10.7.2019

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Armenian Nikopoliksen 45 marttyyria (+ 319)

pt. Antoni, Kiovan luolaluostarin perustaja (+ 1073)

Jumalansynnyttäjän Konevitsalainen ikoni

Parimia
  1. 1. Moos. 28:10–17
  2. Hes. 43:27, 44:1–4
  3. Sananl. 9:1–11

(Jumalansynnyttäjän Konevitsalainen ikoni)

1. Moos. 28:10–17

10 Jaakob lähti Beersebasta ja kulki kohti Harrania. 11 Matkallaan hän jäi auringon laskiessa yöksi erääseen paikkaan, otti siltä paikalta päänalusekseen kiven ja kävi makuulle. 12 Yöllä Jaakob näki unessa portaat, jotka ulottui- vat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas. 13 Sitten hän näki, että Herra seisoi hänen vieressään ja sanoi: "Minä olen Herra, isäsi Abrahamin Jumala ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jolla sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi. 14 Sinun jälkeläisesi tulevat lu- kuisiksi kuin maan tomuhiukkaset, ja sinun sukusi levittäytyy länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään. Sinun ja sinun jälkeläistesi saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. 15 Minä olen sinun kanssasi ja varjelen sinua, minne ikinä menetkin, ja tuon sinut takaisin tähän maahan. Minä en hylkää sinua, vaan täytän sen, minkä nyt olen sinulle luvannut." 16 Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: "Herra on toti- sesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä." 17 Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: "Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti."

Hes. 43:27, 44:1–4

27 Näiden päivien jälkeen, kahdeksantena päivänä ja siitä eteenpäin, tulee pappien toimittaa tällä alttarilla teidän polttouhrinne ja yhteysuhrinne. Silloin minä katson teihin ja otan teidän uhrinne vastaan. Näin sanoo Herra Jumala." 44:1 Mies vei minut sitten takaisin temppelin ulommalle portille, sille, joka on itään päin, mutta se oli suljettu. 2 Herra sanoi minulle: "Tämä portti pysyy suljettuna. Sitä ei ole lupa avata, eikä kukaan saa kulkea siitä. Herra, Israelin Jumala, on tullut siitä temppeliin, ja siksi se pysyy suljettuna. 3 Vain ruhtinas saa tulla porttirakennukseen. Koska hän on ruhtinas, hän saa nauttia uhriateriansa täällä. Hänen kuuluu tulla porttirakennukseen eteishallin kautta, ja pois hänen on mentävä samaa tietä." 4 Mies vei minut pohjoisportin kautta temppelirakennuksen eteen, ja minä näin, että Herran kirkkaus täytti Herran temppelin. Minä heittäydyin maahan kasvoilleni.

Sananl. 9:1–11

1 Viisaus on rakentanut itselleen talon, seitsenpylväisen rakennuksen. 2 Hän on teuraansa teurastanut, maustanut viinin, kattanut pöydän 3 ja lähettänyt palvelustyttönsä kaupunkiin kuuluttamaan sen kukkuloilta: 4 "Oletko kokematon? Tule silloin tänne!" Ja ymmärtämättömille hän sanoo: 5 "Tulkaa, syökää pöytäni antimia, juokaa viiniä, jonka olen itse maustanut. 6 Jättäkää haihattelu, niin menestytte, kulkekaa vakaasti viisauden tietä." 7 Jos omahyväistä ojennat, hän pilkkaa sinua, jos jumalatonta nuhtelet, saat solvauksen. 8 Omahyväistä älä nuhtele, hän vihastuu sinuun, nuhtele viisasta, niin hän rakastaa sinua. 9 Neuvo viisasta, ja hän viisastuu yhä, opeta hurskasta, ja hän oppii lisää. 10 Herran pelko on viisauden alku, Pyhän tunteminen on ymmärryksen perusta. 11 "Minä, viisaus, lisään elinpäiviäsi, kartutan elämäsi vuosia."

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 1:39–49, 56 (Jumalansynnyttäjän Konevitsalainen ikoni)
Luuk. 1:39–49, 56

39 Siihen aikaan Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? 44 Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. 45 Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!" 46 Silloin Maria sanoi:     -- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,     47 minun henkeni riemuitsee Jumalasta,     Vapahtajastani,     48 sillä hän on luonut katseensa vähäiseen     palvelijaansa.     Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua     autuaaksi,     49 sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria     tekoja.     Hänen nimensä on pyhä. 56 Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa.

