28.5.2019

Sävelmä
5. säv.

pm. Eutykhios (+ 200–300-l.)

pt. Helena Divejevolainen (+ 1832)

Epistola
Ap. t. 17:19–28

Ap. t. 17:19–28

19 Ateenalaiset veivät Paavalin mukanaan Areiopagille ja sanoivat: "Saisimmeko tietää, mikä on se uusi oppi, jota sinä julistat? 20 Me olemme kuulleet sinun puhuvan perin outoja asioita. Mistä oikein on kysymys? Sen me haluaisimme tietää." 21 Ateenalaiset samoin kuin kaupungissa asuvat muukalaisetkin olivat näet tavattoman kiinnostuneita kaikista uusista asioista ja puheenaiheista. 22 Paavali astui keskelle Areiopagia ja alkoi puhua: "Ateenalaiset! Kaikesta näkee, että te tarkoin pidätte huolta jumalien palvonnasta. 23 Kun kiertelin kaupungilla ja katselin teidän pyhiä paikkojanne, löysin sellaisenkin alttarin, jossa oli kirjoitus: 'Tuntemattomalle jumalalle.' Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan. 24 "Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. 25 Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin -- itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun. 26 Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, 27 jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. "Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: 28 hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: 'Me olemme myös hänen sukuaan.

Joh. 12:19–36
Joh. 12:19–36

[Siihen aikaan] 19 Fariseukset puhuivat keskenään: "Näettekö? Mikään ei auta. Koko maailma juoksee hänen perässään." 20 Niiden joukossa, jotka olivat tulleet juhlille rukoilemaan Jumalaa, oli myös muutamia kreikkalaisia. 21 Nämä tulivat Filippuksen luo -- sen, joka oli Galilean Betsaidasta -- ja sanoivat: "Me haluaisimme tavata Jeesuksen." 22 Filippus meni puhumaan asiasta Andreakselle, ja sitten he molemmat menivät Jeesuksen puheille. 23 Jeesus sanoi heille: "Hetki on tullut: Ihmisen Poika kirkastetaan. 24 Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. 25 Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen, mutta joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän. 26 Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua. 27 "Nyt olen järkyttynyt. Mitä sanoisin? Isä, pelasta minut tästä hetkestä! Ei! Juuri tähän on elämäni tähdännyt. 28 Isä, kirkasta nimesi!" Silloin kuului taivaasta ääni: "Minä olen sen kirkastanut ja kirkastan jälleen." 29 Paikalla oleva väkijoukko kuuli äänen ja sanoi ukkosen jyrähtäneen. Jotkut kyllä sanoivat: "Enkeli puhui hänelle." 30 Silloin Jeesus sanoi: "Ei tämä ääni puhunut minun tähteni, vaan teidän tähtenne. 31 Nyt tämä maailma on tuomiolla, nyt tämän maailman ruhtinas syöstään vallasta. 32 Ja kun minut korotetaan maasta, minä vedän kaikki luokseni." 33 Näillä sanoilla Jeesus ilmaisi, millainen tulisi olemaan hänen kuolemansa. 34 Ihmiset sanoivat Jeesukselle: "Me olemme laista oppineet, että Messias pysyy ikuisesti. Kuinka voit sanoa, että Ihmisen Poika on korotettava? Kuka tämä Ihmisen Poika on?" 35 Jeesus sanoi heille: "Vielä hetken aikaa valo on teidän keskellänne. Kulkekaa niin kauan kuin teillä on valo, ettei pimeys saisi teitä valtaansa. Joka kulkee pimeässä, ei tiedä, minne on menossa. 36 Niin kauan kuin teillä on valo, uskokaa valoon, jotta teistä tulisi valon lapsia." Tämän sanottuaan Jeesus lähti ja poistui heidän näkyvistään.

