17.7.2019

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Öljy sallittu

sm. Marina (Margareta) (+ 300-l.)

pt. Irinark Solovetskilainen, Karjalan pyhä (+ 1628)

Epistola
2. Kor. 6:1–10 (Marina)
1. Kor. 2:9b–3:8

2. Kor. 6:1–10

1 Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! 2 Hänhän sanoo: -- Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. 3 Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. 4 Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, 5 ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. 6 Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, 7 totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. 8 Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. 9 Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, 10 murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.

1. Kor. 2:9b–3:8

9 Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, minkä Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat. 10 Meille Jumala on sen ilmoittanut Hengellään, sillä Henki tutkii kaiken, myös Jumalan syvimmät salaisuudet. 11 Kuka muu kuin ihmisen oma henki tietää, mitä ihmisessä on? Samoin vain Jumalan Henki tietää, mitä Jumalassa on. 12 Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä, vaan Jumalan oman Hengen, jotta tietäisimme, mitä hän on lahjoittanut meille. 13 Siitä me myös puhumme, mutta me käytämme Hengen emmekä ihmisviisauden opettamia sanoja ja selitämme hengelliset asiat Hengen avulla. 14 Ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla. 15 Hengellinen ihminen sen sijaan pystyy tutkimaan kaikkea, mutta häntä itseään ei kukaan voi tutkia. 16 -- Kuka tuntee Herran mielen, niin että voi neuvoa häntä? Mutta meillä on Kristuksen mieli. 3:1 Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille ihmisille puhutaan, vaan niin kuin puhutaan vanhan luontonsa vallassa oleville, niille jotka ovat Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia. 2 Annoin teille ravinnoksi maitoa, en vahvaa ruokaa, sillä sitä te ette olisi vielä kestäneet. Ette kestä sitä vielä nytkään, 3 sillä olette yhä vanhan luontonne vallassa. Kun teillä kerran on keskinäistä kateutta ja riitaa, silloinhan vanha luontonne vallitsee teitä ja te elätte niin kuin ihmiset elävät. 4 Jos yksi sanoo: "Minä olen Paavalin puolella", toinen taas: "Minä Apolloksen", ettekö silloin ole kuin ihmiset ainakin? 5 Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. 6 Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. 7 Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. 8 Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan.

Luuk. 7:36–50 (Pyhä suurmarttyyri Marina (Margareta))
Matt. 13:31–36
Luuk. 7:36–50

Siihen aikaan 36 eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. 37 Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. 38 Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. 39 Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: "Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen." 40 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi. 41 "Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. 42 Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" 43 Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus. 44 Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: "Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. 45 Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. 46 Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. 47 Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän." 48 Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." 49 Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi." 50 Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."

Matt. 13:31–36

Herra esitti seuraavan vertauksen: 31 "Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. 32 Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille." 33 Vielä hän esitti heille vertauksen: "Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani." 34 Kaiken tämän Jeesus puhui väkijoukolle vertauksin. Vertauksitta hän ei puhunut heille mitään, 35 jotta tämä profeetan sana kävisi toteen:     -- Minä avaan suuni ja puhun vertauksin, tuon julki sen, mikä on ollut salattua maailman luomisesta saakka. 36 Sitten Jeesus lähetti väkijoukon pois ja meni sisälle.

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Marina eli keisari Claudiuksen aikana (41‒54). Hän oli kotoisin Pisidian Antiokiasta* ja hänen isänsä oli pakanajumalien pappi nimeltä Aidesios. Hänen äitinsä oli kuollut, kun Marina oli 12-vuotias. Isä lähetti hänet maaseudulla asuvan lastenhoitajan huomaan. Siellä Marina tutustui kristittyihin. Tämä sai oikean uskon siemenet itämään nopeasti hänen sielussaan, joka jo luonnostaankin oli hyväntahtoinen ja lempeä. Kun hän oli 15-vuotias, rakkaus Kristukseen roihusi hänessä jo niin, että hän alkoi haaveilla ja ajatella vain sitä, miten voisi vuodattaa verensä uhriksi rakkaudesta Kristukseen. Hän ei salannut tätä toivettaan, vaan julisti avoimesti olevansa kristitty ja teki pilaa pakanoiden menoista. Tämä herätti hänen isänsä vihan ja hän teki tytön perinnöttömäksi.
*) Nyk. Länsi-Turkissa Antalyasta pohjoiseen. Eri kuin Syyrian Antiokia.