Epistola
Fil. 2:5–11 (ikoni)
Room. 15:7–16

Fil. 2:5–11

5 Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. 6 Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen 7 vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, 8 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 9 Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. 10 Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, 11 ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

Room. 15:7–16

7 Hyväksykää siis toinen toisenne, niin kuin Kristuskin on hyväksynyt omikseen teidät, Jumalan kunniaksi. 8 Tarkoitan tätä: Kristus on tullut palvelemaan juutalaisia. Hän on tullut vahvistamaan isille annetut lupaukset osoittaakseen, että Jumala pysyy sanassaan. 9 Hän on tullut myös, jotta muut kansat saisivat ylistää Jumalaa hänen laupeudestaan, niin kuin on kirjoitettu: -- Siksi ylistän sinua kansojen keskellä, laulan kiitosta sinun nimellesi. 10 Ja edelleen: -- Riemuitkaa, kansat, yhdessä hänen kansansa kanssa. 11 Ja vielä: -- Kiittäkää Herraa, kaikki kansat! Ylistäkää häntä, kansakunnat! 12 Jesaja taas sanoo: -- Iisain juuresta nousee verso, joka kohoaa kansojen hallitsijaksi. Häneen kansat panevat toivonsa. 13 Toivon Jumala täyttäköön ilolla ja rauhalla teidät, jotka uskotte, niin että teillä Pyhän Hengen voimasta olisi runsas toivo. 14 Olen toki varma, veljeni, siitä että teillä jo on runsaasti hyvää tahtoa ja kaikkea tietoa ja että pystytte itsekin neuvomaan toisianne. 15 Silti olen kirjoittanut teille paikoitellen rohkeastikin muistuttaakseni teitä eräistä asioista. Olen tehnyt näin, koska Jumala on armossaan kutsunut minut 16 Kristuksen Jeesuksen palvelijaksi kansojen keskuuteen, toimittamaan Jumalan evankeliumin pyhää pappispalvelua, jotta maailman kansoista tulisi Jumalalle mieluinen, Pyhän Hengen pyhittämä uhri.

Luuk. 10:38–42, 11:27–28 (Jumalansynnyttäjän Konevitsalainen ikoni)
Matt. 12:38–45
Luuk. 10:38–42, 11:27–28

38 Siihen aikaan Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. 39 Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. 40 Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." 41 Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. 42 Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." 11:27 Jeesuksen näin puhuessa eräs nainen väkijoukosta sanoi kuuluvalla äänellä: "Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt!" 28 Siihen Jeesus sanoi: "Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä."

Matt. 12:38–45

Siihen aikaan 38 muutamat lainopettajat ja fariseukset sanoivat Jeesukselle: "Opettaja, anna tässä meidän nähtemme merkki!" 39 Mutta Jeesus vastasi heille: "Tämä paha ja uskoton sukupolvi vaatii merkkiä, mutta ainoa merkki, joka sille annetaan, on Joonan merkki. 40 Niin kuin profeetta Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, niin on Ihmisen Poika oleva maan povessa kolme päivää ja kolme yötä. 41 Niniven asukkaat nousevat tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettavat sille tuomion. He kääntyivät, kun Joona saarnasi heille, ja tässä teillä on enemmän kuin Joona! 42 Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa sille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo! 43 "Kun saastainen henki lähtee ulos ihmisestä, se harhailee autioilla seuduilla ja etsii lepopaikkaa, mutta ei löydä. 44 Silloin se päättää: 'Minä palaan kotiini, josta lähdin.' Kun se sitten tulee ja löytää huoneensa tyhjillään, lakaistuna ja hyvässä järjestyksessä, 45 silloin se hakee seitsemän vielä pahempaa henkeä, ja ne tulevat sisään ja asettuvat sinne asumaan. Näin sen ihmisen tila on lopussa pahempi kuin alussa. Samoin käy tämän pahan sukupolven."

Päivän synaksario

Pakanallinen keisari Licinius aloitti uudelleen kristittyjen vainot koko itäisessä Bysantin keisarikunnassa vuoden 316 tienoilla. Hän lähetti Armenian Nikopolikseen* uuden käskynhaltijan nimeltä Lysias. Tämä oli valmis vuodattamaan verta, jos joku vastustaisi keisarillisia määräyksiä. Kaupungin johtomiehet Leontios, Maurikios, Daniel ja Antonios sekä 39 muuta kristittyä menivät oma-aloitteisesti Lysiaksen eteen. He tunnustivat rohkeasti olevansa Kristuksen seuraajia ja kehottivat käskynhaltijaa toteuttamaan uhkauksensa. Lysias käski heidän kokoontua tuomioistuimensa eteen. Siellä Leontios julisti, että he kieltäytyivät palvelemasta epäjumalia, koska he tahtoivat pysyä uskollisina Kristukselle, joka oli itse naulittu ristiin ja noussut kuolleista pelastaakseen kaikki. Heidän rohkeutensa raivostuttamana käskynhaltija määräsi, että heidän leukansa piti murskata kivillä. Kun heidän toverinsa kirosivat maaherraa, Leontios lausui heille: ”Veljet, älkää kirotko niitä, jotka itse ansaitsevat oman kirouksensa, vaan siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.” (vrt. Matt. 5:44)
*) Nyk. Keski-Turkin Sivasin alueella.

