11.7.2019

Sävelmä
3. säv.

sm. Eufemia (+ 304)

ap.v. Olga Venäläinen (+ 969)

Epistola
2. Kor. 6:1–10 (Eufemia)
Room. 15:17–29

2. Kor. 6:1–10

1 Jumalan työtovereina me vetoamme teihin: ottakaa Jumalan armo vastaan niin, ettei se jää turhaksi! 2 Hänhän sanoo: -- Oikealla hetkellä olen kuullut sinua, pelastuksen päivänä olen tuonut sinulle avun. Juuri nyt on oikea hetki, juuri nyt on pelastuksen päivä. 3 Me emme anna kenellekään missään asiassa loukkaantumisen aihetta, jotta palveluvirkaamme ei moitittaisi. 4 Kaikessa me osoitamme olevamme Jumalan palvelijoita. Me kestämme sitkeästi vaikeudet, vaivat ja ahdingot, 5 ruoskimiset, vankeudet, mellakat, raadannan, valvomisen ja paastoamisen. 6 Mielemme on puhdas, meillä on tietoa, kärsivällisyyttä ja ystävällisyyttä, meillä on Pyhä Henki, vilpitön rakkaus, 7 totuuden sana ja Jumalan voima. Aseinamme ovat vanhurskauden miekka ja kilpi. 8 Meitä kunnioitetaan ja halveksitaan, meitä panetellaan ja kiitellään. Meitä pidetään villitsijöinä, mutta me puhumme totta. 9 Meitä kohdellaan tuntemattomina, mutta me olemme liiankin tunnettuja. Olemme lähellä kuolemaa mutta silti elossa, pahoinpideltyjä mutta yhä hengissä, 10 murheellisia mutta aina iloisia. Olemme köyhiä, mutta teemme monia rikkaiksi meillä ei ole mitään, mutta omistamme kaiken.

Room. 15:17–29

17 Kristuksen Jeesuksen kunniaksi kerron siitä, mitä olen saanut aikaan palvellessani Jumalaa. 18 En näet rohkene puhua mistään muusta kuin siitä, mitä Kristus on minun kauttani tehnyt saattaakseen maailman kansat kuuliaisiksi, puheiden ja tekojen, 19 tunnustöiden ja ihmeiden avulla, Jumalan Hengen voimalla. Näin olen vienyt päätökseen Kristuksen evankeliumin julistamisen kiertäen kaikkialla Jerusalemista aina Illyriaan saakka. 20 Olen kuitenkin pitänyt kunnia-asianani olla julistamatta evankeliumia niillä seuduilla, joilla Kristuksen nimi jo tunnetaan, jotta en rakentaisi toisen laskemalle perustukselle. 21 Toimin niin kuin on kirjoitettu: -- Ne, joille ei ole kerrottu hänestä, tulevat näkemään, ne, jotka eivät ole kuulleet, tulevat ymmärtämään. 22 Tämän vuoksi matkani teidän luoksenne on estynyt kerran toisensa jälkeen. 23 Mutta nyt minulla ei enää ole tehtävää näillä seuduilla, ja olen jo vuosikausia odottanut tilaisuutta päästä käymään teidän luonanne 24 sitten kun menen Espanjaan. Toivon, että voisin tällä matkallani tavata teidät ja että te auttaisitte minut matkaan sieltä eteenpäin, kun olen ensin saanut jonkin aikaa nauttia seurastanne. 25 Nyt olen kuitenkin lähdössä Jerusalemiin viemään avustusta pyhille. 26 Makedonian ja Akhaian seurakunnat ovat näet päättäneet antaa yhteisen lahjan Jerusalemin seurakunnan köyhille. 27 Näin ne siis ovat päättäneet, ja ne ovatkin tämän heille velkaa. Jos kerran pakanuudesta kääntyneet ovat päässeet osallisiksi Jerusalemin pyhien hengellisistä aarteista, heillä on puolestaan velvollisuus auttaa näitä aineellisesti. 28 Sitten kun olen hoitanut tämän tehtävän ja asianmukaisesti luovuttanut keräyksen tuoton, lähden Espanjaan ja käyn matkalla teidän luonanne. 29 Tiedän, että tullessani luoksenne tuon mukanani Kristuksen täyden siunauksen.