Aasian käskynhaltija Olybrios kohtasi Marinan matkalla Antiokiaan, kun tämä oli paimentamassa lampaitaan muiden kylänsä naisten kanssa. Käskynhaltija hullaantui hänen kauneudestaan ja käski miestensä tuoda hänet luokseen. Hän tahtoi ottaa Marinan vaimokseen. Kun Olybrios kysyi häneltä hänen henkilötietojaan, Marina sanoi: ”Nimeni on Marina, olen vapaasyntyisten vanhempien lapsi Pisidiasta. Ennen kaikkea kuitenkin olen Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palvelija ‒ Hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.” Marina suljettiin vankilaan seuraavaan päivään saakka, jolloin oli suuri pakanallinen juhla.

Aamulla Marina vietiin tuomioistuimen eteen. Hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille yhdessä muiden kanssa. Hän puolustautui sanomalla käskynhaltijalle: ”Minä kannan ylistysuhrin Jumalalleni, mutta en koskaan sinun kuuroille ja elottomille epäjumalillesi!” Olybrios painosti häntä säästämään nuoruutensa ja kauneutensa. Marina vastasi rohkeasti, että kaikki lihallinen kauneus kuihtuu kerran pois, mutta Kristuksen nimen tähden valittu kärsimys kaunistaa sielun ja valmistaa sitä ikuiseen avioliittoon. Ärtyneenä Marinan rohkeudesta Olybrios määräsi, että hänet on pantava pitkälleen maahan ruoskittavaksi ja nauloilla lyötäväksi. Veri purskahti pyhän ruumiista ja punasi koko ympäröivän maan. Itse hän ei huokaillut, vaan oli välinpitämätön aivan kuin joku muu kärsisi hänen sijaansa.

Kidutusta kesti monta tuntia, minkä jälkeen Marina palautettiin vankilaan. Siellä hän rukoili Jumalaa, ettei Herra hylkäisi häntä hänen koettelemuksessaan. Marina näki, kuinka maan järistessä kauhistuttava lohikäärme nousi syösten tulta ja savua, sen kieli oli tulipunainen. Marina rukoili Jumalaa Vapahtajaa, joka oli tehnyt Saatanasta voimattoman ja vapauttanut ristillään kuolleet helvetistä. Lohikäärme muutti itsensä valtavaksi hyökkääväksi mustaksi koiraksi. Marina, jota Jumalan armo vahvisti, tarttui sitä niskasta. Maasta hän löysi vasaran, pysäytti pedon, painoi jalkansa sen päälle ja tappoi sen.

Näyn jälkeen kirkas valo täytti tyrmän. Se loisti valtavasta rististä, jonka päällä istui valkoinen kyyhky. Se lensi alas Marinan luo ja sanoi hänelle: ”Iloitse, Marina, Jumalan hengellinen kyyhky, sillä sinä olet voittanut Paholaisen, ja se on häpeissään joutunut peräytymään. Iloitse, uskollinen Jumalan palvelija, joka rakastat Häntä koko sydämestäsi ja olet Hänen tähtensä luopunut kaikista ajallisista nautinnoista. Riemuitse ja iloitse, sillä on koittanut se päivä, jolloin saat voiton kruunun ja saavut juhlapuvussa viisaiden neitseiden joukkoon Sulhasesi ja Kuninkaasi morsiuskammioon.”