Lysias yritti kuitenkin lupauksin voittaa kristityt puolelleen, mutta pyhät vastasivat pilkallisesti hänen tyhjiin puheisiinsa. Lopulta hän heitti heidät vankilaan ja kielsi vartijoita antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa, vaikka sää oli hehkuvan helteinen. He astuivat vankilaan ylistäen Jumalaa, joka oli pitänyt heitä arvollisina kärsimään Hänen nimensä vuoksi. Leontios rohkaisi heitä kestämään loppuun saakka. Hän muistutti heitä loisteliaista kilvoituksista, joita aiemmat marttyyrit olivat suorittaneet. Nainen nimeltä Blasiana onnistui välttämään vartioiden huomion ja toi heille vettä. Seuraavana aamuna he astuivat jälleen Lysiaksen eteen. Tämä oli jo valmistanut heille julmia kidutuksia. Heidän ruumiitaan poltettiin soihduilla ja syntyneitä haavoja raavittiin ruukunsirpaleilla. Pyhät kestivät urheasti kidutukset aina puoleenpäivään saakka, jolloin heidät vietiin takaisin vankilaan. Myös Blasiana tuli taas sinne huolehtimaan heistä.

Yöllä heille ilmestyi loistava enkeli, joka ilmoitti, että heidän kilvoituksensa lähenee loppuaan ja että heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjoihin. Vanginvartijat Meneas ja Birilades olivat todistamassa näkyä ja riensivät heittäytymään vankien jalkoihin tunnustaen uskonsa Kristukseen. Vangit ottivat veljellisellä rakkaudella vastaan nämä ”yhdennentoista hetken tulijat”. He vakuuttivat entisille vartijoilleen, että nämä saisivat voitonseppeleet siinä kuin he itsekin. Kun maaherran korviin tuli tieto vanginvartijoiden kääntymyksestä, hän raivostui ja käski tuoda kaikki 45 marttyyria eteensä. Sotilaat katkaisivat kirveillä heidän kätensä ja jalkansa ja työnsivät heidät sen jälkeen tuleen.

Se, mitä marttyyreista jäi jäljelle, heitettiin Lykosjokeen, josta hurskaat kristityt myöhemmin löysivät heidän jäännöksiään. Ne vietiin Nikopolikseen, missä heitä siitä lähtien kunnioitettiin kaupungin suojeluspyhinä, joiden kunniaksi vietettiin vuosittain suuri muistojuhla. Kun Basileios Suuri muutamia vuosikymmeniä myöhemmin lähetti Nikopoliksen seurakunnalle kirjeen, hän kehotti heitä kestämään kaikenlaiset vaikeudet muistamalla kärsineitä edeltäjiään: ”Te olette tunnustajien lapsia, te olette marttyyrien lapsia.”*
*) Basileios Suuri: Kirje 240.

Aleksandrian arkkipiispa Teofilos (385–412) oli kunnianhimoinen ja autoritaarinen mies, joka olisi halunnut hallita paitsi Egyptin kirkkoa myös koko kristillistä maailmaa. Hän arvosti munkkeja ja halusi saada huomattavimmat heistä yhteistyökumppaneikseen, varsinkin poikkeuksellisen viisaina ja hyveellisinä tunnetut Dioskoroksen, Ammonioksen, Euthymioksen ja Eusebioksen, jotka olivat veljeksiä ja abba Pambon (18.7.) oppilaita. Kokonsa takia
heitä kutsuttiin ”pitkiksi veljeksiksi”. Teofilos vihki Dioskoroksen Nitrian kirkollisen keskuksen Hermopoliksen piispaksi, ja vihittyään Ammonioksen ja Euthymioksen papeiksi nimitti heidät patriarkan avustajiksi. Nämä kaksi veljestä pitivät askeettista elämää kuitenkin parempana kuin hovin loistoa eivätkä hyväksyneet Teofiloksen rakkautta rikkauksiin vaan palasivat Nitrian autiomaahan.

Raivostunut arkkipiispa kirjoitti Nitrian munkeille ilmoittaen taistelevansa joidenkin Nitrian munkkien antropomorfisia jumalakäsityksiä ja liian kirjaimellista pyhien kirjoitusten tulkintaa vastaan. Hän syytti pitkiä veljeksiä origenismista, millä hän tarkoitti yritystä tulkita koko Raamattu allegorisesti sekä liiallista platonismia, jossa kielletään ruumiillisen ja aineellisen todellisuuden arvo. Kirjeellään Teofilos sai aikaan kiivaita erimielisyyksiä munkkien keskuudessa.

Arkkipiispan mielenmuutos syntyi hänen kiistastaan lähimmän avustajansa 80-vuotiaan Isidoroksen kanssa, jota Teofilos oli aikaisemmin kannattanut Konstantinopolin patriarkaksi pyhän Johannes Krysostomoksen sijasta ja joka oli toiminut Teofiloksen lähettiläänä monissa arkaluonteisissa kirkon asioissa. Kerran Isidoros oli Aleksandrian patriarkaatin avustustoimintojen johtajana saanut rikkaalta leskeltä huomattavan lahjoituksen kaupungin köyhien naisten vaatettamiseksi ja kiiruhtanut käyttämään rahat tähän tarkoitukseen keskustelematta siitä arkkipiispan kanssa, koska pelkäsi, että turhamainen Teofilos tuhlaisi rahat ylellisiin rakennuksiinsa. Teofiloksen ajaessa häntä takaa hän pakeni Nitrian autiomaahan, missä hän oli ollut munkkina, ja pitkät veljekset ottivat hänet hyvin vastaan.

