28.7.2019

Sävelmä
6. säv.

7. helluntainjälkeinen sunnuntai

ap:t Prokhoros, Nikanor, Timon ja Parmenas (+ 1. vs.)

p. Pitirim, Tambovin piispa (+ 1698)

Polyeleon evankeliumi
Joh. 20:1–10
Joh. 20:1–10

1 Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. 2 Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: "Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu." 3 Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle. 4 Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. 5 Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. 6 Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. 7 Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. 8 Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. 9 Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista. 10 Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Epistola
Room. 15:1–7

Room. 15:1–7

1 Meidän, jotka olemme vahvoja, on kestettävä heikkojen vajavuuksia. Emme saa ajatella vain sitä, mikä on itsellemme mieluista. 2 Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä. 3 Ei Kristuskaan ajatellut itseään. Onhan kirjoitettu: "Sinun herjaajiesi herjaukset ovat osuneet minuun." 4 Kaikki, mitä pyhät kirjoitukset sisältävät, on kirjoitettu meille opiksi, jotta saisimme siitä kestävyyttä, lohtua ja toivoa. 5 Jumala, jolta kestävyys ja rohkaisu tulevat, antakoon teidän olla keskenänne yksimielisiä Kristuksen Jeesuksen tahdon mukaisesti, 6 niin että te yksimielisesti, yhdestä suusta ylistäisitte Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumalaa ja Isää. 7 Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi.

Matt. 9:27–35
Matt. 9:27–35

Siihen aikaan, 27 kun Jeesus jatkoi matkaansa, hänen peräänsä lähti kaksi sokeaa. He huusivat: "Armahda meitä, Daavidin Poika!" 28 Ja kun Jeesus tuli perille, sokeat tulivat sisälle hänen luokseen. Jeesus kysyi: "Uskotteko te, että minä voin auttaa teitä?" "Uskomme, Herra", he vastasivat. 29 Silloin hän kosketti heidän silmiään ja sanoi: "Tapahtukoon teille niin kuin uskotte", 30 ja heidän silmänsä aukenivat. Jeesus varoitti heitä ankarasti: "Katsokaa, ettei kukaan saa tietää tästä." 31 Mutta lähdettyään sieltä he levittivät hänestä tietoa koko sillä seudulla. 32 Kun miehet olivat poistumassa, Jeesuksen luo tuotiin mykkä mies, jota vaivasi paha henki. 33 Jeesus ajoi hengen ulos, ja mykkä alkoi puhua. Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: "Tällaista ei Israelissa ole koskaan nähty." 34 Mutta fariseukset sanoivat: "Pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa." 35 Jeesus kulki sitten kaikissa kaupungeissa ja kylissä. Hän opetti synagogissa, julisti ilosanomaa taivasten valtakunnasta ja paransi kaikki ihmisten taudit ja vaivat.

Päivän synaksario

Pyhät Prokhoros, Nikanor, Timon ja Parmenas olivat kahdentoista apostolin oppilaita ja heidät luetaan seitsemänkymmenen pyhän ja kunniakkaan apostolin joukkoon (4.1.). Heidät valittiin diakoneiksi yhdessä pyhän Stefanoksen (27.12.) kanssa huolehtimaan leskistä ja köyhistä Jerusalemissa. Kuten Apostolien teoissa kerrotaan, diakoniksi valitut olivat hyvämaineisia Hengen ja viisauden täyttämiä miehiä.

Myöhemmin Prokhoros lähti julistamaan evankeliumia yhdessä Kristuksen rakkaimman opetuslapsen pyhän Johannes Teologin (26.9.) kanssa ja omistautui palvelemaan tätä. Hänelle Johannes saneli evankeliuminsa, kirjeensä ja ilmestyksensä, ja yhdessä he joutuivat kokemaan monenlaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä Kristuksen nimen tähden.

Kun Johannes oli jättänyt maallisen elämän taakseen, Prokhoroksesta tuli Nikomedeian piispa. Hän ohjasi kristittyjä himojensa orjuudesta Kristuksen vapauteen. Kärsivällisesti ja lempeästi hän opetti heitä olemaan alistamatta korkeampaa alemmalle, henkeä lihalle, ja hallitsemaan ruumista katumuksen puhdistaman sielun kautta. Tässä tehtävässä pyhä Prokhoros päätti elämänsä ja liittyi opettajansa Johanneksen seuraan kilvoituksensa päättäneiden voittoisassa kirkossa.