Päivän synaksario

Pyhä Helikonis oli kaunis nuori neitsyt Tessalonikasta. Hän meni keisari Gordianuksen vainon aikana, vuoden 244 tienoilla, Korinttiin innostamaan sen asukkaita ottamaan vastaan todellisen uskon. Prokonsuli Perinios vangitutti hänet. Tytön kauneus teki häneen kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että hän olisi tahtonut vapauttaa tämän. Mutta Helikonis pysyi horjumatta Kristuksen tunnustajana ja kieltäytyi ehdottomasti osoittamasta millään tavalla kunnioitusta epäjumalille. Rangaistukseksi hänen jalkansa sidottiin härän valjaisiin ja häntä vedettiin pitkin maata. Sitten häntä kidutettiin tervan ja sulatetun tinan sekoituksella. Lopuksi kiduttajat ajoivat hänen päänsä paljaaksi ja sivelivät hänen ruumistaan palavilla soihduilla, mutta hän kesti kidutukset tyynesti.

Tämän jälkeen Helikonis vietiin epäjumalien temppeliin. Sen sijaan että hän olisi uhrannut niille, hän sai rukouksellaan aikaan, että Athenen, Zeuksen ja Asklepioksen patsaat kaatuivat. Raivostuneet pakanat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja leikkasivat irti hänen rintansa.

Kidutusten ja vankeuden kestäessä prokonsuli vaihtui, ja Helikonis vietiin Perinioksen seuraajan Justinoksen eteen, joka käski asettaa hänet makuulleen hehkuvaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Pyhät ylienkelit Gabriel ja Mikael tulivat kuitenkin parantamaan hänen palaneen lihansa. Seuraavaksi Helikonis heitettiin villieläinten raadeltavaksi. Ne eivät kuitenkaan koskeneet häneen, ja lopulta pyhän Helikoniksen pää katkaistiin, ja näin hän sai marttyyrien katoamattoman kruunun.

Eutykhios oli kääntynyt kristinuskoon ja viettänyt pyhää elämää, minkä ansiosta hänet oli vihitty papiksi. Kristittyjen vainon aikana hän meni vapaaehtoisesti valtaapitävien eteen julistamaan, että Herramme Jeesus Kristus on tosi Jumala. Eutykhios ivasi epäjumalankuvia ja sylki niiden päälle. Hän sai kärsiä monia rangaistuksia ja vaikeuksia, mutta kesti ne Kristuksen armosta. Hän saarnasi pelastusta vielä silloinkin, kun hänet oli kädet sidottuina sullottu säkkiin.

Lopulta pappismarttyyri Eutykhios – Joosef Hymnografin (812–886) mukaan – heitettiin mereen, jonne hän hukkui saavuttaen näin kaipaamaansa tavoitteen. Kristityt ottivat talteen hänen reliikkinsä, joiden ansiosta tapahtui monia parantumisia. Pyhän pappismarttyyri Eutykhioksen esirukouksia pyytävät varsinkin jumalattomien vangeiksi tai johonkin muuhun ahdinkoon joutuneet.

Pyhä Germanus (Germain) syntyi Autunissa vuoden 496 tienoilla. Päätettyään opintonsa hän asui erään sukulaisensa luona, jonka kanssa he viettivät Jumalalle otollista elämää askeesissa, rukouksessa ja hymnejä laulaen. Autunin piispa vihki hänet papiksi, ja hänen seuraajansa nimitti Germanuksen pyhän Simforianin tunnetun luostarin johtajaksi. Joskus hänen ankaruutensa aiheutti kitkaa hänen ja piispan välille, mistä syystä hänet heitettiin useita kertoja vankilaan. Hänen sellinsä ovi avautui itsestään, mutta Germanus ei astunut kynnyksen yli ennen kuin sai siihen luvan.

Noin vuonna 555 kuningas Childebert nimitti Germanuksen Pariisin piispaksi. Germanus jatkoi piispanakin askeettista elämäänsä muuttamatta ruokailutapojaan tai vaatetustaan. Hän pysyi lopun ikäänsä munkkina ja askeetikkona pitäen samalla huolta laumansa pelastuksesta. Germanuksella riitti myötätuntoa niin hyville kuin pahoillekin, ja aina kun hänelle tarjoutui tilaisuus, hän vapautti vankeja ja orjia. Hän ruokki kerjäläisiä ja jakoi avustuksia köyhille, ja kun kirkon varat eivät riittäneet, hän turvautui kuningas Childebertiin, joka arvosti häntä erityisesti, sillä Germanus oli parantanut kuninkaan vakavan sairauden, jossa lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan. Germanus sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan, ja hän paransi monia sairaita rukouksillaan ja vapautti riivattuja. Hänen maineensa parantajana levisi laajalle.