Yksi heistä, Ammonios – joka oli aikaisemmin repäissyt silmän päästään välttyäkseen piispan vihkimykseltä – matkusti Aleksandriaan puhumaan Isidoroksen puolesta. Teofilos raivostui ja huusi Ammoniokselle: ”Senkin harhaoppinen! Lausu anateema Origenesta vastaan!” Hän hakkasi munkkia nyrkeillään ja lähetti hänet verta vuotavana takaisin Nitriaan. Teofiloksen kostonhimo ulottui nyt origenestisten mielipiteiden verukkeella myös neljään veljekseen ja kaikkiin munkkeihin, jotka eivät olleet eri mieltä heidän kanssaan.

Vuonna 400 pidetyssä Aleksandrian kirkolliskokouksessa Teofilos sai hyväksytyksi anateeman Origeneksen kirjoituksille ja määräsi, että tämän harhaopin kannattajat oli otettava kiinni, vaikka sitä olivat siihen asti vain muutamat munkit kannattaneet. Sitten hän otti mukaansa sotilasosaston Aleksandrian kuvernööriltä ja joukon roskaväkeä, jonka hän juotti humalaan, ja lähti yöllä Nitriaan ajaakseen sieltä neljä veljestä ja heidän kannattajansa. Ensin hän erotti Dioskoroksen piispan virasta, ja kun hän ei löytänyt kolmea muuta veljestä, jotka olivat piiloutuneet kuivuneeseen kaivoon, hän antoi miehille luvan ryöstää heidän keljansa takavarikoidakseen heidän omaisuutensa. Keljoista ei löytynyt mitään arvokasta, joten sotilaat sytyttivät kaikki rakennukset tuleen. Operaatiossa suuri joukko kilvoittelijoita menehtyi tulessa tai tukehtumalla savuun. Tämä ei ilmeisesti ollut Teofiloksen tarkoitus, mutta menehtyneitä alettiin kunnioittaa pyhittäjämarttyyreina.

Tapahtumien seurauksena kolmesataa munkkia pakeni Palestiinaan. Jerusalemin arkkipiispa Johannes ei kuitenkaan ollut halukas ottamaan heitä vastaan, ja jotkut heistä jatkoivat matkaa Konstantinopoliin. Tässä joukossa olivat Isidoros ja neljä pitkää veljestä. Siellä heidät toivotti tervetulleiksi pyhä Johannes Krysostomos, joka ei kuitenkaan sallinut heidän osallistua ehtoolliseen ennen kuin oli kirjoittanut Aleksandrian arkkipiispalle. Kun tämä ei vastannut kirjeeseen, munkit vetosivat keisariin. Teofilos kutsuttiin Konstantinopoliin, ja Krysostomoksen johdolla hänet ja munkit saatettiin sovintoon.

Pyhittäjä Antoni syntyi vuonna 983 Ljubetšin kaupungissa Tšernigovin lähellä. Nuoresta lähtien hän kaipasi munkkielämää. Hän lähti kotimaastaan ja kulki Konstantinopolin kautta pyhälle Athosvuorelle. Siellä hän kierteli eri luostareissa, ja rakkaus Jumalaan kasvoi hänen sydämessään. Viimein erään luostarin igumeni täytti hänen toiveensa ja vihki hänet munkiksi.* Antoni kilvoitteli innokkaasti kaikissa hyveissä ja veljet iloitsivat nähdessään hänen edistymisensä.
*) Kyseessä oli mahdollisesti Esfigmenoksen luostari, jonka lähellä on yhä pyhittäjä Antonille omistettu kappeli.

Useamman vuoden kuluttua igumeni saatuaan Jumalalta ilmoituksen kutsui Antonin luokseen ja sanoi, että tämän tuli palata kotimaahansa. ”Palaa Venäjälle, jotta siellä asuvat vahvistuisivat ja saisivat ohjausta kristillisessä elämässä. Ja olkoon Pyhän vuoren siunaus sinun kanssasi!”

Antoni palasi Kiovaan vuonna 1013. Hän kävi kaupungin luostareissa, muttei jäänyt kilvoittelemaan mihinkään niistä. Sen sijaan hän hakeutui vastapäisille asumattomille kukkuloille Berestovo-nimiseen paikkaan, ja asettui varjagien eli viikinkien kaivamaan luolaan elääkseen siellä askeesissa ja rukouksessa.

Pyhän ruhtinas Vladimirin kuoleman* jälkeen suuriruhtinaaksi nousi hänen poikansa jumalaton Svjatopolk, joka pyrki varmistamaan vallassa pysymisensä surmauttamalla veljensä Boriksen ja Glebin (24.7.). Verenvuodatus sai Antonin jättämään Kiovan ja palaamaan Athosvuorelle. Muutaman vuoden kuluttua, kun Jaroslav Viisas oli kukistanut Svjatopolkin, Antoni palasi Kiovaan. Jumala ohjasi hänen kulkunsa Berestovoon mäelle, jonne hurskas pappi Ilarion** oli kaivanut itselleen luolan kilvoituspaikaksi. Antoni mieltyi paikkaan ja rukoili, että Pyhän vuoren siunaus tulisi sen päälle. Hän antautui luolassa ankaraan athoslaiseen askeesiin rukoillen lakkaamatta. Joskus hän saattoi hengelliseen katseluun vaipuneena olla viikonkin syömättä mitään. Sana hänen enkelimäisestä elämästään levisi ympäristöön ja hurskaita miehiä alkoi vierailla hänen luonaan. Muutamat heistä kuten pyhittäjä Nikon (23.3.) ja nuori Feodosi (3.5.) jäivät kilvoittelemaan Antonin kanssa.
*) Vuonna 1015. Ks. 15.7. **) Sittemmin Kiovan metropoliitta, ks. 21.10.