Luuk. 7:36–50 (Pyhä suurmarttyyri Eufemia)
Matt. 12:46–13:3
Luuk. 7:36–50

Siihen aikaan 36 eräs fariseus kutsui Jeesuksen kotiinsa aterialle, ja hän meni sinne ja asettui ruokapöytään. 37 Kaupungissa asui nainen, joka vietti syntistä elämää. Kun hän sai tietää, että Jeesus oli aterialla fariseuksen luona, hän tuli sinne mukanaan alabasteripullo, jossa oli tuoksuöljyä. 38 Hän asettui Jeesuksen taakse tämän jalkojen luo ja itki. Kun Jeesuksen jalat kastuivat hänen kyynelistään, hän kuivasi ne hiuksillaan, suuteli niitä ja voiteli ne tuoksuöljyllä. 39 Fariseus, joka oli kutsunut Jeesuksen, näki sen ja ajatteli: "Jos tämä mies olisi profeetta, hän kyllä tietäisi, millainen nainen häneen koskee. Nainenhan on syntinen." 40 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Simon, minulla on sinulle puhuttavaa." "Puhu vain, opettaja", fariseus vastasi. 41 "Oli kaksi miestä", sanoi Jeesus. "He olivat velkaa rahanlainaajalle, toinen viisisataa, toinen viisikymmentä denaaria. 42 Kun heillä ei ollut millä maksaa, rahanlainaaja antoi molemmille velan anteeksi. Miten on, kumpi heistä nyt rakastaa häntä enemmän?" 43 Simon vastasi: "Eiköhän se, joka sai enemmän anteeksi." "Aivan oikein", sanoi Jeesus. 44 Hän kääntyi naiseen päin ja puhui Simonille: "Katso tätä naista. Kun tulin kotiisi, sinä et antanut vettä jalkojeni pesuun, mutta hän kasteli jalkani kyynelillään ja kuivasi ne hiuksillaan. 45 Sinä et tervehtinyt minua suudelmalla, mutta hän on suudellut jalkojani siitä saakka kun tänne tulin. 46 Sinä et voidellut päätäni öljyllä, mutta hän voiteli jalkani tuoksuöljyllä. 47 Niinpä sanonkin sinulle: hän sai paljot syntinsä anteeksi, sen vuoksi hän rakasti paljon. Mutta joka saa anteeksi vähän, se myös rakastaa vähän." 48 Ja hän sanoi naiselle: "Kaikki sinun syntisi on annettu anteeksi." 49 Pöytävieraat alkoivat ihmetellä: "Kuka tuo mies on? Hänhän antaa syntejäkin anteeksi." 50 Mutta Jeesus sanoi naiselle: "Uskosi on pelastanut sinut. Mene rauhassa."

Matt. 12:46–13:3

Siihen aikaan 46 Jeesuksen vielä puhuessa väkijoukolle hänen äitinsä ja veljensä olivat tulleet paikalle. He seisoivat ulkona ja tahtoivat puhua hänen kanssaan. 47 Joku tuli sanomaan Jeesukselle: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat puhua kanssasi." 48 Mutta Jeesus vastasi sanantuojalle: "Kuka on äitini? Ketkä ovat veljiäni?" 49 Hän osoitti kädellään opetuslapsiaan ja sanoi: "Katso, tässä ovat minun äitini ja veljeni. 50 Jokainen, joka tekee minun taivaallisen Isäni tahdon, on minun veljeni ja sisareni ja äitini." 13:1 Samana päivänä Jeesus lähti ulos, meni järven rantaan ja asettui istumaan. 2 Hänen ympärilleen kokoontui silloin niin suuri joukko ihmisiä, että hänen oli siirryttävä veneeseen. Hän istui veneessä ja väkijoukko seisoi rannalla, 3 ja hän puhui heille pitkään vertauksin.