Pyhän Nikanorin kerrotaan antaneen sielunsa Jumalan käsiin samana päivänä kuin juutalaiset kivittivät hänen toverinsa ja kanssadiakoninsa Stefanoksen. Oli sopivaa, että nämä kaksi pyhää, joita yhdisti rakkaus Kristukseen, saivat levon samana päivänä.

Pyhä Parmenas palveli koko ikänsä apostoleja Kristuksen ja Hänen pyhiensä mielen mukaisesti. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin sairauden jälkeen, ja apostolit hautasivat hänet.

Myös pyhä Timon palveli apostoleja yhdessä pyhän Stefanoksen kanssa, ja myöhemmin hänet vihittiin Bostran* piispaksi Arabiassa. Hän kävi siellä yli-inhimillistä taistelua julistaessaan evankeliumia ja käännytti monia kristinuskoon. Lopulta jotkut hänen menestyksestään vihastuneet arabit ottivat hänet kiinni, hakkasivat hänet ja polttivat hänet elävältä.
*) Nykyisen Jordanian alueella Kuolleenmeren kaakkoispuolella.

Pyhä Akakios eli keisari Liciniuksen hallituskaudella Syyriassa. Vuoden 318 tienoilla nuori Akakios ilmoitti julkisesti olevansa kristitty, jolloin hänet pidätettiin. Kun hänet oli pahoinpidelty, hänet vietiin kuvernööri Terentiuksen eteen ja tämä määräsi hänet upotettavaksi pataan, jossa oli kiehuvaa pikeä, öljyä ja etikkaa. Jumalan armosta Akakios säilyi vahingoittumattomana.

Sitten häntä juoksutettiin kuvernöörin hevosen perässä tämän ratsastaessa Apameiaan ja Apolloniaan, jonka temppelissä hän ei suostunut palvomaan epäjumalien patsaita. Sitten hänet vietiin tribuuni Zelikinthioksen kuulusteltavaksi. Huomattuaan, ettei Akakios luopunut uskostaan, tribuuni antoi hänet hakattavaksi ja heitätti hänet nälkiintyneen leijonan eteen, mutta leijona ei koskenut häneen.

Sitten Akakios haastettiin Zelikinthioksen seuraajan Poseidonioksen eteen, mutta tämäkään ei saanut häntä antamaan periksi. Kun Akakios lähetettiin raskaissa kahleissa Miletiin, hän sai kahdessa temppelissä epäjumalanpatsaat rikkoutumaan. Lopulta Akakios mestattiin, mutta hänen pahoinpidellystä ruumiistaan ei valunut verta vaan maitoa. Pappi Leontios hautasi pyhän marttyyrin ruumiin Synnadaan kaupunginjohtaja Dorymedonin maalle, joka itsekin kuoli marttyyrina yhdessä pyhän Trofimoksen kanssa (19.9.).

Pyhä Samson syntyi Walesissa 400‒500-luvun taitteessa, ja hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle Pyhän Illtyd Waleslaisen (6.11.) luostarissa Llanilltudissa. Siellä hän sai koulutuksensa ja siellä hänet myös vihittiin diakoniksi ja papiksi. Samson edistyi nopeasti hyveissä ja oli suosittu toveriensa keskuudessa.

Kaksi munkkia, jotka olivat luostarin johtajan veljenpoikia, alkoivat kadehtia Samsonia ja lopulta yrittivät tappaa hänet. Samson joi hymyillen hänelle valmistetun teen, jonka hän tiesi olevan myrkytettyä. Hän sanoi: ”Parantakoon Jumala sinut siitä pahasta, joka aiheuttaa sinulle kärsimystä.” Toinen munkeista lankesi maahan hänen edessään katuen vilpittömästi, mutta toinen sai Jumalalta ankaran rangaistuksen.

Papinvihkimyksensä jälkeen Samson kilvoitteli yhä ankarammin. Hän siirtyi toiseen luostariin Caldeyn saarelle, missä hänet valittiin taloudenhoitajaksi ja sitten luostarin johtajaksi. Kun saarella vieraili irlantilaisia munkkeja, hän lähti heidän mukanaan lähetystyöhön Irlantiin, ja palattuaan Britanniaan hän harjoitti erakkokilvoitusta Severnjoen suulla.

