4.4.2019

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Suuren katumuskanonin torstai

pt. Georgios Maleonvuorelainen (+ 500-l.)

pt. Joosef Hymnografi (+ 886)

pt. Zosimas (+ 500-l.)

Parimia

VI: Jes. 42:5–16

Eht:
1. Moos. 18:20–33
Sananl. 16:17–17:17

Jes. 42:5–16

5 Näin sanoo Jumala, Herra, hän, joka loi taivaan ja levitti sen auki, joka muovasi maan ja kaiken mitä siitä versoo ja antoi sen päällä kulkeville elämän hengen: 6 -- Vanhurskaan suunnitelmani mukaan minä, Herra, olen kutsunut sinut. Minä tartun sinun käteesi ja suojelen sinua. Sinut minä asetan toteuttamaan sen liiton, jonka olen tehnyt tämän kansan kanssa kaikkien kansojen valoksi, 7 avaamaan sokeat silmät, päästämään kahlitut vankeudesta, tyrmästä ne, jotka sen pimennossa istuvat. 8 Minä olen Herra, Jahve on minun nimeni. Kunniani kirkkautta minä en kenellekään luovuta, en minulle kuuluvaa ylistystä jumalankuville. 9 Näettekö: minkä olen ilmoittanut, se on tapahtunut, ja nyt minä ilmoitan uutta. Ennen kuin se taimelle ehtii, minä kerron sen teille. 10 Laulakaa Herralle uusi virsi, maan ääristä alkaen laulakaa hänen ylistystään, te merenkulkijat ja itse meri, kaikki mitä siinä on, saaret ja rannikot, kaikki niiden asukkaat! 11 Antakoot äänensä kuulua aavikko ja sen kaupungit ja leirit, joissa Kedarin heimo asuu! Riemuitkoot Selan rinteiden asukkaat, vuorten laelta he huutakoot iloaan! 12 Antakoot he Herralle kunnian, kertokoot hänen ylistystään kaukaisille rannoille! 13 Herra lähtee liikkeelle soturin tavoin. Kuin taistelija hän kiihdyttää vimmaansa, huutaa ja karjuu sotahuutoa ja uhkaa vihollisiaan: 14 -- Kauan minä olen ollut vaiti, olen pysytellyt hiljaa, hillinnyt itseni. Nyt minä huudan kuin synnyttäjä, puuskutan, huohotan ankarasti. 15 Minä teen autioiksi vuoret ja kukkulat, niiden ruohikot kuivaksi maaksi. Minä muutan joet hietikoksi ja kuivaan vesilammikot. 16 Mutta sokeat minä kuljetan tietä, jota he eivät ole kulkeneet, annan heidän astella polkuja, joita he eivät tunne. Minä muutan pimeyden heidän edellään valoksi, louhikkopolut sileäksi tieksi. Nämä ovat minun tekoni, näin olen tehnyt ja näin teen yhä.

1. Moos. 18:20–33

20 Ja Herra sanoi: "Valitushuuto Sodoman ja Gomorran asukkaiden takia on suuri ja heidän syntinsä on hyvin raskas. 21 Siksi minä aion mennä sinne katsomaan, ovatko he todella tehneet kaiken sen pahan, mistä valitetaan. Minä haluan saada siitä selvän." 22 Miehet lähtivät kulkemaan Sodomaan päin, mutta Herra jäi vielä puhumaan Abrahamin kanssa. 23 Abraham astui lähemmäksi ja kysyi: "Aiotko sinä tuhota vanhurskaan yhdessä jumalattoman kanssa? 24 Ehkä kaupungissa on viisikymmentä hurskasta. Tuhoaisitko sen silloinkin? Etkö armahtaisi tuota paikkaa niiden viidenkymmenen oikeamielisen vuoksi, jotka siellä asuvat? 25 On mahdotonta, että surmaisit syyttömät yhdessä syyllisten kanssa ja että syyttömien kävisi samoin kuin syyllisten. Ethän voi tehdä niin! Eikö koko maailman tuomari tuomitsisi oikein?" 26 Herra sanoi: "Jos löydän Sodomasta viisikymmentä hurskasta, niin heidän tähtensä minä säästän koko kaupungin." 27 Abraham vastasi: "Minä olen rohjennut puhua sinulle, Herra, vaikka olenkin vain tomua ja tuhkaa. 28 Entä jos niistä viidestäkymmenestä puuttuu viisi? Hävittäisitkö viiden vuoksi koko kaupungin?" Herra vastasi: "En hävitä, jos löydän sieltä neljäkymmentäviisi." 29 Abraham kysyi vielä: "Entä jos siellä on neljäkymmentä?" Herra sanoi: "Niiden neljänkymmenen takia minä säästän sen." 30 Abraham sanoi: "Älä suutu, Herra, vaikka puhunkin vielä. Entä jos siellä on kolmekymmentä?" Herra vastasi: "En hävitä sitä, jos löydän sieltä kolmekymmentä." 31 Mutta Abraham sanoi: "Saanko vielä puhua sinulle, Herra? Entä jos sieltä löytyy vain kaksikymmentä?" Herra sanoi: "Niiden kahdenkymmenen takia jätän sen hävittämättä." 32 Mutta Abraham sanoi: "Älä suutu, Herra, vaikka puhun vielä tämän kerran. Entä jos sieltä löytyy kymmenen?" Herra sanoi: "Niiden kymmenen takia jätän sen hävittämättä." 33 Tämän sanottuaan Herra lähti pois, ja Abraham palasi kotiinsa.

Sananl. 16:17–17:17

17 Oikeamielisten tie kiertää pahan kaukaa, henkensä turvaa, joka tietään tarkkaa. 18 Pöyhkeys vie perikatoon, ylpeys käy lankeemuksen edellä. 19 Parempi elää hiljaa köyhien parissa kuin jakaa saalista röyhkeiden kanssa. 20 Joka harkiten toimii, saa kaikkea hyvää, onni on sen, joka turvaa Herraan. 21 Harkitseva ihminen saa viisaan maineen, taitava puhe taivuttaa mielet. 22 Viisaus on viisaalle elämän lähde, tyhmyys tyhmälle rangaistus. 23 Viisas sydän antaa suuhun sanat, jotka vievät perille opetuksen. 24 Ystävän sanat ovat nuorta hunajaa: makeat mielelle, virvoittavat ruumiille. 25 Moni luulee omaa tietään oikeaksi, vaikka se on kuoleman tie. 26 Nälkä miehen työhön ajaa, oma suu on häntä hoputtamassa. 27 Heittiö penkoo esiin pahaa, hänen huulillaan on kuin polttava tuli. 28 Juonittelija rakentaa riitaa, panettelija erottaa ystävykset. 29 Kelvoton mies vetää ystävänsä mukaan, johdattaa hänetkin turmion tielle. 30 Joka kyräten katsoo, hankkii pahaa, joka huulensa tiukkaa, on jo päätöksen tehnyt. 31 Harmaat hapset ovat kunniaseppele, palkinto sille, joka oikein elää. 32 Sävyisyys on sankaruutta arvokkaampi, maltti enemmän kuin kaupungin valtaus. 33 Helmassa arpaa ravistellaan, tuloksen ratkaisee Herra.

Päivän synaksario

Ennen keisariksi tulemistaan Leo Traakialainen (20.1.) löysi taivaallisen äänen avulla Konstantinopolin lähistöltä metsästä lähteen, jonka vedellä hän paransi sokean miehen silmät. Kun Leosta tuli vuonna 456 keisari, hän raivasi paikan, puhdisti lähteen ja rakennutti paikalle kirkon. Veden avulla alkoi tapahtua paranemisia, ja paikka sai nimen Elävöittävä lähde.

Lähes tuhannen vuoden ajan paikka oli kristittyjen rakastama pyhiinvaelluskohde. Eräs lähteen äärellä parantuneista oli keisari Justinianos (527–565), joka kiitokseksi rakennutti lähettyville uuden loisteliaan kirkon. Sen ympärille nousi myöhemmin suuri luostari.

