6.6.2019

Sävelmä
6. säv.

pt. Hilarion (+ 845)

p. Joona, Permin piispa (+ 1470)

pt. Joona Kliimolainen, Karjalan pyhä (+ 1534)

Epistola
Ap. t. 25:13–19

Ap. t. 25:13–19

13 Jonkin ajan kuluttua tulivat kuningas Agrippa ja Berenike Kesareaan tervehdyskäynnille Festuksen luo. 14 Kun he viipyivät siellä useita päiviä, Festus otti esille myös Paavalin tapauksen. Hän kertoi kuninkaalle: "Täällä on muuan mies, jonka Felix on jättänyt vankeuteen. 15 Jerusalemissa käydessäni juutalaisten ylipapit ja vanhimmat esittivät syytteen häntä vastaan ja vaativat hänelle tuomiota. 16 Vastasin heille, ettei roomalaisten ole tapana jättää ketään syyttäjien armoille, vaan syytetyn on näiden läsnä ollessa saatava puolustautua syytettä vastaan. 17 Niinpä he tulivat tänne, ja viipymättä, heti seuraavana päivänä minä ryhdyin istumaan oikeutta ja käskin tuoda miehen eteeni. 18 Syyttäjät asettuivat hänen ympärilleen mutta eivät syyttäneet häntä mistään sellaisesta rikkomuksesta kuin odotin. 19 He olivat eri mieltä kuin tämä Paavali joistakin omaa uskontoaan koskevista kiistakysymyksistä ja puhuivat jostakin Jeesuksesta, joka on kuollut mutta jonka Paavali väittää elävän.

Joh. 16:23–33a
Joh. 16:23–33

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 23 "Totisesti, totisesti: mitä ikinä te pyydätte Isältä minun nimessäni, sen hän antaa teille. 24 Tähän asti te ette ole pyytäneet mitään minun nimessäni. Pyytäkää, niin te saatte, ja teidän ilonne on täydellinen. 25 "Olen puhunut tästä teille vertauksin. Tulee aika, jolloin en enää käytä vertauksia vaan kerron teille avoimesti kaiken Isästä. 26 Sinä päivänä te esitätte pyyntönne minun nimessäni, enkä minä enää sano, että käännyn Isän puoleen teitä auttaakseni. 27 Rakastaahan Isä itse teitä, koska te olette rakastaneet minua ja uskoneet, että olen tullut Jumalan luota. 28 Isän luota minä olen lähtenyt ja tullut tähän maailmaan, ja nyt minä jätän maailman ja menen takaisin Isän luo." 29 Opetuslapset sanoivat: "Nyt sinä puhut selvin sanoin, et enää vertauksin. 30 Me ymmärrämme nyt, että sinä tiedät kaiken eikä sinun tarvitse odottaa, että joku kysyy. Siksi me uskomme, että olet tullut Jumalan luota." 31 "Nyt te kyllä uskotte", sanoi Jeesus. 32 "Tulee aika -- ja se on jo nyt -- jolloin te joudutte hajalle, kuka minnekin, ja jätätte minut yksin. Yksin en silti jää, sillä Isä on minun kanssani. 33 Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman."

Päivän synaksario

Pyhät neitsytmarttyyrit Kyria, Valeria, Markia, Martta ja Bareria (Valeria)[1] asuivat Palestiinan Kesareassa 300-luvun alkuvuosina. Hurskas kristitty opetti heitä ja kastoi heidät, minkä jälkeen he viettivät yhdessä asuen hurskasta elämää paastoten, valvoen ja rukoillen odottaen Ylkäänsä niin kuin vertauksen viisaat neitsyet. He rukoilivat hartaasti toisten puolesta ja pyysivät, että Jumala antaisi todellisen uskon levitä koko maailmaan ja karkottaa epäjumalanpalveluksen pimeyden. Vainojen aikana heidät luovutettiin Kesarean kuvernöörin käsiin. Kun he kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heitä kidutettiin kunnes he saavuttivat voittopalkinnon, marttyyrien kruunun.


[1] Marttaa ja Bareriaa ei mainita roomalaisessa martyrologiassa, jossa kolmikon muistopäivä on 5.6.