Aamulla Marina kutsuttiin toisen kerran maaherran tuomioistuimen eteen. Kun hän osoittautui entistäkin päättäväisemmäksi, Olybrios määräsi, että hänet on riisuttava alastomaksi ja häntä on kärvennettävä soihduilla. Tämän kidutuksen jälkeen hänet heitettiin pää edellä vesisäiliöön. Kyyhkynen ilmestyi jälleen pitäen oksaa nokassaan. Hohtava risti kohosi vesisäiliön yläpuolelle. Pyhä ilmestyi vedestä kahleistaan vapautuneena. Kuultiin ääni, joka sanoi: ”Tule, Marina, ja astu vanhurskaille varattuun lepoon!” Tämän ihmeen edessä suuri joukko pakanoita alkoi tunnustaa Kristusta ja pyysi Marinaa opettamaan heille pelastuksen opin. Raivostunut maaherra määräsi heidätkin mestattaviksi yhdessä Marinan kanssa.

Noustuaan mestauspaikalle Marina pyysi teloittajilta hetken rukousta varten. Itään kääntyen hän pyysi Herraa antamaan sielun ja ruumiin terveyden kaikille, jotka pyytävät hänen rukouksiaan. Rukouksen päätettyään hän pyysi teloittajan tekemään tehtävänsä. Tämä alkoi kuitenkin täynnä hurskasta pelkoa tunnustaa Kristusta ja kieltäytyi koskemasta pyhään. Silloin Marina sanoi: ”Sinulla ei ole mitään osuutta minuun, jollet tee sinulle annettua tehtävää.” Vapisevin käsin teloittaja katkaisi hänen kaulansa.

Kristitty nimeltä Teotimos, joka oli salaa tuonut pyhälle ruokaa tämän ollessa vankilassa, otti hänen ruumiinsa ja hautasi sen juhlallisesti. Ristiretkien aikoihin saakka pyhän Marinan reliikkejä kunnioitettiin Konstantinopolissa Kaikki näkevän Kristuksen kirkossa, kunnes ne vietiin Italiaan.

Nykyään pyhän marttyyri Marinan reliikkejä on muun muassa Vatopedin luostarissa Athoksella sekä Ateenassa Pyhän Marinan kirkossa, jossa erityisesti raskaana olevat naiset ovat saaneet apua ja lohtua. Pyhä Marina on ollut kunnioitetuimpia naispyhiä myös roomalaiskatolisessa (Margareta) samoin kuin Egyptin koptilaisessa kirkossa. Kunnioitus on perustunut paitsi hänen asemaansa marttyyrina myös hänen kauttaan tapahtuneisiin runsaisiin ihmeisiin. Marinan elämäkerta värikkäine yksityiskohtineen sen sijaan on myöhäistä perua.

Kertomus Scillin marttyyrien kärsimyksistä on yksi latinankielisen kristillisen kirjallisuuden vanhimmista dokumenteista. Rooman keisari Commoduksen, Marcus Aureliuksen pojan, hallituskaudella vuonna 180 Speratus ja hänen kristityt toverinsa pidätettiin Scillissä, pienessä pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa (nykyistä Tunisiaa), ja vietiin Karthagoon prokonsuli Saturninuksen tuomioistuimen eteen. Tämä kysyi Speratukselta, mitä tällä oli repussaan. ”Kirjeitä ja kirjoituksia Paavalilta, hurskaalta mieheltä”, Speratus vastasi.

Prokonsuli lupasi heille keisarin suopean kohtelun, jos he luopuisivat uskostaan. Speratus vastasi kaikkien puolesta: ”Me emme ole vahingoittaneet ketään emmekä osallistuneet mihinkään vääryyteen, emme ole puhuneet kenestäkään pahaa ja olemme vain kiittäneet, kun meitä on kohdeltu huonosti. Me myös kunnioitamme keisaria.”

Kun prokonsuli kehotti heitä vannomaan hallitsijan vallan nimessä, Speratus vastasi: ”En tunne tämän maailman valtakuntaa, vaan palvelen sitä Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt eikä voi nähdä kuolevaisin silmin.” Silloin Saturninus kääntyi toisten pidätettyjen puoleen ja kehotti heitä luopumaan uskosta. Cintinus vastasi hänelle: ”Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraamme ja Jumalaamme, joka on taivaissa.” Toinen toisensa jälkeen he vakuuttivat, että he ovat kristittyjä nyt ja aina. Heille annettiin aikaa harkita asiaa, mutta Speratuksen johdolla he kaikki kieltäytyivät.