Kun muslimit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453, he hajottivat Elävöittävän lähteen kirkon, jonka kivistä rakennettiin Beyazetin moskeija. Paikalle jäi vain pieni kappeli, jonka sisällä lähde oli, 25 porrasta pihatason alapuolella. Kreikan itsenäistymistaistelun alettua vuonna 1821 kappelikin hajotettiin, ja lähde hautautui kivien ja soran alle. Kristityt kuitenkin kävivät paikalla edelleen kaikessa hiljaisuudessa. Myöhemmin on löytynyt paneeli, johon on kirjattu kymmenen vuosina 1824–1829 tapahtunutta ihmettä.  

Vuonna 1833 kristityt saivat luvan kappelin jälleenrakentamiseen. Työn aikana löydettiin myös kirkon perustukset, ja sulttaani Mahmud II (1808–1839) salli kristittyjen rakentaa paikalle uuden kirkon alkuperäisten mittasuhteiden mukaan. Patriarkka Konstantinos II vihki 2.2.1835 kaikkein pyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Sen tuntumaan rakennettiin myös sairaala.

Turkkilaiset häpäisivät ja hajottivat kirkon mellakoiden aikana 6.9.1955, mutta tänä päivänä paikalla on kunnostettu pienehkö kirkko ja sen vieressä Elävöittävä lähde. Veden välityksellä edelleen tapahtuu parantumisia. Niitä ovat kokeneet niin kreikkalaiset, armenialaiset, katolilaiset kuin turkkilaisetkin. Muslimit kunnioittavat paikkaa ja sen pyhää vettä.  Paikan pyhyyden kunniaksi on maalattu myös erityinen Jumalansynnyttäjän Elävöittävän lähteen ikoni, jonka juhlapäivä on 4. huhtikuuta. Itse lähteen juhlapäivää tavataan viettää kirkkaan viikon perjantaina.

Diocletianuksen (284–305) vainon aikana lähes kaikki kristityt Tessalonikassa yrittivät piiloutua kuka minnekin. Ainoastaan iäkäs diakoni Agathopus ja lukijaksi vihitty nuori poika Teodulos julistivat edelleen avoimesti ja pelkäämättä Jumalan sanaa, niin että epäjumalien palvelijatkin olivat hämmästyksissään. Teodulos oli tunnetusta tessalonikalaisesta perheestä, jonka kaikki jäsenet olivat kristittyjä. Hänen kolme nuorempaa veljeään ihailivat veljensä rohkeutta ja olivat hänen tukenaan.

Kuten odotettavissa oli, Agathopus ja Teodulos pidätettiin ja vietiin maaherra Faustinuksen eteen. Molemmat tunnustivat yhteen ääneen olevansa kristittyjä. Maaherra erotti heidät toisistaan ja koetti turhaan saada Teoduloksen luopumaan uskostaan. Agathopukselle hän kuitenkin uskotteli, että Teodulos oli “tullut järkiinsä” ja oli valmis uhraamaan. Tähän tämä vastasi: “Minäkin olen Teoduloksen tavoin valmis uhraamaan ainoalle todelliselle Jumalalle ja Hänen Pojalleen, mutta en koskaan sinun elämää vailla oleville patsaillesi, joita kutsut jumaliksi.”

Vankilassa pyhät miehet pysyivät rukouksessa ja saivat nähdä näkyjä, jotka vahvistivat heitä. Kun rikollisvangit näkivät heidän varmuutensa ja iloisuutensa ja kuulivat heidän rukouksensa, he alkoivat uskoa ja tulivat katumukseen. Vankilan ulkopuolella ihmiset kuulivat vankien katumuksellisen nyyhkytyksen ja tunkeutuivat vankilan sisään katsomaan, mitä siellä tapahtui. Hämmästyksekseen he näkivät vankilan muuttuneen kirkoksi. Yksi heistä kiiruhti maaherran luo kertomaan, että jollei tämä välittömästi surmaa Agathopusta ja Teodulosta, suuri osa kaupunkilaisista hylkää vanhat jumalat.

Faustinus kutsui Agathopuksen ja Teoduloksen kuulusteltavaksi vielä uudelleen. He saapuivat paikalle kasvot loistaen kuin olisivat menossa juhlaan. Alkoivat julmat kidutukset. Teodulos sanoi Faustinukselle: “Ruumiini vaipan voit helposti riisua minulta, mutta minun uskoani Jumalaani et voi tuhota koskaan.” Silloin Faustinus käski tuoda paikalle kristittyjä, jotka eivät olleet kestäneet kidutuksia, ja panna heidät syömään epäjumalille uhrattua lihaa Teoduloksen edessä. Mutta Teodulos sanoi vain: “Eikö sinulla ole pahempia kidutuksia? Nämä ovat lasten leikkiä, eikö ole mitään muita?”

Kun Faustinus ymmärsi, että kidutukset olivat yhtä tehottomia kuin keskustelut, hän määräsi heittämään pyhät miehet mereen. Rangaistusta edeltävänä yönä molemmat näkivät unessa olevansa veneessä myrskyävällä merellä. Äkkiä vene katkesi kahtia ja kaikki muut siinä olleet hukkuivat, kun taas he hohtaviin viittoihin pukeutuneina kohosivat korkean, aina taivaaseen saakka ulottuvan vuoren huipulle. Herättyään he alkoivat kertoa unta toisilleen ja huomasivat nähneensä saman näyn.

Näyn rohkaisemina he antautuivat kiduttajiensa käsiin kasvot loistaen ja kehottivat läsnä olleita kristittyjä ennemmin iloitsemaan kuin itkemään heidän kohtaloaan. Heidän kätensä sidottiin selän taakse, ja heidän kaulaansa ja selkäänsä kiinnitettiin raskaita kiviä. Raskaasti huokaillen heidän uskonveljensä ja ystävänsä seurasivat veneillä heitä merelle. Vielä veneessäkin veneen päällikkö tarjosi heille suitsuketta, että he uhraisivat sen epäjumalille. Kun he eivät siihen suostuneet, pyövelit tarttuivat ensin Agathopukseen ja heittivät hänet mereen hänen huutaessaan: “Tämän toisen kasteen kautta kaikesta väärästä puhdistuneena kiiruhdan liittymään Sinuun, oi minun Herrani!” Sitten tuli Teoduloksen vuoro.

Kerrotaan, että meressä heidän ruumiiseensa sidotut kivet irtosivat köysien katketessa ja ruumiit ajautuivat rannalle, josta ne löydettiin. Näin heidän omaisensa saattoivat haudata heidät. Pian tämän jälkeen pyhä Teodulos ilmestyi vanhemmilleen käskien heitä jakamaan hänelle kuuluvan perintöosan leskille ja orvoille. Pyhien marttyyrien Agathopuksen ja Teoduloksen muistopäivä on slaavilaisissa kalentereissa siirretty huhtikuun viidenneksi.

Pyhät Ferbutha ja Meqadosha olivat sisaria. Jälkimmäisen nimi on syyriaa ja tarkoittaa ”pyhitettyä”. He elivät Persiassa kristittyjä vainonneen kuningas Šapur II:n hallituskaudella (309–379). Ferbuthan ja Meqadoshan veli oli Seleukian pyhä marttyyripiispa Simeon (17.4.). Kristityt sisaret työskentelivät hovissa kuningattaren palvelijattarina. Ferbuthan kaunis ulkonäkö kiinnitti kuningattaren huomion, ja tämä ehdotti, että neito menisi naimisiin edistääkseen asemaansa. Ferbutha kuitenkin kieltäytyi, koska hän oli tehnyt neitsyyslupauksen Jumalalle.

Vuosi pyhän Simeonin marttyyrikuoleman jälkeen Persian kuningatar sairastui vakavasti. Häntä hoitamaan kutsuttiin joukko tietäjiä. Eräs heistä huomasi Ferbuthan ja tämän poikkeuksellisen kauneuden. Hän ihastui ja pyysi Ferbuthaa tulemaan vaimokseen. Neito kuitenkin kieltäytyi ja ilmoitti tietäjälle olevansa Kristukselle vihkiytynyt neitsyt. Suutuspäissään tietäjä alkoi syyttää Ferbuthaa ja tämän sisarta kuningattaren myrkyttämisestä. Hän valehteli kuninkaalle neitojen valmistaneen taikajuoman, joka oli saanut kuningattaren sairastumaan. Niinpä kuningas määräsi, että Ferbutha, Meqadosha sekä Meqadoshan palvelijatar tulisi pidättää.

