5.5.2019

Sävelmä
2. säv.

Mirhantuojien ja vanhurskaan Joosefin sunnuntai

sm. Irene (+ 300-l.)

pt:t Varlaam (+ 1377) ja Gideon (+ 1300-l.) Serpuhovilaiset.

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:1–12
Luuk. 24:1–12

1 Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. 2 He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, 3 ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. 4 Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. 5 Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? 6 Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 7 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" 8 Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. 9 Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. 10 Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, 11 mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. 12 Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.

Epistola
Ap. t. 6:1–7

Ap. t. 6:1–7

1 Noihin aikoihin, opetuslasten joukon yhä kasvaessa, kreikkaa puhuvat alkoivat syyttää hepreankielisiä siitä, että heidän leskiään syrjittiin päivittäisiä avustuksia jaettaessa. 2 Silloin apostolit, ne kaksitoista, kutsuivat koolle koko opetuslasten joukon ja sanoivat: "Ei ole oikein, että me ruoan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan. 3 Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. 4 Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen." 5 Kaikki, jotka olivat koolla, pitivät tätä ehdotusta hyvänä. He valitsivat Stefanoksen, miehen, joka oli täynnä uskoa ja Pyhää Henkeä, sekä Filippoksen, Prokoroksen, Nikanorin, Timonin, Parmenaksen ja Nikolaoksen, antiokialaisen käännynnäisen. 6 Nämä tuotiin apostolien eteen, ja apostolit rukoilivat ja panivat kätensä heidän päälleen. 7 Jumalan sana levisi leviämistään. Opetuslasten määrä kasvoi Jerusalemissa nopeasti, ja usko voitti puolelleen myös monia pappeja.

Mark. 15:43–16:8
Mark. 15:43–16:8

[Siihen aikaan sapatin valmistuspäivänä––] 43 Silloin saapui paikalle arimatialainen Joosef, arvossa pidetty neuvoston jäsen, joka hänkin odotti Jumalan valtakuntaa. Hän rohkaisi mielensä, meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista. 44 Pilatus hämmästyi kuullessaan Jeesuksen jo kuolleen. Hän kutsutti sadanpäällikön luokseen ja kysyi, oliko Jeesus todella jo kuollut. 45 Sadanpäällikön vahvistettua asian hän suostui luovuttamaan ruumiin Joosefille. 46 Joosef osti pellavavaatteen, otti Jeesuksen ristiltä, kääri hänet vaatteeseen ja pani hänet valmiiseen kalliohautaan. Hautakammion ovelle hän vieritti kiven. 47 Magdalan Maria ja Joosefin äiti Maria katsoivat, mihin Jeesus haudattiin.  16:1 Kun sapatti oli ohi, Magdalan Maria, Jaakobin äiti Maria ja Salome ostivat tuoksuöljyä mennäkseen voitelemaan Jeesuksen. 2 Sapatin jälkeisenä päivänä ani varhain, kohta auringon noustua he lähtivät haudalle. 3 Matkalla he puhuivat keskenään: "Kuka auttaisi meitä ja vierittäisi kiven hautakammion ovelta?" 4 Mutta tultuaan paikalle he huomasivat, että kivi oli vieritetty pois se oli hyvin suuri kivi. 5 Sisälle hautaan mentyään he näkivät oikealla puolella istumassa nuorukaisen, jolla oli yllään valkoiset vaatteet. He säikähtivät. 6 Mutta nuorukainen sanoi: "Älkää pelästykö. Te etsitte Jeesus Nasaretilaista, joka oli ristiinnaulittu. Hän on noussut kuolleista, ei hän ole täällä. Tuossa on paikka, johon hänet pantiin. 7 Menkää nyt sanomaan hänen opetuslapsilleen, myös Pietarille: 'Hän menee teidän edellänne Galileaan. Siellä te näette hänet, niin kuin hän itse teille sanoi.'" 8 Ulos tultuaan naiset pakenivat haudalta järkytyksestä vapisten. He eivät kertoneet kenellekään mitään, sillä he pelkäsivät.

