8.7.2019

Sävelmä
3. säv.

sm. Prokopios Kesarealainen (+ 303)

Autuas Prokopi Ustjugilainen, Kristuksen tähden houkka (+ 1303)

Jumalansynnyttäjän Kazanilainen ikoni

Epistola
2. Tim. 2:1–10 (Prokopios)
Room. 12:4–5, 15–21

2. Tim. 2:1–10

1 Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! 2 Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita. 3 Kärsi sinäkin vaivaa niin kuin Kristuksen Jeesuksen kelpo sotilas. 4 Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu jokapäiväisen elämän toimiin, jos haluaa, että päällikkö on häneen tyytyväinen. 5 Ei myöskään urheilija saa voitonseppelettä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti. 6 Maamiehen, joka raskaan työn tekee, tulee ensimmäisenä saada osansa sadosta. 7 Mieti sanojani! Herra kyllä antaa sinulle ymmärrystä kaikkeen. 8 Muista, että Jeesus Kristus, Daavidin jälkeläinen, on herätetty kuolleista, niin kuin minä julistan. 9 Hänen vuokseen minä kärsin, olen vieläpä kahleissa kuin rikollinen. Mutta Jumalan sana ei ole kahleissa. 10 Siksi kestän mitä tahansa Jumalan valittujen tähden, jotta hekin saavuttaisivat pelastuksen, jonka Kristus Jeesus on hankkinut, ja sen mukana ikuisen kirkkauden.

Room. 12:4–5, 15–21

4 Niin kuin meillä jokaisella on yksi ruumis ja siinä monta jäsentä, joilla on eri tehtävänsä, 5 samoin me kaikki olemme Kristuksessa yksi ruumis mutta olemme kukin toistemme jäseniä. 15 Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. 16 Olkaa keskenänne yksimielisiä. Älkää pitäkö itseänne muita parempina, vaan asettukaa vähäosaisten rinnalle. Älkää olko omasta mielestänne viisaita. 17 Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. 18 Jos on mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa. 19 Älkää ottako oikeutta omiin käsiinne, rakkaat ystävät, vaan antakaa Jumalan osoittaa vihansa. Onhan kirjoitettu: "Minun on tuomio, minä maksan tekojen mukaan" -- näin sanoo Herra. 20 Edelleen sanotaan: "Jos vihamiehelläsi on nälkä, anna hänelle ruokaa, jos hänellä on jano, anna juotavaa. Näin keräät tulisia hiiliä hänen päänsä päälle." 21 Älä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita sinä paha hyvällä.

Luuk. 6:17–19, 9:1, 10:16–21 (Pyhä suurmarttyyri Prokopios Kesarealainen (+ 303))
Matt. 12:9–13
Luuk. 6:17–19, 9:1, 10:16–21

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 

9:1 Jeesus kutsui koolle kaksitoista opetuslastaan ja antoi heille voiman ja vallan parantaa taudit ja karkottaa pahat henget. 10:16 »Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt.» 17 Ne seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta palasivat iloisina ja sanoivat: »Herra, pahat hengetkin tottelevat meitä, kun käskemme niitä sinun nimessäsi.» 18 Jeesus sanoi heille: »Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama. 19 Niin, minä olen antanut teille vallan: te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä. 20 Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan.» 21 Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: »Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.

Matt. 12:9–13

Siihen aikaan 9 Jeesus meni juutalaisten synagogaan. 10 Siellä oli mies, jonka käsi oli surkastunut. Fariseukset tahtoivat nostaa syytteen Jeesusta vastaan ja kysyivät häneltä: "Saako sapattina parantaa?" 11 Jeesus vastasi heille: "Jos jollakulla teistä on lammas ja se putoaa sapattina kuoppaan, niin kai hän tarttuu siihen ja nostaa sen sieltä ylös! 12 Ja onhan ihminen paljon arvokkaampi kuin lammas. Kyllä sapattina on lupa tehdä hyvää." 13 Sitten hän sanoi miehelle: "Ojenna kätesi." Mies ojensi kätensä, ja se tuli ennalleen, yhtä terveeksi kuin toinenkin käsi.

Päivän synaksario

Pian sen jälkeen kun keisari Diocletianus oli julkaissut kristittyjen vastaiset ediktinsä vuonna 303, hän meni Egyptiin kukistamaan Akhilles-nimisen miehen nostattamaa kansannousua. Voittonsa jälkeen keisari jatkoi matkaansa Antiokiaan, jonka asukkaat olivat suurin joukoin luopuneet epäjumalien palvelemisesta ja alkaneet uskoa Kristukseen. Diocletianus uhrasi epäjumalille Dafnissa Apollonin temppelissä, minkä jälkeen hän palasi kaupunkiin vastaanottamaan alamaistensa kunnianosoituksia. Tällöin eräs varakas ja vaikutusvaltainen nainen Teodosia tuli yhdessä suuren kulta- ja hopeamäärän kanssa esittelemään poikansa Neaniaksen keisarille. Tämä tunsi heti mieltymystä nuorukaista kohtaan ja antoi hänelle korkean viran Aleksandriasta.

Neanias sai tehtäväkseen pidättää kristittyjä, jotka eivät totelleet keisarillisia käskykirjeitä. Hän sai mukaansa kaksi sotilasosastoa, joiden komentajina olivat tribuunit Nikostratos ja Antiokhos. He matkasivat öisin välttääkseen päivän kuumuuden.