Päivän synaksario

Pyhä Kindeos oli pappi Tyalmenian kylässä Sidan lähellä Pamfyliassa* Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Kun hänet vietiin prefekti Stratonikuksen eteen, hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen, jolloin hänet luovutettiin kidutettavaksi. Hänet pakotettiin juoksemaan sotilaiden mukana rautakengät naulattuina jalkoihinsa. Heidän saavuttuaan niin sanotulle ”Pyhälle portille”,** heitä vastaan tuli mies, joka kantoi painavaa puutaakkaa. Sotilaat olisivat ottaneet puut väkivalloin polttaakseen Kindeoksen, joka kuitenkin alkoi vaatia, että miehelle maksettaisiin puista kolmekymmentä kolikkoa. Hän ei myöskään sallinut sotilaiden pakottaa ohikulkijoita kantamaan puita, vaan vei ne itse teloituspaikalle. Rovion sytyttyä Kristuksen soturi meni itse tuleen ja alkoi liekkien keskeltä vähääkään vahingoittumatta julistaa pelastuksen evankeliumia pakanoille.
*) Alue on nykyään Turkin etelärannikkoa. **) Nimitys johtunee siitä, että reitti paikallisen kultin uhripaikalle kulki sen kautta.

Taivas peittyi pilviin ja raju myrsky uhkasi sammuttaa tulen, mutta kun Kindeos alkoi rukoilla, taivas kirkastui. Niin Kindeos luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Nähdessään tämän pakanapappi alkoi uskoa Kristukseen ja sai vaimonsakin vakuuttuneeksi. Vaimo lähetti palvelijansa noutamaan marttyyrin jäännöksiä, hautautti ne ja otti myöhemmin yhdessä miehensä kanssa kasteen. Sitten diakoni Orestes Lykaonian Umanadasta, Kindeoksen kotiseudulta, otti hänen ruumiinsa ja vei sen Umanadaan, missä hän hautasi pyhän marttyyri Kindeoksen pyhien arvolle sopivalla tavalla.

Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Khalkedonissa 13.‒19. heinäkuuta vuonna 451. Sen olivat kutsuneet koolle hurskas keisaripari Markianos ja Pulkheria. Kokouksen istunnot pidettiin suuressa Pyhän Eufemian kirkossa, joka sijaitsi noin tunnin matkan päässä kaupungin keskustasta ja jossa hänen pyhäinjäännöksiään säilytettiin. Paikalle oli saapunut 630 isää vastustamaan arkkimandriitta Eutykheen monofysiittisiä näkemyksiä, joita myös Aleksandrian arkkipiispa Dioskoros tuki. Monofysiitit uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen luonto, johon hänen inhimillinen luontonsa oli sulautunut. Ortodoksisen opin mukaan Kristuksella on kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen.

Patriarkka Anatolios ehdotti, että kysymys jätettäisiin itsensä Jumalan päätettäväksi. Se tapahtuisi siten, että kumpikin osapuoli kirjoittaisi oman versionsa käsiteltävästä asiasta. Sen jälkeen molemmat asiakirjat asetettaisiin pyhän Eufemian arkkuun hänen rintansa päälle. Näin tapahtui ja pyhän Eufemian maatumattomina säilyneet jäännökset sisältävä arkku sinetöitiin. Kaikki vaipuivat rukoukseen. Kahdeksantena päivänä pyhän Eufemian hauta-arkku avattiin suuren väkijoukon läsnä ollessa. Hämmästyksekseen kaikki näkivät pyhän puristavan lujasti kädessään ortodoksista opetusta sisältävää kääröä, aivan kuin hän olisi tahtonut painaa sen sydämelleen. Harhaoppinen opetus sen sijaan löytyi hänen jaloistaan.

Pyhä Eufemia teki muitakin ihmeitä. Persialaiset tekivät hyökkäyksiä Konstantinopoliin ja valtasivat Khalkedonin kolme kertaa 600-luvun alussa. He yrittivät tuhota pyhän Eufemian reliikit polttamalla, mutta ne pysyivät koskemattomina. Tuoretta verta juoksi pyhäinjäännöslippaasta, johon persialaiset olivat tehneet reiän.
Tämä ihme toistui aika-ajoin. Usein hänen haudastaan huokui ihanaa tuoksua sen merkiksi, että pyhä oli Jumalalle otollinen.

Näiden tapahtumien jälkeen pyhän Eufemian reliikit siirrettiin turvallisuussyistä lopullisesti Konstantinopolin sisäpuolelle, jossa ne sijoitettiin Hippodromin lähelle rakennettuun Pyhän Eufemian kirkkoon. Pyhäinjäännökset heitettiin mereen keisari Konstantinos Kopronymoksen aikana, jolloin kirkko oli muutettu asevarastoksi.
Ne saapuivat Limnossaaren rantaan, josta kalastajat löysivät ne. Keisarinna Irenen aikana vuonna 796 pyhäinjäännökset tuotiin juhlallisesti uudestaan Konstantinopoliin, missä niiden vaikutuksesta tapah- tui paljon ihmeitä.

