hänen vanhempansa olivat rakennuttaneet.

 

Johannes Eksarkki oli bulgarialainen oppinut teologi ja kirjailija, joka vaikutti 800−900-lukujen vaihteessa. Bulgarian kuningas Boris I (2.5.) lähetti hänet 800-luvun lopulla Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi oppineisuudestaan. Kuningas Simeonin aikana (893−927) hän toimi Bulgarian kirkon eksarkkina. Pyhä Johannes osasi erinomaisesti kreikkaa ja käänsi slaaviksi kirkkoisien teoksia, kuten Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys* ja Basileios Suuren Heksaemeron,** joka käsittelee maailman luomista. Lisäksi hän kirjoitti tekstejä, jotka antavat ensikäden tietoa kuningas Simeonin hallituskaudesta. Hänen teoksensa ja käännöksensä toivat merkittävän lisän sen ajan slaavinkieliseen kirjallisuuteen. Pyhä Johannes nukkui pois vuosien 917−927 välisenä aikana.
*) Suom. Johannes Damaskolainen (4 osaa, OKJ 1980‒1989). **) Suom. Heikki Koskenniemi: Kuuden päivän luomistyö (SPF 2, 2015).

Pyhä Arsen oli Ninotsmindan piispa Länsi-Georgiassa, mutta pyysi pyhältä kuningas Daavid III Uudistajalta (26.1.) lupaa mennä munkiksi johonkin Tao-Kharjetin luostareista Georgian lounaisosassa. Kuningas arvosti Arsenin hyveitä ja salli hänen asettua Otkhtan luostariin. Siellä Arsen kohtasi pyhittäjä Euthymios Uuden (13.5.), jonka kanssa syntyi syvä hengellinen ystävyys. Siitä syystä hän seurasi Euthymiosta Athosvuorelle Ivironin luostarin perustamisen aikoihin ja osallistui liturgisten tekstien kääntämiseen georgiaksi. Pyhä Arsen nukkui pois rauhassa vuonna 1018. Kun pyhittäjä Giorgi Georgialaisesta (27.6.) tuli Ivironin luostarin igumeni (1044), hän siirsi pyhän Arsenin reliikit pyhittäjä Euthymioksen haudan viereen.

Hurskas munkki Dionysios ja hänen kanssakilvoittelijansa Neofytos, Ambrosios ja Makarios lähetettiin Vatopedin luostarista Athokselta Kreetalle vuonna 1820 mukanaan luostarinsa suurin kalleus, Jumalanäidin vyö, sekä ristinpuun reliikki ja pyhän Andreas Kreetalaisen pääkallo. Reliikit tuotiin Kreetalle karkottamaan siellä puhjennutta ruttotautia.

Nelikko toimitti Kreetalla jumalanpalveluksia pääsiäiseen 1821 saakka, kunnes heidän toimintansa keskeytyi levottomuuksien takia. Kreikkalaiset olivat eri puolilla nousemassa kapinaan turkkilaisvaltaa vastaan vapautta havitellen. Rangaistukseksi näistä pyrinnöistä turkkilaiset ryhtyivät kostotoimenpiteisiin paikallisia kristittyjä vastaan. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1821 he ryöstivät Herakleioksen pääkirkon ja tappoivat monia kristittyjä, niin papistoa kuin maallikkoja. Surmansa saivat paikallisten joukossa myös pappismunkit Neofytos ja Ambrosios sekä munkki Makarios.

Dionysios yhdessä diakoni Parthenioksen ja munkki Dorotheoksen kanssa onnistui välttämään kiinnioton. He saivat myös pelastettua Vatopedin athosvuorelaisen sivuluostarin pyhät reliikit häpäisyltä. Tämä onnistui salakristittyjen annettua munkeille suojan kodeissaan.

Lopulta Dionysios otettiin kuitenkin kiinni ja pidätettiin. Turkkilaiset vaativat häntä kääntymään islamiin. Kun Dionysios ei suostunut, häntä kidutettiin mitä julmimmin ja hänen päätään poltettiin soihduilla. Hän jäi vielä henkiin, kunnes hänet tapettiin hirttämällä pääsiäistä edeltävän suuren paaston ensimmäisellä viikolla vuonna 1822. Hänen päänsä läpi oli työnnetty kuumennettu varras.

Kaikkien koettelemustensa keskellä Dionysios ei kieltänyt uskoaan Kristukseen. Hänen pyhät reliikkinsä kulkeutuivat kädestä käteen Kreikan saarilla, kunnes ne lopulta saatiin palautetuksi Athokselle hänen omaan luostariinsa vuonna 1832.