Prokonsuli julisti heille tuomion: ”Speratus, Nartzalus, Cintinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa, Donata, Vestia ja Secunda ovat vannoneet elävänsä ainoastaan kristillisen riituksen mukaisesti. Koska me olemme tarjonneet heille mahdollisuutta noudattaa roomalaisten uskontoa, mutta he ovat jääräpäisesti kieltäytyneet, me tuomitsemme heidät kuolemaan miekan kautta.” Speratus huusi: ”Kiitos olkoon Jumalalle!” ja Nartzalus lisäsi: ”Tänään me marttyyrit pääsemme taivaaseen! Siitä me kiitämme Jumalaa!” Heidät vietiin yhdessä mestauspaikalle, missä he toistivat kiitoksensa Jumalalle.

Pyhät marttyyrit mestattiin 17. heinäkuuta, jotta he voisivat hallita Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa aina ja iankaikkisesti. Heidän hautansa päälle rakennettiin basilika, ja heidän kunnioittamisensa levisi Afrikasta kaikkialle kristilliseen maailmaan. Kaarle Suuren hallituskaudella heidän reliikkejään siirrettiin Karthagosta Lyoniin.

Pyhittäjä Irinarkin elämän varhaisista vuosista ei ole säilynyt tietoja. Hän kilvoitteli Solovetskin luostarissa, ja vuonna 1614 hänet nimitettiin tsaari Mikaelin (1613−1645) toivomuksesta luostarin igumeniksi. Solovetskin luostarilla oli tuolloin suuri merkitys Pohjois-Venäjän puolustuslinnakkeena. Venäjä oli sodassa Ruotsia vastaan, ja Irinark vahvisti luostarin puolustusjärjestelmää rakennuttamalla sen itäpuolelle uuden kivimuurin ja kaksi suurta puolustustornia sekä kaivauttamalla pohjoiseen ja etelään syvät kaivannot. Luostari joutui myös ylläpitämään suuria varuskuntia niin luostarin sisällä kuin lähialueillakin. Irinark kiinnitti huomiota myös luostarin hengelliseen vahvistumiseen ja oikean luostarihengen ylläpitämiseen. Hänen aikanaan Solovetskissa kilvoitteli monia suuria askeetteja. Irinarkin siunauksella pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelainen (13.1.) perusti skiitan Anzerin saarelle.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Irinark luopui igumenin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen rukouskilvoitukseen. Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1628 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhittäjä Leonid syntyi vuonna 1551 Jaroslavlin alueella. Hänen vanhempansa Filip ja Katariina kasvattivat hänet kunnioittamaan Jumalaa ja opettivat hänet lukemaan. 50-vuotiaaksi asti Leonid viljeli maata. Hän oli kärsivällinen ja lapsenomaisen avarasydäminen ihminen.

Vuonna 1603 Leonid näki unessa Jumalanäidin. Tämä käski hänen mennä pohjoiseen Vienanjoelle Morževskin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja viedä siellä oleva Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni 270 kilometrin päähän Luzajoelle. Siellä hänen tuli rakentaa Turinskajamäelle Jumalansynnyttäjän kirkko ja kilvoitella sen luona kuolemaansa saakka. Leonid ei pitänyt itseään kelvollisena saamaan jumalallisia ilmestyksiä. Niinpä hän piti näkyä tavallisena unena eikä lähtenyt minnekään.

Jonkin ajan kuluttua Leonid kuitenkin korkeasta iästään huolimatta meni Arkangelin alueella sijaitsevaan Kožejärven luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä vuoden hän näki toistamiseen saman unen. Kertomatta näystä kenellekään hämmentynyt Leonid lähti Kožejärven luostarista ja meni Solovetskiin, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta luostarin leipomossa. Kiireinen kuuliaisuustehtävä sai hänet rauhoittumaan ja unohtamaan näyn, kunnes hän näki sen kolmannen kerran ja tällä kertaa niin elävästi, että
sitä oli mahdotonta sekoittaa tavalliseen uneen. Jumalanäiti käski hänen mennä välittömästi Morževskin luostariin ja siirtää ikoninsa Luzajoelle. Kyynelsilmin Leonid kertoi kolminkertaisesta näystä igumeni Antonille, joka siunasi hänet täyttämään annetun tehtävän.