Pitkän historian jälkeen pyhän Eufemian pyhäinjäännökset ovat nykyisin kunnioitettavina ekumeenisen patriarkaatin kirkossa Fanarin kaupunginosassa Istanbulissa. Pyhän Eufemian toinen muistopäivä on hänen marttyyrikuolemansa päivä syyskuun 16. päivä.

Pyhä Olga syntyi 800-luvun lopussa nykyisen Pihkovan seudulla. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, todennäköisesti varjageja eli viikinkejä, mistä kertoo hänen nimensä, joka periytyy muinaisskandinaavisesta nimestä Helga. Olga oli saanut Jumalalta synnyinlahjaksi terävän älyn ja harvinaisen kauneuden. Eräänä päivänä hän liikkui pojan asuun pukeutuneena veneellä pitkin Velikaja-jokea. Kiovan perintöruhtinas Igor, joka oli metsästysretkellä Pihkovan seudulla, pyysi tätä soutamaan hänet joen yli. Kun hän sitten huomasi, että Olga oli tyttö ja harvinaisen kaunis, hän rakastui oikopäätä ja alkoi ahdistella Olgaa. Olga kuitenkin pysäytti hänet sanoen:
”Olen nuori ja yksin enkä ylhäistä säätyä, ja olen siksi suojaton edessäsi, mutta tiedä, että ennemmin heittäydyn veteen ja hukuttaudun kuin jättäydyn häväistäväksesi.”

Jonkin ajan kuluttua Kiovan ruhtinas Oleg, Igorin holhooja, alkoi etsiä Igorille puolisoa. Nuorukainen ei kuitenkaan mieltynyt yhteenkään ylhäiseen neitoon, vaan käski etsiä tytön, joka oli soutanut hänet joen yli Pihkovassa. Olga haettiin Kiovaan ja hänestä tuli Igorin puoliso. Isänsä kuoleman jälkeen Igor hallitsi Kiovan ja Novgorodin ruhtinaana.

Vuonna 945 drevljanit, eräs itäslaavien heimo, surmasivat Igorin. Vastuu ruhtinaskunnan hallinnosta siirtyi Olgalle, kunnes hänen kolmivuotias poikansa Svjatoslav varttuisi täysi-ikäiseksi. Kun itäslaavien ruhtinas alkoi tavoitella Olgaa puolisokseen ja lähetti hänen luokseen puhemiehiään, Olga kosti miehensä kuoleman tekemällä läheteistä johdonmukaisesti selvää. Lopulta hän alisti drevljanit kokonaan valtaansa.

Olga osoittautui viisaaksi ja voimakkaaksi hallitsijaksi. Hän onnistui keskittämään vallan luomalla niin sanotun pogosta-järjestelmän. Pogostat toimivat kaupan ja veronkannon keskuksina. Myöhemmin maan kristillistyessä niihin rakennettiin kirkot ja niistä muodostui seurakuntia. Olgan aikana Venäjälle rakennettiin ensimmäiset kivirakennukset: ruhtinaan linna Kiovaan ja toinen sen ulkopuolelle. Olga ei solminut toista avioliittoa, vaan vietti miehensä kuoleman jälkeen puhdasta elämää.

Olga mahdollisesti kuuli kristinuskosta ensimmäisen kerran kristityiltä viikingeiltä, joita oli paljon Igorin palveluksessa. Hän pyrki luomaan suhteita kristilliseen Bysanttiin. Vuonna 957 hän teki hengellisen ja diplomaattisen matkan Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos otti hänet loistokkaasti vastaan ja antoi hänelle paikan hovinsa johtavien naisten joukossa. Nestorin kronikan mukaan Olga otti kasteen Konstantinopolissa patriarkka Polyeuktokselta ja sai kristillisen nimen Helena pyhän apostolienvertaisen Helenan mukaan. Keisari Konstantinos ei kuitenkaan mainitse Olgan kastetta kuvauksessaan tämän vierailusta, mikä on antanut muutamille tutkijoille aiheen olettaa, että Olga oli kastettu Kiovassa jo ennen Bysantin matkaansa.