Päivän synaksario

Pyhän Irenen elämästä ei ole juuri lainkaan varmaa tietoa. Kyseessä on kuitenkin suuresti kunnioitettu pyhä, ja niinpä aikojen kuluessa hänestä on kirjoitettu useita toisistaan poikkeavia elämäkertoja, joihin on koottu paljon satumaisia aineksia tai muiden neitsytmarttyyrien elämäkerroista lainattuja piirteitä. Näiden kertomusten mukaan pyhä Irene oli kotoisin Persiasta ja syntyi keisari Konstantinos Suuren hallitessa (306–337). Hän oli Roomaan tuohon aikaan kuuluneen Magedonin maakunnan hallitsijan Liciniuksen tytär ja alkuperäiseltä nimeltään Penelope. Suojellakseen kaunista tytärtään vaaroilta ja ulkomaailman vahingollisilta vaikutteilta isä sulki hänet torniin yhdessä kolmentoista nuoren palvelijattaren kanssa. Siellä hän eli suuressa ylellisyydessä, jopa hänen pöytänsäkin oli kultaa. Opettajana tytöllä oli viisas vanhus nimeltä Apellianos.

Eräänä päivänä Penelope näki kyyhkysen lentävän tornin sisälle ja asettavan oliivipuunoksan kultaiselle pöydälle. Sitä seurasi kotka, jolla oli nokassaan kukkaseppele, jonka sekin jätti pöydälle. Lopuksi tuli toisesta ikkunasta vielä varis nokassaan käärme, joka sekin sai paikkansa pöydällä. Penelope ihmetteli, mitä tämä kaikki mahtoi tarkoittaa. Hänen opettajansa Apellianos selitti: ”Kyyhkynen tarkoittaa mielen koulimista, sen tuoma oliivipuun oksa ennustaa ihmeellisistä tapahtumista ja on kasteen vertauskuva, lintujen kuninkaan kotkan tuoma seppele kuvaa tulevia erinomaisia tekoja, kun taas varis ja käärme ilmaisevat, että joudut kärsimään ahdistusta ja murhetta.”

Tarinan mukaan enkeli tuli pian tämän jälkeen opettamaan Penelopelle kristinuskoa ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Irene eli ”rauha”. Enkeli ennusti myös, että tuhansittain ihmisiä tulee pelastumaan hänen kauttaan ja että itse apostoli Timoteus tulee taivaasta kastamaan hänet. Kasteen saatuaan Irene tuhosi kaikki isänsä epäjumalat. Raivostunut Licinius heitti hänet hevosten jalkoihin, että ne polkisivat hänet kuoliaaksi. Yksi hevosista kääntyi kuitenkin Liciniusta itseään vastaan ja tappoi hänet. Irene herätti rukouksillaan isänsä henkiin ja tämä kääntyi kristityksi yhdessä monien alamaistensa kanssa. Sitten hän luopui kruunusta ja sulkeutui torniin, missä hän vietti loppuelämänsä katumuskyyneleitä vuodattaen.

Liciniuksen seuraaja Sedekias yritti käännyttää prinsessan takaisin pakanuuteen. Kun hän ei millään keinolla saanut Ireneä suostumaan, hän heitti tämän käärmeitä täynnä olevaan kuiluun. Mutta Jumalan avulla Irene selviytyi tästä samoin kuin muistakin koettelemuksista ja käännytti monia pakanoita todelliseen uskoon.

Kun Sedekias oli karkotettu valtaistuimelta, hänen oma poikansa Sapor alkoi käydä sotaa häntä vastaan. Sapor kohtasi kuitenkin Magedonin kaupungin ulkopuolella Irenen, jonka rukousten voimasta koko hänen sotajoukkonsa sokeutui. Sitten Irene rukoili uudestaan ja he saivat näkönsä takaisin. Heidän sielunsa silmät eivät kuitenkaan auenneet, ja he alkoivat kiduttaa Ireneä lävistäen hänen jalkansa nauloilla ja pakottaen hänet kantamaan raskasta säkkiä neljän kilometrin matkan. Tämän kauheuden edessä maa avautui ja nielaisi sisäänsä suuren joukon sotilaita. Jäljelle jääneet noin 3000 sotilasta kääntyivät kristityiksi, mutta Sapor itse pysyi epäjumalien palvelijana. Silloin Herran enkeli ilmestyi ja löi hänet kuoliaaksi.