Ekumeeninen patriarkaatti vahvisti marttyyri Dionysioksen ja hänen kanssaan surmattujen muiden Vatopedin munkkien pyhyyden 21.9.2000, jolloin pyhän Dionysioksen muistopäivä asetettiin heinäkuun loppuun.

Pietarin marttyyripiispa Benjamin syntyi vuonna 1873 Arkangelin alueella Kargopolin piirissä pappi Pavel ja Maria Kazanskin perheeseen. Vanhemmat antoivat pojalle nimen Vasili. Kirkollisen kotikasvatuksen jälkeen poika opiskeli Aunuksen pappisseminaarissa* ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa. 22-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Benjamin, ja vuoden kuluttua pappismunkiksi. Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi hän toimi pappisseminaarin opettajana.
*) Seminaari sijaitsi Petroskoissa.

Tammikuussa 1910 Benjamin vihittiin Pietarin hiippakunnan apulaispiispaksi. Hän otti vihkimyksen vastaan pastoraalisena velvollisuutena ja apostolisena tehtävänä. Hänet nähtiin usein pääkaupungin syrjäisimmissä ja köyhimmissä kortteleissa, jonne hän kiirehti aina heti kutsun saatuaan kuin tavallinen seurakuntapappi ilman piispallisia tunnuksia pelkkä viitta päällään. Hän kastoi lapsia ja saattoi kuolevia viimeiselle matkalle. Kansa rakasti häntä ja kutsui häntä omaksi isä Benjaminikseen. Hänen evankeliumin mukainen yksinkertaisuutensa, avoimuutensa ja säteilevä hymynsä herättivät luottamusta myös toisuskoisissa.

Vuoden 1917 tapahtumat toivat muutoksia myös kirkon elämään. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hiippakuntapiispat alettiin valita papistosta ja maallikoista muodostetuissa hiippakuntakokouksissa. Muutamissa hiippakunnissa syntyi erimielisyyksiä, mutta Petrogradissa, joksi Pietari oli nimetty, vaalit sujuivat poikkeuksellisen rauhallisesti. Piispa Benjamin sai enemmistön äänistä ja hänet nimitettiin Petrogradin metropoliitaksi. Heti valintansa jälkeen hän ilmoitti: ”Puolustan vapaata kirkkoa. Politiikan on oltava vierasta kirkolle. Tärkein tehtävämme on seurakuntaelämän järjestäminen.” Vaikea olisikaan ollut löytää ihmistä, joka olisi ollut kauempana politiikasta kuin metropoliitta Benjamin. Hän teki kaikkensa suojellakseen ortodokseja vainoilta, jotka alkoivat tammikuussa 1918, kun neuvostovalta oli julkaissut asetuksen kirkon ja valtion erosta. Paikallisviranomaiset tulkitsivat asetuksen signaaliksi hyökätä ortodoksista kirkkoa, sen omaisuutta ja papistoa vastaan.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1921 maassa alkoi nälänhätä, mikä toimi yllykkeenä yhä uusiin vainoihin ja kirkon omaisuuden takavarikointiin. Takavarikointi alkoi Pietarissa maaliskuussa 1922. Metropoliitta ei epäröinyt asiassa hetkeäkään. Kristillisen rakkauden pakottamana hän antoi siunauksensa luovuttaa kaikki jumalanpalveluskäyttöä vailla oleva omaisuus nälkää näkevien auttamiseksi. ”Me luovutamme kaiken itse”, hän ilmoitti viranomaisille. Viranomaiset kuitenkin vastasivat, että omaisuus takavarikoidaan virallista tietä valtiolle kuuluvana omaisuutena. Takavarikointi herätti kansassa levottomuutta. Maaliskuussa 1922 Petrogradin pravdassa julkaistiin kirje, jossa patriarkka Tiihonille (26.9.) uskollista papistoa syytettiin vastavallankumouksellisesta salaliitosta neuvostovaltaa vastaan. Metropoliitta Benjamin pidätettiin toukokuun lopussa 1922. Asian käsittely oikeudessa alkoi kesäkuussa ja siihen vedettiin mukaan 86 henkeä.

Metropoliitta Benjamin esiintyi oikeudessa yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuten aina ja vakuutti toisten juttuun liitettyjen henkilöiden syyttömyyttä. Häntä odottavan kuoleman edessä hän sanoi tuomioistuimelle: ”En tiedä, minkä tuomion julistatte, elämän vai kuoleman, mutta olipa se mikä hyvänsä, minä kohotan katseeni taivaaseen, teen ristinmerkin (samalla hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä) ja sanon: kunnia Sinulle kaikesta, Herra Jumala.”