Saavuttuaan Morževskin luostariin Leonid ei rohjennut kertoa näkemistään ilmestyksistä igumeni Kornilille, vaan kilvoitteli kokonaisen vuoden tavallisissa kuuliaisuustöissä. Kaiken aikaa hän pelkäsi ajatellessaan, ettei ollut vieläkään täyttänyt saamaansa tehtävää. Jumalanäiti ei kuitenkaan vihastunut häneen, vaan ilmestyi neljännen kerran muistuttaen, että Leonidin tuli siirtää ikoni määrättyyn paikkaan. Leonidin pyynnöstä hän myös osoitti, mitä kirkon ikonia hän tarkoitti. Näyn rohkaisemana Leonid kertoi saamastaan tehtävästä igumenille ja veljestölle ja osoitti Jumalanäidin valitseman ikonin. Hurskas igumeni vakuuttui heti ilmestysten aitoudesta. Hän luovutti ikonin Leonidille, saattoi hänet veljestön kanssa rukouspalvelusta toimittaen luostarin portille ja siunasi hänet matkaan.

Saavuttuaan Luzajoelle noin 80 kilometrin päähän Ustjugista Leonid rakensi pienen hökkelin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen. Herkeämättä hän pohti, miten rakennuttaisi kirkon Jumalanäidille. Tilanne vaikeutui entisestään, kun paikalliset asukkaat karkottivat hänet.

Leonidin vaeltaessa jokivartta kyyneleet silmissään häntä vastaan tuli vauras talonpoika nimeltä Nikita Nazarov, joka liikuttui kohdatessaan munkkivanhuksen tiettömällä taipaleella. Leonid kertoi hänelle Jumalanäidin ilmestyksistä, ja Nikita kehotti häntä asettumaan heidän kohtaamispaikalleen. Nikita auttoi Leonidia rakentamaan uuden keljan ja alkoi käydä hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä asioista. Vähän kerrassaan myös paikalliset asukkaat alkoivat vierailla erakon luona. Nähdessään heidän kunnioittavan Jumalanäidin ikonia Leonid meni Rostoviin pyytämään metropoliitta Filaretilta siunausta rakentaa kirkko ja perustaa luostari. Piispa vihki Leonidin pappismunkiksi ja nimitti hänet uuden luostarin igumeniksi.

Paikallisten asukkaiden avulla Leonid rakennutti kirkon, joka jo samana vuonna 1608 vihittiin Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymiselle. Jumalanäidin ikonista tuli kirkossa ehtymätön ihmeiden lähde. Monet pyhiinvaeltajat jäivät luostariin kilvoittelemaan Leonidin hengellisen ohjauksen ja esimerkin innoittamina.

Luostari sijaitsi kostealla ja soisella paikalla. Siksi Leonid ryhtyi korkeasta iästään huolimatta kaivamaan kanavaa kuivattaakseen maan. Kanavan pituudeksi tuli noin kaksi kilometriä, eikä Leonid sitä kaivaessaan tinkinyt rukoussäännöstään eikä askeettisesta elämäntavastaan. Kerran häntä puri käärme, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä murehdi äläkä ajattele jättäväsi työtä, vaan jatka sitä Jumalaan luottaen.” Kanavan valmistuttua Leonid antoi sille nimeksi Nedumajoki, mikä tulee Jumalanäidin varoituksesta ”älä ajattele”. Luostaria puolestaan alettiin kutsua Ustneduman luostariksi eli Nedumajoen suun luostariksi.

Leonidin esimerkillä, opetuksilla ja luostarin perustamisella oli niin suuri vaikutus syrjäisen seudun asukkaisiin, että häntä alettiin pitää alueen valistajana. Hän itse kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Hän pystytti läheisen Mustajärven rannalle niemen kärkeen ristin ja vetäytyi hyttysistä ja mäkäräisistä välittämättä sinne rukoilemaan.