Tästä lähtien Irene saattoi vapaasti julistaa uskoa Magedonissa, ja paljon ihmisiä otti vastaan kasteen. Sieltä hän siirtyi Kallinikonin kaupunkiin, missä hän joutui jälleen kidutettavaksi tulikuuman pronssihärän sisään. Hän tuli ulos vahingoittumattomana, minkä nähtyään suuri joukko ihmisiä kääntyi kristityksi.

Irenen maine oli kantautunut aina Persiaan asti. Persian hallitsija, jonka nimi oli myös Sapor (Šapur), kutsui hänet luokseen ja luovutti hänet mestattavaksi. Irene laskettiin hautaan, mutta enkeli tuli ja nosti hänet kuolleista ylistäen häntä marttyyrina. Enkeli ylisti myös niitä, jotka olivat hänen kauttaan uskoneet Kristukseen.

Tämän jälkeen pyhä Irene siirtyi Mesembrian kaupunkiin kantaen kädessään öljypuun lehvää merkkinä uskon kaikki kuoleman voimat kukistavasta voitosta. Johdettuaan alueen hallitsijan ja hänen alamaisensa kasteelle Irene palasi kotimaahansa. Sieltä hän meni Efesokseen, missä hän teki samanlaisia ihmeitä kuin apostolit vakuuttaakseen ihmiset julistamansa opin totuudesta.

Saatuaan lähetystyönsä loppuun Irene otti mukaansa opettajansa Apellianoksen ja kuusi oppilastaan ja meni Efesoksen ulkopuolelle. Sieltä hän löysi vastakaivetun haudan, johon ei vielä ollut haudattu ketään. Hän käski seuralaistensa sulkea hänet hautaan ja tulla paikalle vasta neljäntenä päivänä. Mutta kun Apellianos meni paikalle jo kahden päivän kuluttua, hän löysi kiven pois vieritettynä ja haudan tyhjänä. Tästä on saanut alkunsa uskomus, jonka mukaan Irene otettiin taivaaseen samalla tavoin kuin pyhä apostoli Johannes Teologi.

Pyhä Hilarion oli kreikkalaisperäisen varakkaan burgundilaisen tai lorrainelaisen suvun jälkeläinen. Hyvän koulutuksensa ansiosta hän pääsi korkeaan virkaan. Hilarionia houkuttivat maalliset huvit, eikä hän ollut kiinnostunut sukulaisensa pyhän Honoratuksen (16.1.) neuvoista. Tämä tuli Lérinsin saarelta Hilarionin luokse ja yritti vieroittaa hänet maallisista riennoista. ”Minä pyydän Jumalalta sitä, mihin sinä et myönny”, sanoi Honoratus, jonka mielestä Hilarionin olisi pitänyt käyttää poikkeuksellisia kykyjään Jumalan palvelemiseen. Palattuaan luostariinsa hän rukoili Hilarionin puolesta, ja Jumala vastasi rukoukseen. Vain parin päivän kuluttua rauhantuomari huomasi joutuvansa ankaran sisäisen kamppailun valtaan. ”Toisaalta tunsin, että Herra kutsui minua, toisaalta taas maailman viettelykset pidättelivät minua. Minun tahtoni horjui edestakaisin milloin suostuen, milloin kieltäytyen. Mutta lopulta Kristus voitti”, hän kirjoitti myöhemmin.