Venäjälle palattuaan Olga alkoi julistaa kristinuskoa ja rakennuttaa kirkkoja. Pohjoisessa Velikaja-joen varrella hän näki näyssä kolmisäteisen valon, minkä jälkeen hän rakennutti paikalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti Pihkovan kaupungin. Olgan poika Svjatoslav pysyi kuitenkin pakanana ja suhtautui kristinuskoon vihamielisesti. Niinpä Olgan haave Venäjän kansan kastamisesta ja kristinuskon vakiinnuttamisesta vallitsevana uskontona ei vielä voinut toteutua. Svjatoslavin sotaretkien aikana hän kuitenkin opetti tämän kolmelle pojalle Jaropolkille, Olegille ja Vladimirille (15.7.) kristinuskon totuuksia, vaikka ei poikansa vastustuksen takia voinut kastaa heitä.

Vuonna 969 Olga sairastui. Vielä kerran hän yritti käännyttää suuriruhtinas Svjatoslavin kristityksi, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Silloin Olga ennusti kristinuskon nousun Venäjällä, samoin kuin Svjatoslavin kuoleman sotaretkellä paimentolaisheimoja vastaan. Rukous huulillaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen toivomuksestaan hänet haudattiin maahan kristillisin menoin. Pyhä Olga kanonisoitiin virallisesti 1200-luvun puolivälissä, mutta hänen kunnioituksensa voidaan katsoa alkaneen jo 1000-luvun alussa, jolloin hänen pojanpoikansa pyhä Vladimir siirrätti hänen reliikkinsä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon (Desjatinnaja tserkov) Kiovassa.

Pyhän Olgan kasteella ei ollut hänen toivomaansa välitöntä vaikutusta Venäjän kristillistymiseen, mutta hän valmisti tietä pojanpoikansa Vladimirin toiminnalle Venäjän kansan kastajana.

Pyhä uusmarttyyri Nikodemos oli kotoisin hurskaasta perheestä Pohjois-Epeiroksesta Koritsan alueelta, joka nykyään kuuluu Albanialle. Hän harjoitti räätälin ammattia Beratissa. Kun hänen kolmas vaimonsa kuoli, hän tahtoi naimisiin vielä neljännen kerran ja kysyi eräältä turkkilaismieheltä, voisiko solmia avioliiton tämän kristityn palvelijattaren kanssa. Turkkilainen suostui, mutta pani ehdoksi, että Nikodemoksen tulee kääntyä muslimiksi. Intohimonsa sokaisemana Nikodemos kielsi julkisesti isiensä uskon ja pakotti uuden vaimonsa ja omat lapsensa seuraamaan esimerkkiään. Kristittynä pysyi vain yksi hänen pojistaan, jonka kristityt onnistuivat lähettämään salaa Athosvuorelle.

Jonkin ajan kuluttua Jumalan armo herätti Nikodemoksen nukkuvan omantunnon. Tajuttuaan kauhuissaan, miten suuren synnin hän oli tehnyt, hän päätti lähteä poikansa luo Athokselle. Luovuttuaan kaikesta omaisuudestaan hän saapui Athokselle, meni tunnustamaan syntinsä ja vetäytyi sitten Pyhän Annan skiittaan. Siellä hänen ohjaajanaan oli kokenut vanhus Filotheos, joka asui Kristuksen kirkastumisen kunniaksi pyhitetyssä keljassa.

Kun Nikodemos oli saanut munkin puvun, hänen katumuksensa leimahti ilmiliekkiin. Viiden vuoden ajan hän harjoitti hyvin ankaraa paastoa. Joka päivä hän itki lankeemustaan syvästi murehtien ja pyysi Jumalalta anteeksiantoa. Eräänä yönä Jumalanäiti ilmestyi hänelle näyssä pitäen kädessään pikarin muotoista kristallimaljaa. Hän sanoi Nikodemokselle, että tämän synnit on annettu anteeksi. Kuitenkin hänen tulisi jatkaa kilvoitteluaan tullakseen otolliseksi täydelliseen marttyyrikilvoitukseen. Ennen poistumistaan Jumalanäiti antoi hänelle juotavaksi kitkerää juomaa kristallimaljasta. Ilmestyksen totuuden vahvisti se, että Nikodemoksen hengellinen isä antoi hänelle siunauksen ryhtyä tavoittelemaan marttyyrikuolemaa.

