10.4.2019

Sävelmä
5. säv.
Paasto
Paastopäivä

m. Terentius ja hänen kanssakilvoittelijansa Pohjois-Afrikassa (+ 200-l.)

um. Gregorios, Konstantinopolin patriarkka (+ 1821)

Parimia

VI: Jes. 58:1–11

Eht:
1. Moos. 43:26–31b, 45:1–16
Sananl. 21:23–22:4

Jes. 58:1–11

1 Huuda kurkun täydeltä, älä arkaile, anna äänesi kaikua kuin pasuuna! Kerro kansalleni sen rikokset, Jaakobin suvulle sen synnit. 2 Minua he ovat etsivinään päivästä päivään ja kyselevät tietoa minun teistäni niin kuin kansa, joka noudattaa vanhurskautta eikä ole hylännyt Jumalansa säätämää oikeutta. He pyytävät minulta oikeudenmukaisia tuomioita, he pyytävät Jumalaa puolelleen ja sanovat: 3 "Miksi sinä et huomaa, kuinka me paastoamme? Etkö näe, kuinka me kuritamme itseämme?" Näen kyllä! Paastopäivänäkin te ajatte omia etujanne, te ahdistatte niitä, jotka raatavat puolestanne. 4 Riitaa ja katkeruutta teidän paastonne tuottaa, raakoja nyrkiniskuja. Te ette enää pidä sellaista paastoa, joka kantaa rukoukset taivaisiin. 5 Tuollaistako paastoa minä teiltä odotan, tuollaista itsenne kurittamisen päivää? Sitäkö, että te riiputatte päätänne kuin rannan ruoko, pukeudutte säkkivaatteeseen, makaatte maan tomussa, sitäkö te kutsutte paastoksi, Herran mielen mukaiseksi päiväksi? 6 Toisenlaista paastoa minä odotan: että vapautat syyttömät kahleista, irrotat ikeen hihnat ja vapautat sorretut, että murskaat kaikki ikeet, 7 murrat leipää nälkäiselle, avaat kotisi kodittomalle, vaatetat alastoman, kun hänet näet, etkä karttele apua tarvitsevaa veljeäsi. 8 Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen. Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi. 9 Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä, kun huudat apua, hän sanoo: "Tässä minä olen." Jos hävität sorron ikeen keskuudestasi ja lopetat sormella osoittelun ja pahat puheet, 10 jos annat nälkäiselle omastasi ja ravitset sen, joka kärsii puutetta, niin sinun pimeyteesi koittaa valo ja yön varjo muuttuu keskipäivän kirkkaudeksi. 11 Ja Herra on alati ohjaava sinua. Aavikon paahteessakin hän elvyttää voimasi ja vahvistaa jäsenesi. Sinä olet kuin vehmas puutarha, kuin lähde, jonka vesi ei ehdy.

1. Moos. 43:26–31, 45:1–16

26 Kun Joosef tuli taloon, hänen veljensä veivät hänelle lahjat ja lankesivat maahan hänen eteensä. 27 Joosef tervehti heitä ja kysyi: "Mitä kuuluu vanhalle isällenne, josta kerroitte minulle? Elääkö hän vielä?" 28 He vastasivat: "Isällemme, sinun palvelijallesi, kuuluu hyvää. Hän on edelleenkin elossa." Ja he polvistuivat ja heittäytyivät kasvoilleen. 29 Kun Joosef huomasi Benjaminin, oman äitinsä pojan, hän kysyi: "Tämäkö on nuorin veljenne, josta minulle puhuitte?" Ja hän sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, poika!" 30 Sitten Joosef poistui kiireesti, sillä nähdessään veljensä Benjaminin hän liikuttui niin, että hänen oli vaikea pidättää itkuaan. Hän meni sisähuoneeseen ja itki siellä. 31 Pestyään kasvonsa hän tuli takaisin, pakottautui rauhalliseksi ja sanoi: "Tuokaa ruoka sisään." 45:1 Nyt Joosef ei enää jaksanut hillitä itseään. Koska paikalla oli paljon palvelusväkeä, hän huusi: "Pois täältä kaikki!" Niinpä ketään vierasta ei ollut läsnä, kun Joosef kertoi veljilleen, kuka hän oli. 2 Hän puhkesi itkemään niin suureen ääneen, että egyptiläiset faraon hovia myöten kuulivat sen. 3 Joosef sanoi veljilleen: "Minä olen Joosef. Vieläkö isäni elää?" Mutta hänen veljensä eivät tyrmistykseltään kyenneet vastaamaan hänelle mitään. 4 Joosef sanoi veljilleen: "Tulkaa tänne minun luokseni." He astuivat lähemmäksi, ja hän sanoi: "Minä olen Joosef, teidän veljenne, jonka te myitte Egyptiin. 5 Mutta älkää olko murheissanne älkääkä syyttäkö itseänne siitä, että olette myyneet minut tänne, sillä Jumala lähetti minut teidän edellänne pelastamaan ihmishenkiä. 6 Nälkä on nyt jo kaksi vuotta vallinnut kaikkialla, ja edessä on vielä viisi vuotta, joina ei kynnetä peltoa eikä korjata satoa. 7 Mutta Jumala lähetti minut teidän edellän- ne, jotta te jäisitte eloon ja teidän sukunne säi- lyisi maan päällä ja monet pelastuisivat. 8 Te ette siis lähettäneet minua tänne, vaan Jumala, ja hän asetti minut faraon neuvonantajaksi, koko hänen valtakuntansa herraksi ja Egyptin maan valtiaaksi. 9 "Menkää nyt kiireesti isäni luo ja sanokaa hänelle: 'Näin sanoo poikasi Joosef: Jumala on asettanut minut koko Egyptin herraksi. Tule viipymättä tänne minun luokseni, 10 niin saatte asua minun lähelläni Gosenin maakunnassa, sinä, poikasi ja heidän lapsensa. Te saatte tuoda tänne lampaanne, vuohenne, nautakarjanne ja kaiken muun teille kuuluvan. 11 Minä huolehdin sinun elatuksestasi, niin ettet sinä eikä sinun perheesi tai kukaan muukaan väestäsi jää puutteeseen, sillä nälkävuosia on vielä viisi jäljellä.' 12 Näettehän omin silmin, ja veljeni Benjamin näkee, että minä itse puhun teille. 13 Kertokaa vielä isälleni, miten korkeassa asemassa minä olen Egyptissä ja mitä kaikkea olette nähneet, ja tuokaa isä kiireesti tänne." 14 Sitten Joosef lankesi veljensä Benjaminin kaulaan ja puhkesi itkuun, ja myös Benjamin syleili häntä ja itki. 15 Ja Joosef suuteli ja syleili itkien kaikkia veljiään. Sen jälkeen hänen veljensä puhelivat pitkään hänen kanssaan. 16 Kun tieto Joosefin veljien saapumisesta tuli faraon hoviin, se oli mieleen faraolle ja hänen hovimiehilleen.