Antonin maineen kasvaessa hänen luokseen tuli ylimysnuorukaisia kuten pyhittäjät Varlaam (19.11.) ja Jefrem (28.1.), jotka Antoni antoi vihkiä munkeiksi. Varlaamin isä raivostui kuultuaan vihkimyksestä, ja suuriruhtinas, jonka palveluksessa Jefrem oli ollut, uhkasi vangita Antonin ja tuhota koko luostarin. Antoni katsoi parhaaksi paeta ja veljestö hajaantui hetkeksi, mutta suuriruhtinas leppyi pian ja munkit palasivat Kiovaan. Heidän joukkoonsa liittyi uusia kilvoittelijoita ja veljestön määrä nousi kahteentoista. Ahtaaksi käynyttä luolaa laajennettiin: sen sisälle rakennettiin luolakirkko ja pienet keljat.

Antonin sielu kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä ja hän päätti sulkeutua luolakeljaansa välttääkseen turhaa puhetta. Tilalleen luostarin johtajaksi hän nimitti Varlaamin. Vähän ajan kuluttua hän yhä suurempaa yksinäisyyttä kaivaten siirtyi viereiselle mäelle, jonne hän kaivoi itselleen uuden luolan. Pyhittäjä Varlaam ja veljestö jäivät entiselle paikalle. Jos joku kaipasi ankarampaa askeesia, hän siirtyi kilvoittelemaan Antonin läheisyyteen. Näin alkoi muodostua pyhittäjä Antonin ”lähempien luolien luostari”.*
*) Lähempi luolasto sijaitsee nimensä mukaisesti lähempänä Kiovan luolaluostarin nykyistä ydinaluetta ja pääkirkkoa.

Vanhalla paikalla veljestö kasvoi Varlaamin viisaassa ohjauksessa, ja luolakirkko kävi ahtaaksi. Pyhittäjä Antonin siunauksella mäelle luolien ulkopuolelle rakennettiin ensimmäinen pieni maanpäällinen kirkko, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle. Pian Varlaam sai nimityksen ruhtinaan perustaman Suurmarttyyri Demetrioksen luostarin johtajaksi. Luolaluostarin veljestö pyysi pyhittäjä Antonia määräämään heille uuden johtajan. ”Se teistä, joka on kuuliainen, sävyisä ja nöyrä, olkoon teidän johtajanne”, Antoni vastasi. Silloin veljet yksimielisesti pyysivät häntä nimittämään igumeniksi Feodosin.

Yhteisö kasvoi Feodosin johdolla niin, että munkkien määrä nousi kahdestakymmenestä sataan, ja oikean luostarin rakentaminen kävi välttämättömäksi. Pyhittäjä Antonin pyynnöstä ruhtinas Izjaslav lahjoitti veljestölle mäen, jonka alla luolat sijaitsivat. Tuolle mäelle Feodosi veljestöineen rakensi suuren puukirkon ja tarvittavan määrän keljoja, jotka kaikki ympäröitiin paaluaidalla. Luostaria alettiin kutsua luolaluostariksi sen muistoksi, että ensimmäiset munkit olivat asuneet luolissa. Luostarissa otettiin käyttöön Studionin luostarin typikon.

Pyhittäjä Antoni jatkoi kilvoitustaan luolassa kohoten yhä uusiin hengellisiin korkeuksiin. Hän sai Jumalalta parantamisen ja profetoimisen armolahjat. Sairaita hän paransi yksinkertaisesti antamalla heille syötäväksi samaa kasvisruokaa, jota käytti itse ravintonaan. Näin hän pyrki kätkemään saamansa armon. Hänen jälkeensä hänen oppilaansa pyhittäjä Agapit (1.6.) jatkoi samanlaista parantamistapaa.

Kun pyhittäjä Iisak (14.2.) oli joutunut Paholaisen pettämäksi, Antoni hoiti häntä itse luolassaan. Iisakin alkaessa toipua Paholainen kosti Antonille sytyttämällä ruhtinas Izjaslavissa vihan häntä kohtaan. Antoni karkotettiin Kiovasta ja hän asettui Tšernigoviin ruhtinas Svjatoslavin suojelukseen. Hän kaivoi luolan kaupungin lähellä oleville Boldinon kukkuloille ja jatkoi siellä häiriintymättä kilvoitustaan.* Ennen pitkää ruhtinas Izjaslav kuitenkin katui, että oli karkottanut Jumalan miehen, ja pyysi Antonia palaamaan Kiovaan. Nöyrästi Antoni taipui ruhtinaan pyyntöön.
*) Myöhemmin paikalle perustettiin Jeletsin luostari.