Kun Samsonin hyveet olivat tulleet kaikkien tietoon, hänet valittiin piispaksi. Hän jatkoi piispanakin lähetysmatkojaan, tällä kertaa Cornwallissa, missä hän viipyi pitkän ajan saaden lukuisia oppilaita, joista vuorostaan tuli lähetystyöntekijöitä. Sitten hän lähti muutamien oppilaidensa kanssa Bretagnen Armoricaan ja rakensi soiden keskelle luostarin, jonka ympärille kasvoi Dolin kaupunki. Sieltä käsin Samson teki saarnamatkoja ympäristöön ja puolusti paikallisten kuninkaiden sortamia asukkaita. Kun hän sai runsaasti maalahjoituksia, hän perusti lähetystyöluostareita, jotka olivat Dolin luostarin ja piispanistuimen alaisia, niin kuin kelttiläisessä kirkossa oli tapana. Hän perusti luostarin myös Seinen suulle ja sai Kanaalin saaret vastuulleen.

Käytyään toisen kerran Neustriassa, missä hän osallistui Pariisin toiseen kirkolliskokoukseen (561–567), pyhä Samson nukkui pois rauhassa. Sittemmin monia kirkkoja vihittiin hänen kunniakseen muun muassa Cornwallissa Englannin eteläkärjessä sekä Ranskan Bretagnessa, ja hänen kunnioittamisensa levisi aina Italiaan asti.

Pyhä Irene eli Kappadokiassa rikkaassa ylhäisöperheessä 800- luvulla. Kun ikoneita vainonnut keisari Teofilos oli kuollut vuonna 842, keisarin puolisosta Teodorasta tuli sijaishallitsija, joka alkoi heti välittäjien kautta etsiä sopivaa puolisoa pojalleen Mikael III:lle (842‒867). Hovin lähettiläät kiinnittivät huomionsa Ireneen hänen kauneutensa ja hienostuneen käytöksensä tähden. Niinpä hänet lähetettiin yhdessä sisarensa kanssa Konstantinopoliin nuoren keisarin nähtäväksi. Myöhemmin Irenen sisar meni naimisiin Teodoran veljen Bardaksen kanssa.

Matkalla kohti Konstantinopolia seurue kulki Bitynian Olymposvuoren kautta. Siellä Irene tapasi alueella kilvoittelevan Joannikios Suuren (4.11.). Tervehtiessään Ireneä pyhä Joannikios sanoi hänelle, että hänestä tulee vielä Krysobalantonin luostarin igumenia. Jumalan sallimus huolehti siitä, ettei Irenen kohtaloksi tullut avioliitto keisarin kanssa. Helpottuneena ja täynnä iloa hän antoi pois kaiken omaisuutensa ja vetäytyi luostariin, jonka patriarkka Niketas oli rakennuttanut Asparin vesialtaan lähettyville Konstantinopolin pohjoisosaan.

Alue oli kaunis ja rauhaisa ja ilmasto suotuisa. Irene alkoi kilvoitella täydellä sydämellä. Jatkuva liikutus kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän piti muita sisaria kuningattarina ja itseään heidän palvelijattarenaan. Hän ei keskustellut muusta kuin vain pyhistä kirjoituksista tai pyhien isien opetuksista.

Irene ei ollut ehtinyt olla luostarissa vuottakaan, kun hän pyhän Arsenioksen kirjan luettuaan päätti ruveta noudattamaan sen esittämää tapaa rukoilla keljassaan auringonlaskusta aamuun saakka. Ja jos Paholainen herätti hänessä muistoja entisestä helposta ja ylellisestä elämästä, hän meni tunnustamaan nämä ajatukset igumenialle ja jatkoi kilvoitustaan entistäkin innokkaammin. Sillä tavoin hän vapautui kiusauksista.

Kun luostarin igumenia kuoli, Irene määrättiin tämän seuraajaksi, vaikka hän ei olisi sitä itse halunnut. Pyhä patriarkka Methodios (14.6.) toimitti vihkimyksen. Irenen mieleen muistui pyhän Joannikioksen profetia. Hänen velvollisuutensa ei siis ollut etsiä sitä, mikä olisi hänelle itselleen mieluisinta, vaan hänen oli ”kestettävä heikkojen vajavaisuuksia” (Room. 15:1). Tästä lähtien Irene eli kuin maanpäällinen enkeli. Hän pidensi paastojaan, rukoili yöt läpeensä ja teki lukemattomia maahankumarruksia.