Piispa Germanus perusti Pariisiin pyhälle ristille ja pyhälle Vincentiukselle omistetun luostarin, joka hänen kuolemansa jälkeen on tullut tunnetuksi hänen mukaansa nimellä Saint-Germain-des-Prés. Hän toi sinne Simforianin luostarin munkkeja, jotta sielläkin vakiintuisi Lérinsin luostarisääntö. Hän tunsi kirkon perinteen ja piti huolta Gallian kirkon rauhasta ja yhtenäisyydestä. Hän oli ratkaisevassa roolissa Toursin kirkolliskokouksessa (566) ja kutsui koolle kaksikin kirkolliskokousta Pariisiin (557).

Kuningas Childebertin seuraajan kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin neljän veljenpojan kesken. Heistä Pariisin kuningas Charibert oli jumalaton ja irstas mies, joka otti vaimoikseen kaksi sisarusta. Hän ei piitannut piispan määräämästä ekskommunikaatiosta, mutta pian sen jälkeen Jumala antoi sekä kuninkaan että hänen toisen vaimonsa kuolla.

Toimittuaan vuosikausia rauhan rakentajana ja esikuvallisena esipaimenena Pariisin esipaimen pyhä Germanus nukkui pois Herrassa 80 vuoden iässä toukokuun 28. päivänä vuonna 576. Hänet haudattiin Pariisin-luostarinsa kirkkoon. Kun tulipalo hävitti Pariisia vuonna 585, pyhä Germanus ilmestyi pelastamaan liekeistä ihmisiä, jotka olivat etsineet suojaa hänen hautakammionsa läheltä.

Pyhä Ignati vihittiin munkiksi Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostarissa Rostovissa. Myöhemmin hän toimi jonkin aikaa luostarin arkkimandriittana. Vuonna 1261 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Pyhä Ignati valisti pohjoista seutua oikean uskon valolla ja perusti Valgetjärven (ven. Beloje ozero) rannalle Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän johti hiippakuntaansa 26 vuotta vaikeana mongolivallan aikana tehden väsymättä ja uhrautuvasti työtä kirkon ja isänmaansa hyväksi. Hänet tultiin tuntemaan myös ruhtinaiden välisten erimielisyyksien sovittelijana.

Pyhä Ignati siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 1288. Hautajaispäivänä muutamat hurskaat uskovat näkivät hänen nousevan arkusta ja siunaavan hautajaisiin kokoontunutta kansaa. Tapahtui ihmeellisiä parantumisia, jotka vakuuttivat papiston ja kansan Ignatin pyhyydestä. Hänen ruumistaan ei tavalliseen tapaan laskettu hautaan, vaan sitä pidettiin jo heti kuoleman jälkeen pyhäinjäännöksenä ja se sai jäädä Rostovin katedraaliin.

Pyhä Geronti valittiin Moskovan metropoliitaksi vuonna 1471. Sitä ennen hän oli ollut Simonovon luostarin johtajana Moskovassa sekä Kolomnan piispana. Gerontin metropoliittakausi oli vilkkaan rakentamisen aikaa. Moskovan Kremliin esimerkiksi rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) katedraali.

Pyhä Geronti oli voimakastahtoinen piispa, joka ei sietänyt suuriruhtinas Iivana III:n sekaantumista kirkon asioihin. Välillä hän jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Simonovon luostariin. Papisto kuitenkin katsoi Gerontin olevan oikeassa. Lopulta suuriruhtinas taipui pyytämään anteeksi ja lupasi olla sekaantumatta kirkon sisäisiin asioihin, jolloin Geronti palasi hoitamaan piispallisia tehtäviään. Valtiollisissa asioissa pyhä Geronti oli kuitenkin aina suuriruhtinaan hyvä neuvonantaja ja liittolainen. Pyhä Geronti nukkui kuolonuneen vuonna 1489.