Kiovaan palattuaan Antoni alkoi yhdessä Feodosin kanssa rakennuttaa luolaluostariin kivikirkkoa. Hänen kauttaan tapahtui yhä suurempia ihmeitä. Käsittämättömällä tavalla hän ilmestyi Konstantinopolissa kreikkalaisille kivenhakkaajille, antoi heille etumaksuksi kultarahoja ja pyysi heitä tulemaan Kiovaan rakentamaan luolaluostarin kirkkoa (ks. 14.2.). Tapaus tuli ilmi, kun kivenhakkaajat sopimuksen mukaan tulivat Kiovaan. Osoitettuaan erinäisten ihmeiden kautta paikan, johon kirkko tuli rakentaa, ja siunattuaan sen perustuksen Antoni alkoi valmistautua lähtöönsä ikuisiin taivaallisiin asuntoihin. Hän lohdutti veljiä lupaamalla, ettei hän lähtönsä jälkeen hylkäisi luostaria, vaan valvoisi sitä aina, auttaisi siellä kilvoittelevia ja rukoilisi, että he saisivat armon tuomiopäivänä.

Pyhittäjä Antoni kilvoitteli 40 vuotta ensimmäisessä luolassa ja 16 vuotta toisessa. Hän siirtyi tästä ajallisesta elämästä ikuiseen 90 vuoden ikäisenä heinäkuun 10. päivänä vuonna 1073. Hänen ruumiinsa haudattiin hänen viimeiseen kilvoitusluolaansa. Eläessään hän pyrki piiloutumaan ihmisten katseilta ja rukoili Jumalaa yksinäisessä luolassaan. Samalla tavoin hänen reliikkinsä ovat piilossa suuren luostarin alla. Tästä huolimatta ne ovat kautta aikojen olleet parannusten ja siunauksen lähteenä uskoville. Pyhittäjä Antonia kunnioitetaan Venäjän luostarilaitoksen perustajahahmona.

Pyhittäjä Siluan kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1200−1300-luvulla. Hän harjoitti ankaraa askeesia saadakseen sielun ja ruumiin puhtauden. Hän oli pidättyväinen ruoan ja juoman suhteen ja vietti yöt rukoillen ja valvoen. Kuoletettuaan ruumiinsa hän sai Herralta monia armolahjoja: lakkaamattoman ilon sekä profetoimisen ja ihmeiden tekemisen lahjat. Ensin Jumalan armo täytti hänen sydämensä ja koko hänen olemuksensa, ja sitten se virtasi hänestä muihinkin.

Kerran yöllä Siluan tunsi hengessään, että luostarin puutarhaan oli tunkeutunut varkaita. Hän sitoi heidät rukouksensa voimalla kolmeksi päiväksi paikoilleen. Saatettuaan heidät näin katumukseen hän opetti heitä ja päästi sitten menemään. Pyhittäjä Siluanin reliikit ovat luostarin etäisissä luolissa.

Jumalansynnyttäjän Konevitsalaisen ikonin historia juontaa alkunsa Athosvuorelle, jossa pyhittäjä Arseni Konevitsalainen (12.6.) kilvoitteli kolme vuotta ennen kuin perusti luostarin Laatokalle. Kun hän päätti palata kotimaahansa Suur-Novgorodin alueelle, luostarin igumeni Athosvuorella siunasi hänet Jumalanäidin ikonilla. Novgorodiin palattuaan Arseni jatkoi arkkipiispan siunauksella matkaansa kohti pohjoista. Laatokalla hän joutui myrskyyn, joka heitti hänen veneensä Konevitsan saarelle. Pitäen sitä Jumalan johdatuksena Arseni päätti asettua saarelle ja perustaa sinne Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin. Saatuaan tietää saarella olevasta pakanallisesta uhripaikasta Hevoskivestä hän otti Jumalansynnyttäjän ikonin, meni kivelle ja karkotti rukouksella pahat henget, jotka lensivät korppiparvena mantereen puolelle lahteen, joka vielä nykyäänkin tunnetaan Sortanlahtena (Pirunlahti, venäjän tšort tarkoittaa pirua, pahaa henkeä). Tästä lähtien Jumalanäidin ikoni on ollut Konevitsan luostarin suojelijana.

Luostarin perustamisen jälkeen pyhittäjä Arseni teki pitkän matkan Athosvuorelle. Hänen poissa ollessaan luostarista loppuivat elintarvikkeet. Veljestön parissa oli tyytymättömyyttä ja monet suunnittelivat jo luostarista lähtöä, kun Jumalanäiti ilmestyi hurskaalle munkki Joakimille vakuuttaen, että pyhittäjä Arseni palaisi pian. Jo seuraavana päivänä Arseni palasikin saarelle mukanaan kaikkea, mitä luostari tarvitsi.