Naiset tuotiin persialaisten pääpappi Maptanin eteen, ja tämä alkoi kuulustella sisaria. Sisaret puolustautuivat ja kertoivat, etteivät he kristittyinä voisi tehdä minkäänlaisia taikajuomia. Kuullessaan sisarten tunnustavan uskonsa Kristukseen Maptan sai siitä toisen syyn syyttää neitoja.

Maptan oli kuitenkin haluton tuomitsemaan sisaria liian nopeasti. Oikeudenkäynnin kuluessa hänkin nimittäin ihastui Ferbuthaan. Neidon kauneus ja älykkyys tekivät Maptaniin niin suuren vaikutuksen, että kuulustelujen päätyttyä hän hiipi salaa vankilaan. Hän ilmoitti Ferbuthalle vapauttavansa hänet, jos neito vain menisi hänen kanssaan naimisiin. Ferbutha hylkäsi tarjouksen jyrkästi. Hän sanoi, että pysyisi neitseenä ja kristittynä, koska oli kihlautunut Kristukselle.

Kun kaksi muutakin kuulustelijaa oli päätynyt samanlaiseen tilanteeseen Ferbuthan suhteen, asiasta ilmoitettiin kuninkaalle. Šapur kysyi neuvoa tietäjältään. Tietäjä vastasi, että parantuakseen loitsusta kuningattaren tuli kävellä kristittyjen noitien veristen ruumiiden ohi. Niinpä Ferbutha, Meqadosha ja palvelijatar vietiin kaupungin ulkopuolelle. Siellä heidän ruumiinsa raastettiin kappaleiksi puusepän sahalla. Näissä kidutuksissa pyhät Ferbutha, Meqadosha ja heidän palvelijattarensa saivat Jumalalta marttyyrien kruunut.

Marttyyrien ruumiit lävistettiin seipäillä ja nostettiin kaikkien nähtäväksi. Luvatun parantumisen toivossa kuningatar ja koko hoviväki saapuivat paikalle, ja he kaikki kävelivät pyhien neitojen ruumiinkappaleiden keskeltä. Tämän jälkeen pyhien marttyyrien ruumiin palaset heitettiin ojaan. Sieltä hurskaat kristityt kävivät hakemassa ne ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhä Tigernach syntyi 400-luvun loppupuolella kuninkaalliseen sukuun. Tigernachin ollessa vielä nuori merirosvot ottivat hänet vangikseen ja myivät hänet erään brittiläishallitsijan orjaksi. Aikanaan Tigernachin isäntä kuitenkin vapautti orjansa.

Vapauduttuaan Tigernach meni Skotlannissa sijaitsevaan Rosnatin luostariin. Siellä hänestä tuli munkki Monennuksen oppilas. Myöhemmin Tigernach teki pyhiinvaelluksen Roomaan. Sieltä palattuaan hän matkasi Irlantiin, missä hänet vihittiin piispaksi.

Piispuutensa ajan Tigernach eli Clonesin (Cluan-Enis) luostarissa, jonka johtajana hän myös toimi. Vanhemmiten hän menetti näkönsä ja luopui piispallisista tehtävistään. Sokea Tigernach vietti aikansa rukouksessa ja mietiskellen jumalallisia asioita. Pyhä Tigernach nukkui kuolonuneen vuoden 550 tienoilla. Hänen nimeään kantavat Tigernachin annaalit, latinan ja kelttiläisten kielten sekoituksella laadittu kronikkakokoelma, joka sisältää monenlaista ainutlaatuista tietoa vuosilta 489–766.

Pyhä Zosimas meni jo hyvin nuorena palestiinalaiseen luostariin ja kilvoitteli siellä 53 vuotta. Hän tuli tunnetuksi hyveistään ja hengellisestä viisaudestaan. Eräänä päivänä hänelle tuli mieleen ajatus, että hän on jo oppinut kaiken tarvittavan eikä kukaan enää pystyisi opettamaan hänelle mitään. Tätä ajatellessaan hänelle ilmestyi yllättäen enkeli, joka käski hänen siirtyä Jordanin rannalle Pyhän Johannes Kastajan luostariin. Tuo luostari oli laura, jossa munkit asuivat hajallaan kukin omassa majassaan ja viettivät ankaran askeettista elämää jatkuvasti vaieten. Pyhän Euthymioksen (20.1.) alkuun paneman tavan mukaan heidän oli tapana suuren paaston alkaessa lähteä erämaahan, missä jokainen kilvoitteli Jumalan edessä yksinään omien voimiensa mukaan.

Kun paasto alkoi, isä Zosimas lähti muiden Johannes Kastajan luostarin veljien tavoin kauemmas erämaahan ja toivoi tapaavansa siellä jonkun pyhän kilvoittelijan. Vaelleltuaan erämaassa kaksikymmentä päivää hän rukoillessaan keskipäivällä kuudennen hetken palvelusta havaitsi kaukana ihmishahmon, joka lähestyi häntä. Hänet huomatessaan hahmo kääntyi pakoon. Isä Zosimas sai hänet kuitenkin kiinni ja huomasi hämmästyksekseen, että kyseessä oli nainen – pyhä Maria Egyptiläinen (1.4.). Zosimas yllättyi, kun nainen kutsui häntä nimeltä ja pyysi häneltä siunausta, mikä osoitti tämän tietävän, että Zosimas oli pappismunkki. Hän taivutteli Marian kertomaan hänelle elämäntarinansa. Ennen heidän eroamistaan Maria lähetti vielä Zosiman välityksellä terveiset Pyhän Johannes Kastajan luostarin igumenille Johannekselle, että tämän tulisi korjata erinäisiä epäkohtia luostarinsa elämässä. Lopuksi hän pyysi isä Zosimaa tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen seuraavana vuonna samaan aikaan.

Vuoden kuluttua Zosimas sairastui kuumeeseen suuren paaston alussa eikä voinut lähteä paastonajaksi yksin erämaahan. Suurena torstaina hän muistaen lupauksensa otti mukaansa ehtoollislahjat sekä vähän linssejä ja muutaman viikunan ja saapui niitä kantaen Jordanille keskiyön aikaan. Kuunvalossa hän näki, kuinka Maria käveli veden päällä Jordanin yli. Maria nautti ehtoollisen ja pyysi sitten Zosimasta tulemaan seuraavana vuonna tapaamaan häntä heidän edellisvuotiselle kohtaamispaikalleen. Kun Zosimas vuoden kuluttua meni sovitulle paikalle, hän löysi sieltä Marian kuolleen ruumiin. Hän hautasi sen kiittäen Jumalaa, joka oli sallinut hänen tavata ihmisen, joka katumuksessa ja askeesissa oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen.

Pyhä Georgios eli ehkä 500-luvulla; toisten arvioiden mukaan 800-luvulla. Jo nuoresta hän rakasti Jumalaa kaikesta sydämestään. Georgioksen vartuttua hänen vanhempansa alkoivat järjestää hänelle avioliittoa. Georgios kaipasi kuitenkin enkelielämää. Niinpä hän pakeni vanhempiensa painostusta ja meni luostariin.

Luostarissa Georgios vihittiin munkiksi. Nuoren munkin innolla hän heittäytyi askeettiseen elämään. Hän paastosi, luki pyhiä kirjoituksia ja rukoili kyynelsilmin ja pyrki kaikin tavoin Jumalalle mieluisiin tekoihin. Georgioksen pyhä elämä säteili hänen ympäristöönsä hengellistä valoa, mikä houkutteli hänen luokseen yhä enemmän ihmisiä. Monet tulivat synnintuntoon tavattuaan pyhän miehen, joka jakoi jumalallisia ohjeita ja ohjasi ihmisiä katumukseen omalla elämällään. Vierailevien väkijoukkojen kasvaessa Georgios alkoi kuitenkin väsyä jatkuvaan ihmispaljouteen. Hän oli paennut maailmaa ja nyt maailma oli seurannut häntä luostariin.