Pyhittäjä Sofroni oli kotoisin Penkovtsin kylästä lähellä Sofiaa. Hän toimi kylän pappina, mutta pakeni 1400-luvun lopussa vaimonsa kanssa turkkilaisten uhkaa Valakiaan. Siellä paikallinen hallitsija Radu (1495−1508) otti hänet suojelukseensa. Vaimonsa kuoltua Sofroni vihkiytyi munkiksi. Hallitsija Radun kuoleman jälkeen Sofroni palasi Tonavan varrelle ja asettui luostariin Rusen kaupungin lähistölle. Siellä hän tuli tunnetuksi askeettina, hartaana rukoilijana ja köyhien auttajana. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt hänen loistavan hyveellistä elämäänsä vaan yllytti erään luostarin työntekijöistä tappamaan hänet kirveellä noin vuonna 1510. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Sofroni ilmestyi muutamille munkeille ja pyysi heitä nostamaan pyhäinjäännöksensä haudasta. Reliikit löydettiin turmeltumattomina ja niistä lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Myöhemmin ne siirrettiin Serbiaan.

Pyhä uusmarttyyri Mitros (Demetrios) syntyi Peloponnesoksella 1700-luvulla kristittyyn perheeseen. Kiellettyään kristinuskon 11-vuotiaana hänestä tuli muslimi ja myöhemmin huomattavien turkkilaisten palveluksessa rikas ja kunnioitettu mies. Yhtäkkiä hän kuitenkin oivalsi maallisen loiston turhuuden, muisti hurskaan lapsuutensa, alkoi itkeä katkerasti ja päätti katua. Hän palasi kotiseudulleen Kreikan Tripoliin, myi kaiken omaisuutensa, teki synnintunnustuksen ja aloitti uudelleen hurskaan ja kunnioitettavan kristillisen elämän.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän kerran kävi liikeasioissa Mistrassa, hänen aikaisemmin tuntemansa turkkilaiset tunnistivat hänet. Siihen aikaan muslimit Mistrassa olivat parrakkaita, mutta kristityiltä parran kasvattaminen oli kielletty. He ottivat hänet kiinni ja veivät hänet Tripolitsan ottomaanikuvernöörin eteen syyttäen häntä islaminuskon pettämisestä. Mitros vastasi käsittäneensä monien vuosien jälkeen, että kristinusko oli oikea usko, jonka valosta hän oli nuorena luopunut syöksyäkseen pimeyteen. Hän tunnusti rohkeasti: ”Minä synnyin kristittynä ja haluan kuolla kristittynä. Uskon Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on yksiolennollinen ja jakaantumaton. Olen valmis kärsimään kidutuksia uskoni takia ja vuodattamaan vereni Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani, rakkauden tähden.” Hänet heitettiin vankilaan, missä muslimit yrittivät tehdä kaikkensa saadakseen hänet palaamaan islamiin. Mitros ei kuitenkaan kuunnellut heidän perustelujaan vaan pilkkasi islamin profeettaa, lakia ja uskontoa, joten heidän oli lähdettävä sieltä tyhjin toimin. Hänelle määrättiin kuolemantuomio islamin häväistyksestä.

Mitros vietiin kahleissa mestauspaikalle. Pyöveli kehotti häntä tunnustamaan aikaisemman islamilaisen uskonsa, mutta marttyyri vain nauroi hänelle, sylki hänen päälleen ja alkoi kirota islamia ja muslimeja. Uudelleen hän tunnusti Pyhän Kolminaisuuden todelliseksi Jumalaksi ja sanoi pelastuksensa olevan Kristuksessa. Hän pyysi paikalla olleita kristittyjä rukoilemaan Herraa puolestaan ja rukoili itsekin. Pyhä uusmarttyyri Mitros mestattiin toukokuun 28. päivänä vuonna 1794, Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kristityt saivat viranomaisilta luvan noutaa hänen pyhät jäännöksensä ja hautasivat ne kunniallisesti Pyhän suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan kirkkoon.