Kun Hilarion oli lopulta tehnyt päätöksen, hän ei enää epäröinyt vaan hylkäsi kaiken, mikä oli viehättänyt häntä siihen asti, ja antoi pois koko omaisuutensa. Jumalan rakkauden ohjaamana hän vetäytyi Honoratuksen luokse Lérinsiin, missä hän ponnisteli kaikin voimin hyvittääkseen turhuudessa viettämänsä ajan ja täydellistyäkseen luostarikilvoittelussa luostarin perustajan ja johtajan Honoratuksen ohjauksessa. Häneltä on säilynyt kaunis kuvaus siitä pyhästä ja autuaasta elämästä, jota munkit siellä viettivät.

Hilarionin ei kuitenkaan suotu viipyä pitkään munkkien keskuudessa. Kun Honoratuksesta tuli vuonna 426 vanhoilla päivillään Arlesin piispa, hän tarvitsi kipeästi sukulaisensa Hilarionin apua ja seuraa. Tämä ei olisi halunnut lähteä Lérinsistä mutta totteli, kun Honoratus itse tuli häntä noutamaan. Piispa Honoratuksen kuoltua nuori munkki suri hengellisen isänsä poismenoa, mutta oli toisaalta iloinen siitä, että pääsisi takaisin luostariin. Hän kiiruhti matkaan, mutta Arlesin asukkaiden sanansaattajat tavoittivat hänet ja halusivat hänet piispan seuraajaksi. Kun Hilarion protestoi sanoen, että hän suostuisi tulemaan piispaksi vain, jos saisi selvän merkin Jumalalta, lumivalkoinen kyyhkynen laskeutui hänen päänsä päälle eikä lentänyt pois ennen kuin hän oli antanut suostumuksensa.

Uusi piispa oli vasta 29-vuotias, mutta hän osoitti tehtävässään vanhan miehen viisautta ja kohteli isällisen hellästi kaikkia ihmisiä, varsinkin köyhiä. Hän varasi joitakin tunteja päivästä ruumiilliselle työlle, jonka tuoton hän jakoi köyhille. Hän hoiti suunnattoman tarmokkaasti kaikkia muitakin tehtäviään ja myi kaiken, jopa sakraaliesineitäkin, ostaakseen vapaaksi Galliaan hyökänneiden germaaniheimojen vangeiksi joutuneet ihmiset. Hänen pastoraalinen toimintansa ei saanut häntä lieventämään luostarimaista askeesiaan vähääkään. Ensi töikseen piispanvaalien jälkeen hän kutsui papit katedraaliin ja kehotti heitä asumaan yhteisössä niin kuin luostarissa. Hän itse pysytteli yhtä köyhänä kuin ennenkin ja pukeutui aina samaan viittaan, jonka alla hänellä oli jouhipaita. Hilarion kulki avojaloin talvellakin ja nukkui kovalla lattialla. Hän tapasi resitoida psalmeja ruumiillisen työnsä ohessa pitääkseen sielunsa lakkaamatta Jumalan edessä.

Piispa Hilarion oli tunnettu puhetaidostaan. Hän osasi puhua niin korkea-arvoisille kuin tavallisillekin ihmisille ja saarnasi evankeliumin totuutta pelkäämättä maan mahtavia ja moitti heitä tarvittaessa epäröimättä myös julkisesti. Syntisiä kohtaan hän osoitti suurta hellyyttä, ja omilla kyyneleillään hän sai katuvat itkemään. Hilarionin periaatteena oli luovuttaa kaikki Jumalan käsiin ja valvoa jatkuvasti sielunsa tilaa aivan kuin olisi jo tutkittavana Tuomarin edessä. Hän osasi välittää tämän hengellisen valppauden tilan kuulijoilleen, eikä kukaan pystynyt kuuntelemaan häntä sydämensä murtumatta. Hänen saarnojensa jälkeen monet kauhistuivat tuomion odotusta ja hyläten siihenastisen elämäntapansa päättivät elää vain taivasta varten.

Koko piispuutensa ajan Hilarion taisteli yhdessä ystävänsä Germanus Auxerrelaisen kanssa harhaoppisia, varsinkin pelagiolaisia vastaan. Hän johti kirkollishallitusta, palautti kirkkokurin, perusti Lérinsin perinteen mukaisia kirkkoja ja luostareita ja levitti rauhaa ja rakkautta koko Etelä-Galliaan.