Georgios kaipasi hesykastista elämää – hiljaisuutta ja rukousta. Niinpä hän pakeni jälleen. Tällä kertaa Georgios otti määränpääkseen Maleonin vuoren, jonne hän asettui asumaan.[1] Hän ei kuitenkaan saanut elää vuorellakaan yksinäisyydessä. Hänet löydettiin ja pian hänen luokseen alkoi saapua hengellistä elämää kaipaavia miehiä. Nämä pyysivät Georgiosta opettamaan heille, kuinka tuli kilvoitella ja rukoilla. Hiljalleen näistä tulijoista muodostui yhteisö, jossa oppilaat asuivat omissa keljoissaan Georgioksen asuinpaikan ympäristössä.

Jumalalta saamansa hengellisen arvostelukyvyn ansiosta Georgios osasi antaa jokaiselle oppilaalleen juuri hänelle sopivaa ohjausta. Hän paimensi jokaista oppilastaan tämän luonteen ja hengellisen tason mukaan. Georgioksen hengelliset lahjat tekivät hänet kuuluisaksi. Häneltä kysyttiin neuvoa moniin hengellisiin asioihin, ja niin Georgios ryhtyi kirjoittamaan kirjeitä, jotka olivat täynnä viisautta. Hän kirjoitti jopa keisarille sekä muille maallisille johtajille, jotka pyysivät häneltä neuvoja. Georgios kehotti johtajia hallitsemaan alamaisiaan hyvyyden ja armollisuuden periaatteilla.

Kolme vuotta ennen kuolemaansa pyhä Georgios sai Jumalalta tiedon kuolinajastaan. Näin hän sai aikaa valmistaa oppilaitaan elämään ilman hänen hengellistä ohjaustaan. Ajan täytyttyä Georgios sairastui. Hän kutsui luokseen kaikki oppilaansa ja pyysi, että he pyrkisivät aina sielun pelastukseen, eivätkä koskaan jättäisi tekemättä Jumalalle mieluisia asioita. Tämän jälkeen pyhä Georgios nukkui rauhassa kuolonuneen.


[1] Maleonin vuoren tarkka sijainti on unohtunut historian hämärään. Jotkut sijoittavat sen Peloponnesokselle.

Pyhä Isidorus syntyi Sevillassa 500-luvun puolivälin tienoilla. Hänen perheensä kuului visigoottien kuninkaalliseen sukuun, joka kääntyi oikeauskoisuuteen areiolaisuudesta Isidoruksen elinaikana. Isidoruksella oli useita sisaruksia, joista hänen veljensä Leander ja Fulgentius sekä sisarensa pyhä Florentina (20.6.) ovat lännen kirkossa kunnioitettuja pyhiä.

Isidoruksen elämän alkuvaiheisiin liittyy pieni ihme. Hänen ollessaan vielä vauva hän jäi kerran yksin puutarhaan, kun hänen hoitajansa meni muualle. Yllättäen Isidoruksen ympäröi mehiläislauma. Mehiläiset eivät kuitenkaan pistäneet pienokaista, vaan ne asettivat hunajakennon tämän huulille. Tällä tavoin Jumala osoitti ennalta Isidoruksen tulevat puheenlahjat.

Isidorus jäi nuorena orvoksi. Nuoremmista sisaruksista huolehtiminen jäi vanhimman veljen Leanderin tehtäväksi. Munkiksi vihkiytynyt Leander koulutti veljensä perusteellisesti. Isidoruksen laajaan koulutukseen sisältyi muun muassa heprean ja kreikan opintoja. Isidorus edistyi opinnoissaan niin hyvin, että hänestä tuli pian kaikkia opettajiaankin etevämpi. Hänen tietonsa ja puheenlahjansa alkoivat kerätä mainetta, ja monet ihmiset saapuivat kuuntelemaan hänen puheitaan. Isidorus tunnettiin aikansa oppineimpana miehenä.

Myöhemmin Isidoruksen veli Leander vihittiin Sevillan arkkipiispaksi. Isidorus avusti veljeään tämän taistellessa areiolaisuuden harhaoppia vastaan. Yhdessä heidän onnistui levittää oikeaa uskoa areiolaisten goottien keskuudessa ja vastustaa harhaoppista kuningas Leovigildia (568–586). Kun Leander ajettiin maanpakolaisuuteen, Isidorus toimi alueen ainoana oikean uskon majakkana.

Isidorus pääsi vetäytymään luostarin rauhaan, kun hänen veljensä palasi maanpakolaisuudesta. Luostarissa Isidorus keskittyi rukoukseen ja opiskeluun. Häntä ei kuitenkaan koskaan vihitty munkiksi. Pian Leander kuoli. Vastahakoinen Isidorus vihittiin veljensä seuraajaksi Sevillan arkkipiispan istuimelle.

Isidorus toimi arkkipiispana kolmenkymmenenkuuden vuoden ajan. Tuona aikana hän saattoi loppuun lähetystyön goottien keskuudessa. Isidoruksen vaikutuksesta he liittyivät lopulta ortodoksis-katolisen kirkon yhteyteen. Piispanistuimeltaan Isidorus myös järjesti Espanjan kirkon elämää kirkolliskokousten avulla. Merkittävimmät olivat Sevillassa vuonna 618 tai 619 sekä Toledossa vuonna 630 pidetyt kokoukset.

Monofysitismin harhaopin torjuneeseen Sevillan kirkolliskokoukseen liittyy ihme. Puhuttuaan oikean uskon puolesta Isidorus meni erään sokean luo. Hän kosketti sokeaa hansikkaallaan, ja tämä sai näkönsä. Isidoruksen puhetilaisuuksiin liittyi usein vastaavia ihmeitä, ja hänen viisautensa sanottiin olevan suurempi kuin kuningas Salomon.

Isidorus kirjoitti useita tekstejä, jotka ovat säilyneet meidän päiviimme asti. Kristinuskon lisäksi hän käsitteli historiallisia ja tieteellisiä aiheita. Isidoruksen merkittävin teos on valtaisa kokoomateos Etymologiat, yhteenveto senaikaisesta tiedosta. Teosta käytettiin lännessä läpi keskiajan. Uskoa käsittelevissä teoksissaan Isidorus taisteli muun muassa areiolaisuutta ja monofysitismiä vastaan. Hän kirjoitti jopa luostarisäännön, vaikka hän itse ei ollut varsinaisesti munkki.

Erittäin korkeaan ikään ehdittyään piispa Isidorus sairastui vakavasti ja joutui vuoteen omaksi. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja valmistautui kuolemaansa. Piispa puki ylleen säkkikankaan ja peitti itsensä tuhkalla. Isidorus rukoili ja ilmoitti, että Espanjan kirkon tulevaisuus olisi surullinen. Neljä päivää ennen kuolemaansa hänet kannettiin kirkkoon. Säkkikankaaseen pukeutunut ja tuhkan peittämä piispa lepäsi keskellä kirkkolaivaa ja anoi Herraa palavasti: “Herra, Sinä et ole valmistanut katumuksen parantavia vesiä kirkkosi oikeamielisiä varten, vaan Sinä olet valmistanut ne minulle.”

Tämän jälkeen eräs paikalla ollut piispa antoi Isidorukselle synninpäästön. Sitten Isidorus antoi rauhansuudelman papistolleen, pyysi seurakuntaansa rukoilemaan sielunsa puolesta ja vetäytyi takaisin huoneeseensa. Neljän päivän kuluttua pyhä Isidorus nukkui kuolonuneen. Tämä tapahtui vuonna 636. Ensin pyhä Isidorus haudattiin Sevillaan, mutta myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Léoniin, Ranskan lounaisrannikolle.

Pyhä Platon syntyi Konstantinopolissa vuonna 734 (tai 732). Hänen vanhempansa olivat Stergios ja Eufemia, ja heillä oli Platonin lisäksi myös kolme muuta poikaa sekä kaksi tytärtä. Perhe oli tunnettu ja arvostettu. Platonin ollessa noin kolmetoistavuotias Konstantinopolin alueella riehunut rutto tappoi hänen vanhempansa. Orvoksi jääneen Platonin huoltajaksi tuli hänen setänsä, joka oli varakas mies ja toimi keisarillisena rahastonhoitajana.