Kuolemansa jälkeen (1447) pyhittäjä Arseni ilmestyi unessa eräälle sokealle novgorodilaiselle ja käski tämän mennä Konevitsaan. Rukoiltuaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä sokea sai näkönsä.
Vuonna 1610 ruotsalaiset sotajoukot hyökkäsivät Karjalaan. Konevitsan veljestö pakeni Jumalanäidin ikoni mukanaan sodan jaloista Novgorodiin Derevjanitsan luostariin. Konevitsan luostarin jälleenrakentaminen alkoi vasta vuonna 1718, kun alue oli jälleen liitetty Venäjän yhteyteen. Jumalanäidin Konevitsalainen ikoni jäi kuitenkin Derevjanitsan luostariin ja oli siellä lähes 190 vuotta. Se palautettiin omalle paikalleen Konevitsan saarelle vasta vuonna 1799. Matkan varrella ikoni viipyi kaksi kuukautta Pietarissa, jossa sitä varten tehtiin kullatusta hopeasta riisa. Ikonia käytettiin pietarilaisten kodeissa ja sen kautta tapahtui kahdeksan ihmeparantumista. Myös ikonin Konevitsaan palauttamisen yhteydessä tapahtui ihmeitä.

Talvisodan päättyessä Moskovan rauhaan vuonna 1940 ihmeitätekevä ikoni evakuoitiin veljestön mukana Keiteleelle Hiekan tilalle Keski-Suomeen. Siellä ikonin kautta tapahtui jälleen ihme. Vuonna 1953 tulipalo tuhosi luostarin navetan ja uhkasi myös päärakennusta. Pappismunkki Maksim kantoi silloin ikonin palavan navetan ja päärakennuksen välistä toimittaen samalla rukouspalvelusta Jumalanäidille. Tuskin hän oli kiertänyt puoliväliä pidemmälle, kun tuulen suunta kääntyi äkisti ja päärakennus säästyi.
Konevitsan luostarin alueella pidettiin 1940–50-lukujen vaihteessa Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) kesäleirejä. Niiden aikana ihmeitätekevä ikoni tuli tutuksi ja rakkaaksi lukemattomille suomalaisille ortodokseille.
Konevitsan ikääntynyt ja pieni veljestö liitettiin vuonna 1956 Valamon luostarin yhteyteen Heinävedelle. Veljestön mukana Valamoon siirtyi Konevitsan luostarin suurin aarre, Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka sijoitettiin kunniapaikalle luostarin kirkkoon. Monet sen edessä rukoilleet ovat saaneet vastauksia pyyntöihinsä.

Josef al-Haddad syntyi vuonna 1793 Damaskoksessa perheeseen, joka oli lähtöisin Beirutista. Hän oppi arabiaa ja kreikkaa, mutta joutui jättämään koulunkäynnin lyhyeen auttaakseen isäänsä tämän työssä. Niinpä Josef teki päivisin työtä ja vietti iltansa ja yönsä opiskellen ja mietiskellen pyhiä kirjoituksia. Tänä ankaran vaivannäön aikana hän omaksui syvän tietoisuuden kristinuskosta. Hän meni naimisiin 19-vuotiaana, ja Antiokian patriarkka Serafim (1813–1823) vihki hänet papiksi vain 24 vuoden ikäisenä ja nimitti hänet patriarkaatin päätaloudenhoitajaksi.

Apostolisen intonsa ja kaunopuheisuutensa takia Josefia kutsuttiin ”toiseksi Krysostomokseksi”, ja hän oli yksi ensimmäisistä Antiokian ortodoksisen kirkon uudistuksen suunnannäyttäjistä vaikeana aikana vuosisatoja kestäneen islamilaisen sorron jälkeen. Vakuuttuneena siitä, että uudistus voisi tapahtua vain palaamalla ortodoksisen hengellisyyden lähteille, Josef käänsi arabiaksi monia raamatullisia, patristisia ja liturgisia tekstejä, muokkasi aikaisempia käännöksiä ja osallistui aktiivisesti teologisiin keskusteluihin muslimien, protestanttien ja uniaattien eli bysanttilaista riitusta noudattavien katolilaisten kanssa.

Josef perusti Damaskokseen koulun, jolle myöhemmin annettiin hänen nimensä, ja opetti Balamandin pappisseminaarissa (1833–40), joka on nykyisin ortodoksinen yliopisto Libanonin pohjoisrannikolla. Useimmat Antiokian kirkon 1800-luvun loppupuolen piispoista ja papistosta saivat olla hänen oppilaitaan ja hyötyä hänen opetuksestaan. Josef oli kooltaan pieni ja luonteeltaan ujo, mutta hyveissä ja viisaudessa suuri. Hän seurasi Kristusta myös köyhyyden hyveessä eikä ottanut palkkaa kirkolta, vaan hänen lapsensa hankkivat elatuksen perheelle.