Antaumuksellisen työnsä ja kieltäymystensä uuvuttamana pyhä Hilarion, Arlesin piispa, sairastui 48 vuoden iässä ja valittuaan seuraajansa antoi sielunsa Jumalan käsiin 5. toukokuuta vuonna 449. Hautajaisissa olivat mukana myös Arlesin juutalaiset, sillä hekin halusivat kunnioittaa Hilarionia. Kerrotaan, että psalmeja laulettiin hautajaisissa hepreaksi, sillä ainoastaan juutalaiset pystyivät laulamaan kristittyjen ollessa surun murtamia.

Pyhä Euthymios Ihmeidentekijä, Madytoksen piispa, syntyi 900-luvun alussa Epibataksessa Traakiassa Propontiksen (Marmarameren) rantamilla. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja varakkaita maanviljelijöitä, mutta hänen isänsä kuoli hänen ollessaan vielä lapsi. Silloin hänen äitinsä vei hänet Konstantinopoliin luostariin, jossa hän kilvoitteli kolmekymmentä vuotta. Hänen esikuvinaan olivat varhaiset pyhät askeetit.

Euthymios kaipasi kuitenkin erakkoelämää, täydellistä yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän lähti luostarista ja asettui asumaan Konstantinopolin lähistölle, missä hän kilvoitteli yksinään neljä vuotta ollen yhteydessä ainoastaan Jumalan kanssa. Euthymioksen pyhä elämä ei jäänyt huomaamatta Perinthosin piispalta, joka vihki hänet diakoniksi huolimatta hänen vastusteluistaan. Myöhemmin toinen piispa vihki Euthymioksen papiksi, ja saavutettuaan hyveellisyydellään mainetta hänestä tuli lopulta Madytoksen piispa.

Jo Euthymioksen eläessä Jumala salli hänen tehdä monia ihmeitä. Hän paransi niin ihmisten hengellisiä kuin ruumiillisiakin sairauksia ja vapautti heitä demonien riivauksesta. Demonien valtaama kuuromykkä mies parani Euthymioksen toimittaessa liturgiaa erään marttyyrin muistopäivänä. Eräs hyvin pitkälle edennyttä lepraa sairastanut parantui. Elämänsä loppupuolella vuonna 989 Jumalan mies onnistui keräämään ruokavaroja hiippakuntansa asukkaiden pelastamiseksi suuren nälänhädän aikana.

Pyhä piispa Euthymios nukkui rauhassa kuolonuneen 4. toukokuuta vuosien 989 ja 996 välillä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kuolemansa jälkeen, monet sairaat paranivat, ja Jumala antoi hänen pyhien reliikkiensä vuodattaa mirhaa, jota valui hänen hautakammiostaan.

Serpuhovin luostari sai alkunsa vuoden 1360 tienoilla, kun Moskovan metropoliitta Aleksi (12.2.) kuuli keljassa rukoillessaan Jumalanäidin ikonista äänen, joka kehotti häntä perustamaan luostarin Serpuhovin kaupunkiin. Hän kertoi ilmestyksestä keljapalvelijalleen Varlaamille ja antoi tälle tehtäväksi etsiä sopiva paikka. Varlaam oli huolissaan ja hämmentynyt, miten hän kykenisi hoitamaan saamansa vastuullisen tehtävän. Ihmeellinen näky kuitenkin rohkaisi häntä. Siinä hänelle osoitettiin, että luostari tulisi perustaa Oka- ja Narajokien yhtymäkohtaan ja pyhittää Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymiselle. Varlaamista tuli luostarin ensimmäinen igumeni. Hän johti sitä vuoteen 1377, jolloin hän antoi sielunsa Herralle.

Serpuhovin luostarissa on muisteltu myös Varlaamin hengellistä veljeä ja kilvoittelutoveria pyhittäjä Gideonia, joka eli jo tässä elämässä ikuisuus silmiensä edessä.