Syyrian Apameasta lähdettyään ryhmä oli kulkenut jo jonkin matkaa, kun yhtäkkiä salamanisku valaisi taivaan ja kuului ääni: ”Neanias, minne olet menossa ja ketä vastaan olet käymässä sotaan?” Ääni varoitti häntä, että kristittyjen vainoaminen aiheuttaisi hänelle kuoleman ja ikuisen kadotuksen. Neanias vastasi äänelle kutsuen häntä Herraksi. Silloin valtava kristallinen risti kirkasti taivaan ja kuului ääni, joka sanoi: ”Minä olen ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.” Sen jälkeen tuo siunattu nuorukainen sai opetusta pelastuksen salaisuudesta. Kristus lausui vielä: ”Koska olet nähnyt minut, sinusta tulee valittu astia. Tällä merkillä tulet voittamaan kaikki vastustajasi. Minun rauhani olkoon sinun kanssasi!” Näky päättyi näihin sanoihin.

Neanias kiiruhti Skythopolikseen, missä hän antoi eräälle juutalaiselle hopeasepälle tehtäväksi valmistaa hopeisen ristin näyssä näkemänsä ristin mukaan. Kun risti oli valmis, siihen ilmestyivät samat kolme sanaa, jotka olivat olleet Neaniaksen näkemässä ristissä. Yläsakaraan oli kaiverrettu hepreaksi ”Immanuel” ja sivusakaroihin ”Mikael” ja ”Gabriel”. Neanias suuteli hartaasti ristiä ja siihen käsittä syntyneitä kuvia ja palasi Jerusalemiin.

Arabialaiset beduiinijoukkiot tekivät joka vuosi ryöstöiskuja alueen kaupunkeihin ja ryöstivät nuoria jalosukuisia tyttöjä tehdäkseen heistä vaimojaan. Myös tuona vuonna, kun tämä vitsaus uhkasi taas Jerusalemia, kaupungin johtajat tulivat Neaniaksen luo pyytäen tätä miestensä kanssa puolustamaan heitä. Pyhä veti esiin ristin, joka oli ollut piilossa, ja ryntäsi miestensä kanssa taisteluun kutsuen avukseen Kristuksen nimeä. Yli kuusituhatta miestä kaatui taistelussa, mutta yksikään Neaniaksen sotilas ei edes haavoittunut.

Palattuaan Neanias kertoi voitostaan äidilleen Teodosialle, joka oli järkkymätön epäjumalien palvelija. Tämä käski poikansa uhrata jumalille ja kiittää heitä suojeluksesta. Neanias sanoi kuitenkin hänelle, että tuon voiton oli antanut Kristus. Hän vei äitinsä huoneeseen, jossa tämä palveli epäjumalankuviaan, ja löi ne kaikki säpäleiksi. Unohtaen kaikki äidilliset tunteensa Teodosia ilmiantoi poikansa keisarille, joka määräsi jutun tutkijaksi Palestiinan Kesarean maaherran Ulkionaksen.

Kuulustelussa Neanias vakuutti mieluummin kuolevansa Kristuksen tähden kuin uhraavansa epäjumalille. Sotilasvyönsä hän heitti maaherran silmille. Tämä käski viedä hänet kahleissa Palestiinan pääkaupunkiin Kesareaan ruoskittavaksi kaiken kansan edessä. Jotkut itkivät nähdessään hänen kauheat kärsimyksensä. Neanias huusi: ”Älkää itkekö minua vaan oman sielunne tuhoutumista. Mitä hyötyä on siitä, että ruumiimme löytää levon tässä elämässä, jos sielumme tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi? Mitä minuun itseeni tulee, iloitsen kuin kylväjä, joka kylvää tulevan sadon toivossa.”

Koko päivän kestäneiden kidutusten jälkeen Neanias heitettiin puolikuolleena vankilaan. Hän makasi verissään, kun Kristus ilmestyi hänelle kunniassaan enkelkuorojen ympäröimänä. Hän vapautti Neaniaksen kahleista sanoen: ”Tästä lähtien sinun nimesi tulee olemaan Prokopios (”edistyvä”). Tulet pääsemään täydellisyyteen marttyyrikilvoituksen kautta ja johdatat suuren määrän sieluja Jumalalle.” Sitten Herra paransi kaikki Prokopioksen vaivat. Näyn rohkaisemana tämä oli valmis kohtaamaan erilaisia koettelemuksia.

Kun vartijat vähän myöhemmin tulivat hakemaan Prokopiosta maaherran eteen, hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen ruumiinsa oli terve. Ulkianos piti tätä jumalten aikaansaannoksena. Prokopios itse ehdotti maaherralle, että hän voisi mennä temppeliin uhraamaan jumalille heille sopivan lahjan. Juhlasaatossa pakanat saattoivat häntä temppeliin levittäen vaatteita tienviereen. Airuet kutsuivat väkijoukon kokoon. Temppeliin tultuaan pyhä Prokopios pyysi saada astua yksin sisään rukoillakseen. Ovien sulkeuduttua hän rukoili hartaasti Kristusta avuksi, ja heti kun hän teki ristinmerkin, kolmekymmentäkuusi epäjumalten patsasta kaatui ja murskaantui. Tämän ihmeen edessä tribuunit Nikostratos ja Antiokhos samoin kuin suuri määrä sotamiehiä tunnustivat todellisen Jumalan.