Näin Jumalan armo laskeutui Ireneen, joka sai Jumalalta, kaiken viisauden antajalta, armon johdattaa sieluja pelastuksen tielle. Irene pyysi, etteivät sisaret pitäisi häntä johtajanaan, vaan ainoastaan yhtenä heistä ja heidän palvelijattarenaan. Lempeästi ja kärsivällisesti hän neuvoi sisaria toimimaan kaikissa asioissa evankeliumin ohjeiden mukaan. Irene opetti, että jolleivät he luopuisi turhasta kunnian tavoittelusta ja ihmisten arvostuksesta, heidän luopumisensa maailmasta jäisi vain näennäiseksi. Heidän tulisi huolehtia sisäisestä puhtaudestaan, mutta olla myös lempeitä. Niin nöyryys kuin lempeyskin ovat ihmisluonnon ylittäviä hyveitä, jotka Kristus on antanut niille, jotka uskoen Häntä rukoilevat. Vaikka he nousisivat kuinka korkealle tahansa hyveessä, heidän tulisi pitää kaikkea Jumalan lahjana, tuntea omantunnonpistoksia ja kiittää jatkuvasti. Irene jopa kielsi sisariaan rukoilemasta terveyttä itselleen. Mikään ei ole niin suureksi hyödyksi sielulle kuin kiitollisuudella vastaanotettu sairaus, hän sanoi.

Saatuaan enkeliltä ennalta tietämisen lahjan Irene oli luostarissaan kuin Jumalan profeetta. Levättyään vähän aamupalveluksen jälkeen hän kutsui kaikki sisaret luokseen yhden kerrallaan. Hengellistä erottelukykyä osoittaen hän auttoi taitavasti jokaista sisarta erikseen olemaan puhtaita ja vilpittömiä Jumalan edessä paljastaen samalla heidän salaisimmatkin ajatuksensa. Pian hän tuli tunnetuksi koko kaupungissa hyveistään ja viisaudestaan, jolla hän ohjasi luostariaan. Ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hänen luokseen saamaan neuvoja ja turvautumaan hänen rukouksiinsa. Hän opetti kaikille katumusta ja kääntymystä, joita harjoittamalla ihminen voi alati miellyttää Jumalaa.

Jumalan armon tukemana pyhä Irene edistyi askeesissa ja puhtaassa rukouksessa. Koko suuren paaston aikana hän söi ainoastaan pienen määrän kasviksia kerran viikossa. Kokoöinen valvominen oli hänelle yhtä tavallista kuin muille nukkuminen. Joka ilta hän kohotti kätensä taivaaseen kokonaan Jumalan mietiskelyyn omistautuneena. Joskus hän saattoi pysyä tässä asennossa kaksikin päivää tai jopa viikon. Toisinaan sisaret joutuivat auttamaan häntä, että hän pitkän rukouksen jälkeen saisi kätensä taas laskeutumaan alas.

Eräänä iltana yksi nunnista katsahti luostarin sisäpihalle ja näki, kuinka Irene kohosi ihmeellisellä tavalla rukouksessa pihamaan yläpuolelle. Luostarin pihan kaksi sypressiä kumarsivat hänen edessään taivuttaen latvansa maahan. Ne nousivat pystyyn vasta, kun pyhä Irene teki niille ristinmerkin. Pyhän Irenen öiset rukoukset kauhistuttivat demoneita, jotka pyrkivät keskiyöllä hyökkäämään häntä vastaan. Kerran sattui jopa niin, että demoni heitti hänen päälleen öljylampun sydämen ja Irenen viitta syttyi tuleen, mutta hän ei antanut tämän häiritä, vaan jatkoi rukoilemistaan liekkien keskellä. Eräs nunna tunsi palon hajun ja riensi hänen keljaansa. Keskellä savua Irene oli jo tulessa, mutta jatkoi rukoilemistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Irene nuhteli sisään tunkeutunutta sisarta ja sanoi, että hänen vieressään oli seissyt enkeli, joka punoi hänelle suurenmoista ikuista seppelettä. Kun yksi Irenen nunnista irrotti Irenen ruumiista kangaspalasia, jotka olivat tarttuneet hänen lihaansa, ihana tuoksu täytti koko luostarin.