Sananl. 21:23–22:4

23 Joka suutaan ja kieltään varoo, varjelee itsensä ahdingoilta. 24 Rehentelijä saa herjaajan nimen, hänen röyhkeydellään ei ole mittaa eikä määrää. 25 Omiin mielitekoihinsa laiska kuolee, kun kädet kieltäytyvät työnteosta. 26 Ahne on aina ottamassa, vanhurskas antaa, ei kitsastele. 27 Jumalattoman uhrilahja on iljettävä, vielä iljettävämpi, jos hän hautoo pahaa. 28 Väärän todistajan käy huonosti, tarkkaa todistajaa kuunnellaan aina. 29 Jumalaton katsoo uhmakkaasti, vilpitön kulkee vakaasti tietään. 30 Ei auta viisaus Herran edessä, ei ymmärrys, ei ihmisen harkinta. 31 Itse valjastat hevosesi taisteluun, mutta voitto on Herran kädessä. 22:1 Hyvä maine on rikkautta arvokkaampi, suosio parempi kuin kulta ja hopea. 2 Pane rikas ja köyhä vieretysten: kumpaisenkin on Herra luonut. 3 Kun onnettomuus uhkaa, viisas väistää, tyhmä kulkee kohti ja saa kolhut. 4 Nöyryyden ja Herran pelon palkka on elämä, vauraus ja kunnia.

Päivän synaksario

Vanha testamentti paljastaa hyvin vähän yksityiskohtia vanhurskaan naisprofeetta Huldan elämästä. Vanhurskas profeetta Hulda eli Juudan kuningas Josian aikana (640–609 eKr.). Huldan lisäksi Vanhan liiton ajalta tunnetaan muitakin naisia, joita kutsuttiin naisprofeetoiksi. Näitä olivat Aaronin sisar Mirjam, Debora sekä profeetta Jesajan vaimo.[1]

Hulda oli naimisissa. Hänen aviomiehensä Sallum työskenteli Jerusalemin temppelissä pyhien vaatteiden vartijana. Huldan appi oli nimeltään Tokhat, jonka isän nimeksi mainitaan Hasran. Hulda ja Sallum asuivat Jerusalemin uudessa kaupunginosassa.[2]

Huldan elinaikana Juudan kuningas Josia toteutti valtakunnassa uskonnollisen reformin. Josia pyrki palauttamaan oikean ja todellisen Jumalan palveluksen. Kuningas tuhosi valtakunnan alueella kaikki epäjumalanpalveluspaikat. Saatuaan koko maan puhtaaksi Josia käänsi huomionsa Jerusalemin temppeliin, jota alettiin korjata. Korjausten aikana temppelistä löydettiin Lain kirja (2. Aik. 34:3–14).

Kun Kuningas Josia sai kuulla, mitä kirjaan oli kirjoitettu, hän repäisi surussaan vaatteensa. Hän pyysi miehiään menemään kysymään neuvoa Herralta. “Kysykää sitä niin minun kuin kansani puolesta, kysykää koko Juudan tähden”, kuningas sanoi. “Herra on varmasti pahoin vihastunut meihin. Isämme ovat herättäneet hänen vihansa, kun eivät ole kuulleet tämän kirjan sanoja eivätkä ole eläneet kaikkien niiden käskyjen mukaisesti, jotka siihen on meitä varten kirjoitettu”, hän jatkoi (2. Kun. 22:3–13).

Kuninkaan miehet menivät profeetta Huldan luo ja esittivät tälle asiansa. Kuninkaan toimista kirjoittaneen pyhän Hieronymuksen (15.6.) mukaan ihmisten ei tulisi ihmetellä sitä, että Juudan kuningas kysyi neuvoa Sallumin vaimolta, kun vankeus ja Jumalan viha uhkasivat Jerusalemia. Pyhä Hieronymus totesi tästä, että pyhien kirjoitusten lakina on ylistää naisia silloin kun pyhät miehet epäonnistuvat.[3]

Hulda vastasi Josian lähettiläille Jumalan toteuttavan kaikki ne kiroukset, jotka olivat mainittuina Lain kirjassa. Profeetta ilmoitti Jumalan sanaksi seuraavan: “Minun vihani tulvii tämän paikan ylle, eikä se ehdy.” Näiden tuomiosanojen jälkeen Hulda kuitenkin lisäsi, että Jumala armahtaisi Josiaa tämän nöyryyden vuoksi.

Jumalan suuna toiminut Hulda antoi kuninkaalle seuraavanlaisen viestin: “Näin sanoo Herra, Israelin Jumala: Olet nyt kuullut sanani, ja ne ovat tehneet sydämesi levottomaksi. Sinä nöyrryit Jumalan edessä, kun kuulit, mitä olen sanonut tästä paikasta ja sen asukkaista. Sinä nöyrryit, sinä repäisit vaatteesi ja itkit edessäni, ja siksi minä kuulen sinua, sanoo Herra. Minä korjaan sinut isiesi luo, ja sinä pääset rauhassa hautaasi. Silmäsi eivät joudu näkemään sitä onnettomuutta, johon minä tämän paikan ja sen asukkaat saatan.”[4]

Profeetta Huldan sanat toteutuivat. Josian elinaikana Israelin asukkaat pysyivät uskollisina Herralle. Vasta Josian kuoleman jälkeen Israelia alkoi kohdata onnettomuus toisensa jälkeen. Nämä onnettomuudet johtivat lopulta Jerusalemin tuhoon ja siihen, että kansa joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin (609–587 eKr.). Profeetta Huldan loppuelämästä ei ole säilynyt tietoja.


[1] 2. Moos. 15:20, Tuom. 4:4, Jes. 8:3–4.

[2] 2. Aik. 34:22, 2. Kun. 22:14.