Platonin setä koulutti pojasta itselleen apulaisen, ja pian nuori Platon työskenteli hovissa korkeassa virassa. Hänen menestyksensä työssä sekä hänen vanhemmiltaan saamansa perintö takasivat hänelle mukavan elämän. Tämä mukavuus ei kuitenkaan tyydyttänyt Platonia, joka kaipasi täydellistä hengellistä elämää. Moni perheenisä olisi halunnut hurskaan, taitavan ja arvostetun Platonin menevän naimisiin tyttärensä kanssa, mutta Platonilla oli muita suunnitelmia. Hänen unelmanaan oli omistaa itsensä kokonaan Jumalalle ja astua luostarielämään. Lisäksi hän toivoi, että voisi suojella ortodoksista uskoa, jota ikonoklastit tuohon aikaan uhkasivat.

Ensin Platon suostutteli kolme veljeään omistautumaan kokonaan Jumalalle: heistä kaikista tuli munkkeja. Noin 24 vuoden iässä Platon päätti toteuttaa oman unelmansa. Hän jätti asemansa hovissa ja vapautti kaikki orjansa. Platon antoi osan omaisuudestaan sisarilleen ja toisen osan köyhille.

Hyvästeltyään perheenjäsenensä, ystävänsä ja kotimaansa Platon suuntasi askeleensa kohti Bityniassa sijaitsevaa Olymposvuorta, joka tunnettiin nimellä “munkkien vuori”. Hänen matkatoverinaan oli yksi palvelija. Saavuttuaan määränpäähänsä Platon lähetti palvelijan takaisin Konstantinopoliin. Hän antoi palvelijalle kaikki vaatteensa lukuun ottamatta päällään ollutta karkeaa vaatekertaa.

Platon asettui Symbolien luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi vuonna 759. Hän edistyi nopeasti hengellisessä kasvussaan. Platon oli nöyrä ja uskollinen. Hänen sielulleen tuotti suurta mielihyvää rukoilla ja lukea hengellistä kirjallisuutta. Kuuliaisuustehtävänsä Platon teki iloisella mielin: hän työskenteli mielellään niin pelloilla kuin leipätaikinaa alustaen. Useimmiten hänen kuitenkin annettiin kopioida käsikirjoituksia, missä hän oli erittäin taitava. Luostarin johtajan, pyhän Teoktistoksen ohjaukselle kuuliaisena Platon saavutti pian korkean hengellisen tason.

Teoktistos koetteli joskus nuorta hengellistä lastaan kasvattaakseen tämän nöyryyttä entisestäänkin. Luostarin johtaja saattoi esimerkiksi syyttää viatonta Platonia jostain rikkomuksesta vieraiden läsnäollessa. Platon ei edes yrittänyt puolustautua väärien syytösten edessä. Hän vain painoi katseensa alas ja pyysi anteeksiantoa kyyneleet silmissään. Tämä jumalallinen nöyryys teki Platonista erittäin rakastetun Teoktistoksen ja koko veljestön silmissä.

Teoktistos nukkui kuolonuneen vuoden 770 tienoilla. Platon oli tuolloin 36-vuotias, ja vastoin hänen tahtoaan veljestö valitsi hänet uudeksi johtajakseen. Platon halusi varmistaa, ettei valta turmelisi hänen sisintään. Niinpä hän tiukensi kilvoitteluaan. Hän ei juonut mitään muuta kuin vettä ja söi ainoastaan leipää, papuja tai yrttejä ilman öljyä. Platon ei koskaan nauttinut sellaista ruokaa eikä käyttänyt sellaisia vaatteita, joita hän ei ollut hankkinut omien kättensä työllä. Hän teki myös työtä auttaakseen tuloillaan köyhiä ihmisiä.

Keisari Konstantinos V Kopronymoksen kuoltua vuonna 775 Platon meni Konstantinopoliin hoitamaan asioita. Siellä hänen perheensä otti hänet vastaan kuin kunniavieraan. Koko kaupunki ihastui Platonin askeettisuuteen, lempeyteen sekä armontäyteisiin sanoihin. Ollessaan kaupungissa Platon pyrki ohjaamaan ihmisiä pyhyyteen sekä hyveen rakastamiseen.

Platonin olemus ja sanat tekivät suuren vaikutuksen hänen sisareensa Teoktistaan ja tämän aviomieheen Fotinokseen sekä näiden yhteen tyttäreen ja kolmeen poikaan. Pojat olivat nimeltään Teodoros (11.11.), joka sai myöhemmin lisänimen Studionilainen, Josef (14.7.) ja Euthymios. Platonin tavattuaan koko perhe siirtyi luostareihin. Platonilla oli sama vaikutus lankonsa veljiin ja ystäviin: hänet tavattuaan monet menivät luostareihin ja vihkiytyivät enkelielämään.

Vierailun aikana Konstantinopolin patriarkka yritti saada Platonia suostumaan piispanvihkimykseen, mutta epäonnistui yrityksissään. Platon pakeni takaisin Symbolien luostarin suojiin. Vuoden 782 tienoilla Platonin perhe pyysi häntä kuitenkin jättämään Symbolien luostarin ja siirtymään uuden Sakkudionin luostarin johtoon. Platonin luostarielämään siirtyneet perheenjäsenet olivat perustaneet kyseisen luostarin omistamalleen tilalle, joka sijaitsi lähellä Konstantinopolia.

Platon suostui sisarustensa pyyntöihin. Hän toimi Sakkudionin luostarin johtajana kahdentoista vuoden ajan. Tuona aikana luostari kasvoi nopeasti: pian siitä tuli yli sadan munkin asuinpaikka. Itse Platon kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Huomattuaan, että hänen sisarenpojallaan Teodoroksella oli poikkeuksellisia hengellisiä kykyjä, hän alkoi valmistaa tätä ottamaan vastaan luostarinjohtajan tehtävät. Vuoden 794 tienoilla Platon vetäytyi johtajanpaikalta, ja luostarin uudeksi igumeniksi tuli Teodoros.

Platonin yksinäisen elämän rauha rikkoutui kuitenkin pian. Hän ja Teodoros joutuivat puuttumaan keisari Konstantinos VI:n (hallitsijana 780–797) tekoihin. Keisari oli nimittäin hylännyt vaimonsa, keisarinna Maria Paflagonialaisen keksimällä syyttää tätä valheellisesti myrkytysyrityksestä. Tämän jälkeen keisari oli sulkenut vaimonsa pakolla luostariin ja ottanut luokseen erään hovinaisen, Teodoten. Kyseinen nainen oli sukua keisarille hänen isänsä kautta ja oli myös Platonin sisarentytär. Luonnollisesti tämä järjestely herätti suurta närkästystä. Myös patriarkka Tarasios arvosteli keisaria, muttei onnistunut kääntämään tämän päätä ja lopulta taipui hänen tahtoonsa. Keisari jopa uhkasi palauttaa ikonoklasmin, eikä patriarkka halunnut aikaisempien vainojen alkavan uudelleen. Platon uskalsi kuitenkin mennä moitteissaan patriarkkaa pidemmälle. Hän laati keisarin ekskommunikaatioon tuomitsevan tekstin, joka levisi luostareissa. Vaikka monet pitivät keisarin tekoa epäkanonisena, oli myös luostariasukkaita ja pappeja, jotka yrittivät saada Platonin hyväksymään keisarin avioeron. Yksi heistä oli pappi Josef, joka toimi Hagia Sofian kirkon rahastonhoitajana. Hän myös vihki keisari Konstantinoksen ja Teodoten avioliittoon syyskuussa 795.

Platoniin hermostunut keisari Konstantinos kutsutti hänet Konstantinopoliin saadakseen hänet taipumaan. Platon pysyi kuitenkin järkähtämättömänä. Pyhän Herran Edelläkävijän sanoja käyttäen hän huudahti keisarille: “Sinun ei ole lupa pitää veljesi vaimoa!” (Mark. 6:18). Tästä hyvästä keisari käski heittää Platonin tyrmään. Keisari hajoitti Sakkudionin luostarin veljestön, ja Teodoros lähetettiin maanpakolaisuuteen Tessalonikaan yhdentoista munkin kanssa.