Kristittyjen vainon aikana pyhä Gelasios jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja meni valkoisiin pukeutuneena tapaamaan kristittyjä, jotka oli vangittu tai joita kidutettiin monin tavoin. Hän suuteli heidän haavojaan, pyysi heitä rukoilemaan puolestaan ja kehotti heitä pysymään lujina oikean uskon tunnustamisessa. Silloin pakanat pidättivät hänet ja veivät hänet kuvernöörin luokse. Gelasios tunnusti pelottomasti uskovansa Kristukseen ainoana Jumalana ja julisti, että epäjumalankuvat olivat vain elottomia esineitä. Ensin kuvernööri piti häntä liian vähäisenä tuomittavaksi, mutta myöhemmin hän haetutti pyhän marttyyri Gelasioksen vankilasta ja mestautti hänet.

Pyhittäjä Anub oli vanhin abba Poimenin (27.8.) seitsemästä veljestä, jotka kaikki vetäytyivät Sketiksen erämaahan viettämään enkelielämää 300-luvun loppupuolella. Anubista kerrotaan, että siitä lähtien kun hän tuli erämaahan, hän ei enää ravinnut itseään ihmisten tavallisella ravinnolla, vaan sai enkeliltä sen mitä elääkseen tarvitsi.

Kerran Sketiksen suuri munkkiyhteisö joutui barbaarien hyökkäyksen kohteeksi, ja paljon munkkeja kuoli verilöylyssä. Osa pääsi kuitenkin pakoon, heidän joukossaan abba Poimen veljineen. He vaelsivat Ylä-Egyptissä Niilin rantamia pitkin kohti Terenthiosta käyttäen samaa tietä kuin rikkikauppiaiden karavaanit. Matkalla he pysähtyivät hylättyyn pakanatemppeliin. Se oli sama temppeli, jossa pyhä Makarios oli kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin levännyt pitäen hautakiveä päänalusenaan. He asettuivat sinne kukin omaan nurkkaukseensa ja viettivät siellä viikon hiljaisuudessa.

Joka aamu Anubilla oli tapana heittää kivellä pakanallista epäjumalankuvaa ja joka ilta hän teki sille kumarruksen sanoen: ”Anna minulle anteeksi!” Viikon lopussa Poimen tiedusteli veljeltään syytä tähän kummalliseen käyttäytymiseen. Anub sanoi, että hän toimi näin osoittaakseen heille, että jos he halusivat jatkaa elämää yhdessä, heidän pitäisi menetellä samalla tavalla kuin kyseinen patsas: olla reagoimatta sen enempää ylistykseen kuin moitteeseenkaan. Veljekset hyväksyivät tämän periaatteen ja rakensivat sen pohjalle yhteiselämäluostarinsa elämäntyylin. Anub valitsi taloudenhoitajan, joka hankki heille ruokatarpeet sekä raaka-aineet heidän käsityötään varten. Näin he viettivät elämänsä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Jumalan etsiminen oli abba Anubin keskeinen tehtävä, jota hän harjoitti levon ja unen kustannuksella. Sen takia Herra antoikin hänelle kaiken, mitä hän pyysi. Elämänsä loppuvaiheessa hän joutui ekstaasiin ja näki marttyyrien, pyhien ja vanhurskaiden kuorot, jotka ylistivät Jumalaa sanoin ilmaisemattomalla ilolla. Hän kertoi luonaan oleville munkeille, että tällainen kunnia odottaa paratiisissa kaikkia, jotka ovat pitäneet Jumalan käskyt. Kolme päivää myöhemmin abba Anub vaipui rauhassa kuolonuneen. Kun enkelit tulivat hakemaan hänen sielunsa, myös muut isät kuulivat heidän lauluaan.