[3] Hieronymus, Contra Jovianum, 1:25.

[4] Vrt. 2. Aik. 34:23–28 ja 2. Kun 22:15–20.

Terentius ja hänen seuralaisensa kärsivät marttyyrikuoleman Deciuksen (249–251) vainoissa Afrikassa. Heidän tuomarinaan toimi maaherra Furtunatianus. Terentius kumppaneineen oli joutunut näkemään, kuinka monet kristityt vainoja säikähtäen olivat luopuneet uskostaan ja uhranneet epäjumalille. Niinpä he tekivät yhteisen päätöksen, että he vastustavat epäjumalien palvontaan pakottavia viranomaisia kaikilla sielunsa ja ruumiinsa voimilla. He muistuttivat toisiaan Kristuksen sanoista: “Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.” (Matt.10:28.) Kun nämä neljäkymmentä miestä vietiin maaherran eteen, he julistivat hänelle Kristuksen voimaa ja pilkkasivat epäjumalien heikkoutta. Hän käski heittää heidät vankilaan.

Sen jälkeen maaherra Furtunatianus kutsui eteensä joitakin päiviä aikaisemmin marttyyrikuoleman kärsineen Zenonin kristityt toverit Aleksanterin ja Teodoroksen, jotka hän oli jo aikaisemmin tuominnut. Hän kehotti heitä vielä kerran kieltämään uskonsa Kristukseen ja kumartamaan epäjumalia. Kun he jo saamastaan kurituksesta huolimatta edelleen vastustivat maaherraa, hän käski ruoskia heitä piikkipuun oksilla ja häränjänteillä. Kun ensimmäiset ruoskijat väsyivät, maaherra vaihtoi heidät toisiin. Marttyyrien selkää tökittiin tulikuumilla vartailla ja heidän haavoihinsa hierottiin suolattua etikkaa. Kun pyhät kaatoivat rukoustensa voimalla epäjumalien patsaat, keisari huolestui kovasti ja tajusi, ettei heitä voinut saada luopumaan Kristuksesta. Niin hän antoi käskyn, että heidät piti mestata.

Zenonin ystävien kärsittyä marttyyrikuoleman opettajansa esikuvan mukaan maaherra kutsui uudestaan eteensä Terentiuksen ja hänen kilvoittelutoverinsa. He tunnustivat rohkeasti Kristusta, ja heidät palautettiin vankilaan. Siellä heidän kaulaansa pantiin kahleet, ja myös heidän kätensä ja jalkansa kahlittiin. Heidän alleen levitettiin piikkimatto. He joutuivat kärsimään tätä julmaa kidutusta päiväkausia. Maaherra oli vieläpä kieltänyt antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa. Jumala lähetti kuitenkin marttyyreille apunsa: pyhät enkelit tulivat vankilaan ja päästivät heidät irti kahleistaan. He toivat tullessaan myös taivaallista ruokaa. Näin vahvistuneina vangit vietiin taas maaherran eteen. Tälle ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin suoda heille marttyyriseppele antamalla käsky mestata heidät.

Pappi Jaakob sekä diakonit Azadan[1] ja Abdisho[2] elivät Persiassa 300-luvulla. Pappi Jaakob oli kotoisin Fargathan kylästä ja diakoni Azadan puolestaan Vithneren kylästä. Abdishon kotikylää ei tunneta.

Rooman valtakunnassa kristityt saivat elää rauhassa vainojen päätyttyä vuonna 313. Persiassa seuraavat vuosikymmenet olivat kuitenkin marttyyriuden aikaa. Persian kuningas Šapur II (309–379) aloitti kristittyjen vainot 320-luvulla. Myös Jaakob, Azadan ja Abdisho joutuivat vainojen kohteeksi. He olivat pyhien marttyyrien piispa Akepsimaksen, pappi Joosefin sekä diakoni Aitalaksen (3.11.) tovereita.

Jaakobia, Azadania ja Abdishoa pidettiin vankilassa seitsemän kuukautta. Tämän jälkeen heidät vietiin persialaispappi Kurkašidin (Argogišer) eteen. Jaakobia, Azadania ja Abdishoa alettiin kiduttaa erittäin julmilla tavoilla. Kidutuksen aikana heidät hakattiin aivan mustelmille ja heidän sieraimiinsa kaadettiin viinietikan ja sinapin sekoitetta. Lopuksi heidät riisuttiin, sidottiin hirsipuuhun ja jätettiin roikkumaan kylmän yöilman armoille.

Aamun koitettua Jaakob, Azadan ja Abdisho otettiin alas hirsipuusta. Kärsimyksistään huolimatta he edelleen kieltäytyivät uhraamasta persialaisten palvomille auringolle ja tulelle. Tämän vuoksi heidät päätettiin surmata. Pyhät marttyyrit mestattiin miekalla. Marttyyrien kuoleman jälkeen pyöveli meni pesemään verisen miekkansa lähteessä. Kun hän kasteli miekan vedessä, lähde alkoi kuplia ja sen jälkeen siitä alkoi suihkuta verta veden sijasta. Tätä jatkui kuukauden ajan. Lopulta lähde kuivui kokonaan.


[1] Persialainen nimi, josta käytetään usein lyhennettyä muoto Aza; kreikkalainen muoto on Azadanes.

[2] Nimi on syyriaa ja merkitsee “Jeesuksen palvelija”.

Varhaiskeskiajalla tanskalaiset tekivät usein hyökkäyksiä anglosaksista Englantia vastaan. Vuoden 870 tienoilla he nousivat Thamesjokea pitkin aina Chertseyn luostariin asti. Siellä tanskalaiset tekivät suurta tuhoa. He surmasivat luostarinjohtaja Beoccan, Hethor-nimisen papin sekä noin yhdeksänkymmentä muuta munkkia. Pakanalliset tanskalaiset vihasivat kristinuskoa ja olivat siksi erityisen raakoja luostarien asukkaita kohtaan.

Samoihin aikoihin tanskalaiset surmasivat myös luostarin johtajan Heddan sekä tämän alaisuudessa olleet kahdeksankymmentäneljä munkkia, jotka asuivat Medeshamstedessa (nyk. Peterborough) sijaitsevassa luostarissa. Samanlaisen kohtalon tanskalaisten käsissä kokivat Bardneyn, Elyn ja Croylandin luostariyhteisöt. Marttyyrikruunun sai myös kolme erakkoa, jotka tanskalaiset tappoivat samana vuonna. Kaiken kaikkiaan surmattuja kilvoittelijoita oli sadoittain.