Maaherra pelkäsi kapinaa eikä siksi halunnut rangaista heitä välittömästi. Niinpä sotilaat tulivat yöllä salaa Prokopioksen luo ja pyysivät häntä kirjaamaan heidätkin taivaallisen Kuninkaan armeijaan. Prokopios uskoi heidät ystävänsä vanginvartija Tertiuksen haltuun, jotta tämä veisi heidät piispa Leontioksen kastettaviksi. Myöhemmin Ulkianos sai heidät kiinni, ja kaikki nuo vasta kastetut mestattiin Prokopioksen silmien edessä. Heidät hautasi Eulalios, joka oli tunnettu mies kaupungissa.

Kaksitoista senaattorisäätyistä naista alkoi uskoa Kristukseen nähtyään Prokopioksen tekemät ihmeet. Heidätkin vangittiin ja heitettiin samaan vankilaan. Prokopios opetti heille koko yön oppia pelastuksesta ja kehotti heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia, jotka vapauttaisivat heidät helvetistä ja tekisivät heidät kuolemattomiksi.
Aamulla naiset tuotiin tyrannin eteen amfiteatteriin toimittamaan uhrin epäjumalille. Jumalan armo kosketti myös Prokopioksen äitiä Teodosiaa. Hän luopui kaikesta loistosta ja huolista huudahtaen: ”Minäkin olen Ristiinnaulitun opetuslapsi!” Myös hänet heitettiin vankilaan, missä hän hoivasi kahdentoista marttyyrin haavoja ja valmistui poikansa avulla pyhään kasteeseen. Prokopios kehotti häntä marttyyrikilvoitukseen sanoen: ”Tule meidän kanssamme näkemään näkymätön Jumala taivaassa kuolemattomilla silmillä.”

Kasteen jälkeen Teodosia liittyi kahdentoista marttyyrin joukkoon. Vielä kerran he tunnustivat uskonsa ja sen jälkeen alkoivat kidutukset: heidän leukansa murskattiin, rintansa kiskottiin irti, kainaloihin työnnettiin tulikuumat metallipallot. Kun he kaikki pysyivät horjumattomina, kuvernööri sitoi heidät yhteen ja määräsi heidät mestattaviksi.

Muutaman päivän kuluttua pyhää Prokopiosta kuulusteltiin jälleen. Kidutusten aikana hän paransi pikkutytön, joka oli demonin vallassa. Kidutuksissa Prokopios pysyi periksi antamattomana kuin kallio. Maaherra Ulkianos suri omaa häviötään niin, että sairastui vaikeaan kuumetautiin, johon hän lopulta menehtyi.

Seuraava maaherra Flavianos oli yhtä julma kristittyjä kohtaan kuin edeltäjänsäkin. Hän kutsui heti luokseen pyhän Prokopioksen, joka piti loisteliaan puolustuspuheen. Hän kuvaili, kuinka pakanallisilla viisaillakin oli ollut käsitys yhdestä todellisesta Jumalasta.

Kuuden päivän kuluttua Prokopios kutsuttiin uudelleen tribuunin luo syytettynä taikauskosta. Jälleen hän antautui halukkaasti kidutuksiin ja lyöntien välissä pilkkasi viranomaista, joka ei tiennyt mitä sanoa. Mikään ei tehonnut Prokopiokseen. Kun hänen kädelleen pantiin tulinen suitsutushiili, jotta hän pudottaisi sen epäjumalien alttarille, hän piti sitä kädessään niin kauan, kunnes hiili oli palanut loppuun ja sammui, mutta ei pudottanut sitä alttarin uhrimaljaan.

Flavianos kuitenkin kovetti sydämensä niin kuin faarao muinoin. Niinpä julmat kidutukset jatkuivat, mutta polttava tulikaan ei saanut Prokopiosta luopumaan Kristuksesta.

Viimeisenä tahtonaan pyhä Prokopios pyysi, että saisi vielä rukoilla yhden kerran Kesarean kaupungin ja sen asukkaiden puolesta. Hän rukoili, että Jumala antaisi tiedon valkeuden sen asukkaille. Vielä hän pyysi Jumalalta, että saisi kuolemansa jälkeen armon parantaa kaupungin sairaita ja levittää armoa ja rauhaa niille, jotka kunnioittaisivat hänen muistoaan. Rukouksensa päätettyään pyhä Prokopios laski rauhallisesti päänsä mestauspölkylle ja sai lakastumattoman marttyyriseppeleen.

Kuningas Varaz-Bakurin (380‒394) poika Mihrdat IV oli ensimmäinen Georgian kuningas, joka kärsi marttyyrikuoleman. Hänet oli kasvattanut hänen äitinsä isä, kuningas Trdat (394‒406). Isoisä opetti tulevaa kuningasta rakastamaan Jumalaa ja kansaansa, ja nuori prinssi noudatti kuuliaisesti isoisänsä neuvoja koko elämänsä ajan. Mihrdatille suotiin aatelismiehen suurimmat hyveet: viisaus, hienotunteisuus, fyysinen kyvykkyys, pelottomuus, urhoollisuus ja rohkeus. Hän vapautti Klardžetin bysanttilaisilta, lakkautti Georgian veronmaksun persialaisille ja valmistautui sotaan näitä vastaan.