Heinäkuun alussa tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Elokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä metropoliitta Benjamin teloitettiin Pietarin laitamilla. Hänen kanssaan teloitettiin arkkimandriitta Sergei (Šein) sekä maallikot Juri (Georgi) Novitski ja Ivan (Johannes) Kovšarov, jotka myös on julistettu pyhiksi. Heidän muistoaan vietetään yhdessä metropoliitta Benjaminin kanssa.

Autuas Maksim Rumjantsev syntyi talonpoikaisperheeseen 1850-luvun puolivälissä Kostroman läänissä. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan noin 10-vuotias. Maksim asui viisi vuotta veljensä Jegorin ja tämän vaimon Elizavetan kodissa. Viisitoistavuotiaana hän lähti kiertämään maata. Kun hän lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua palasi kotiseudulleen, hän osasi jumalanpalvelukset ulkoa, vaikka oli lukutaidoton. Vaellusvuosinaan hän oli aloittanut houkan kilvoituksen ja jatkoi sitä kuolemaansa asti.

Maksim kulki läpi vuoden paljasjaloin ja piti päällään samoja päällekkäin puettuja paitoja. Jos joku lahjoitti hänelle saappaat, hän tunki niihin paperia, jotta niillä olisi epämukava kävellä, ja lopulta antoi ne pois. Saunassa hän ei peseytynyt koskaan. Kerran pappi Nikolai Žitnikov, jota Maksim piti ystävänään, suostutteli hänet saunomaan. Isä Nikolai jäi odottamaan saunan ulkopuolelle. Kun Maksimia ei kuulunut takaisin, hän astui sisään ja näki Maksimin istuvan lauteilla punaisena kuin punajuuri kaikki paidat päällään. Papin kysymykseen, miksi hän istui lauteilla vaatteet päällään, Maksim vastasi hymyillen: ”Sinähän itse käskit minun saunoa, etkä peseytyä.”

Monivuotisella kilvoittelulla Maksim sai selvänäkemisen lahjan ja Herra alkoi ilmoittaa hänelle ihmisten kohtaloita. Koskaan hän ei sanonut ihmisille suoraan, mitä tulisi tapahtumaan, vaan puhui ikään kuin itsestään. Eräälle papille hän sanoi: ”Pian Maksim viedään, pian viedään, mutta ei se mitään. Maksim kuolee ja satakieli lentää, mutta ei istu haudalle laulamaan.” Pian pappi pidätettiin ja teloitettiin vankileirillä. Vain äärimmäisessä hädässä, esimerkiksi kerran tulipalon sytyttyä, Maksim sanoi suoraan, että puimahuone oli tulessa. Maksimille ei kannattanut valehdella. Hän tiesi aina asioiden oikean tilan. Hän oli aina hyväntahtoinen eikä hänen sydämensä kiintynyt mihinkään maalliseen. Rahaa hän halveksi ja jos sitä annettiin hänelle, hän heitti sen jonnekin.

Maksimin elämäntapaa katsoessaan monet sanoivat hänelle: ”Maksim, sinä olet jo pelastunut, sinä olet jo Taivasten valtakunnassa.” ”Kuka sen voi tietää, onko valtakunnassa?”, Maksim vastasi katsahtaen Taivaan Valtiattaren ikoniin, ja kyyneleet alkoivat itsestään virrata hänen poskilleen.

Pääsiäisenä hän istui kotona ikkunaa vastapäätä ja lauloi ulkomuistista koko pääsiäispalveluksen. ”Katsohan, miten aurinko tanssii”, hän sanoi ilosta loistaen talon emännälle. Mutta itse hän ei katsonut aurinkoa, vaan pyhiä ikoneita.

Vähän ennen pidätystään Maksim tuli isä Nikolai Žitnikovin luo ja sanoi: ”Isä Nikolai, alahan pakata tavaroita.” Pian heidät molemmat pidätettiin. Se tapahtui talvella 1928. Maksimilla ei ollut mitään mukaan otettavaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Hän nousi rekeen ja niin häntä lähdettiin viemään. Tiellä tuli vastaan tuttu nainen, joka kysyi Maksimilta, mihin tämä oli menossa. ”Kuninkaan luo päivälliselle”, Maksim vastasi.

Kinešman vankilassa Maksimia kidutettiin pitämällä häntä vuoroin kylmässä ja kuumassa. Pian hänet siirrettiin toiseen vankilaan, jossa hän oli yhdessä isä Nikolain kanssa. Isä Nikolai oli todistamassa hänen kuolemaansa ja kirjoitti vankilasta Kinešmaan, että Maksim kuoli kuin suuri pyhä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.