Pyhä Fulbert syntyi Italiassa 900-luvun puolivälin jälkeen. Vartuttuaan hän meni Rheimsiin opiskelemaan. Fulbertin opinnot etenivät hyvin ja hän tuli pian tunnetuksi oppineisuudestaan. Fulbertin matematiikan ja filosofian opettaja Gerbert d’Aurillac (n. 946–1003) arvosti oppilaansa taitoja suuresti. Kun Gerbert valittiin Rooman paaviksi vuonna 999, hän halusi Fulbertin työskentelemään rinnalleen Roomaan. Paavina Gerbert otti nimekseen Sylvester II.

Neljän vuoden kuluttua paavi Sylvester II kuoli, ja Fulbert palasi Ranskaan. Siellä hänet vihittiin pappeuden eri asteisiin ja asetettiin Chartresin katedraalikoulujen johtajaksi. Fulbertin aikana näiden koulujen maine kasvoi, ja Chartresista tuli Ranskan arvostetuin koulutuskeskus. Katedraalikouluihin saapui oppilaita jopa ulkomailta – Italiasta, Saksasta ja Englannista.

Vuonna 1007 Fulbert valittiin Chartresin piispaksi. Hänestä tuli vaikutusvaltainen henkilö, ja monet tukeutuivat hänen viisauteensa. Ranskan hengelliset ja maalliset johtajat kääntyivät hänen puoleensa saadakseen ohjausta erilaisissa asioissa. Fulbert itse kuitenkin koki olevansa arvoton korkeaan asemaansa. “Minä olen hyvin suuren kirkon hyvin pieni piispa”, hän tapasi sanoa.

Pian Fulbertin piispaksi valinnan jälkeen Chartresin katedraali paloi. Fulbert käynnisti heti uuden kirkon rakennustyöt. Vaikutusvaltaiset ihmiset, joiden joukossa oli myös ulkomaalaisia hallitsijoita, lahjoittivat rahaa tähän hankkeeseen. Piispuutensa aikana Fulbert kirjoitti myös useita hymnejä Jumalansynnyttäjälle, jota hän kunnioitti suuresti. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt muun muassa 27 hymniä, liturgisia tekstejä ja yhdeksän opetuspuhetta, joista viisi käsittelee Jumalanäitiä, sekä 140 kirjettä, joissa käsitellään muun muassa jumalanpalveluselämää ja kirkon käytännön ongelmia. Hän opetti myös pyhästä Kolminaisuudesta, Kristuksen ihmiseksitulosta ja pyhästä eukaristiasta. Pyhä Fulbert toimi Chartresin piispana lähes kahdenkymmenenkahden vuoden ajan. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1029.

1300-luvulla kuningas Bagrat V:n (1360–1394) hallitessa Georgiaa mongolivalloittaja Timur Lenk hyökkäsi maahan seitsemän kertaa. Hänen sotajoukkonsa saivat aikaan hirvittävää tuhoa Gerogiassa ja Armeniassa. Ne ryöstelivät vuosisatojen takaisia aarteita ja tuhosivat vanhoja kirkkoja ja luostareita kirjastoineen aiheuttaen korvaamatonta vahinkoa.

Kartlissa (Keski-Georgiassa) Timurin joukot vangitsivat kuningas Bagratin ja koko hovin ja lähettivät heidät Karabahiin. Timur yritti saada kuninkaan luopumaan kristinuskosta luvaten siinä tapauksessa palauttaa tämän valtaistuimelle ja vapauttaa muut georgialaiset vangit.

Alussa kuningas Bagrat oli taipumaton, mutta vähitellen oman voimattomuuden tunne ja ero omaisista saivat hänet horjumaan. Hän päätti tunnustaa islamin vihollisen edessä, mutta pysyä sydämessään kristittynä.

Timur oli tyytyväinen kuninkaan ratkaisuun kääntyä islamiin ja salli hänen palata valtaistuimelleen Kartliin. Timur myös lähetti suuren sotajoukon viimeistelemään Georgian kansan pakkokäännytyksen islamiin. Joukkojen lähestyessä Khunanin kylää Kaakkois-Georgiassa Bagrat kuitenkin ilmoitti salaa pojalleen Giorgille kaiken, mitä oli tapahtunut, ja pyysi häntä lähettämään oman armeijansa surmaamaan maahantunkeutujat.

Uutinen Bagratin petoksesta ja omien joukkojen tuhosta saivat Timur Lenkin raivoihinsa. Hän vaati välitöntä kostoa. Hänen käskystään uusi sotajoukko lähti hyökkäykseen tuhoten kaiken tielleen sattuvan. Kyliä ja kaupunkeja polttaen ja kirkkoja tuhoten se eteni Kvabtahevin nunnaluostariin, jonka suojiin oli kokoontunut myös munkkeja ja maallikkoja. Hyökkääjät mursivat luostarin portin ja syöksyivät sisään. He ryöstivät ja anastivat kaikki aarteet. Nuoret ja vahvat otettiin vangeiksi ja vietiin pois. Vanhat ja heikot telotettiin. Barbaarisotilaat pilkkasivat pappeja ja munkkeja ruoskien heitä suitsutusastioiden ketjuilla ja hyppien ja tanssien heidän ympärillään. Vuodattamastaan verestä juopuneina he vaativat vielä elossa olevia kieltämään Kristuksen. Muussa tapauksessa heidät teljettäisiin kirkkoon ja poltettaisiin elävältä. Nämä vaihtoehdot kuultuaan kristityt huusivat: “Polttakaa vain ruumiimme – taivaan valtakunnassa sielumme tulevat palamaan jumalallisella liekillä aurinkoa kirkkaampina!” Nöyryydessään he kuitenkin pyysivät, ettei heidän marttyyrikilvoituksestaan tehtäisi näytöstä: “Pyydämme, ettette tekisi tätä syntiä ihmisten ja enkelten silmien edessä. Herra yksin tietää vilpittömyytemme ja lohduttaa meitä koettelemuksissamme.”