Pyhä Sakarias syntyi Bitynian Prusassa (nyk. Bursa) 1700-luvun puolivälissä hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän jatkoi lapsuusvuosiensa kristillistä elämäntapaa myös nuorukaisena ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan suuntaan, ja Sakariaksesta tuli alkoholisti. Vuonna 1801 hän hairahtui alkoholin vaikutuksen alaisena kieltämään uskonsa ja kääntyi muslimiksi. Heti juopumuksesta selvittyään hän tajusi tekonsa raskauden ja alkoi hautoa toivetta, että pystyisi pyyhkimään pois syntinsä omalla verellään.

Alkoholi ei kuitenkaan vieläkään hellittänyt otettaan Sakariaasta. Kun hän taas kerran oli juovuksissa, hän alkoi riidellä köyhän lesken kanssa, jota hän oli rahallisesti avustanut, ja vaati tältä rahojaan takaisin. Tästä suuttuneena leski sanoi hänelle jotakin loukkaavaa. Sakarias päätti tehdä leskivaimosta valituksen tuomioistuimeen, mutta kun hän meni viranomaisten luo, nämä alkoivat huutaa, etteivät he voi ottaa käsittelyyn uskottoman juopon asioita. Koraani ja islamilainen lakihan kieltävät alkoholijuomat, ja juopotteleva muslimi häpäisee islamin lain ollen siten uskotontakin pahempi. Silloin Sakariaan pää yhtäkkiä selveni ja hän vastasi, että hän oli todellakin uskoton heidän uskossaan, sillä hän uskoo Kristukseen Luojana ja Herrana. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti turbaaninsa maahan ja polki sitä. Turkkilaiset pitivät tätä humalaisen puheena ja panivat hänet juopumuksen vuoksi vankilaan. Siellä Sakarias itki katkerasti syntejään. Vankilasta käsin hän oli myös yhteydessä kaupungin eri kirkkoihin pyytäen esirukouksia puolestaan.

Seuraavana päivänä Sakarias astui turkkilaisten johtomiesten tuomioistuimen eteen, mutta oli täysin kuuro imarteleville ehdotuksille ja houkutuksille, joita tuomarit tekivät saadakseen hänet palaamaan islamiin. Kun hän sitten palasi vankilaan, hän tunsi, että se armo, jonka hän oli kadottanut luopuessaan kristinuskosta, tuli takaisin häneen. Se oli hänelle suuri hetki. Armo täytti hänet yliluonnollisella ilolla ja halulla saada vuodattaa verensä Kristuksen tähden.

Pian Sakarias vietiin kidututettavaksi. Hänen jalkapohjiaan hakattiin ja hänen päähänsä pantiin kuumennettu pronssikypärä. Kaiken tämän seurauksena hänen rakkautensa Kristusta kohtaan vain kasvoi. Kiduttajat työnsivät bamburuo’on piikkejä hänen sormiensa ja varpaidensa kynsien alle. Kun kädet ja jalat olivat turvonneet, he kiskoivat kynnet irti, mikä oli äärimmäisen tuskallista. Mutta Sakariaan ilo vain kasvoi kidutusten myötä. Hänen ainoa huolensa oli, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman synnintunnustusta ja pyhää ehtoollista. Kaupungin kristittyjen johtomiehet saivat salakuljetetuksi papin vankilaan. Näin Sakarias sai synnintunnustuksen jälkeen matkaevääkseen pyhän ehtoollisen.

Kun kuulustelu jatkui, Sakarias vastasi kuolemalla uhkailemiseen vain julistamalla uskoaan Pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan. Turkkilaisille hän ehdotti kääntymistä kristinuskoon. Heti kun mestauspäätös oli julistettu, hänet lähetettiin vielä yhdeksi päiväksi vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mieltään.

Seuraavana päivänä pappismarttyyri Sakarias oli vielä entistäkin iloisempi ja innokkaampi käymään kohti kuolemaa. Iloisin mielin hän kulki kaupungin halki huutaen kohtaamilleen kristityille: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, ja Jumala antakoon teille anteeksi!” Kun hän tuli Pyhän Johannes Teologin kirkon kohdalle, hän pyysi päästä käymään sisällä. Tämä sallittiin hänelle. Sitten hänet vietiin siihen kaupunginosaan, missä hän asui, ja omalla pihallaan hän kumarsi päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 28.5.1802. Pyhä uusmarttyyri Sakarias oli tuolloin 38-vuotias.