Persian kuningas kokosi valtavan armeijan rangaistakseen Georgian kansaa, ja kuningas Mihrdat marssi rohkeasti Itä-Georgian Gardabania* kohti paljon pienemmän armeijansa kanssa. Georgian sotilaiden epäitsekkyys ja rohkeus eivät kuitenkaan riittäneet vastustamaan Persian sotilaiden suuria joukkoja. Georgialaiset kärsivät tappion ja persialaiset valloittajat vangitsivat nuoren kuninkaan.
*) Tbilisistä eteläkaakkoon, lähellä Azerbaidžanin ja Armenian rajoja.

Persian kuningas vaati Mihrdatia luopumaan kristinuskosta, mutta tämä torjui pyynnön ehdottomasti. Pelottelu ja vainon pelko eivät saaneet kuninkaan tahtoa murretuksi. Persialaiset kiduttivat Mihrdatia, koska hän rakasti Kristusta. He sitoivat hänet kahleisiin, kiduttivat hänet melkein kuoliaaksi ja heittivät hänet sitten vankilaan, missä hän antoi sielunsa Herralle. Kuningas Mihrdatin marttyyrikuolema tapahtui vuonna 410.

Pyhä Sunniva syntyi Irlannin länsiosassa noin 900-luvun puolivälissä kuninkaan tyttärenä ja oli jo nuorena hyvin viisas. Isänsä kuoltua hänestä tuli hallitsija. Monet halusivat päästä valtaapitävän kauniin neidon aviomieheksi. Eräs viikinkipakana uhkaili häntä, kiusasi ja ryösti kansaa ja aiheutti levottomuutta kuningaskunnassa, koska Sunniva ei halunnut solmia avioliittoa hänen kanssaan. Sunnivan tilanne oli sietämätön, minkä vuoksi hän kutsui kansan koolle ja kertoi lähtevänsä Irlannista, jotta maahan saataisiin rauha.

Sunniva oli suosittu kansan keskuudessa, koska hän oli hurskas ja huolehti köyhistä ja kovaosaisista. Siksi joukko miehiä, naisia ja lapsia lähti hänen mukaansa ulkomaille. He asettivat toivonsa Herraan irlantilaiseen tapaan lähtemällä laivoilla avomerelle ilman purjeita, airoja tai aseita. Laivat ajelehtivat Norjan suuntaan. Jotkut niistä ajautuivat Kinnin saarelle, mutta Sunnivan laiva rantautui Seljan saarelle Stadlandin eteläpuolelle.

Seljalla oli metsää ja makeaa vettä, ja merestä sai kalaa. Mantereen maanviljelijät pitivät karjaa laitumella Seljan saaressa. ”Seljan miehet”, kuten Sunnivaa ja hänen laivansa miehistöä kutsutaan, asettuivat asumaan saaren luoliin ja viettivät askeettista elämää Pohjanmeren rannalla toimittaen jumalanpalveluksia ja ylistäen Jumalaa. Heidän ruokanaan olivat kala ja kasvit.

Mantereen maanviljelijät tyrmistyivät huomatessaan, että Seljalla asui muukalaisia, koska pelkäsivät heidän ryöstävän karjaa. He kääntyivät pakanallisen kuningas Haakon Jaarlin (hallitsijana 970–995) puoleen, joka tulikin sotajoukkojen kanssa käydäkseen puolustuskyvyttömän naisen ja hänen aseettomien seuralaistensa kimppuun. Kun Seljan miehet näkivät sotalaivoja merellä, he tajusivat, että kuolema oli lähellä. He piiloutuivat luoliin ja rukoilivat Kristusta, että Hän pelastaisi heidän sielunsa eikä antaisi heidän ruumiidensa joutua sotilaiden käsiin. Heidän rukouksensa kuultiin. Kallionlohkareita vieri luolien suulle ja hautasi heidät luoliin. Pyhästä Sunnivasta ja Seljan miehistä tuli Norjan ensimmäiset ortodoksiset marttyyrit noin vuonna 980. Haakon Jaarli ja hänen sotajoukkonsa olivat ihmeissään, kun Seljalta ei löytynyt ketään, vaikka he olivat saarta lähestyessään nähneet siellä ihmisiä, ja lopulta he joutuivat palaamaan tyhjin toimin.

Myöhemmin Seljalla alkoi tapahtua outoja ilmiöitä. Kun eräs talonpoika oli saarella etsimässä hevostaan, hän löysi sen seisomasta kiviröykkiön vieressä ihmeellisen valopatsaan edessä. Muutamia vuosia myöhemmin kaksi Tord-nimistä pakanaa tuli tapaamaan Jaarlia. Ohittaessaan saarta he näkivät voimakkaan valon säteilevän ylhäältä Seljaa kohden. He lähtivät saarelle tutkimaan asiaa ja löysivät ihmisen pään, joka tuoksui hunajalta. He veivät pyhän reliikin Nidarokseen (nykyinen Trondheim). Tuolloin Haakon Jaarli oli juuri kukistettu ja ortodoksinen kuningas Olavi Tryggvenpoika (hallitsijana 995–1000) oli noussut valtaan. Olavi oli varttunut Virossa ja elänyt pyhän Vladimirin hovissa Venäjällä. Hän oli ollut katekumeenina Konstantinopolissa ja joidenkin lähteiden mukaan auttanut Vladimiria Venäjän kristillistämisessä. Olavi kastettiin Englannin Essexissä, ja hän oli mukana Pohjoismaiden lähetystyössä.