Nikodemos ei halunnut lähteä Athokselta tapaamatta ensin pyhää Akakios Kausokalivialaista (12.4.). Kun hän teki maahankumarruksen pyhän Akakioksen edessä, suuri ohjaajavanhus kohotti hänet jaloilleen ja kutsui häntä nimeltä, vaikkei ollut koskaan tavannut häntä. Toiset paikalla olleet munkit näkivät taivaallisen valon laskeutuvan Akakioksen päälle. Kasvot luomatonta valoa loistaen pyhä Akakios kuiskasi muutaman sanan Nikodemoksen korvaan. Silloin valo siirtyi Nikodemokseen ja muuttui hänessä eräänlaiseksi jumalallisen rakkauden humalaksi, mikä sai hänet itkemään tunnonvaivoissaan. Nikodemos pyysi Akakiosta antamaan hänelle siunauksensa, että hän pysyisi vahvana marttyyrikilvoituksessaan. Tämä antoi hänelle oman sauvansa luvaten, että se antaisi hänelle voimia astua turkkilaisen paššan eteen.

Pyhän Akakioksen rukousten jälkeen itse Kristus ilmestyi Nikodemokselle kuvaillen hänelle koettelemuksia, jotka tulisivat hänen osakseen. Nikodemos lähti vaeltamaan Beratiin jalkaisin ja mitään syömättä. Jotkut turkkilaiset tunnistivat hänet lähellä hänen työpajaansa ja veivät hänet suoraa päätä paššan luo. Kun pašša oli turhaan yrittänyt käännyttää Nikodemosta takaisin islamiin, hän määräsi, että tämä piti heittää palatsin lähellä olevaan rotkoon. Jumalan armon suojelemana Nikodemos ei kuitenkaan pudotessaan loukkaantunut vakavasti. Niinpä hän meni uudelleen tuomarin eteen, joka häkeltyneenä antoi hänet kiduttajien käsiin. Pyhää Nikodemosta kidutettiin kolme päivää ja kolme yötä. Sen jälkeen hänet vietiin täsmälleen samalle paikalle, jonka Herra oli hänelle unessa näyttänyt. Siellä hänet mestattiin 11.7.1722.*
*) Joidenkin lähteiden mukaan vuosi oli 1709 tai 1714.

Pyhä Nektarios syntyi Bourlan (nykykreikaksi Vurla) pikku- kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta noin vuonna 1800 ja sai nimekseen Nikolaos. Hänen isänsä oli kuollut varhain ja hän eli köyhyydessä yhdessä äitinsä kanssa. 17-vuotiaana hän pestautui erään turkkilaisen palvelukseen huolehtimaan hänen kameleistaan. Kulkutauti alkoi raivota seudulla, ja kaikki kaupungin asukkaat hajaantuivat maaseudulle tautia pakoon. Nikolaos seurasi isäntäväkeään. Turkkilaiset alkoivat levittää huhuja, että kaikki kristityt olivat kuolleet tautiin. Nikolaos kuuden muun nuoren kristityn pojan kanssa uskoi näitä huhuja ja kaikessa yksinkertaisuudessaan päätti kääntyä islamiin.
Jonkin päivän kuluttua Nikolaos sai kuitenkin kuulla, että hänen äitinsä oli elossa. Turkkilaisissa vaatteissaan hän riensi tapaamaan tätä. Kun äiti näki hänet turkkilaisasussa, hän alkoi huutaa: ”Mitä sinulla on päälläsi? Tiehesi täältä, minä en enää tunnusta sinua lapsekseni. Minä synnytin kristityn, en turkkilaista!” Omantunnonsoimaukset alkoivat ahdistaa Nikolaosta, kuoleman suru painoi hänen mieltään. Hän lähti Smyrnaan ja siellä yksi hänen sedistään, joka oli merimies, antoi hänelle eurooppalaiset vaatteet ja pani hänet Konstantinopoliin menevään laivaan. Hän kehotti nuorukaista jatkamaan matkaansa Venäjälle. Siellä hän voisi katua ja päästä takaisin kirkon yhteyteen.