Pyhä Claudius syntyi vuonna 607 Besanconin[1] kuvernöörin perheeseen. Nuoruudessaan hän ravitsi sieluaan pyhien elämäkertojen lukemisella, mutta vartuttuaan hänestä tuli sotilas. Noin 20 vuoden ikäisenä hän jätti maallisen armeijan ja liittyi Kristuksen pyhiin sotavoimiin, nimittäin Besanconin kaniikkien eli tuomiokapitulin jäsenten joukkoon, jotka noudattivat piispansa laatimaa sääntöä eläen niin kuin luostarissa. Innostuneesta Claudiuksesta tuli pian esikuva toisille kaniikeille ja katedraalikoulun opettaja. Hän söi niukan aterian kerran päivässä ja valvoi koko yön lukien ja rukoillen.

Vietettyään kaksitoista vuotta askeesissa tuomiokapitulin jäsenenä hän meni munkiksi tunnettuun Condatin luostariin. Hän söi juuria ja nukkui olkikasassa eläen esimerkillisenä askeettina. Luostarin johtajan Injuriosuksen kuoltua Claudius joutui veljestön vaatimuksesta vastentahtoisesti tämän seuraajaksi. Vedottuaan kuningas Klodvig II:een Claudius onnistui tämän puolison Bathildiksen (30.1.) tuella saamaan niin runsaan lahjoituksen, että se riitti luostarin ja sen lukemattomien pyhiinvaeltajien ylläpitoon, seudun köyhien avustamiseen ja luostarin rakennusten laajentamiseen. Claudius otti käyttöön pyhän Benedictuksen luostarisäännön ja opetti munkeille hyveitä niin opetuspuheilla kuin isällisillä nuhteilla.

Besanconin piispa Gervasiuksen kuoltua kansan ja papiston keskuudessa oli erimielisyyttä siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa. Kun he alkoivat rukoilla, he kuulivat taivaallisen äänen, joka kehotti tekemään Claudiuksesta heidän esipaimenensa. Tämä kieltäytyi aluksi mutta joutui sitten alistumaan Jumalan tahtoon.

Piispana Claudius jatkoi munkin askeesia ja vietti yhteisöelämää kaniikkien kanssa. Hän kävi köyhien luona ja kehotti ihmisiä kääntymään ja avustamaan tarvitsevia. Seitsemän vuoden kuluttua hän menetti toivonsa saada veltot papit parantamaan tapojaan. Claudius luopui piispuudestaan ja palasi takaisin luostariinsa vuonna 693.

Pyhä Claudius eli luostarissa rauhassa kuusi vuotta ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 6. kesäkuuta 699. Hänen maalliset jäännöksensä löydettiin 1200-luvulla maatumattomina. Reliikkien ansiosta tapahtui monia ihmeitä, jotka tekivät niistä suositun pyhiinvaelluskohteen, kunnes vallankumoukselliset tuhosivat niistä suurimman osan vuonna 1794.


[1] Nyky-Ranskassa lähellä Sveitsin rajaa.

Pyhittäjä Hilarion oli kotoisin Kappadokiasta, jossa hän syntyi vuonna 775. Hänen isänsä pääsi Konstantinopolissa keisarin luottomieheksi, jonka tehtävänä oli huolehtia leivän toimittamisesta keisarin pöytään. Hilarion sai hyvän koulutuksen, jonka päätyttyä hän 20-vuotiaana meni Kserokopionin luostariin Konstantinopolissa, mutta siirtyi jonkin ajan kuluttua Dalmatoksen luostariin,[1] jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän sai kymmeneksi vuodeksi kuuliaisuustehtäväkseen puutarhatyöt, mikä sopi hänen hiljaisuutta ja rukousta rakastavalle mielelleen. Tuona aikana hän puhdisti mielensä kaikesta pahuudesta ja täytti sen hyveillä. Kun hän kerran Jumalan armon avulla karkotti pahan hengen eräästä nuorukaisesta, igumeni päätti vihkiä hänet pappeuteen hänen vastusteluistaan huolimatta.

Kun luostarin igumeni kuoli, munkit tahtoivat tehdä Hilarionista johtajansa. Hilarion pakeni Bityniaan Puhtaiden luostariin. Veljestö valitti asiasta keisarille, joka käski hänen palata luostariinsa. Pyhä synodi valitsi hänet igumeniksi ja pääkaupungin luostareiden arkkimandriitaksi.