Kuningas Olavi ja piispa Sigurd käsittivät heti, että löytynyt pää kuului jollekin pyhälle. Olavi kertoi sen löytäneille Tordeille kolmiyhteisestä Jumalasta, ja nämä pyysivät saada kasteen. Kuningas ja piispa kyselivät, mitä Seljasta tiedettiin. Saarelta löytyi lisää tuoksuvia luita ja pienestä kallionluolasta pyhän Sunnivan maatumattomat jäännökset, joissa hiuksetkin olivat tallella. Vuoren rinteelle rakennettiin Pyhän Sunnivan kirkko, ja vuonna 996 pyhät reliikit sijoitettiin reliikkilippaassa kirkkoon. Sunnivan luolaan sijoitettiin pieni kappeli, joka oli todennäköisesti omistettu pyhälle ylienkeli Mikaelille. Kun pyhä Olavi Haraldinpoika (k. 1030)* saapui jatkamaan kaimansa aloittamaa lähetystyötä, hän kävi myös Seljalla.
*) Ks. 29.7. Hallitsijana 1015–1028.

Saarelle rakennettiin useita kirkkoja ja benediktiiniläisluostari, ja Seljasta tuli piispanistuin, joka myöhemmin siirrettiin Bergeniin. Pyhän Sunnivan reliikit sijoitettiin Bergenin katedraaliin, minkä jälkeen hänen kunnioituksensa levisi laajalle. Reformaation jälkeen luostari suljettiin ja reliikit ryöstettiin. Luostarin rauniot ovat yhä nähtävissä, mutta reliikkien kohtalosta ei ole tietoa. Esineitä on kuitenkin säilynyt. Ikoneissa pyhä Sunniva kuvataan usein kivenlohkare kädessä. Selja on ollut pyhiinvaelluskohde jo tuhat vuotta, ja Sunnivan lähteestä pulppuaa parantavaa vettä. Monet norjalaiset tytöt ovat saaneet nimen Synnøve pyhän Sunnivan mukaan. Norjassa on muisteltu myös pyhän Sunnivan reliikkien siirtoa 7.9. ja 31.8.

Prokopi oli varakkaan saksalaisen kauppiaan poika, joka oli kasvatettu roomalaiskatoliseen uskoon. Läntisten lähteiden mukaan hän oli kotoisin Lyypekin hansakaupungista. 1240-luvulla hän purjehti tavaralastin kanssa suosittua kauppareittiä Lyypekistä Novgorodiin käydäkseen siellä kauppaa venäläisten kanssa. Novgorodin lukuisat kirkot ja luostarit ja jumalanpalvelusten kauneus tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja alkoi etsiä ihmistä, joka voisi opettaa hänelle ortodoksisen uskon sisältöä.

Hutynin luostarissa Prokopi tapasi vanhus Varlaamin, joka otti hänet ohjaukseensa ja perehdytti hänet ortodoksiseen oppiin, pyhien isien kirjoituksiin ja pyhien elämäkertoihin. Jumalan rakkaus valtasi Prokopin, niin että hän luopui kaikesta omaisuudestaan ja jäi luostariin. Hänen kääntymyksensä herätti Novgorodissa suurta huomiota ja hänen tekoaan ylistettiin. Lopulta Prokopi saamastaan huomiosta kiusaantuneena lähti luostarista ja vaelsi kauas itään Ustjugin kaupunkiin. Siellä hän alkoi kilvoitella vähäjärkisenä houkkana varmistaen näin sen, ettei ihmisiltä tuleva kunnia enää saattaisi häntä kiusaukseen.

Prokopi vaelteli päivät kaupungilla kannellen käsissään kolmea hiilihankoa tai koukkupäistä keppiä. Repaleinen paita verhosi hädin tuskin hänen ruumiinsa. Kun hän paaston ja valvomisen näännyttämänä kaipasi lepoa, hän heittäytyi pitkäkseen mihin sattui: avoimeen latoon, lantakasalle, paljaalle maalle tai kivelle. Lopulta hän valitsi vakituiseksi asuinpaikakseen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon eteisen. Hän eli saamillaan almuilla. Kesäisin hän istuskeli usein kivellä Suhonajoen varrella ja rukoili joella liikkuvien puolesta. Kun hän puhui hurskaiden ihmisten kanssa, hänen jokainen sanansa oli täynnä hengellistä opetusta ja varoituksia. Monilla hänen teoillaan oli profeetallinen merkitys.

Kuuluisin Prokopin profetioista tapahtui kolmetoista vuotta ennen hänen kuolemaansa. Eräänä sunnuntaina vuonna 1290 hän puhui kirkossa kehottaen asukkaita katumaan, ettei kaupunki tuhoutuisi hehkuvassa kivisateessa niin kuin muinoin Sodoma ja Gomorra. Kaupunkilaiset vain nauroivat hänen puheilleen, minkä jälkeen Prokopi itki kaksi päivää. Kolmantena päivänä hän kulki ympäri Ustjugia ja kehotti kyyneliä vuodattaen ihmisiä katumaan, mutta sai osakseen vain pilkkaa.