Leonidin kaivama kanava kuivatti suota, mutta keväisin Luzajoki tulvi niin, että vesi nousi kirkkoon ja keljoihin. Lopulta munkit päättivät siirtää luostarin. Leonidin ehdotuksesta paikaksi valittiin niemi, jonne hän tapasi vetäytyä. Veljestön ja kansan saattamana hän kantoi Jumalanäidin ikonin niemeen ja alkoi raivata paikkaa. Kun uusi kirkko seuraavana vuonna (1652) vihittiin käyttöön, Leonid tunnusti, että se oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Veljestön siirryttyä uuteen luostariin Leonid vetäytyi igumenin tehtävistä ja vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa keljansa hiljaisuudessa. Heinäkuun 17. päivänä 1654 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen pyhäinjäännöksensä olivat luostarin kirkon alla.

Nikolai II oli Venäjän tsaarin Aleksanteri III:n poika ja kruununperillinen. Hän syntyi vuonna 1868 ja solmi avioliiton Hessen-Darmstadtin prinsessan Alixin kanssa. Nikolai kruunattiin Venäjän tsaariksi vuonna 1896. Ikää hänellä oli tuolloin 26 vuotta. Hän oli luonteeltaan uskonnollinen ja heikkotahtoinen, enemmän kiinnostunut rauhallisesta perhe-elämästä kuin politiikasta, jossa hän oli toisten johdateltavissa. Hänen mainettaan tahrasi kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä Hodynkan kentällä pidetty kansanjuhla, jossa väkijoukko tallasi kuoliaaksi lähes kaksituhatta ihmistä. Tsaari kuitenkin osallistui illalla tanssiaisiin katastrofista välittämättä.

Nikolain puoliso Alix oli Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär. Koska Alixin äiti kuoli varhain, tyttö vietti suuren osan lapsuuttaan Englannissa. Solmiessaan avioliiton Venäjän kruununperillisen kanssa hän joutui luopumaan protestanttisesta uskostaan ja liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän sai nimen Aleksandra. Hän otti uuden uskon vastaan kokosydämisesti ja samaistui Venäjän kansaan.

Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia. Kaivattu poika, kruununperillinen Aleksei, syntyi vuonna 1904. Pian kävi ilmi, että poika sairasti hemofiliaa, verenvuototautia. Tsaaritar, jonka suvussa tautia esiintyi, piti itseään syyllisenä. Kokeiltuaan kaikkia mahdollisia lääketieteen keinoja hän suuntautui uskontoon ja ajautui hypnoottisista voimistaan tunnetun valemunkki Grigori Rasputinin vaikutusvaltaan.

Samaan aikaan tsaari, jota ympäröivät epämääräiset neuvonantajat, ei kyennyt toteuttamaan johdonmukaista politiikkaa. Poliittiselta kannaltaan vanhoillisena hän vastasi kansan vaatimuksiin väkivallalla. Hänen maineensa sai toisen suuren tahran vuoden 1905 verisunnuntaina, kun hänen henkivartiokaartinsa ampui aseettomia mielenosoit- tajia Pietarissa. Suomessa Nikolai II tunnetaan Suomen autonomiaa kaventaneen Helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana.

Luonteeltaan Nikolai oli rauhan mies. Tsaarina hän pyrki jatkamaan isänsä rauhanomaista politiikkaa. Haagin rauhankonferenssi kokoontui hänen aloitteestaan vuonna 1899. Olosuhteet kuitenkin johtivat siihen, että Venäjä ajautui hänen aikanaan kolmeen sotaan, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. Tappio sodassa Japania vastaan (1904−1905) aiheutti yhteiskunnallista liikehdintää ja pakotti tsaarin vasten tahtoaan hyväksymään kansanedustuslaitoksen, duuman muodostamisen. Pian hän kuitenkin pyrki palauttamaan auktoriteettinsa ja erotti liberaalin pääministeri Witten.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen vuonna 1914 sai aikaan isänmaallisen innostuksen, joka vakautti hetkeksi tsaarin valtaa. Toisena sotavuotena Nikolai otti armeijan ylipäällikkyyden. Hänen lähtönsä rintamalle jätti hovin alttiiksi Rasputinin vaikutukselle. Lopulta ryhmä aristokraatteja sai Rasputinista tarpeekseen ja salamurhasi hänet, mutta erimielisyydet hovissa jatkuivat ja tsaari jäi eristyksiin.