Platon joutui viettämään aikansa vankilan ankeissa oloissa keisarin kuolemaan (797) asti. Tämän jälkeen Bysantin valtaistuimelle nousi keisarinna Irene, joka vapautti Platonin. Munkit pystyivät jälleen palaamaan Sakkudioniin. Rauhan aikaa ei kuitenkaan kestänyt pitkään.

Muslimien hyökättyä Bysanttiin Sakkudionin luostarin munkit jättivät jälleen luostarinsa ja siirtyivät Studioniin. Uudessa luostarissaan Platon oli kuuliainen sisarenpojalleen Teodorokselle. Hän vetäytyi asumaan pieneen keljaan, jossa hän omistautui jatkuvalle rukoukselle ja käsitöille. Platon kytki toiseen jalkaansa painavan rautaketjun, jonka avulla hän ikään kuin kiinnittyi maahan, vaikka liitelikin sisämmässään kotkan tavoin hengen korkeuksissa. Ketjunsa hän piilotti huolellisesti viittansa alle, niin ettei kukaan tiennyt sen olemassa olosta.

Vuonna 806 Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi valittiin pyhä Nikeforos (2.6.), joka oli hyveellinen maallikko. Platon vastusti Nikeforoksen valintaa. Hänellä ei ollut henkilökohtaisesti mitään ketään vastaan, mutta hän piti maallikon valitsemista piispaksi kyseenalaisena, sillä tällainen oli erittäin epätavallista. Kaiken lisäksi seuraavana vuonna keisari Nikeforos I palautti pappi Josefille tämän aseman kirkon rahastonhoitajana.

Platon tuomitsi keisarin teon, jolla tämä ohitti kirkollisen järjestyksen. Keisari puolestaan kosti Platonille asettamalla tämän kotiarestiin vuoden ajaksi. Tämän jälkeen viatonta Platonia alettiin syyttää keksityistä rikoksista. Rangaistukseksi hänet lähetettiin neljäksi vuodeksi eräälle Bosporinsalmen saarelle. Saarella Platon heitettiin tyrmään ja häntä pidettiin oloissa, joissa hänen terveytensä alkoi pian horjua. Keisari käski myös sotilaidensa ajaa kaikki munkit pois Studionin luostarista, ja veljestö joutui kärsimään julmaa vainoa kokonaisen vuoden ajan.

Myöhemmin keisari katui tekoaan. Nikeforos I ei kuitenkaan ehtinyt kumota Platonin tuomiota, sillä hän kuoli taistelussa bulgaareja vastaan 29.7.811. Seuraavaksi pidempiaikaiseksi keisariksi tuli Nikeforoksen jälkeen Mikael I. Hän kumosi ensitöikseen Platonin tuomion ja kohteli kovissa oloissa heikentynyttä Platonia suurella kunnioituksella. Keisari antoi myös vainotun veljestön palata Studioniin.

Studionin rauhassa Platon vetäytyi keljaansa. Hänen terveydentilansa oli heikentynyt melkoisesti, eikä hän pystynyt enää edes seisomaan. Platon vietti aikansa vuoteenomana, mutta jatkuvassa rukouksessa. Hän myös ohjasi luostariyhteisöä neuvoillaan. Vuoden 814 suuren paaston aikaan Platon sairastui kuolemanvakavasti. Hän käski munkkiensa kantaa hänet hautaan, jonka oli itse kaivanut itselleen. Kun Platon laskettiin siihen, hän huudahti helpottuneena: “Tämä on lepopaikkani!”

Platonin luona vieraili ylhäisöä ja muuta väkeä Konstantinopolista. Heidän joukossaan oli patriarkka Nikeforos, jonka kanssa Platon oli tehnyt rauhan. Pyhä Platon nukkui kuolonuneen Lasaruksen lauantaina. Hänen viimeiset sanansa olivat suuren lauantain jumalanpalvelusveisusta: “Kuolleet heräävät, haudoissa olevat nousevat ylös, ja kaikki maan asukkaat iloitsevat.”[1]

Pyhä patriarkka Nikeforos toimitti Platonin hautajaispalveluksen. Pyhä Teodoros Studionilainen piti hänen hautajaisissaan puheen, joka on säilynyt jälkipolville.[2] Slaavilaisessa kalenterissa pyhän Platonin muisto on siirtynyt seuraavalle päivälle.


[1] Suuren Lauantain kanonin 5. irmossi.

[2] Patrologia Graeca 99, 803–850.

Pyhä Joosef syntyi Sisiliassa vuonna 816. Nuoresta pitäen hän omistautui pyhien kirjoituksien tutkimiselle. Kun arabit ryhtyivät vuonna 827 valloittamaan Sisiliaa ja lopulta saivat sen kokonaan valtaansa, hän siirtyi 15-vuotiaana äitinsä ja veljiensä kanssa Peloponnesokselle ja sieltä Tessalonikaan, missä hän meni Kivenhakkaajien luostariin. Siellä Joosef eli täydellisessä kuuliaisuudessa hengelliselle isälleen ja vietti ankaraa elämää. Hän nukkui lattialle levitetyllä nahalla, söi enimmäkseen vain leipää veden kera ja käytti vanhoja kuluneita vaatteita. Suuren osan öistään hän vietti tehden maahankumarruksia ja laulaen hymnejä ja rukouksia Jumalalle. Hänen työnään oli kopioida käsikirjoituksia, ja hänen huolelliset ja taitavasti koristellut kopionsa kasvattivat luostarin mainetta hyvien käsikirjoitusten tuottajana. Joosefin harras olemus ja monet hyveet saivat aikaan sen, että hänet hänen omista vastusteluistaan huolimatta vihittiin papiksi jo ennen kuin hän oli saavuttanut pyhien kanonien edellyttämän 30 vuoden iän.

Jonkin ajan kuluttua pyhä Gregorios Dekapolislainen (20.11.) vieraili Kivenhakkaajien luostarissa. Hänessä pappismunkki Joosef kohtasi hengellisen isänsä. Hän siirtyi pyhän Gregorioksen kanssa Konstantinopoliin, jossa he asettuivat asumaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteyteen. Siellä Joosef eli kuin taivaassa kaukana kaikesta kaupungin hälystä. Hänen päämääränään oli kohota samaan hengelliseen korkeuteen kuin hengellinen isänsä. Noina levottomina ikonoklasmin aikoina pienestä Pyhän Antipaksen kirkosta tuli ikoneita kunnioittavien tukikohta. He päättivät lähettää Joosefin Roomaan informoimaan paavi Gregorios V:tä tilanteesta ja hankkimaan tukea oikealle uskolle kirkon läntisestä osasta.

Joosef, joka oli tottunut vastaansanomattomaan kuuliaisuuteen, hyvästeli hengellisen isänsä, jota hän ei koskaan enää tavannut, ja lähti Konstantinopolista purjehtimaan kohti Italiaa. Matkalla Kreetalla majailevat arabimerirosvot sieppasivat laivan ja ottivat matkustajat vangeiksi. Vankilassa Joosef antoi hengellistä opetusta sekä muille vangeille että luonaan vieraileville paikallisille asukkaille ohjaten heitä pelastuksen tielle. Näin hän tempasi monet irti paholaisen vallasta. Hän sai myös erään piispan, joka harkitsi siirtymistä ikonien vastustajien leiriin, pysymään oikeassa uskossa.

Jouluyönä, kun Joosef jalkapuussa ja kahleet kaulassaan vietti kirkkolauluja veisaten Kristuksen, Vanhurskauden Auringon, maailmaan tulemisen juhlaa, pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle kunniakkaassa hahmossa ja ojensi kasvot säteillen hänelle pergamentin. Siinä luki: “Tule, oi Laupias, kiiruhda avuksemme, oi Armollinen, sillä Sinä voit tehdä mitä tahdot!” Sitten pyhä Nikolaos ennusti Joosefille, että ikoneja vastustava keisari Teofilos kuolee pian, minkä jälkeen Joosefin tulee palata Konstantinopoliin vahvistamaan oikeaa uskoa.