Seuraavana sunnuntaina taivaalle ilmestyi musta pilvi ja päivä muuttui pimeäksi kuin yö. Jyrinän täyttäessä ilman kansa muisti Prokopin saarnan, ja kaikki juoksivat kirkkoon rukoilemaan Jumalanäidin suojelusta. Autuas Prokopi oli jo kirkossa ja rukoili Jumalansynnyttäjän ilmestysikonin eteen polvistuneena. Kun hän oli rukoillut pitkään ja hartaasti, ikonista alkoi vuotaa mirhaa ja hyvä tuoksu täytti kirkon. Samalla sää muuttui. Painostava helle hellitti ja jyrinä taukosi. Pian saatiin tietää, että 20 kilometrin päässä Ustjugista oli satanut hehkuvia kiviä ja metsää oli kaatunut isolta alalta. (Kyseessä oli ilmeisesti meteoriitti.) Kukaan ei kuitenkaan vahingoittunut. Mirhaa vuoti ikonista niin paljon, että sitä kerättiin kirkon astioihin. Monet paranivat taudeistaan voideltuaan sillä itseään ja kaksi riivattua naista vapautui pahoista hengistä.

Kun Prokopi tuli Ustjugiin, siellä eli vielä hurskas aviopari Johannes ja Maria (29.5.) Kulkiessaan houkkana kaupungilla Prokopi pistäytyi joskus heidän luonaan puhumassa sielua hyödyttävistä asioista.

Prokopin viimeisenä elinvuotena talvi oli ankarampi kuin miesmuistiin. Kerran kauhean lumimyrskyn ja hyytävän viiman aikana Prokopi pelästyi ja ajatteli, ettei hän kaikessa alastomuudessaan selviä yöstä hengissä. Hän lähti kirkon eteishuoneesta etsimään parempaa suojaa. Ensin hän pyrki joidenkin köyhien ihmisten mökkeihin, mutta nämä ajoivat hänet ‒ ”iljettävän houkan” ‒ takaisin lumimyrskyn armoille. Sitten hän koetti paneutua makuulle johonkin piha- rakennukseen koirien viereen siinä toivossa, että ne pitäisivät hänet lämpimänä, mutta koirat juoksivat pois. Prokopi ajatteli mielessään olevansa niin iljettävä, että koiratkin karttavat häntä, ja päätti palata Jumalanäidin suojiin kirkon eteishuoneeseen saadakseen edes kuolla pyhässä paikassa. Hän käpertyi kirkon eteisen nurkkaan ruumis kylmästä sinisenä ja läpikotaansa vapisten. Hän piti kuolemaansa varmana ja rukoili enää vain pelastusta sielulleen. Äkkiä hän tunsi miellyttävää lämpöä. Herran enkeli ilmestyi hänelle, kosketti häntä kukkivalla oksalla ja palautti elämänvoiman ja lämmön kylmettyneeseen ruumiiseen.

Ilmestyksen jälkeen Prokopi juoksi hurskaan pappi Simeonin luo, joka oli ollut kovin huolissaan hänestä. Hän kertoi tapahtuneesta, mutta pyysi Simeonia säilyttämään salaisuuden hänen kuolemaansa asti. Simeonin puolisosta Mariasta Prokopi oli lausunut profetian, että tästä tulisi Permin piispan Stefanin äiti. Maria oli tuolloin vain kolmevuotias tyttönen eikä Perminmaalla vielä ollut ainoatakaan kristittyä. Aikanaan hänen pojastaan kuitenkin tuli Permin valistaja pyhä Stefan (26.4.).

Prokopi oli Ustjugiin tullessaan vielä nuorehko mies. Hän kilvoitteli kaupungissa yli 50 vuotta ja saavutti korkean iän. Harmaantuneenakin hän säilytti hengellisen reippautensa ja nuorekkuutensa. Kukaan ei aavistanut kesällä 1303, että hän eli viimeisiä päiviään. Herran enkeli ilmestyi hänelle hänen rukoillessaan yöllä kirkon eteisessä ja ilmoitti hänen lähtönsä hetken olevan lähellä. Iloiten Prokopi valmistautui lähtöönsä.

Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä Prokopi lähti kirkon eteisestä ja kävi rukoilemassa pyhittäjä Kiprianin (29.9.) perustaman luostarin edessä. Sitten hän kävi pitkäkseen luostariin johtavan sillan päähän, asetti kätensä ristiin rinnalle ja antoi henkensä Herralle. Kesäisestä vuodenajasta huolimatta yöllä satoi lunta, joka peitti pyhän ruumiin. Niinpä kaupunkilaiset löysivät sen vasta kolmen päivän kuluttua ja hautasivat juhlallisesti Suhonajoen varrelle paikkaan, jossa Prokopi oli usein istunut ja jonne hän oli toivonut tulevansa haudatuksi.

Pyhä Teofilos syntyi 1400-luvulla Makedoniassa hurskaille ja hyveellisille vanhemmille. Hän oli jo lapsesta lähtien kiinnostunut opiskelusta, johon myös hänen vanhempansa häntä innos- tivat. Hän oppi jo nuorena kalligrafiaa, ja hänestä kasvoi aikansa paras kirjojen kopioija. Hänen kopioimiaan teoksia on yhä muun muassa Athosvuoren luostareissa.

Teofilos luopui kotiseudustaan, vanhemmistaan ja kaikesta omaisuudestaan ja otti munkiksi vihkimyksen vuonna 1504. Pian hänet vihittiin myös pappismunkiksi. Vihkimisen suoritti Rentinan piispa Akakios, joka oli hänen lapsuudenystävänsä. (Hiippakunnan nimeksi tuli myöhemmin Karditsa.)