Kristityt ajettiin kuin karjalauma kirkkoon, jossa he kohottivat viimeisen rukouksensa Herralle: “Minä saan tulla sinun temppeliisi suuren hyvyytesi tähden. Minä saan kumartaa pyhäkköösi päin, osoittaa sinulle kunnioitusta. Herra, johdata minua tahtosi tietä, tasoita minulle polku vihamiesteni nähden!” (Ps. 5:8–9).

Teloittajat työnsivät lisää puuta palavaan kirkkoon, kunnes sitä ympäröivät liekit kohosivat korkeuksiin ja palavan puun räiske kaikui vuoristossa. Tulen saartamina ja psalmeja laulaen autuaat marttyyrit antoivat henkensä Herralle. Kvabtahevin luostarin joukkomurha tapahtui vuonna 1386. Marttyyrien hiiltyneiden ruumiiden jättämät jäljet ovat yhä nähtävissä kirkon lattiassa.

Igumenia Anastasia Uglitšilainen surmattiin yhdessä luostarinsa 34 nunnan kanssa sekasorron aikana vuonna 1609, kun vallantavoittelija vale-Dimitri II:ta tukevat puolalaiset joukot mellastivat Venäjällä. Venäjän Ulkomaalaiskirkko viettää marttyyrien muistoa huhtikuun 10. päivänä ja Venäjän kirkko toukokuun 23. päivänä, jolloin vietetään Rostovin ja Jaroslavlin alueen pyhien yhteistä juhlaa.

Itäisen Georgian autiolla seudulla oli aikoinaan kaksitoista luostaria, joissa kilvoitteli vuosisatojen mittaan lukemattomia pyhiä. Luostareiden perustajaisiä olivat David Garedjilainen ja kaksitoista muuta syyrialaista munkkia, jotka olivat tulleet alueelle 500-luvulla. Isähahmonsa mukaan aluetta alettiin kutsua nimellä Davit-Garedj.[1] Yli tuhat vuotta sen luostarit säteilivät hengellistä valoa ympäristöalueilleen.

Vuonna 1615 Persian šaahi Abas I hyökkäsi Georgiaan. Hänen joukkonsa tuhosivat maan ja surmasivat kristittyjä georgialaisia joukoittain. Pääsiäisyönä šaahi oli metsästysretkellä Davit-Garedjin erämaassa. Silloin šaahi metsästysseurueineen näki suuren määrän liikkuvia valoja. Kaikki munkit kahdestatoista luostarista kulkivat erämaassa tuohukset käsissään saatossa kohti Kristuksen ylösnousemukselle pyhitettyä kirkkoa.

Šaahi kysyi ihmeissään, mitä oli tekeillä. Kuullessaan valojen kantajien olevan luostariväkeä hän hämmästyi. “Eikö koko Georgia ole jo miekan alla!” Abas puuskahti. Hän lähetti heti sotilailleen määräyksen mennä surmaamaan kaikki munkit.

Tällä aikaa munkit olivat jo ehtineet Ylösnousemuksen kirkkoon. Heidän joukossaan oli luostarinjohtaja nimeltään Arsenios. Kirkossa hänelle ilmestyi Jumalan enkeli, joka ilmoitti lähestyvästä kuolemasta. Arsenios kertoi tiedon munkeille. Kaikki osallistuivat pyhään ehtoolliseen ja valmistautuivat kohtaamaan maallisen elämänsä lopun.

Pian tämän jälkeen persialaisjoukot saapuivat. Arsenios meni heitä vastaan. Hänet surmattiin heti. Tämän murhatyön jälkeen persialaiset tappoivat kaikki munkit. Yhteensä pyhiä marttyyreja kerrotaan olleen kuusituhatta. Samalla poltettiin luostarin kirjasto ja taideaarteet, ja suuri määrä ainutlaatuisia dokumentteja katosi iäksi.

Munkkien kuolema lopetti kahdentoista luostarin toiminnan. Samalla myös Georgian hengellisen kulttuurin kehto tuhottiin. Näin päättyi Georgian hengellisen kulttuurin sydämenä tunnetun Davit-Garedjin erämaan luostareiden yli tuhatvuotinen historia. Vain osa luostareista jälleenrakennettiin 1600-luvun lopulla. Kahetian kuningas Artšil II (1647–1713) kokosi marttyyrien luut ja sijoitti ne rakennuttamaansa Davit-Garedijn luostarin kirkkoon. Tähän päivään asti pyhäinjäännökset ovat vuodattaneet mirhaa ja parantaneet kaikenlaisia sairauksia. Georgian kirkko viettää pyhittäjämarttyyrien muistoa siirtyvänä juhlana, kirkkaan viikon tiistaina.

Georgian jouduttua osaksi Neuvostoliittoa luostari suljettiin. Afganistanin sodan aikoihin alue oli neuvostoarmeijan harjoituspaikkana ja luostarit kärsivät vahinkoa. Neuvostoliiton viimeisinä vuosina luostarien puolesta pidettiin Georgiassa laajoja mielenosoituksia ja mentiin jopa nälkälakkoon, kunnes armeija luopui alueesta ja se palautettiin kirkolle. Luostaritoiminta saatiin käynnistettyä, mutta vuonna 1996 Georgian oma armeija alkoi harjoitella alueella. Jälleen nousi kansanliike, ja armeija joutui väistymään. Nykyään kahdestatoista luostarista kolme on jälleen toiminnassa. Osa luostarialueesta on Azerbaidžanin puolella, mikä on aiheuttanut jännitteitä maiden välille.

 

[1] Armenian ja georgian kielissä nimi Daavid on muodossa Davit. Alue on parikymmentä kilometriä Tifliksestä.

Pyhä Demos eli 1700-luvulla. Hän syntyi pienessä kylässä nimeltä Utzun Kiopru. Kylä sijaitsi Hadrianopoliksen (nyk. Edirne Turkissa) esikaupunkialueella. Demos oli ammatiltaan kalastaja. Vuonna 1762 hän muutti työn perässä Smyrnaan.

Smyrnassa Demos sai työpaikan turkkilaisen omistamassa kalankasvattomossa. Työ kuitenkin tuotti Demokselle kuitenkin tappiota, sillä turkkilainen omistaja kieltäytyi maksamasta ortodoksikristityille kunnollista palkkaa. Niinpä vuoden työskentelyn jälkeen Demos oli jopa velkaantunut turkkilaiselle johtajalle.