Kun Joosef saapui pääkaupunkiin, hän iloitsi nähdessään pyhien ikonien jälleen kaunistavan sen kirkkoja. Mutta hänen iloaan himmensi uutinen hänen hengellisen isänsä Gregorios Dekapolislaisen kuolemasta. Alussa Joosef asui yhdessä pyhän Gregorioksen toisen oppilaan Johanneksen kanssa entisessä paikassaan Pyhän Antipaksen kirkon yhteydessä. Johanneksen kuoltua hän siirtyi Pyhän Johannes Krysostomoksen kirkon pihapiiriin. Pyhän Gregorioksen hengelliset lapset ja oppilaat pitivät Joosefia Gregorioksen seuraajana ja tämän armolahjojen perijänä ja tungeksivat hänen ympärillään. Paikka kävi ahtaaksi, ja niin Joosef katsoi parhaaksi rakennuttaa heidän tuellaan uuden tilavan luostarin jonkin matkan päähän. Hän omisti sen kirkon pyhälle apostoli Bartolomeukselle (11.6.), jonka reliikin hän oli tuonut mukanaan Tessalonikasta, sekä hengelliselle isälleen pyhälle Gregorios Dekapolislaiselle. Koska hän tahtoi kirjoittaa kauniita hymnejä pyhän apostolin juhlapäivän kunniaksi, hän rukoili ja paastosi 40 päivää. Juhlan aattona pyhä Bartolomeus ilmestyi hänelle. Pyhä apostoli otti alttaripöydällä olleen evankeliumikirjan, pani sen Joosefin rinnalle ja siunasi hänet. Tuosta hetkestä lähtien hänen sydämestään tuli lähde, josta Pyhän Hengen innoituksesta kumpusi jatkuvasti ihania hymnejä ja tropareita Kirkon rakennukseksi ja uskovien iloksi.

Noihin aikoihin muuten rauhoittunutta kirkollista elämää varjosti skandaali. Alaikäisen keisarin Mikaelin setä Bardas, joka hallitsi tuolloin valtakuntaa, karkotti patriarkka Ignatioksen (23.10.) ja asetti patriarkaksi Fotioksen. Bardas oli hylännyt puolisonsa ja eli laittomasti poikansa vaimon kanssa, minkä vuoksi patriarkka oli kieltäytynyt antamasta hänelle ehtoollista. Myös Joosef esitti paheksumisensa yhdessä Studionin munkkien kanssa, ja hänet karkotettiin vuonna 858 maanpakoon Krimille, missä hän vietti yhdeksän vuotta jatkaen työtään kirkkorunoilijana.

Kun Basileios Makedonialainen nousi valtaan vuonna 867, Ignatios ja hänen kannattajansa kutsuttiin takaisin maanpaosta. Joosef sai arvostetun aseman Kristuksen suuren kirkon pyhien esineiden vartijana (skeuofylaks). Kyseessä oli yksi korkeimmista Bysantin kirkollisista arvonimistä. Seuranneena rauhallisena ajanjaksona hän tuotti suurimman osan kirkkorunoudestaan. Ignatioksen kuoleman jälkeen vuonna 877 jälleen patriarkan istuimelle noussut Fotios arvosti hänkin suuresti Joosefia. Hän kutsui tätä isien isäksi, enkelien vertaiseksi ja Jumalan mieheksi. Fotios piti häntä neuvonantajanaan ja määräsi hänet ylemmän papiston rippi-isäksi. Valtaisan elämäntehtävänsä suoritettuaan Joosef tuntien lähtönsä lähestyvän pyysi patriarkalta eroa tehtävistään, vetäytyi luostariinsa ja siirtyi siellä ikuiseen lepoon 70-vuotiaana huhtikuun 3. päivänä vuonna 886.

Samana päivänä eräs pääkaupungin huomattava mies meni Pyhän Teodoros Teronin, lisänimeltä “Löytäjän”, kirkkoon pyytämään, että pyhä Teodoros[1] auttaisi häntä löytämään kadonneen palvelijansa. Murheissaan hän vietti kirkossa kolme vuorokautta. Kolmannen päivän aamuna, jolloin hän jo suunnitteli lähtevänsä pois, hän nukahti kevyesti aamupalveluksen aikana. Silloin pyhä Teodoros ilmestyi hänelle ja sanoi, ettei hän ollut aikaisemmin pystynyt vastaamaan hänen pyyntöönsä, koska hän ja muut pyhät olivat olleet vastaanottamassa pyhää Joosef Hymnografia taivaaseen. Se oli heidän velvollisuutensa, koska tämä oli tehnyt heidät tunnetuiksi maan päällä laatimalla heidän kunniakseen ihania hymnejä.

Pyhä Joosef lienee ortodoksisen kirkon tuotteliain hymnografi. Jumalanpalveluselämän musiikillisena perustana on kahdeksansävelmistö, jonka pani alulle pyhä Johannes Damaskolainen (4.12.) kirjoittamalla ja säveltämällä kahdeksan sunnuntaipalvelusta, joissa jokaisella oli oma tekstinsä ja oma sävelmänsä. Joosef sepitti jumalanpalvelukset vastaavilla sävelmillä myös jokaisen kahdeksan viikon kaikille arkipäiville. Ortodoksisen kirkon jumalanpalveluselämä elää nykyisinkin kahdeksan viikon jaksoina. Kahdeksansävelmistön palveluksiin liitetään myös kunkin kuukaudenpäivän tekstit, jotka käsittelevät kyseisenä päivänä muisteltavan pyhän ihmisen elämäkertaa ja joissa pyydetään muisteltavien pyhien esirukouksia. Myös näistä kuukaudenpäivän teksteistä huomattava osa on pyhän Joosefin käsialaa. Näin kirkko alkoi ikonoklasmin kukistuttua viettää pyhiensä muistoa arvokkaasti sekä kirkkoveisuin että ikonein.


[1] Pyhällä Teodoroksella on kaksi muistopäivää, 17.2. ja suuren paaston ensimmäinen lauantai.

Pyhä Teonas syntyi 1400-luvun loppupuolella. Hän meni Athokselle Pantokratorin luostariin. Athoksella hän tutustui pyhittäjä Jaakobiin (1.10.), joka kilvoitteli vaatimattomassa erakkomajassa Ivironin luostarin alueella. Jaakob oli Jumalan armon valaisema hengellinen ohjaaja, jonka ympärille kerääntyi Teonaksen lisäksi paljon muitakin oppilaita. Jonkin ajan kuluttua pyhä Jaakob sai ilmestyksen, että hänen oli siirryttävä pois Athokselta Keski-Kreikkaan. Hän asettui luolaan Dervekistan kylän (nykyinen Analipsis) lähettyville Aitoliaan, ja hänen oppilaansa siirtyivät lähellä olevaan Johannes Edelläkävijän luostariin. Teonas auttoi opettajaansa munkkien hengellisessä ohjauksessa. Kun sitten turkkilaiset vallanpitäjät syyttömästi vangitsivat Jaakobin, Teonas seurasi häntä vankilaan Trikalan kaupunkiin. Odottaessaan vankilassa kuolemanrangaistusta yhdessä kahden oppilaansa kanssa Jaakob ilmoitti Teonakselle, että veljestön maanpäälle jäävä ja taivaisiin siirtyvä osa kohtaavat vielä kerran Tessalonikassa.

Kun pyhittäjä Jaakob oppilaineen oli mestattu, Teonas ja muut Jaakobin henkiin jääneet oppilaat siirtyivät Dervekistanista Athosvuorelle Simonos Petran luostariin. Saatuaan tietoonsa, että heidän opettajansa ja kahden veljensä pyhät jäännökset oli haudattu Adrianopolikseen, he kävivät hakemassa ne ja muuttivat samalla Athokselta Tessalonikaan pieneen Pyhän Anastasian luostariin. Näin toteutui pyhän Jaakobin ennustus, jonka mukaan he kohtaavat Tessalonikassa.