Ensin Teofilos vietti muutaman kuukauden kiertävänä saarnaajapappina julistaen Jumalan sanaa eri puolilla Turkin imperiumia islamilaisen vallan alla huokaileville maanmiehilleen aina Egyptiä myöten. Sen jälkeen hän meni Vatopedin luostariin Athokselle ja luovutti itsensä luostariin vetäytyneen Methymnen piispan palvelukseen.
Kun tämä kuoli, Teofilos lähti Athokselta seuratakseen piispa Akakiosta, jonka Konstantinopolin patriarkka Nifon (11.8.) lähetti Aleksandrian patriarkan Joakimin (1487‒1567) luokse. Patriarkka Joakim oli ihmeteoillaan saanut Egyptiä hallitsevat mamelukit kunnioittamaan kristittyjen oikeuksia. Teofilos ja piispa Akakios viettivät vuonna 1509 jonkin aikaa myös Siinain luostarissa. Sen jälkeen he kävivät pyhiinvaelluksella Pyhällä maalla, jossa piispa Akakios kuoli.

Tämän jälkeen Teofilos palasi Athokselle Ivironin luostariin. Siellä hän ahkeran mehiläisen tapaan kokosi sieluunsa erilaisia hyveitä, joita hän näki muissa munkeissa. Hänen tehtäväkseen annettiin kirjojen kopioiminen. Hän kopioi taidokkaasti uudestaan kaikki luostarin jumalanpalveluskirjat. Hänen maineensa hengellisenä isänä levisi nopeasti, ja monet hakeutuivat hänen ohjaukseensa. Myös maallikot Tessalonikasta halusivat hänet rippi-isäkseen. Konstantinopolin patriarkka Teoklitos olisi Tessalonikassa käydessään halunnut vihkiä hänet piispaksi, mutta hän ei suostunut.

Pitäen huonoa terveyttään tekosyynä Teofilos vihkiytyi suureen skeemaan ja vetäytyi yksinäisyyteen Ivironin luostarin lähellä olevaan keljamajaansa, jonka hän oli itse rakentanut. Hän kuitenkin kaipasi päästä vielä eristyneempään paikkaan ja asettui lopulta pyhälle Basileiokselle omistettuun keljaan Pantokratorin luostarin alueelle. Siellä hän vietti ankaraa erakkoelämää yhdessä oppilaansa Iisakin kanssa. Hän tutki Pyhää Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Pääasiallisesti Teofilos paneutui kuitenkin sisäiseen rukoukseen siinä määrin, että antautui kokonaan Jumalan rakkauden valtaan. Hän ei enää elänyt, vaan Kristus eli hänessä (Gal. 2:20).

Saavutettuaan ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13) askeettisissa kilvoituksissa ja rukouksissaan Teofilos sai etukäteen tiedon tästä elämästä lähtemisestään. Hän kirjoitti testamenttinsa. Torstaina hän kutsui papin toimittamaan sairaanvoitelun ja pyysi nöyrästi anteeksi kaikilta. Hän vietti päivän hiljaisuudessa ja otti seuraavana aamuna vastaan pyhän ehtoollisen. Sen jälkeen hän kutsui paikalleen oppilaansa Iisakin, kielsi tätä kertomasta kenellekään kuolemastaan ja määräsi, että hänen ruumiinsa piti heittää metsänpetojen syötäväksi. Sen jälkeen hän laskeutui rauhallisesti vuoteelleen sanoen: ”Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan!” Hän nukkui vanhurskaan uneen sunnuntaina heinäkuun 8. päivänä vuonna 1548 vähän ennen auringonnousua.

Iisak totteli hengellisen isänsä neuvoa ja kävi heittämässä vanhuksensa ruumiin metsään. Pantokratorin munkit saivat tästä tiedon ja organisoivat etsintäryhmän löytääkseen Teofiloksen ruumiin, jonka he sitten veivät salaa omaan luostariinsa. Hieman myöhemmin Iisak meni metsään ja hämmästyi huomatessaan ruumiin kadonneen. Kun hän sai kuulla sen olevan Pantokratorin luostarissa, hän meni vaatimaan sitä itselleen. Veljestö ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan jäännöksiä ennen kuin paikalle tullut piispa Makarios asettui Iisakin puolelle. Näin Iisak sai takaisin pyhän vanhuksensa reliikit ja sijoitti ne keljamajansa kappeliin. Siellä niistä alkoi lähteä mirhan tuoksua merkkinä siitä, että pyhä isämme Teofilos on Jumalalle mieluinen.

Jumalansynnyttäjän Kazanilainen ikoni on Venäjän rakastetuimpia ja kunnioitetuimpia ikoneita. Sen historia juontaa juurensa tataarien hallitsemaan Kazaniin, jonka tsaari Iivana IV Julma valloitti ja liitti osaksi Venäjää vuonna 1552. Samalla alkoi tataarien käännyttäminen kristinuskoon. Erityisen suuresti kristinuskon leviämiseen vaikutti Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin löytyminen Kazanista heinäkuun 8. päivänä 1579.