Pyhästä pappismarttyyri Efraimista ei tiedetty mitään ennen tammikuun 3. päivää 1950. Tuona päivänä nunna Makaria (1911–1999) alkoi raivata muinaisen Neitsyt Marian ilmestyksen luostarin pihapiiriä Nuhteettomien vuorella (Oros Amomon) Ateenan lähistöllä, jonne hän oli hiljattain asettunut. Hän oli saanut sisäisen tiedon, että paikalla täytyi olla pyhäinjäännöksiä. Hän pyysi apunaan ollutta työmiestä kaivamaan tietystä kohdasta ja heti tuli näkyviin pääkallo. Sen jälkeen löytyi koko luuranko.

Samana iltana nunna Makaria kuuli ulkoa askeleita, jotka pysähtyivät kirkon portille. Hän meni katsomaan ja näki askeettisen munkin, jolla oli pienet kirkkaat silmät ja pitkä musta parta. Hänellä oli toisessa kädessään pieni liekki ja toisella hän siunasi. Tämä oli pyhän Efraimin ensimmäinen ilmestys. Seuraavana päivänä nunna Makaria puhdisti luut ja asetteli ne lankun päälle. Yöllä pyhä ilmestyi hänelle unessa ja ilmoitti nimensä olevan Efraim.

Siitä lähtien pyhä on ilmestynyt useita kertoja niin unessa kuin valveillakin sekä paikalle syntyneen luostarin nunnille, joiden igumenia nunna Makaria oli, että luostarissa käyville pyhiinvaeltajille. Ilmestyessään pyhä Efraim on kertonut omasta elämästään tapauksia, jotka ovat yksityiskohtia myöten nivoutuneet aikaisempiin tietoihin. Tällä tavoin on saatu selville hänen elämäkertansa.

Pyhä Efraim syntyi Keski-Kreikassa Trikalan kaupungissa 14.9.1384. Kun hän oli 14-vuotias, hänen äitinsä kehotti häntä lähtemään Trikalasta, joka oli jo turkkilaisten vallassa, Kreikan vielä vapaille alueille. Hän pelkäsi, että turkkilaiset ottaisivat nuoren pojan palvelukseensa tuhoisin seurauksin. Niinpä Efraim meni jo 14-vuotiaana tuolloin kukoistustaan elävään Nuhteettomien vuoren luostariin Ateenan tuntumassa.

Vuonna 1416 turkkilaiset hyökkäsivät myös Attikan maakuntaan ja alkoivat tehdä siellä tuhojaan. Vuonna 1424 Efraim oli eräänä päivänä rukoilemassa luolassa vuorella. Kun hän sitten laskeutui luostariin, hän löysi kauhukseen munkit tapettuina ja luostarin tuhottuna. Tästä lähtien hän siirtyi kokonaan elämään luoliin ja laskeutui raunioituneeseen luostariin vain suurina juhlapäivinä. Turkkilaiset yllättivät hänet ristin ylentämisen juhlana syyskuun 14. päivänä vuonna 1425. He kiduttivat häntä eri tavoin yli kahdeksan kuukautta koettaen saada hänet paljastamaan, missä heidän kuvittelemansa luostarin kalleudet olivat. Lopulta he toukokuun 5. päivänä 1426 ripustivat hänet pää alaspäin silkkiäispuuhun nauliten hänen jalkansa ja päänsä kiinni puunrunkoon. Hänen kuoltuaan he heittivät ruumiin tuleen.

Vuoden 1965 jälkeen pyhä alkoi ilmestyä entistä tiuhemmin eri ihmisille osoittaen näin olevansa elävä Jumalassa. Hän on näyttäytynyt munkin puvussa askeettina, jolla on kalpeat kapeat kasvot, tai jumalanpalveluspuvussa esittäytyen sanomalla: ”Minun nimeni on Efraim.” Hän on parantanut ihmisiä parantumattomista taudeista, vahvistanut uskossa, pelastanut tulipaloista ja muista vaaroista, lohduttanut surevia ja ahdistuksessa olevia näyttäen heille omat kärsimyksensä, jotka hän kesti rakkaudesta Kristukseen.