Venäjän sodassa kärsimät tappiot johtivat poliittiseen kriisiin. Maaliskuussa 1917 Petrogradissa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia. Hallitus erosi ja duuma alkoi kenraaleiden tukemana painostaa tsaaria luopumaan vallasta, jotta maa välttyisi sisällissodalta. Nikolai vietti yön rukoillen ja myöntyi luopumaan kruunusta. Pian tämän jälkeen väliaikainen hallitus pidätti tsaariperheen ja määräsi heidät oleskelemaan maatilallaan Tsarskoje Selossa. Elokuussa heidät siirrettiin Tobolskiin Länsi-Siperiaan, jossa he saivat viettää suhteellisen normaalia elämää. Kun tsaari tajusi, että hänen kruunusta luopumisensa ei avannut tietä demokraattiselle hallitukselle, vaan valta maassa luisui bolševikeille, hän katui ratkaisuaan.

Lokakuun kommunistivallankumouksen jälkeen tsaariperheen kohtelu tiukkeni. Heitä kiellettiin käymästä kirkossa ja kävelyllä ulkona. Huhtikuussa 1918 heidät siirrettiin Uralille Jekaterinburgiin, jossa he asuivat Ipatjevin talossa. Heitä kohdeltiin kuin vankeja. Perhe kuitenkin noudatti kirkon päivittäisiä rukoushetkiä ja odotti, miten kaikki päättyisi. Kun bolševikkihallintoa vastaan taistelevan valkoarmeijan joukot lähestyivät aluetta, tsaariperhe komennettiin heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä talon kellariin. Siellä paikallisen tšekan, pahamaineisen erityiskomission miehet teloittivat heidät ampumalla umpimähkään pienessä kellarissa. Tsaariperheen tyttärillä oli päällään jalokivin ja kalleuksin kirjotut liivit, minkä vuoksi luodit ja pistimien iskut aluksi vain haavoittivat heitä.

Tyttäret, jotka olivat maailmansodan aikana toimineet sotilassairaalassa laupeudensisarina, olivat nuoria neitoja elämänsä kukoistuksessa. Olga oli 22-vuotias, Tatjana 21-vuotias, Maria 19-vuotias ja Anastasia 17-vuotias. Kruununperillinen Aleksei oli 13-vuotias. Tsaariperheen lisäksi teloitettiin tsaarin henkilääkäri Jevgeni Botkin, kokki Ivan Haritonov, kamaripalvelija Aleksei Trupp ja kamarineito Anna Demidova, jotka olivat seuranneet tsaariperhettä karkotukseen.

Tsaariperheen jäsenten ruumiit kuljetettiin hylättyyn kaivoskuiluun, joka yritettiin räjäyttää. Kätkö osoittautui kuitenkin huonoksi ja ruumiit päätettiin nostaa ylös. Osa niistä poltettiin, osa turmeltiin rikkihapolla tunnistamattomiksi ja jäännökset haudattiin.

Venäjän emigranttikirkko kanonisoi tsaariperheen jäsenet vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000. Heitä ei ole kanonisoitu uskonsa tähden kuolleina marttyyreina vaan ”kärsimystenkantajina”. Kirkko käyttää tätä epiteettiä pyhistä, jotka ovat viattomina kohdanneet väkivaltaisen kuoleman valtataistelujen ja muiden selkkausten yhteydessä. Tsaarin hallinto ei ollut pyhää, mutta Venäjän kansa on nähnyt pyhyyttä siinä, miten viimeinen ortodoksinen tsaariperhe yhdessä antautui pidätykseen ja lopulta kuolemaan samalla kun maassa alkoi vuosikymmeniä kestänyt verinen kristittyjen vaino.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.