Pian turkkilainen johtaja myi kalankasvattamonsa eräälle toiselle muslimille. Omistajan vaihduttua Demos päätti, ettei menisi takaisin töihin samalle tilalle. Uusi omistaja alkoi kuitenkin painostaa Demosta ja väitti, että Demos oli hänelle velkaa. Demoksen työtoveritkin yrittivät suostutella hänet palaamaan, mutta hän kieltäytyi.

Suuttuneena uusi johtaja alkoi panetella Demosta. Hän väitti Demoksen vannoneen kääntyvänsä islamiin, mutta muuttaneen sitten mielensä. Demos vietiin oikeuden eteen. Häntä ruoskittiin, mutta hän ei suostunut kieltämään Kristusta. Niinpä hänet heitettiin vankilaan. Vankilassa Demoksen luona vieraili useiden uusmarttyyrien hyväntekijä nimeltä Nikolaos, joka oli kotoisin Leroksen saarelta.[1] Nikolaos rohkaisi Demosta ja kehotti tätä pysymään urheana loppuun asti.

Demos raahattiin vankilasta kuulusteltavaksi kolme kertaa. Jokaisella kerralla häntä kidutettiin, mutta hän ei suostunut luopumaan uskostaan Kristukseen. Lopulta pyhä Demos mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuonna 1763.

Smyrnalaiset kristityt ostivat Demoksen ruumiin. He hautasivat marttyyrin kunniallisesti Pyhän Georgioksen kirkkoon. Pyhän Demoksen hautapaikasta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa alkoi tapahtua paranemisihmeitä.


[1] Toisissa lähteissä mainitaan, että Nikolaos oli kotoisin Lesboksen saarelta.

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1745 Peloponnesoksen Dimitsanassa ja sai kasteessa nimen Georgios. Hänen opettajinaan oli kaksi pappismunkkia, joista toinen oli hänen setänsä. Kun hän oli täyttänyt 20 vuotta, hän siirtyi Ateenaan jatkamaan opintojaan vielä kahdeksi vuodeksi arvostetun opettajan Demetrios Vodaksen johdolla.

Ateenasta Georgios siirtyi setänsä pappismunkki Meletioksen luo Smyrnaan. Hän auttoi setäänsä ja opiskeli samalla Smyrnan kuuluisassa Evankelisessa koulussa.[1] Sen jälkeen hän meni Strofadeksen saarella sijaitsevaan luostariin ja sai munkiksi vihkimyksessä nimekseen Gregorios. Sieltä hän siirtyi Patmokselle, jossa hän täydensi opintojaan kuuluisan opettaja Daniel Kerameoksen johdolla.

Kun Gregorios oli päättänyt opintonsa, Smyrnan metropoliitta Prokopios kutsui hänet luokseen, vihki hänet ylidiakonikseen ja pian myös pappismunkiksi. Prokopios valittiin patriarkaksi vuonna 1785. Seuraajakseen Smyrnaan hän valitsi Gregorioksen, joka vihittiin piispaksi Konstantinopolissa saman vuoden lokakuussa ja nimitettiin Smyrnan metropoliitaksi. Gregorios johti toimeliaasti ja viisaasti laumaansa Smyrnassa, joka oli rikas kaupunki ja Vähän-Aasian hellenismin keskus.

Turkkilaisvallan aikana uusien kirkkojen rakentaminen oli kielletty. Gregorios korjautti vanhoja kirkkoja ja rakennutti pienen rapistuneen Pyhän Foteinen kirkon paikalle Smyrnan upean uuden katedraalin. Tämä oli mahdollista, koska asia saatettiin näyttämään siltä, että oli kyse jo olemassa olleen kirkon korjauksesta. Piispoilla oli myös oikeus rakennuttaa rukoushuoneita. Gregorios onnistuikin rakennuttamaan kahteen kristittyjen asuttamaan kylään ensin rukoushuoneet, jotka sitten muutettiin kirkoiksi.

Metropoliitta Gregorios perusti myös kouluja ja huolehti niiden varattomista oppilaista. Hän onnistui vapauttamaan papiston pääveron maksusta, niin että kaikkien pappien puolesta maksettiin vuosittain määrätty summa kaupungin yhteisistä varoista. Kirkon varoista tuettiin köyhiä ja sairaita. Kaiken tämän ansiosta metropoliitta nautti suurta kansansuosiota. Kerran hän kuitenkin oli menettää sen, koska sovitellessaan joidenkin kristittyjen keskinäisiä riitoja hän oli tietämättään asettunut vääryyttä tehneen puolelle. Kun hän ymmärsi asian, hän meni kirkkoon ja puhui siellä ensin yksimielisyyden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen hän tunnusti oman hairahduksensa ja langeten maahan koko kansan edessä pyysi kyynelsilmin anteeksi. Smyrnan metropoliittana Gregorios oli kahtena vuonna Konstantinopolin pyhän synodin jäsen, jolloin hän huolehti Halkin saarella sijaitsevan Pyhän Johanneksen kirkon korjaamisesta.

Kun patriarkka Gerasimos III luopui patriarkan tehtävästä vuonna 1797, pyhä synodi valitsi yksimielisesti Gregorioksen hänen tilalleen. Hänestä tuli patriarkka Gregorios V. Tehtävä ei suinkaan ollut helppo. Kreikan itsenäisyystaisteluja oli alettu jo valmistella. Ensi töikseen uusi patriarkka korjautti patriarkaatin rappeutuneen päärakennuksen korostaen näin ulkonaisestikin patriarkaatin asemaa. Rakennukseen sijoitettiin myös kirjapaino, joka julkaisi hänen valvonnassaan nykykreikaksi paljon hyödyllistä hengellistä kirjallisuutta. Hän perusti kouluja ja kiinnitti huomiota saarnan merkitykseen kansan kasvattajana.

Gregorioksen uskoninto, väsymätön toimeliaisuus, esteiden ja vaarojen halveksunta, luonteen vakaus ja lujuus, askeettinen olemus ja vaatimattomuus saivat aikaan, että kaikki kunnioittivat häntä. Huolenpito kirkon kanonien noudattamisesta ja jumalanpalvelusten huolellisesta ja hartaasta toimittamisesta teki kristittyihin vaikutuksen. Vuonna 1798 hänen onnistui lepyttää sulttaani, jolle Epeiroksen hallitsija Ali Paša oli kannellut Epeiroksen asukkaiden kapinahankkeista. Näin alue säästyi verilöylyltä.