Nuorukainen meni ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä Valakiaan (nykyisen Romanian aluetta), niin kuin jotkut olivat häntä neuvoneet. Hän ei kuitenkaan löytänyt sieltä rauhaa sielulleen ja palasi Smyrnaan. Siellä hän avasi sielunsa athosvuorelaiselle rippi-isälle ja kertoi tälle kaikki syntinsä aina lapsuudesta lähtien. Rippi-isän kehotuksesta hän siirtyi itsekin Athokselle. Hänen tuttavansa munkki Daniel kutsui hänet luokseen Pyhän Annan skiittaan, itki yhdessä hänen kanssaan hänen harhaantumistaan ja ehdotti, että hän jäisi skiittaan. Aluksi muut munkit vastustivat, mutta Nikolaoksen esimerkillinen käyttäytyminen rauhoitti heidät. Pian hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Nektarios. Joka päivä hän antautui vapaaehtoiseen marttyyriuteen: hän paastosi, valvoi rukouksessa, vuodatti jatkuvasti kyyneleitä. Toiset munkit ihailivat hänen kilvoitustaan.

Jonkin ajan kuluttua saatuaan hengellisten isiensä siunauksen Nektarios, joka oli tuolloin 22-vuotias, lähti Athosvuorelta. Mukanaan hänellä oli munkki Daniel, joka oli päättänyt hinnalla millä hyvänsä auttaa häntä saavuttamaan haluamansa lopputulos.

He vaelsivat monissa turkkilaisten asuttamissa paikoissa ja saapuivat Konstantinopoliin. He eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta tunnustaa oikeata uskoa. Lopulta he saapuivat kotipaikkaansa Bourlaan. Nektarioksen sukulaiset ja ystävät pelkäsivät turkkilaisten reaktioita ja tahtoivat ajaa heidät pois. Rauhoittaakseen heitä Nektarios pukeutui turkkilaisen asuun ja kulki siinä aina muslimien bairamjuhlaan saakka.

Vietettyään koko yön rukouksessa Nektarios astui paikallisen tuomarin eteen ja kertoi tälle koko elämäntarinansa. Hän selitti tulleensa petetyksi ja tahtoi nyt palata isiensä uskoon. Hän heitti turkkilaisen fetsi-päähineensä maahan ja ilmoitti tahtovansa kuolla kristittynä. Tuomari tahtoi kuitenkin pelastaa hänen henkensä ja selitti, ettei Nektarios pystyisi kestämään kidutuksia. Mutta Nektarios vastasi, että hän oli tullut tuomarin eteen nimenomaan kuollakseen Kristuksen tähden.

Tämän jälkeen Nektariokselle annettiin vielä harkinta-aikaa. Seuraavana päivänä hän palasi tuomioistuimen eteen vielä entistäkin palavampana vakaumuksessaan. Hänet annettiin maaherran edustajan haltuun ja tämä pani hänet vankilaan. Hän oli siellä jalkapuussa viisi päivää. Rukoillen kyynelin Herraa ja Jumalanäitiä täyttämään hänen toiveensa hän torjui kaikki houkutukset kääntyä jälleen maailman iloihin.

Kun itse maaherra palasi, Nektarios vietiin hänen eteensä, ja jälleen hän osoitti samaa urhoollisuutta kuin aikaisemminkin. Hänet pantiin takaisin vankilaan, jonne papit onnistuivat viemään hänelle pyhän ehtoollisen, samalla kun kristityt rukoilivat hänelle rohkeutta. Näin kuolemattomuuden lääkkeen saatuaan Nektarios kesti kidutuksen silmää räpäyttämättä. Ollessaan vielä viimeisen kerran tuomarin edessä hän luki ääneen uskontunnustuksen ja otti sitten iloiten vastaan päätöksen kuolemantuomiosta. Mestauspaikalla hän polvistui omasta aloitteestaan, mutta pyövelin isku ei osunut ja ainoastaan hipaisi hänen niskaansa. Kun pyöveli pysyi mykkänä ja aivan kuin halvaantuneena, Nektarios huusi hänelle turkiksi: ”Mitä odotat? Etkö voi iskeä minua?” Silloin toinen pyöveli juoksi esiin, tönäisi pyhän maahan ja katkaisi hänen päänsä. Tämä tapahtui 11.6.1820.