Hilarion johti rauhassa laumaansa, kunnes keisariksi tuli Leo Armenialainen, joka aloitti uudestaan ikonien kunnioittajien vainon. Hilarion vietiin keisarin eteen, mutta hän pysyi lujana vakaumuksessaan ja nimitti keisaria ateistiksi ja luopioksi. Keisari luovutti hänet kidutettavaksi ja heitti vankilaan. Pitkähkön ajan kuluttua keisari kutsui Hilarionin taas eteensä, mutta tämä pysyi kannassaan. Silloin Leo luovutti hänet ikonoklasmia kannattavan patriarkka Teodotos Kassiteran haltuun, jotta tämä saisi hänet muuttamaan mielensä. Patriarkka antoi sulkea hänet pimeään tyrmään ja kielsi antamasta hänelle edes leipää. Kun Hilarionin munkit kuulivat tästä, he pyysivät keisarilta, että tämä antaisi heille takaisin heidän igumeninsa. He lupasivat, että he saavat hänet kyllä muuttamaan mielensä. Tämän kuultuaan keisari suostui. Luostarissa Hilarion sai vähän hengähtää ja vahvistui saadessaan ruokaa. Pian keisari kuitenkin ymmärsi, että munkit olivat petkuttaneet häntä. Hilarion siirrettiin Foneksen luostariin, joka sijaitsi Bosporin rannalla. Sen johtaja oli keisarin hengenheimolainen, ja Hilarion joutui kestämään paljon julmuutta.

Kun Hilarion oli ollut vielä kerran keisarin kuulusteltavana, hänet siirrettiin pääkaupungin länsipuolella sijaitsevaan Kyklobionin luostariin, jossa hän viipyi kaksi ja puoli vuotta. Sen jälkeen Hilarion suljettiin Numeronionin vankilaan palatsin lähelle. Siellä häntä keisarin käskystä piestiin julmasti, minkä jälkeen hänet karkotettiin Pritolionin linnoitukseen.

Kun keisari Leo Armenialainen murhattiin siinä kirkossa, jossa hän oli ensimmäisen kerran herjannut Kristuksen ikonia ja heittänyt sen lattialle, hänen seuraajakseen tuli vuonna 820 Mikael Änkyttäjä. Hilarion päästettiin vapaaksi, ja eräs kristitty nainen otti hänet asumaan maatilalleen, jossa hän vietti seitsemän vuotta.

Mikaelin kuoltua valtaan nousi hänen poikansa Teofilos, joka oli kiivas ikonien vastustaja. Hän kokosi yhteen kaikki aikaisemmin ikonien kunnioituksen tähden vangittuina olleet ja vangitsi heidät uudelleen. Hilarion sai 107 raipaniskua, ja hänet karkotettiin Amusian saarelle. Siellä hän kaivoi itselleen vuorenrinteeseen pienen keljan ja sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan sen lähelle. Hän vietti Amusiassa kahdeksan vuotta.

Kun Teofilos kuoli, hänen leskensä keisarinna Teodora kokosi kaikki pyhien ikonien kunnioittamisen tähden vangitut ja pahoinpidellyt kirkonmiehet Konstantinopoliin. Pyhien ikonien asema vakiinnutettiin seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa, ja karkotuksessa ja vankiloissa olleet uskontunnustajat saivat takaisin entiset asemansa. Myös pyhittäjä Hilarion pääsi palaamaan Dalmatoksen luostarin igumeniksi. Hän eli luostarissaan vielä kolme vuotta ja opetti munkkejaan niin sanoin kuin pyhällä elämällään ja ihmeillään. Vuonna 845 pyhittäjä ja tunnustaja Hilarion antoi henkensä Jumalan käsiin 70 vuoden ikäisenä.


[1] Perustajat Isaak ja Dalmatos, 30.5.

Permin piispa ja komien (syrjäänien) valistaja pyhä Joona antoi henkensä Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470. Hänen elämästään on kerrottu Permin piispojen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteisen juhlapäivän yhteydessä 29.1.