Pyhittäjä Helena (Manturova) syntyi aatelisperheeseen vuonna 1805. Hänen veljensä Mikael Manturov parantui ihmeellisesti vaikeasta sairaudesta pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) voideltua hänet pyhällä öljyllä.

Helena oli iloinen nuori nainen. 17-vuotiaana hän meni kihloihin rakastamansa miehen kanssa. Mutta äkkiä hän ilman mitään näkyvää syytä purki kihlauksen ja antautui viettämään riehakasta seurapiirielämää. Eräänä päivänä hän näki näyssä valtaisan tulta syöksevän lohikäärmeen. Peloissaan Helena huusi avukseen Jumalanäitiä ja lupasi, ettei koskaan mene naimisiin vaan lähtee luostariin. Kauhea näky katosi välittömästi.

Tämän jälkeen Helenan vilkas luonne muuttui vakavaksi. Hän kävi monta kertaa pyhittäjä Serafimin luona pyytämässä lupaa ja siunausta luostariin menolleen, mutta vanhus toisteli vain, että Helena tulisi saamaan hyvän sulhasen. Tämä ajoi Helenan epätoivoon. Hän sulkeutui huoneeseensa ja alkoi viettää lähes erakon elämää. Hän itki ja rukoili paljon, ja halu luostarielämään kasvoi kasvamistaan hänen sielussaan. Näin pyhittäjä Serafim valmisti häntä kolmen vuoden ajan ennen kuin antoi hänelle siunauksen mennä ”kihloihin” eli siirtyä kilvoittelemaan läheiseen Divejevon sisaristoon. ”Sellaista Sulhasta minä tarkoitin, iloni”, vanhus selitti Helenalle. Ilosta suunniltaan Helena lähti siltä istumalta suoraan Divejevoon ja jäi sinne pysyvästi. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Sisaristo toimi Divejevon kylässä Jumalanäidin Kazanilaiselle ikonille pyhitetyn kirkon yhteydessä.

Pyhittäjä Serafim antoi Helenalle ohjeita luostarielämää varten. Helenan tuli lukea päivittäin akatistosta Jumalanäidille, Psalttaria esirukouksineen sekä oma rukoussääntönsä. Hänen piti pysytellä vaiti ja vastata vain tärkeimpiin kysymyksiin. Kuullessaan toisten puhuvan jotain, mikä ei ollut hyödyllistä, hänen tuli lähteä heti pois paikalta, ettei itse joutuisi kiusaukseen. Hänen tuli tarkkailla itseään, etteivät häiritsevät ja kiusaavat ajatukset pääsisi hänen mieleensä. Hän ei saanut olla koskaan jouten, vaan aina jossakin askareessa. Myös syömistä ja unta tuli rajoittaa. Rukouksen tuli aina olla hänen huulillaan. Pyhittäjä Serafim neuvoi häntä toistamaan lounaaseen asti Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä” ja lounaan jälkeen rukousta ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”.

Helena kilvoitteli Divejevon yhteisössä hengellisen isänsä ohjauksessa. Hän harjoitti lakkaamatonta rukousta ja mietiskelyä sekä täydellistä vaikenemista. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Serafim määräsi hänet kirkon hoitajaksi ja antoi vihkiä hänet viitankantajaksi. Uudessa tehtävässään Helena pysytteli jatkuvasti kirkossa huolehtien sen siisteydestä. Koska lukutaitoisia sisaria oli vähän, hän luki Psalttaria esirukouksineen jopa kuusi tuntia yhtä mittaa. Hän jopa yöpyi kirkossa ja levähti yöllä sen nurkassa tiililattialla. Paholainen säikytteli Helenaa nostattamalla pelottavia näkyjä ja aiheuttamalla melua ja koputuksia. Lopulta Helena ei enää kestänyt, vaan meni kertomaan peloistaan pyhittäjä Serafimille. Tämä rohkaisi häntä, mutta kielsi häntä jäämästä yksin kirkkoon yöksi. Sen jälkeen ilmestykset ja äänet lakkasivat.