Patriarkka Gregorios vaati piispoja asumaan omissa hiippakunnissaan. Jotkut olivat kuitenkin tottuneet viettämän enimmän aikansa Konstantinopolissa, eikä tämä määräys ja Gregorioksen muissakin asioissa vaatima kanonien tarkka noudattaminen miellyttänyt heitä. He panettelivat häntä sulttaanille, ettei hän ole kykenevä pitämään kristittyä väestöä valtakunnan rauhallisina alamaisina. Sulttaanin epäluulot heräsivät ja jo puolentoista vuoden kuluttua nimityksestä hän erotti Gregorioksen patriarkan tehtävästä ja lähetti maanpakoon. Ensin Gregorios kierteli eri puolilla Kreikkaa, mutta lopulliseksi karkotuspaikaksi hänelle määrättiin Athoksen Pyhä vuori, jossa hän asettui Ivironin luostariin. Hän vietti Athoksella viisi vuotta vieraillen kaikissa luostareissa ja skiitoissa. Hän saarnasi kirkoissa ja ratkaisi niin luostarien kuin myös munkkien kesken syntyneitä erimielisyyksiä. Itse hän vietti esimerkillistä munkin elämää.

Tällä välin Konstantinopolissa oli jo ehtinyt olla kaksi patriarkkaa. Vuonna 1806 pyhä synodi valitsi Gregorioksen uudelleen patriarkaksi. Tässä ei ollut mitään tavatonta: patriarkkojen viralta pano ja taas uudelleen valinta oli yleistä Osmanien valtakunnan aikana. Kun Gregorios palasi pääkaupunkiin, sekä papisto että kansa otti hänet iloiten vastaan. Hän jatkoi kirkollisen elämän tervehdyttämisoperaatiotaan muun muassa kieltämällä piispojen vihkimisen pelkällä tittelillä ilman hiippakuntaa ja määräämällä, että piispojen omaisuus heidän kuolemansa jälkeen kuului hiippakunnalle.

Gregorioksen toinenkin virkakausi jäi lyhyeksi. Vuonna 1808 Konstantinopolissa tapahtui vallankaappaus ja uusi sulttaani Mehmed II vaati Gregoriosta esittämään eroanomuksen. Hänen karkotuspaikkanaan oli tällä kertaa Prinssisaaret, mutta sieltä hänen järjestyksessä toinen seuraajansa patriarkka Jeremias siirsi hänet jälleen Athokselle vuonna 1809. Ivironin luostarissa Gregorios jatkoi patristisia tutkimuksiaan ja pääsi taas viettämään hänelle rakasta luostarielämää. Koko yhdeksänvuotisen karkotuksensa ajan hän seurasi kuitenkin tarkkaan kirkon ja valtakunnan tapahtumia.

Vuoden 1818 keskivaiheilla kreikkalaisen salaisen “Ystävyysseuran” yhdyshenkilö otti yhteyttä Gregoriokseen. Seuraan kuului lukuisia huomattavia kreikkalaisia sekä Osmanien valtakunnasta että muista maista. Sen päämääränä oli kansannousun järjestäminen tavoitteena Kreikan itsenäisyys. Gregorios kannatti lämpimästi itsenäistymistä mutta kehotti kärsivällisyyteen, koska hänen mielestään aika ei vielä ollut kypsä. Jo samana vuonna hänet valittiin kolmannen kerran patriarkaksi. Hän julkaisi kiertokirjeen, jossa hän kehotti perustamaan kouluja ja erityisesti viljelemään kreikan kieltä, jonka taito alkoi monin paikoin kristityiltäkin unohtua. Hän perusti myös “Armeliaisuusrahaston”, jonka hyväksi hän organisoi keräyksiä ja johon varakkaat kristityt antoivat huomattavia summia vaikeuksissa olevien kristiveljiensä ja -sisariensa auttamiseksi.

Kun Ystävyysseuran johtaja Aleksander Ipsilantis aloitti kansannousun Moldaviassa helmikuussa 1821, suurvisiiri kutsui patriarkan ja tämän tulkin luokseen kysyen heiltä ystävälliseen sävyyn, tiesivätkö he jotakin Peloponnesoksella mahdollisesti puhkeavasta kansannoususta. Molemmat kielsivät tietävänsä siitä mitään.

Maaliskuun alussa 1821 alkoivat pidätykset ja kuolemanrangaistukset. Pyhän synodin piispoja pidätettiin, ja seuraavana päivänä mestattiin kaikki Konstantinopolin arvohenkilöt, joilla oli sukulaisia Moldovalakiassa (nykyisen Romanian alueella). Mestattujen joukossa oli myös suuri dragomaani eli hallituksen virallinen kreikkalainen tulkki, joka oli vaikutusvaltainen kristittyjen edustaja. Patriarkka valitti Korkealle portille eli Osmanien valtakunnan hallitukselle piispojen pidätyksestä vakuuttaen heidän syyttömyyttään, mutta vastauksena oli vain uusia pidätyksiä. Jotkut Ystävyysseuran jäsenet murtuivat uhkausten edessä ja ilmiantoivat seuran muita jäseniä.

Kaikki Konstantinopolin huomattavat kristityt määrättiin siirtymään Fanarin kaupunginosaan, jossa patriarkaatti sijaitsi. Tällainen kaikkien yhteen kokoaminen enteili verilöylyä. Suojellakseen kristittyä väestöä patriarkka joutui tekemään myönnytyksiä, muun muassa julistamaan Ipsilantiksen kirkonkiroukseen. Hän antoi myös yhdessä kaupungin kreikkalaisten johtomiesten kanssa vakuutuksen, että he olivat Osmanien valtakunnan uskollisia alamaisia ja tekisivät kaikkensa yhteiskuntarauhan säilyttämiseksi. Mutta kun vapaustaistelut alkoivat Peloponnesoksella maaliskuun 31. päivänä, telotukset aloitettiin uudelleen ja ne kohdistettiin etenkin niihin kaupunkilaisiin, joiden suku oli kotoisin Peloponnesokselta.