Kerran luostarin portille saapui Patmokselta merimies, joka antoi pyhälle Irenelle kolme herkullista omenaa sanoen, että pyhä apostoli Johannes oli pyytänyt tuomaan ne hänelle. Ensimmäisen omenan voimalla Irene eli 40 päivää, ja paaston lopussa hänen suustaan huokui ihanaa tuoksua. Toisen omenan hän jakoi sisaristolle suurena tors- taina. Kolmatta hän säilytti pyhänä lahjana, paratiisin katoamattomien siunausten merkkinä ja takeena.
Profeetallisen henkensä voimalla Irene teki paljon muitakin ihmeitä. Hän tiesi ennalta keisarien ja hallitusmiesten salamurhia ja hallitusten vaihdoksia. Pyhän Basileios Suuren ja pyhän Anastasia Lääkitsijän myötävaikutuksella Irene paransi pahan hengen vallassa olleen sukulaisensa, jonka tappamista keisari oli harkinnut epäillen tätä maanpetoksesta. Irene ilmestyi nukkuvalle keisarille keskiyöllä kirkkaassa valossa pyytäen anteeksi sukulaismiehensä puolesta. Ihme teki suuren vaikutuksen keisariin, joka siitä lähtien auttoi Irenen luostaria anteliaasti ja mielellään.

Pyhä Irene eli 103-vuotiaaksi säilyttäen nuorekkaan kauneutensa heijastuksena kauniista sielustaan. Hänen suojelusenkelinsä tiedotti hänelle hänen lähestyvästä kuolemastaan. Kun lähdön aika sitten koitti, Irene kutsui koolle nunnasisarensa osoittaen heille, kenet Jumala oli valinnut hänen seuraajakseen. Lopuksi hän kehotti heitä väheksymään kaikkea katoavaista, jotta he pääsisivät elämään rakkaan Sulhasensa kanssa. Tämän sanottuaan pyhä Irene sulki rauhallisesti silmänsä ja antoi sielunsa Herralle.

Pyhä Irene haudattiin Pyhän marttyyri Teodoroksen kappeliin. Haudasta levisi jatkuva hyvä tuoksu osoitukseksi kaikille siitä, että Irene oli ollut Jumalalle otollinen. Meidän päiviimme saakka pyhä Irene ei ole lakannut rukoilemasta niiden puolesta, jotka luottavaisesti pyytävät häntä avukseen.

Pyhän Paavalin sanotaan olleen keisari Mikael I Rangaben (811–813) ja tämän vaimon Prokopian poika. Prokopia itse oli keisari Nikeforos I:n tytär. Tuleva pyhä Paavali sai kasteessa nimekseen Prokopios äitinsä mukaan.

Kun Mikael I Rangabe luopui asemastaan keisarina, keisari Leo Armenialainen määräsi, että tämän pojasta Prokopioksesta on tultava eunukki, mikä myös tapahtui. Nuoruudestaan lähtien Prokopios omistautui tutkimaan pyhiä kirjoituksia ja hymnirunoutta. Hänen salainen toiveensa oli luopua maailman mukavuuksista, rikkauksista ja loistosta ja seurata pyhien isien vaeltamaa tietä. Lopulta hän toteutti päätöksensä, vaihtoi ylelliset vaatteensa kerjäläisen pukuun ja lähti salaa pois pääkaupungista. Janoisen peuran tavoin hän kiirehti Athoksen pyhälle vuorelle ja asettui lähelle luostaria, joka nykyisin tunnetaan Kseropotamoksen nimellä. Luostari oli alun pitäen ollut keisarinna Pulkherian omistama, mutta muslimihyökkääjät olivat tuhonneet sen. Prokopios rakensi sinne itselleen pienen keljamajan, jossa hän vietti niin päivät kuin yötkin lakkaamattomassa rukouksessa. Lähistöllä asui pyhä pappismunkki Kosmas, joka vihki Prokopioksen munkiksi nimellä Paavali.

Saatuaan munkiksi vihkimyksen Paavali antautui kaksinkertaisella innolla askeettisiin taistoihin. Hän paastosi ja rukoili kuin olisi ollut ruumiiton enkeli. Hänen vuoteenaan oli kova maa, päänalusenaan kivi. Ruumiillisen työn sijaan hän vuodatti runsaita kyyneleitä ja osoitti rakkautta kaikille ihmisille.