Kun pyhittäjä Serafim perusti Divejevon sisariston yhteyteen uuden mylly-yhteisön, hän halusi nimittää Helenan sen johtajaksi. Helena kuitenkin joutui hämilleen ja kieltäytyi tehtävästä: ”En minä voi, isä! Olen aina ollut Teille kuuliainen, mutta nyt en voi! Käskekää minun ennemmin kuolla nyt tässä jalkojenne juuressa, mutta johtajaksi en voi enkä halua ryhtyä!” Mylly-yhteisön valmistuttua pyhittäjä Serafim käski kuitenkin sen seitsemää ensimmäistä sisarta pitämään Helenaa johtajanaan ja pyytämään tältä siunauksen kaikkiin asioihin, vaikka Helena itse pysyi kuolemaansa asti Kazanin kirkon yhteydessä toimivassa vanhassa yhteisössä. Johtajan asemastaan huolimatta Helena teki työtä ja hoiti kuuliaisuustehtäviä siinä missä muutkin sisaret. Erityisen innokkaasti hän oli mukana, kun sisaret alkoivat pyhittäjä Serafimin siunauksella kaivaa ns. Jumalanäidin kaivantoa Divejevon luostarin ympärille.

Helena oli luonteeltaan lempeä ja teki salaa paljon hyvää toisille. Hän tiesi, että monet köyhistä oloista tulleet sisaret elivät puutteessa luostarissa, ja auttoi salaa niin heitä kuin lähiseudun kerjäläisiäkin. Itse hän söi vain uunissa kypsennettyä perunaa ja leipää. Kun hänen mukanaan luostariin tullut palvelustyttö Ustinja sairastui keuhkotautiin, hän hoiti tätä keljassaan tämän kuolemaan asti.

Helena kilvoitteli ja pyrki kiihkeästi kohti Jumalaa. Hän jätti varauksetta kaiken maallisen ja suuntasi kulkunsa kohti taivasta. Hengellisen isänsä pyhyyteen hän uskoi niin lujasti, että otti tämän jokaisen sanan vastaan kuin Jumalan ilmoituksena.

Vähän ennen Helenan ihmeellistä kuolemaa pyhittäjä Serafim kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle erikoisen kuuliaisuustehtävän. Hän kertoi, että Helenan veli Mikael oli kuolemansairaana, mutta että Mikaelia vielä tarvittiin hoitamaan Divejevon yhteisön asioita. Niinpä pyhä vanhus pyysi, että Helena kuolisi veljensä puolesta. ”Siunatkaa, isä”, Helena vastasi rauhallisesti niin kuin aina, kun hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä. Samassa hän kuitenkin pelästyi ja sanoi: ”Isä, minä pelkään kuolemaa!” ”Miksi me pelkäisimme kuolemaa, iloni”, pyhittäjä Serafim vastasi. ”Meitä varten on varattu vain ikuinen ilo.”

Muutaman päivän kuluttua helluntain aattona vuonna 1832 Helena antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli tuolloin 27-vuotias ja oli ollut luostarissa seitsemän vuotta. Pyhittäjä Serafim lohdutti itkeviä sisaria sanoen: ”Miten hupsuja te olette, iloni! Mitä tässä itkemään! Sehän on synti! Meidän pitää iloita: Helenan sielu pyrähti lentoon kuin kyyhkynen ja kohosi Pyhän Kolminaisuuden luo. Kerubit, serafit ja kaikki taivaalliset voimat antoivat hänelle tietä! Hän on nyt Jumalanäidin palveluksessa. Hän on taivaan Valtiattaren hovineiti!” Pyhittäjä Serafim myös ennusti, että Helenaa tultaisiin aikanaan kunnioittamaan pyhänä.

Ennen Venäjän vallankumousta pyhittäjä Helenan haudalla tiedetään tapahtuneen ihmeitä. Divejevon luostarin sisaret ja siellä vierailevat kävivät haudalla päivittäin pyytämässä, että Helena muistaisi heitä Jumalan valtaistuimen edessä. Vuonna 2000 pyhittäjä Helena kanonisoitiin yhdessä Divejevon pyhittäjä-äitien Marfan (21.8.) ja Aleksandran (13.6.) kanssa. Heidän hautansa avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.