Pääsiäinen oli lähestymässä. Patriarkka sai turkkilaisilta käskyn ilmoittaa kristityille, että he saisivat kyllä mennä kirkkoon pääsiäisyönä, mutta kaikki perinteinen juhlinta ja vierailut jumalanpalveluksen jälkeen oli kielletty. Gregorios totesi kanssaan oleville piispoille: “Meidän kohdallamme toteutuu nyt profeetan sana: ‘Minä muutan teidän juhlanne murheeksi (Aamos 8:10)’.” Kerrotaan myös, että kun hän palmusunnuntaina söi paastosääntöjen juhlan kunniaksi sallimaa kala-ateriaa, hän totesi mietteliäänä: “Tänä sunnuntaina minä syön kalaa, mutta ensi sunnuntaina kalat syönevät minua...”

Tilanne kiristyi koko ajan, ja Venäjän suurlähetystö suositteli moneen otteeseen patriarkalle ja vielä elossa oleville kristittyjen johtomiehille, että he pakenisivat lähetystön avulla turvallista reittiä Odessaan. Mutta Gregorios ymmärsi, millaisia kostotoimenpiteitä hänen pakonsa saisi aikaan, ja vastasi: “Älkää houkutelko minua pakenemaan. Kuinka voisin jättää laumani? Olen patriarkka pelastaakseni kansani, en syöstäkseni sen janitsaarien miekkojen tapettavaksi. Kuolemani saa aikaan enemmän hyvää kuin elämäni. Ulkomaalaiset kristilliset johtajat kokevat tappamiseni yhteisen kristinuskomme herjaamisena. Kreikkalaiset tulevat taistelemaan epätoivon vimmalla, mikä usein johtaa voittoon. Ei, en antaudu maailman pilkattavaksi, niin että ihmiset Odessan tai Korfun kaduilla osoittelisivat minua sormellaan ja nimittelisivät ‘tappajapatriarkaksi’. Menen sinne, minne kansani kohtalo ja Jumala, jonka hallussa ovat kaikki niin jumalalliset kuin inhimillisetkin asiat, minua johtaa.”

Gregorioksen ennakkoaavistukset toteutuivat mitä julmimmalla tavalla. Pääsiäisenä, huhtikuun 10. päivänä, hän toimitti tyynesti ja ylevän juhlallisesti pyhän liturgian patriarkaatin kirkossa. Vain hänen kyyneleensä katkaisivat silloin tällöin palveluksen. Liturgian jälkeen hän vetäytyi vähän lepäämään. Silloin hänelle tuotiin sana, että Peloponnesokselta tulleen laivan matkustajat olivat vahvistaneet, että siellä oli tapahtunut kansannousu. Kun muut huolehtivat: “Mitä nyt tapahtuu?”, patriarkka vastasi tyynesti: “Tapahtukoon nyt ja aina se, mikä on Herran tahto!” Myöhemmin samana päivänä ulkoministeriön pääsihteeri yhdessä kreikkalaisen suuren dragomaanin kanssa saapui patriarkaattiin. Patriarkka luuli aluksi, että he tulivat tavanomaiselle pääsiäisvierailulle. Mutta päätulkki kutsui nopeasti paikalla olleet piispat koolle Pyhän synodin istuntosaliin ja ilmoitti heille, että patriarkka Gregorios V on pantu viralta, koska hänet on todettu epäluotettavaksi ja hän on osoittanut kiittämättömyyttä Korkeaa Porttia kohtaan.

Janitsaarit pidättivät heti erotetun patriarkan ja veivät hänet vankilaan. Siellä häntä kidutettiin ja hänelle tehtiin pilkallisia kysymyksiä, joihin hän reagoi arvokkaasti vaikenemalla. Vain silloin kun häntä kehotettiin kieltämän uskonsa Kristukseen, hän vastasi: “Kristittyjen patriarkan tulee kuolla kristittynä!”

Pian tämän jälkeen samana päivänä, kun pyhä synodi oli ensin valinnut uuden patriarkan, Gregoriosta kuljetettiin vartioituna ympäriinsä paikalle kokoontuneen runsaslukuisen turkkilaiskansan keskellä. Sitten hänet raahattiin takaisin patriarkaattiin ja hirtettiin siellä patriarkaatin keskimmäisen portin kamaraan. Portti on siitä lähtien pysynyt suljettuna. Viime hetkellään ennen hirttämistä pyhä patriarkka kohotti kätensä siunaukseen ja sanoi: “Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan.” Samaan aikaan patriarkaatin sisällä pyhän synodin piispat tapahtumista tietämättä onnittelivat vasta valittua uutta patriarkka Eugeniosta arvellen, että Gregorios oli vain karkotettu maanpakoon, kuten yleensä tapahtui.

Gregorioksen ruumis roikkui hirsipuussa kolme päivää. Uusi patriarkka yritti turhaan ostaa sen, niin että se voitaisiin haudata. Lopulta kaupungin juutalaiset saivat sen haltuunsa suurella hinnalla. Huutaen ja meluten he raahasivat sitä pitkin Fanarin kaupunginosan katuja, kunnes väsyivät ja heittivät sen herjauksia huudellen mereen. Silloin pyöveli nousi veneeseen ja veti ruumiin keskelle Keratioksen lahtea. Siellä hän sitoi sen kaulaan ison kiven ja pisteli sitä veitsellä, että se uppoaisi, jätti sen ja poistui.

Kristus tahtoi kuitenkin kunnioittaa marttyyriaan, ja kivestä huolimatta patriarkan ruumis ei uponnut, vaan ajelehti Venäjän lipun alla purjehtineen kreikkalaisen laivan viereen. Yksi merimiehistä tunnisti sen ja veti sen salaa yöllä laivaan. Sitten se vietiin kiireesti Odessaan. Ruumis oli säilynyt ilman kuoleman merkkejä, ja kun venäläiset viranomaiset olivat virallisesti tunnistaneet sen, se haudattiin juhlallisesti tsaarille kuuluvin kunnianosoituksin Odessan kreikkalaiseen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Koko ortodoksinen Venäjä seurasi syvästi liikuttuneena näitä tapahtumia.

Vuonna 1871, kun Kreikan vapaustaistelujen alkamisesta oli kulunut 50 vuotta, pyhän marttyyripatriarkka Gregorios V:n reliikit siirrettiin suurenmoisin kunnianosoituksin Odessasta Ateenaan ja sijoitettiin Ateenan katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähdenHerra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Ortodoksisen kirkon ylläpitämä koulu. Nimitys ei siis liity protestantteihin.