Athosvuoren isät eivät tunteneet nuoren kilvoittelijan taustaa, mutta pian he panivat merkille hänen intonsa ja alkoivat arvostaa häntä. Paavalin sukulaiset eivät tienneet, missä hän oli, kunnes keisari Romanos Lekapenos (920‒944) etsittyään kaikkialta lopulta löysi hänet Pyhän vuoren munkkien joukosta. Painostettuna Paavali lähti Konstantinopoliin tapaamaan ylhäistä sukuaan. Köyhä, ryysyihin pukeutunut munkki otettiin kaikkialla vastaan kuin maallinen enkeli. Rukouksillaan ja kättensä päälle panemisella hän paransi sairastavan keisarin.

Paavali viipyi keisarin vaatimuksesta jonkin aikaa pääkaupungissa opettamassa hänen kahta poikaansa. Kun hän sitten päätti palata Athokselle, keisari antoi hänelle kultaa ja rakennusmiehiä niin paljon, että hän pystyi korjaamaan keisarinna Pulkherian (10.9.) aikoinaan rakennuttaman kirkon. Kun kirkko oli valmis, keisari lähetti poikansa patriarkka Teofylaktoksen vihkimään sen. Kun Paavali oli lähdössä takaisin Athokselle, keisari antoi Paavalille myös suunnattoman arvok- kaan palasen Kristuksen pyhää ristiä, niin että hän voisi kiinnittää sen ikuisiksi ajoiksi luostarinsa kirkon alttariosaan. Ristin reliikki on kirkon alttarissa vielä tänäkin päivänä.

Ennen pitkää paljon munkkeja kerääntyi kilvoittelemaan Kseropotamoksen luostariin. Pyhä Paavali kaipasi kuitenkin yksinäistä elämää ja vetäytyi Athosvuoren alaosiin yksinäiseen paikkaan, joka kuului Kseropotamoksen luostarille. Mutta sinnekin hänen luokseen saapui oppilaita. Niinpä he rakensivat kokonaan uuden luostarin jonkin matkan päähän sisämaahan, jossa kirkko oli paremmin suojassa merirosvoilta. Se omistettiin pyhälle Georgiokselle, mutta nykyisin sitä on tapana kutsua perustajansa pyhän Paavalin mukaan.

Kun Paavali oli saanut Jumalalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui luokseen munkit molemmista luostareistaan. Hän kehotti heitä seuraamaan opetuksiaan, vaikka se vaatisi oman verensä vuodattamista, ja kyynelsilmin pyysi anteeksi heiltä kaikilta. Sitten Paavali pukeutui munkin mantiaansa ja otti vastaan pyhän ehtoollisen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kuin aurinko, niin että kaikki läsnä olleet lankesivat maahan loiston edessä. Sen jälkeen hän lausui pyhän Joannikioksen rukouksen, jota hän usein käytti: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki. Pyhä Kolminaisuus, kunnia olkoon Sinulle!”

Pyhä Paavali oikaisi kätensä, suuntasi katseensa taivaaseen ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänen maalliset jäännöksensä vietiin veneellä hänen omien ohjeittensa mukaan haudattavaksi Sithonian niemelle. Myöhemmin ne siirrettiin Konstantinopoliin, jotta kaikki pääsivät kunnioittamaan niitä.

Pyhittäjä Giorgi Athoslainen oli Athosvuoren Ivironin luostarin kolmas igumeni. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli luostarin perustajan ja ensimmäisen igumenin, pyhittäjä Johannes Iberialaisen (13.5.) veljenpoika. Giorgista tuli igumeni pyhän Euthymioksen lähdettyä Jerusalemiin. Giorgin johdolla rakennettiin Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen pääkirkko. Kirkon seinässä on kirjoitus: ”Minä pystytin nämä pylväät, jotka eivät koskaan tule horjumaan. Munkki Giorgi Georgialainen, rakentaja.”

Suuren osan elämästään Giorgia arvostettiin Bysantin hovissa, mutta lopulta häntä paneteltiin ja syytettiin petoksesta, minkä vuoksi hänet karkotettiin Monobatian saarelle. Siellä hän nukkui pois rauhassa vuonna 1029. Igumeni Giorgin karkottaminen osoittautui kohtalokkaaksi Ivironin luostarille. Hänen vainoojansa kävivät ryöstämässä ja häpäisemässä luostarin aarteet, jotka oli hankittu pyhien isien vaivannäöllä. Omaisuus palautettiin myöhemmin hurskaan keisari Mikaelin aikana. Georgialaiset munkit siirsivät pyhän Giorgin maatumattomat reliikit Monobatian saarelta Athosvuorelle ja hautasivat ne marmoriseen hautakammioon.