Läsnä olevien kristittyjen käskettiin heittää Nektarioksen ruumis kuivaan kaivoon ja peittää kaivo kivillä. Muutamia vuosia myöhemmin Danielin onnistui kuitenkin löytää osa hänen kallisarvoisista reliikeistään. Hän vei ne Athosvuorelle. Myös pyhän Nektarioksen äiti, joka oli saanut aikaan poikansa kääntymyksen, piti itsellään poikansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhä Kyrillos (Papadopoulos) syntyi vuonna 1748 Marpissan kylässä Paroksen saarella. Hän lähti kotisaareltaan opiskelemaan Athosvuorella toimivaan Athoniaksen kouluun. Siellä hänen opettajanaan oli pyhä Athanasios Paroslainen (24.6.). Kyrillos vihkiytyi munkiksi ja toimi monta vuotta Athoniaksen koulussa opettajana. Hän oli läheisessä yhteydessä monien Pyhän vuoren hesykastimunkkien kanssa.

Tieto Kyrilloksen hurskaasta elämästä ja oppineisuudesta kiiri myös ekumeenisen patriarkan korviin, joka nimitti hänet Aigeianmeren alueen saarnaajapapiksi. Jäljitellen pyhän Kosmas Aitolialaisen (24.8.) esimerkkiä Kyrillos heti uudelle paikkakunnalle saavuttuaan pystytti suuren puisen ristin paikkaan, jossa aikoi opettaa. Hän käytti puheissaan yksinkertaista ja voimakasta kieltä, painotti katumuksen tarpeellisuutta ja evankeliumin opetuksiin sitoutumista. Paitsi erinomainen puhuja hän oli myös lahjakas opettaja ja syvähenkinen rippi-isä. Pyhä into siivitti häntä samalla tavoin kuin Johannes Kastajaa ja profeetta Eliaa, eikä hän kaihtanut tarpeen vaatiessa nuhtelemasta paikallisia piispoja ja vallanpitäjiä. Koko toimintansa ajan hän sai usein uhkauksia ja joutui pahoinpidellyksi. Turkkilaiset vallanpitäjät yrittivät useamman kerran tappaa hänet siinä kuitenkaan onnistumatta.

Taisteltuaan kauan uskon totuuden puolesta Kyrillos palasi kotisaarelleen Parokselle. Siellä hän asui ensin Pyhän Antonioksen luostarissa muiden samanmielisten munkkien kanssa. He olivat kaikki niin sanottuja kollybadeja (Κολλυβάδες), jotka olivat omistautuneet puolustamaan vanhoja unohtuneita kirkollisia traditioita, muun muassa usein tapahtuvaa osallistumista pyhään ehtoolliseen sekä sitä, että vainajien muistopalveluksia ei kuulu toimittaa sunnuntaisin. Erimielisyyksien seurauksena kollybadit karkotettiin Athosvuorelta, jonka jälkeen he perustivat luostariyhteisöjä muun muassa Kreikan saarille. Pian heidän korostuksensa kuitenkin todettiin aiheellisiksi ja ne palautettiin ortodoksisen kirkon yleiseen käytäntöön. Myöhemmin Kyrillos perusti saarelle metsän keskelle Langadaksen pyhän Georgioksen ja Kristuksen kirkastumisen pienen luostarin.

Opetustaidon lisäksi Jumala soi Kyrillokselle myös parantamisen lahjan ja ihmeiden tekemisen armon. Hänen uskonsa oli niin suuri, että hän pystyi puhkaisemaan luostariinsa vesilähteen vain lyömällä kalliota sauvallaan.

Pyhä Kyrillos veti puoleensa uskovia, jotka tahtoivat hänet rippi-isäkseen. Hänen vaikutuksestaan isä Filoteos (Georgiu), johon hän oli tutustunut Athoksella, asettui myös Parokselle. Siellä tämä jälleenrakensi historiallisen Longovardan luostarin.

Pyhittäjä Kyrillos siirtyi Herransa luo 85-vuotiaana vuonna 1833. Paroslaiset kutsuvat hänen ja isä Filoteoksen vuosikymmeniä saarensa kulta-ajaksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.