Pyhittäjä Paisi syntyi 1400-luvun alkupuolella Bogorodskojen kylässä lähellä Kašinia. Hänen isänsä Johannes oli Uglitšin ruhtinaan Andrei Vasiljevitšin palveluksessa. Äiti Ksenia oli pyhittäjä Makari Kaljazinilaisen (17.3.) sisar. Poika sai kasteessa nimen Pavel ja oppi jo nuorena lukemaan. Hän kävi usein vanhempiensa kanssa enonsa luona Kaljazinin luostarissa, ja hänen sydämessään syttyi rakkaus luostarielämään.

Kymmenvuotiaana Pavel jäi orvoksi ja pyhittäjä Makari otti hänet luostariin kasvatettavaksi. Pojan sitkeiden pyyntöjen taivuttamana Makari vihki hänet munkiksi, vaikkei hän ollut täyttänyt vielä yhtätoistakaan. Uudeksi nimeksi tuli Paisi. Hänelle annettiin kuuliaisuustehtäväksi kopioida pyhien isien kirjoituksia. Vielä 1900-luvun alussa Kaljazinin luostarissa säilytettiin Paisin kopioimia Gregorios Teologin tekstejä.

Maallisen elämän vaikutelmat eivät olleet ennättäneet tarttua Paisin nuoreen mieleen, joka puhdistui entisestään kilvoituksissa ja itsekieltäymyksessä. Kerran yöllisen rukouksen aikana hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi, että hänestä tulisi monien munkkien ohjaaja.

Vuonna 1476 (tai 1464) Uglitšin ruhtinas Andrei Vasiljevitš, joka oli tuntenut Paisin vanhemmat, pyysi igumeni Makaria lähettämään Paisin Uglitšiin uuden luostarin perustamista varten. Ruhtinas lahjoitti luostaria varten maa-alueen Volgan rannalta noin kolmen kilometrin päässä kaupungista. Pyhittäjä Paisi rakensi paikalle keljan ja puukirkon teofanian eli Jumalan ilmestymisen kunniaksi. Pian hänen ympärilleen kerääntyi pieni kymmenen hengen veljestö. Rostovin arkkipiispa Tiihon vihki Paisin pappismunkiksi ja nimitti hänet igumeniksi. Paisi otti luostarissaan käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt. Igumeninakin hän piti kiinni askeettisista kilvoituksistaan ja osallistui veljien kanssa raskaisiin arkisiin töihin.

Ruhtinas Andrei tunsi suurta kunnioitusta pyhittäjä Paisia kohtaan ja pyysi hänet kahden poikansa kummiksi. Kiitokseksi poikien syntymästä hän antoi luostarille lahjoituksia kivikirkon rakentamista varten. Kirkko pyhitettiin vuonna 1482 Jumalansynnyttäjän suojelukselle, ja sen ympärille muodostui Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostari.

Pian kirkon vihkimisen jälkeen ruhtinas Andrei joutui veljensä Moskovan suuriruhtinas Iivana III:n (1440−1505) vihan kohteeksi. Tämä määräsi Andrein poikineen vankeuteen, jossa tämä menehtyi vuonna 1493. Paisi pysyi kuitenkin uskollisena omalle ruhtinaalleen ja hautasi tämän kaikella kunnioituksella Uglitšin pääkirkkoon. Hän huolehti Andrein vankilassa viruvista pojista Dimitristä ja Johanneksesta lähettämällä heille kaikkea tarpeellista sekä rohkaisevia kirjeitä, joissa hän lupasi, että he lyhyen ajallisen kärsimyksen jälkeen saisivat osakseen marttyyriseppeleet ja loppumattomat hyvyydet. Johannes vihittiin vankilassa ennen kuolemaansa suuren skeeman munkiksi nimellä Ignati, ja häntäkin kunnioitetaan pyhänä (ks. 19.5.).

Nöyryydellään ja askeettisilla kilvoituksillaan pyhittäjä Paisi sai Jumalalta suuren armon. Jo maallisen elämänsä aikana hän teki paljon ihmeitä. Kun sairaat tulivat hänen luokseen pyytämään hänen esirukouksiaan, hän pyrki kätkemään parantamisen armolahjansa eikä pannut käsiään heidän päälleen, vaan vei heidät kirkkoon ja vihmoi heidät pyhitetyllä vedellä tai voiteli lampukkaöljyllä, jolloin he paranivat.