Pyhä uusmarttyyri David eli 1600-luvulla Syyriassa. Hän oli oikeamielinen ja hurskas mies, joka hoiti monia vuosia rehellisesti veronkantajan tehtäväänsä. Hänen seuraajansa Josef sen sijaan oli ahne ja epärehellinen. Ihmiset inhosivat Josefia ja muistuttivat häntä usein hänen edeltäjänsä vilpittömyydestä. Lopulta Josef päätti hankkiutua eroon Davidista.

Eräänä päivänä Josef lähetti Davidin luokse alaisiaan, jotka väittelivät hänen kanssaan ja ottivat hänen päästään kristittyjen sinivalkoisen turbaanin. Sitten he teeskentelivät tekevänsä sovinnon ja painoivat hänen päähänsä muslimien vihreän turbaanin. Kun kaksi todistajaa oli kertonut tuomarille, että David oli kääntynyt islamiin, tuomari lähetti ihmisiä onnittelemaan häntä, mutta David ilmoitti, että kyseessä oli erehdys eikä hän koskaan vaihtaisi uskontoa: ”Olen kristitty ja kristittynä minä kuolenkin! Menkää ja kertokaa esimiehellenne, että toiset panivat tämän turbaanin minun päähäni. Olen polkenut sen jalkoihini todisteeksi siitä, etten ole koskaan luopunut kristinuskosta.”

Muslimit ottivat Davidin kiinni, hakkasivat hänet ja raahasivat hänet tuomarin eteen. David suljettiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan ja häntä yritettiin turhaan suostutella pelastamaan henkensä kääntymällä islamiin. Hänen perheensä ja hänen äitinsä tuotiin hänen luokseen anomaan häntä kyynelin, mutta hän pysyi lujana eikä luopunut tunnustamasta uskoaan. Pyhä David mestattiin 28.7.1660 ja hän sai seuraavana päivänä marttyyrin hautauksen, jonka toimitti Antiokian patriarkka Makarios III ibn-al-Zaim (k. 1672) viiden metropoliitan kanssa, ja paikalla oli valtava joukko kristittyjä.

Tambovin piispa Pitirim syntyi Vjazmassa Smolenskin läänissä vuonna 1645 (tai 1644). Hän rakasti taivaallista esirukoilijaansa pyhittäjä Prokopios Dekapolislaista, jonka nimen hän sai kasteessa. Hän mieltyi Jumalan sanan ja pyhien elämäkertojen lukemiseen ja rakasti jumalanpalveluksia. Taiteellisesti lahjakkaana hän maalasi myöhemmin ikoneitakin. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän meni kuuliaisuusveljeksi pyhittäjä Gerasim Boldinolaisen (ks. 1.5.) perustamaan Johannes Kastajan luostariin, joka sijaitsi Vjazmassa. Kaksikymmentäyksivuotiaana Pitirim vihittiin munkiksi ja jonkin ajan kuluttua munkkidiakoniksi ja sitten pappismunkiksi. Kilvoitusinnollaan hän saavutti koko veljestön kunnioituksen ja hänet valittiin luostarin igumeniksi.

Vuonna 1684 Pitirim nimitettiin Tambovin piispaksi. Hiippakunta oli uusi. Se oli perustettu vain kaksi vuotta aiemmin ja asukkaiden valtaosa oli pakanoita (mareja ja mordvalaisia) sekä islaminuskoisia tataareja ja lahkolaisia. Lisäksi alueella oli vankikarkureita ja Keski-Venäjältä karkotettuja rikollisia. Ensi töikseen Pitirim ryhtyi rakennuttamaan kirkkoja eri puolille hiippakuntaa. Tehtävä ei ollut helppo, sillä väestö oli köyhää. Tamboviin hän alkoi rakennuttaa uutta katedraalia kivestä entisen puukirkon tilalle, mutta se valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hänen aloitteestaan perustettiin myös luostareita. Kaupungin porteille ja vartiopaikoille pystytettiin Ristiinnaulitun kuvia ja Jumalansynnyttäjän ikoneita.