Kesäkuun lopulla kaupungissa syttyi raju tulipalo, joka tuhosi muun muassa puolet sen linnoitetusta keskustasta eli kremlistä. Pian tulipalon jälkeen yhdeksänvuotias tyttönen Matrona näki unessa Jumalanäidin, joka käski hänen kaivaa maasta ikonin, jonka salakristityt olivat piilottaneet muslimien hallitessa Kazania. Jumalanäiti ilmestyi Matronalle kolmesti osoittaen paikan, johon ikoni oli piilotettu. Lopulta Matrona alkoi äitinsä kanssa kaivaa maata ja löysi ikonin noin metrin syvyydestä. Sana ikonin löytymisestä kiiri nopeasti ympäri kaupunkia. Papiston johdolla ikoni kannettiin ristisaatossa Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraaliin. Matkalla kaksi sokeaa nimeltään Joosef ja Nikita saivat näkönsä. Mukana ristisaatossa oli seurakuntapappi Jermogen, josta tuli sittemmin ensin Kazanin piispa ja lopulta koko Venäjän patriarkka (17.2.). Hän kirjoitti myöhemmin tarkan kuvauksen ikonin löytymisestä.

Jo samana vuonna näiden tapahtumien jälkeen tsaarille lähetettiin Moskovaan ihmeitätekevän ikonin kopio ja selostus sen löytymisestä. Tsaari antoi käskyn perustaa löytymispaikalle nunnaluostari, jonka kirkkoon alkuperäinen ikoni tuli sijoittaa. Nuori Matrona ja hänen äitinsä olivat ensimmäiset luostarissa vihityt nunnat.

Toinen Kazanilaisen ikonin kopio lähetettiin Moskovaan 1600-luvun alussa, kun puolalaiset joukot hyökkäsivät pääkaupunkiin. Puolalaisista saadun voiton jälkeen Punaiselle torille rakennettiin Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kirkko, johon ikoni sijoitettiin. Kirkko purettiin neuvostovallan aikana 1930-luvulla perustuksia myöten, mutta jälleenrakennettiin vuonna 1993.

Venäjän uusi pääkaupunki Pietari sai Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kopion vuonna 1710. Se on nykyisin Kazanin katedraalissa Nevski prospektin varrella. Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin suosiosta Venäjällä kertoo, että siitä tunnetaan toistakymmentä ihmeitätekevää kopiota, joita kunnioitetaan paikallisesti. Vuonna 2011 venäläinen avaruusalus vei patriarkka Kirillin lahjoittaman Kazanilaisen ikonin kansainväliselle avaruusasemalle, jossa sitä säilytetään aseman venäläisessä osastossa.

Alkuperäisen Kazanilaisen ikonin kohtalosta ja sijainnista ei ole luotettavaa tietoa. Vuonna 2004 Vatikaanista palautettiin Venäjälle Kazanilainen ikoni, mutta tutkijoiden mukaan kyseessä ei ole alkuperäinen 1500-luvun ikoni. Jumalansynnyttäjän Kazanilainen ikoni edustaa Hodigitria- eli Tiennäyttäjä-ikonityyppiä.

Pyhän Prokopin pyhäinjäännökset löydettiin 1600-luvulla Velskin piirikunnasta Verjugan kyläkirkon läheltä Vologdasta koilliseen. Maasta työntyi esille pajunoksista punottu arkku. Siinä lepäsi hyvin säilynyt maatumaton ruumis, joka levitti ympärilleen hyvää tuoksua. Sen äärellä tapahtui parantumisia. Kyläläiset rakensivat rukoushuoneen, jonne arkku sijoitettiin. Pian tuntematon pyhä ilmestyi unessa eräälle hurskaalle kyläläiselle ja ilmoitti nimekseen Prokopi. Pyhä Prokopi oli pitkään paikallisen kunnioituksen kohteena, kunnes hänen nimensä liitettiin yleiseen kirkkokalenteriin vuonna 1818.

Pyhä pappismarttyyri Anastasios oli kotoisin Joanninan seudulta mutta toimi pappina Konstantinopolin esikaupungissa. Pyhän pappismarttyyri Konstans Venäläisen (26.12.) kunniakkaan marttyyrikuoleman jälkeen Anastasioksen valtasi toive noudattaa hänen esimerkkiään, ja hän rukoili Jumalaa näyttämään, miten se voisi tapahtua.

Siihen aikaan eräs sokea kyproslainen munkki oli vanhoilla päivillään luopunut kristinuskosta ja saarnasi julkisesti islamia turkkilaisten kunnioittamana uusmuslimina. Kun Anastasios lähti kaupungille hoitamaan asioita, hän kulki moskeijan ohi, missä tuo miesparka oli saarnaamassa. Anastasios oli lohduton nähdessään sokean miehen rappion. Jotkut turkkilaiset ehdottivat, että hänkin noudattaisi munkin esimerkkiä ja luopuisi kristinuskosta päästäkseen paratiisiin. Anastasios vastasi, että luopion suusta tuli vain valheita ja vilppiä ja että tämän sielun silmät olivat vielä sokeammat kuin hänen lihalliset silmänsä. Silloin turkkilaiset raivostuivat ja raahasivat hänet islamilaisen tuomarin luokse ja sieltä suurvisiirin eteen. Kun Anastasios toisti julistuksensa, hänet tuomittiin maanpakoon Khioksen saarelle.

Ennen lähtöään Anastasios pyysi päästä uudelleen visiirin puheille. Siellä hän ei suinkaan perunut puheitaan, niin kuin turkkilaiset odottivat hänen tekevän, vaan alkoi kirota islamia ja tunnustaa Kristusta todellisena Jumalana niin voimallisesti, että läsnäolijat hämmästyivät. Muftin määräyksestä Anastasios Joanninalainen mestattiin 8.7.1743 Suuren Yeni-Camin moskeijan edessä, missä hän oli todistanut Kristuksesta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.