Kerran Uglitšissa syttyi suuri tulipalo. Pyhittäjä Paisi kokosi kaupungin kaikkien luostareiden ja kirkkojen munkit ja papit ristisaattoon ja kantoi itse Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonia tulipaloa kohti. Palo sammui heti. Toisen kerran Volgan tulviessa tulvavedet nousivat luostarin alueelle. Vesi ulottui jo kirkon kynnyksen yläpuolelle, mutta Paisin rukouksien tähden se ei tulvinut sisälle kirkkoon.

Pyhittäjä Paisi saavutti korkean iän. Hän jatkoi liturgian toimittamista sunnuntaisin ja juhlapäivinä niin kauan kuin hänen jalkansa kantoivat. Saatuaan tiedon lähestyvästä kuolemastaan hän hyvästeli veljet, nimitti itselleen seuraajan ja pyysi läheisen Utšmajoen luostarin perustajaa munkki Kassiania (2.10.) huolehtimaan hengellisesti myös hänen luostaristaan. Järjestettyään näin luostarinsa asiat ja erottuaan kaikesta maallisesta pyhittäjä Paisi tunsi sydämessään suurta iloa niin kuin matkalainen, joka monien vaikeuksien jälkeen saa palata kaukaisista maista omaan kotimaahansa. Vähän ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hautauspalvelus toimitettiin kesäkuun 6. päivänä vuonna 1504, ja sen aikana monet sairaat paranivat hänen arkkunsa äärellä.

Sekasorron aikana vuonna 1609 puolalais-liettualaiset joukot hyökkäsivät luostariin ja surmasivat igumenin ja veljestön. Luostari tuhoutui, mutta olojen rauhoituttua Uglitšin asukkaat jälleenrakensivat sen.

Pyhittäjä Joona oli Novgorodin hallitusmies Johannes Klimentovin poika ja alkuperäiseltä nimeltään myös Johannes. Hän kävi kauppaa Karjalassa. Ollessaan vuonna 1490 palaamassa suolalastin kanssa Novgorodiin Johannes joutui Äänisellä myrskyyn. Hän rukoili ja lupasi vihkiytyä munkiksi ja omistaa loppuelämänsä Jumalalle, jos vain selviäisi hengissä. Myrsky heitti hänet Kliimonsaarelle (ven. ostrov Klimenets). Kun Johannes palvelijoineen rukoili ja kiitti Jumalaa pelastumisestaan, hän kuuli äänen, joka käski hänen rakennuttaa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Samalla hän löysi rantakatajikosta ihmeellisesti Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Hän pystytti ristin paikalle, johon myrskyaallot olivat hänet heittäneet, sekä pienen tsasounan siihen, mistä oli löytänyt ikonin.

Palattuaan Novgorodiin Johannes määräsi suuren omaisuutensa käytöstä ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Joona. Sitten hän palasi Kliimonsaarelle ja rakennutti sinne kaksi kirkkoa, joista toinen pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja toinen pyhälle Nikolaokselle, merenkävijöiden ja matkustajien suojelijalle. Kirkkojen yhteyteen hän rakennutti keljoja ja perusti Pyhän Kolminaisuuden ja Nikolaoksen luostarin. Tämä tapahtui vuoden 1520 tienoilla. Moskovan metropoliitta Varlaam (1511−1521) lahjoitti kirkkoja varten antiminssit. Hän olisi halunnut nimittää Joonan luostarin johtajaksi, mutta tämä kieltäytyi ja igumeniksi asetettiin novgorodilainen pappismunkki Tiihon.

Pyhittäjä Joona kilvoitteli tavallisena munkkina, kunnes nukkui autuaaseen kuolonuneen 6. kesäkuuta vuonna 1534. Hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen ja haudalle rakennettiin aikanaan ensin rukoushuone ja myöhemmin 1700-luvun puolivälissä Vanhurskaiden Sakariaan ja Elisabetin kirkko.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.