Ennen kaikkea Pitirim huolehti kaittaviensa sielun pelastuksesta. Hän kiersi julistamassa Jumalan sanaa eri puolilla hiippakuntaa ja osoitti laumaansa kohtaan nöyrää rakkautta. Hän itse eli hyvin vaatimattomasti ja käytti kaikki varansa kirkkojen, luostareiden ja lähimmäistensä hyväksi. Kotiinsa hän perusti koulun, jossa hän opetti pappisvihkimykseen valmistautuvia. Hengellisten tehtäviensä ohella hän teki myös ruumiillista työtä. Piispantalon taakse hän kaivoi omin käsin kaivon, jonne alettiin tehdä ristisaattoja vedenpyhitysten toimittamiseksi.

Kerran Pitirimin sairastaessa hänelle ilmestyi pyhittäjä Prokopios Dekapolislainen, jota hän oli kunnioittanut koko elämänsä. Pyhittäjä Prokopioksen rukousten tähden Herra ilmestyi pilvessä ja siunasi Pitirimin. Pitirimin kuoleman jälkeen tämä näky maalattiin ikoniin, joka sijoitettiin hänen haudalleen. Tämän ilmestyksen jälkeen Pitirim eli vielä kolme vuotta. Hän antoi henkensä Herralle 53 vuoden iässä vuonna 1698. Hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Pyhä Pitirim kanonisoitiin vuonna 1914.

Pyhä Kristodulos oli kotoisin Kassandran niemimaalta Khalkidikesta. Nuorena hän siirtyi Tessalonikaan, missä hän oppi räätälin ammatin. Hänestä tuli erityisen etevä lämpimien villavaatteiden valmistaja. Kerran hän sattui näkemään erään kristityn bulgarialaisen, joka oli päättänyt kääntyä muslimiksi. Kristodulos murehti asiaa kovasti ja päätti uhrata itsensä luopion puolesta.

Tunnustettuaan ensin kaikki syntinsä Kristodulos meni kadulle oma ristinsä kädessään. Sieltä hän astui kahvilaan, jossa luopio yhdessä turkkilaisten janitsaarien kanssa parhaillaan juhli suurieleisesti kääntymystään. Kristodulos käveli sisään ja ojensi luopiolle ristin, että tämä suutelisi sitä. Samalla hän kysyi, kuinka tämä oli voinut hylätä Kristuksen. Kun janitsaarit näkivät mitä tapahtui, he veivät Kristoduloksen tuomarin eteen. Tämä kysyi häneltä: ”Kuka lähetti sinut tätä tekemään?” Kristodulos vastasi: ”Ei kukaan ihminen vaan itse Kristus.” Tuomari houkutteli häntä sanoen: ”Jätä nuo jutut ja ryhdy turkkilaiseksi.” Tähän Kristodulos vastasi rohkeasti: ”Jätä sinä itse turkkilaisten uskonto ja tule kristityksi.” Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut mitään heitä vastaan: hän oli tullut ainoastaan tuon kristityn veljensä takia, joka oli luopumassa omasta uskostaan.

Tämän sanottuaan Kristodulos meni jälleen sisään ja alkoi puhua luopion kanssa pyytäen häntä luopumaan aikeestaan. Kuultuaan tapahtuneesta janitsaarit hyökkäsivät Kristoduloksen kimppuun, löivät ja puukottivat häntä armottomasti. Verta roiskui kaikkialle. Vertavuotavana Kristodulos sidottiin ja vietiin janitsaarien päällikön luo. Hän piti yhä ristiään kädessään.

Kun päällikkö yritti saada Kristoduloksen kääntymään islamiin, tämä pyysi päällikköä kääntymään kristinuskoon. Lopulta Kristodulos tuomittiin janitsaarien vaatimuksesta hirtettäväksi, vaikka turkkilainen tuomari yrittikin välttää tätä rangaistusta. Kristodulos raahattiin mestattavaksi niitä katuja pitkin, joita kristityt käyttivät, jotta hän olisi muillekin pelotukseksi. Nähdessään matkalla kristittyjä, marttyyri tervehti heitä pyytäen anteeksi heiltä kaikilta.

Kun Kristodulos saapui mestauspaikalle Pyhän Menaksen kirkon aukiolle Tessalonikan keskustassa, hänet hirtettiin kirkon portin eteen kesäkuun 28. päivänä 1777, ja niin hän sai marttyyrikruunun. Hänen ruumiinsa riisuttiin alastomaksi ja jätettiin näytteille kahden päivän ajaksi risti kaulassa roikkuen. Pyhän Kristoduloksen hautaamisen jälkeen hänen surmaamiseensa käytetyn köyden kappaleet samoin kuin hänen tunikansa saivat aikaan monia ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.