Veljestö kasvoi nopeasti ja pian Pyhän Anastasian luostarissa oli jo 150 munkkia, jotka viettivät yhteisöelämää pyhän Basileioksen sääntöjen mukaisesti. Pyhä Jaakob oli ennen marttyyrikuolemaansa kirjoittanut veljille kirjeen, jossa hän määräsi seuraajakseen Teonaksen ja kehotti veljiä olemaan kuuliaisia tälle kuin kyseessä olisi hän itse. Teonas toimikin veljestön igumenina. Suuri veljestö tarvitsi lisää tilaa ja Teonas joutui huolehtimaan luostarin laajentamisesta. Kun veljestön elämä oli asettunut uomiinsa, hän rakennutti itselleen erakkomajan, johon hän aika ajoin vetäytyi rukoukseen ja hiljaisuuteen.

Vuonna 1535 Teonas valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Apostolisella innolla hän palveli laumaansa kuin todellinen paimen ja Ylimmäisen paimenen Kristuksen opetuslapsi. Hän siirtyi Herransa luo vuonna 1541. Hänen ruumiinsa, joka haudattiin Pyhän Anastasian luostariin, on säilynyt maatumattomana ja levittää edelleen hyvää tuoksua. Sen ääressä rukoileville on tapahtunut paljon ihmeitä. Paikallisesti pyhän Teonaan muistoa vietetään suurin juhlallisuuksin Pyhän Anastasian luostarissa Tessalonikassa suuren paaston neljäntenä sunnuntaina.

Pyhittäjä Joosef eli 1300-luvulla. Hän poti vuosikausia monenlaisia sairauksia. Lopulta hän rukoili Jumalaa ja lupasi, että menisi luostariin, jos vain paranisi. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Joosef tervehtyi ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli Jumalalle otollisesti kuolemaansa asti. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Maria Hatsinalainen syntyi Pietarissa vuonna 1874. Hänen maallikkonimensä oli Lidia. Hänen isänsä Aleksander Leljanov oli menestyvä kauppias. Kun 16-vuotias Lidia opiskeli kymnaasissa, hän sairastui vaaralliseen aivokalvontulehdukseen, jonka jälkitautina hänelle puhkesi parkinsonintauti. Kymnaasin loppututkintoon hänet vietiin pyörätuolissa.

Lidiaa hoidettiin niin Venäjällä kuin Euroopassa, mutta mikään ei auttanut. Vähän kerrassaan hänen ruumiinsa jäykistyi, kädet ja jalat surkastuivat ja vartalo ikään kuin kutistui kokoon. Lidia joutui olemaan jatkuvasti makuulla selällään, sillä mikä tahansa muu asento aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Hänen kasvonsa muuttuivat aneemisiksi ja ilmeettömiksi. Puhekyky kuitenkin säilyi, tosin monotonisena, ja hän puhui hitaasti suu vain puoliavoimena. Ilme hänen kasvoillaan oli kuitenkin valoisa ja jalo.

Parkinsonintauti ei Lidian kohdalla edennyt tavalliseen tapaan. Vaikka hän noin 35-vuotiaasta lähtien oli täysi invalidi, hän pysyi psyykkisesti terveenä. Häntä ei vaivannut taudinkuvaan tavallisesti kuuluva ärtyisyys eikä henkisten toimintojen lamaantuminen. Sen sijaan hänestä tuli äärettömän nöyrä, sävyisä ja keskittynyt. Hän syventyi lakkaamattomaan rukoukseen ja kesti sairautensa vähääkään valittamatta. Samalla hänessä ilmeni murheellisten lohduttamisen lahja.

Noin vuodesta 1912 Lidia asui Hatsinan palatsikaupungissa 45 kilometrin päässä Pietarista veljensä Vladimirin perheessä. Myös hänen sisarensa Julia huolehti hänestä.

Lidian huone monine ikoneineen muistutti pientä kirkkoa. Joukko hurskaita hatsinalaisia naisia kokoontui säännöllisesti hänen luokseen rukoilemaan ja lukemaan hengellisiä kirjoja. He pitivät päämääränään elää luostarimaista elämää vihkiytymättä kuitenkaan nunniksi. Samalla he auttoivat Lidian hoidossa ja ottivat vastaan hänen luonaan vierailevia.

Vuonna 1922 Pietarin metropoliitta Benjamin, tuleva marttyyripiispa (31.7.), antoi siunauksen Lidian vihkimiselle nunnaksi. Nimekseen tämä sai Maria. Siihen saakka Marian oli tuntenut suhteellisen pieni joukko perhetuttavia, mutta vihkimyksen myötä sana hänen pyhyydestään levisi kauas Hatsinan ja Pietarin ulkopuolelle. Kymmenen vuoden ajan aina kuolemaansa asti Maria otti vuoteeseen sidottuna vastaan ihmisiä ja lohdutti heitä. Jotkut tulivat pitkänkin matkan päästä kysymään häneltä neuvoa vaikeissa elämäntilanteissa. Myös Pietarin metropoliitat Benjamin ja Joosef vierailivat Marian luona ja antoivat hänelle siunaukseksi nimikirjoituksella varustetut valokuvansa. Ja vaikka äiti Maria oli täysin liikuntakyvytön ja nautti vain nestemäistä ravintoa, jota hänelle syötettiin, hän kykeni lohduttamaan murheellisia ja antamaan neuvoja. Lisäksi hän sai Herralta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen armolahjat.

Kerran professori Ivan Andrejevski valitti äiti Marialle tuntevansa sietämätöntä ikävää. Maria vastasi hänelle: “Ikävä on hengellinen risti. Ja vain kaksi lääkettä voi parantaa tuon toisinaan äärimmäisen raskaan sielullisen kärsimyksen. On joko opittava katumaan kunnolla ja tuottamaan katumuksen hedelmiä tai on nöyrästi ja kärsivällisesti ja Herraa suuresti kiittäen kannettava tuota hengellistä ristiä – ikävää – muistaen, että Herra hyväksyy sen kantamisen katumuksen hedelmänä.” Professori sai näistä sanoista suunnatonta lohtua ja elämänvoimaa.

Äiti Maria ja hänen lähipiirinsä kuuluivat Pietarin metropoliitta Joosefin kannattajiin. He eivät hyväksyneet patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) vuonna 1927 omaksumaa neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Maria jopa neuvoi uskovia olemaan käymättä niissä kirkoissa, joiden jumalanpalveluksissa mainittiin metropoliitta Sergein nimi.

Elämänsä lopulla äiti Maria heikkeni niin, että jokainen kosketus aiheutti hänelle sietämätöntä kipua. Siitä huolimatta hän jatkoi palvelutehtäväänsä esirukoilijana, neuvojana ja lohduttajana.

Helmikuussa vuonna 1932 Maria pidätettiin yhdessä sisarensa Julian kanssa. Menossa oli koko maan laajuinen munkkien ja nunnien pidätyskampanja. Mariaa syytettiin muun muassa evankeliumin julistamisesta. Kaksi erikoiskomission miestä raahasi hänet talon toisesta kerroksesta kuorma-auton koppiin hänen kivunhuudoistaan välittämättä ja vei hänet Pietariin tutkintovankilan sairaalaan. Siellä Marialle tehtiin tuskallisia kidutukseen rinnastettavia leikkauksia, joissa häneltä katkaistiin jänteitä.

Maria kuoli sairaalassa huhtikuun 4/17 päivänä 1932. Hänelle oli jo ehditty langettaa kolmen vuoden karkotustuomio. Marian sisar tuomittiin kolmeksi vuodeksi ja veli viideksi vuodeksi keskitysleirille Siperiaan. Marian ruumis luovutettiin hänen veljensä vaimolle, jota kehotettiin hautaamaan vainaja vähin äänin. Marian haudasta Smolenskin hautausmaalla autuaan Ksenia Pietarilaisen (24.1.) haudan lähellä tuli kuitenkin heti hänen kuolemansa jälkeen uskovien pyhiinvaelluspaikka. Kaikki, jotka kävivät autuaan Ksenian haudalla, pitivät velvollisuutenaan poiketa rukoilemassa myös Maria Hatsinalaisen haudalla.

Venäjän ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Marian vuonna 1981. Venäjällä hänet kanonisoitiin vuonna 2006. Pyhittäjämarttyyri Marian pyhäinjäännökset, jotka löydettiin vuonna 2007, ovat nykyisin Hatsinassa Pyhän apostoli Paavalin kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.