Vuonna 1982 pyhä Efraim ilmestyi eräälle uskovalle yhdessä Mytilenen pyhän Rafaelin (9.4.) kanssa, joka hänkin on tullut tunnetuksi vasta viime aikoina vuosisatoja marttyyrikuolemansa jälkeen samaan tapaan kuin pyhä Efraim. Näyttää siltä, että tänäkin päivänä Herra tahtoo osoittaa suopeutensa pyhiään kohtaan vuodattamalla armoaan heidän välityksellään kirkon rakennukseksi ja uskovien lohdutukseksi. Kreikan kirkko teki vuonna 2011 ekumeeniselle patriarkaatille anomuksen pyhän Efraimin virallisesta kanonisoimisesta, ja patriarkaatti hyväksyi sen.

Pyhittäjä Adrian Monzalainen syntyi Venäjällä 1500-luvulla ja rakasti nuoruudestaan asti enkelielämää. Hän oli kotoisin Kostromasta ja oli maallikkonimeltään Amos. Hänen vanhempansa halusivat hänen menevän naimisiin, mutta maallinen elämä ei kiinnostanut Amosta. Pian hän sairastui ja näki unessa yksinäisen kirkon, joka sijaitsi kahden joen välissä. Samalla hän kuuli äänen sanovan: ”Täällä on paikkasi.”

Näyn jälkeen hän heti parannuttuaan lähti kotoaan ja meni Tolgan luostariin lähellä Jaroslavlia. Vanhemmat löysivät hänet ja toivat kotiin, mutta pian Amos lähti uudelleen ja vihkiytyi munkiksi Pyhittäjä Gennadin luostarissa, joka sijaitsi Kostroman hiippakunnassa. Uudeksi nimekseen hän sai Adrian. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi pohjoiseen etsimään unessa näkemäänsä kirkkoa. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Vapahtajan luostarissa Kubenskinjärvellä ja sitten Obnoran luostarissa.

Obnoran luostarissa munkkivanhus Pafnuti mieltyi Adrianiin ja heidän välilleen syntyi hengellinen ystävyys. Eräänä iltana Pafnuti sai unessa tuntemattomalta munkilta kehotuksen lähettää Adrian itään 50 kilometrin päähän. Adrian lähti matkaan ja löysi unessa näkemänsä aution kirkon. Yhdessä Pafnutin kanssa he päättivät siirtyä kirkon lähistölle. Pafnuti kuitenkin kutsuttiin odottamatta Moskovaan ja nimitettiin Tšudovin luostarin arkkimandriitaksi (1595). Näin Adrian jatkoi kilvoittelua kirkon lähellä kolmen muun munkin kanssa. Kun tulvavedet uhkasivat kirkkoa, Adrian siirrätti sen Monzajoen varrelle parinkymmenen kilometrin päähän Kostromasta. Paikan osoitti hänelle ilmestynyt tuntematon munkki.

Adrianin ympärille muodostui luostariyhteisö, joka sai elantonsa maanviljelyksestä. Luostariin tuli myös pyhittäjä Ferapont (12.12.), jonka esimerkkiä ja hengellisiä ohjeita Adrian pyrki seuraamaan.[1] Ferapontin kehotuksesta Adrian täytti luostarin viljavarastot hyvissä ajoin ennen katovuotta 1601, jolloin ihmisiä kuoli nälkään tuhansittain. Nälänhädän aikana Adrian auttoi auliisti kaikkia köyhiä. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen perustamassaan luostarissa toukokuun 5. päivänä vuonna 1619.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Pyhittäjä Ferapontin elämäkerran mukaan hän oli se tuntematon munkki, joka ilmestyi Pafnutille ja Adrianille antaen Monzajoen luostariin liittyviä ohjeita (ks. Synaksarion. Joulukuu,  173−175).