Heinäkuussa 1860 Damaskoksessa tapahtui suuri kristittyjen joukkomurha. Sen ollessa käynnissä uskovat kokoontuivat katedraaliin, missä Josef rohkaisi heitä ja kehotti heitä pysymään lujina. Katedraali tuhottiin myöhemmin saman verilöylyn aikana. Seuraavana aamuna (10.7.), kun hän lähti kotoaan mennäkseen kirkkoon pyhät lahjat kädessään, eräs muslimi tunnisti hänet ja huusi: ”Hän on kristittyjen johtaja! Jos me tapamme hänet, kaikki kristityt katoavat jäljettömiin!” Joukko muslimeja kävi hänen kimppuunsa, surmasi hänet kirveen iskuilla, sitoi köyden hänen ruumiinsa ympärille ja raahasi sitä pitkin katuja, jotta se hajoaisi kappaleiksi. Pyhä pappi Josef al-Haddad sinetöi palveluksensa marttyyrin verellä. Samalla kertaa surmattiin joukko uskollisia seurakuntalaisia.
Laajennettu Antiokian kirkon synodi totesi 9.10.1993 pappismarttyyri Josef al-Haddadin pyhäksi. Tämä oli ensimmäinen kanonisointi Antiokian patriarkaatissa yli kolmeensataan vuoteen.

Pyhät Parthenios ja Eumenios olivat veljeksiä. He saivat hurskaan kasvatuksen Pitsidian kylässä Kreetan etelärannikolla. Isänsä kuoleman jälkeen Parthenios meni vuonna 1856 Pyhän Antonioksen luostariin läheisellä Apezanonvuorella. Seuraavana vuonna Eumenios seurasi häntä. He eivät kuitenkaan löytäneet sieltä kaipaamaansa hiljaisuutta, ja kahden vuoden kuluttua heidät vihittiin munkeiksi Jumalanäidin Tiennäyttäjän eli Hodigitrian luostarissa samaisella Kreetan etelärannikolla. Heidän huolehdittavakseen annettiin maaseudulla oleva kirkko Martsalossa, jonne monilukuiset pyhiinvaeltajat olivat aina tervetulleita.

Kreetan vuoden 1866 kansannousun jälkeen turkkilaiset ryhtyivät verisiin kostotoimenpiteisiin. He tappoivat munkkeja ja ryöstelivät luostareita. Parthenios ja Eumenios kuitenkin varjeltuivat Martsalossa, ja pian Eumenios vihittiin papiksi. Veljesten rauhaa häiritsi se, että Hodigitrian munkit joutuivat tuon tuosta pyytämään heitä avukseen, koska luostarissa oli vain viisi veljeä. Lopulta se johti siihen, että he päättivät etsiä itselleen paikan, joka oli sopivampi heidän askeettisille pyrkimyksilleen.

Uskottuaan suunnitelmansa Jumalanäidin haltuun Parthenios matkasi kohti syvien kalliomuodostelmien täyttämää aluetta pari- kymmentä kilometriä idempänä. Harhailtuaan monessa paikassa hän saapui raunioituneen Kuduman luostarin paikalle. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja kehotti häntä asettumaan sinne luvaten auttaa häntä. He hyvästelivät Martsalon kirjeellä, jossa he kertoivat lähtönsä syistä.

Veljekset asettuivat aluksi kosteaan luolaan, josta käsin he menivät joka päivä luostariin huolehtimaan tarpeellisista rakennustöistä. Ankaralla työllä he restauroivat Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon, josta he löysivät hänen ihmeitätekevän ikoninsa. Alueen asukkaat oppivat nopeasti tuntemaan heidät, ja Eumenios alkoi hoitaa rippi-isän tehtäviä. Paljon väkeä eri tahoilta tuli heidän luokseen, ja monia ihmeitä tapahtui heidän rukoustensa kautta. Oli myös niitä, jotka liikuttuneina veljesten pyhyydestä pyysivät päästä elämään luostarielämää heidän ohjauksessaan. Luostarista tuli yhteiselämäluostari. Vuonna 1897 kirkkoa laajennettiin, jotta kaikki halukkaat mahtuisivat siihen.

Vaikka pyhä Parthenios pysyi tavallisena munkkina eikä ottanut papin vihkimystä, hänet nimitettiin luostarin johtajaksi, ja hän nautti kaikkien kunnioitusta. Pitkien askeettisten kilvoitusten, monien rakennustöiden ja muiden uhrausten rasittamana hän kuitenkin heikkeni ja sairastui. Lääkärit suosittelivat hänelle liharuokien syöntiä, mutta Parthenios kieltäytyi, koska ei halunnut antaa huonoa esimerkkiä muille veljille. Parthenios tunsi edeltä käsin kuolinpäivänsä, antoi viimeiset ohjeensa munkeilleen ja vaipui rauhassa kuolonuneen syyskuun 5. päivänä 1905. Kun hänen reliikkinsä nostettiin haudasta kaksi vuotta myöhemmin, taivaallinen tuoksu täytti kirkon.
Parthenioksen jälkeen Eumenioksesta tuli uusi igumeni. Hän hoiti tehtävää kuusitoista vuotta ja nukkui Herrassa syyskuun 20. päivänä 1920. Molempien pyhien veljesten kunnioitus alkoi itsestään levitä ihmisten keskuudessa, ja luostarista on tullut yksi Kreetan suosituimmista pyhiinvaelluskohteista.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.