3.4.2019

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Paastopäivä

pt. Niketas Tunnustaja (+ 824)

Parimia

VI: Jes. 41:4–5, 8–14

Eht:
1. Moos. 17:1–9
Sananl. 15:20–16:9

Jes. 41:4–5

1 Vaiti! Kuunnelkaa minua, kaukaiset rannat. Kuulkaa, kansakunnat! Tulkaa, astukaa esiin ja puhukaa, ryhtykäämme yhdessä käymään oikeutta. 2 Kuka herätti idästä miehen kulkemaan voitosta voittoon? Kuka jättää kansat hänen armoilleen ja alistaa kuninkaat hänen valtaansa? Miekallaan hän muuttaa heidät tomuksi, jousellaan tuulen ajelemiksi akanoiksi. 3 Hän ajaa heitä takaa, etenee kenenkään uhkaamatta jalat tuskin tiehen koskien. 4 Kuka on tämän tehnyt, kuka saanut aikaan? Hän, joka alusta alkaen on kutsunut sukupolvet elämään. Minä, Herra, olen ensimmäinen, ja viimeistenkin keskellä olen sama. 5 Kaukaiset rannat ovat nähneet tämän, ne pelkäävät, maa vapisee äärestä ääreen. "Ne lähestyvät, ne tulevat tänne!" 8 Sinä, palvelijani Israel, Jaakob, sinä jonka olen valinnut, sinä, ystäväni Abrahamin siemen, 9 sinä, jonka käteen minä tartuin, jonka minä toin maan ääristä ja kutsuin kaukaisimmista kolkista, jolle minä sanoin: "Sinä olet palvelijani, minä olen sinut valinnut, en sinua väheksynyt"

1. Moos. 17:1–9

1 Kun Abram oli yhdeksänkymmenenyhdeksän vuoden ikäinen, Herra ilmestyi hänelle ja sanoi: "Minä olen Jumala, Kaikkivaltias. Vaella koko sydämestäsi minun tahtoni mukaisesti, 2 niin minä otan sinut liittoon kanssani ja teen suureksi sinun jälkeläistesi määrän." 3 Abram heittäytyi kasvoilleen, ja Jumala sanoi hänelle: 4 "Tällainen on liitto, johon minä sinut otan. Sinusta on tuleva monien kansojen kantaisä. 5 Älköön siis nimesi enää olko Abram, vaan olkoon se Abraham, koska minä teen sinusta kansojen paljouden isän. 6 Minä annan sinulle paljon jälkeläisiä, ja sinusta on polveutuva kansakuntia ja kuninkaita. 7 Minä pidän voimassa liiton sinun ja myös sinun jälkeläistesi kanssa, ikuisen liiton sukupolvesta toiseen, ja minä olen oleva sinun Jumalasi ja sinun jälkeläistesi Jumala. 8 Minä annan sinulle ja jälkeläisillesi pysyväksi perintömaaksi koko Kanaaninmaan, jossa nyt asut muukalaisena, ja minä olen myös sinun jälkeläistesi Jumala." 9 Jumala puhui edelleen Abrahamille: "Pysykää uskollisesti tässä liitossa, sinä ja sinun jälkeläisesi sukupolvesta toiseen.

Sananl. 15:20–16:9

20 Viisas poika on isänsä ilo, tomppeli halveksii äitiään. 21 Järjetön saa ilonsa hulluudesta, järkevä kulkee tietänsä suoraan. 22 Jos harkinta puuttuu, hanke kaatuu, jos on neuvonantajia, se onnistuu. 23 Mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan! 24 Viisas kulkee ylöspäin elämän tietä, hän välttää tuonelaan viettävän tien. 25 Ylpeältä Herra hävittää talon, mutta lesken maat hän suojelee. 26 Pahantekijän juonia Herra kammoksuu, lempeät sanat ovat hänelle mieleen. 27 Ahneus vie talon tuhoon. Joka lahjukset torjuu, se menestyy. 28 Oikeamielinen malttaa, ennen kuin vastaa, jumalattoman suu syytää pahuutta. 29 Herra on kaukana jumalattomista, mutta vanhurskaiden rukouksen hän kuulee. 30 Ystävällinen katse ilahduttaa mielen, iloinen uutinen virkistää ruumiin. 31 Joka ottaa nuhteet opikseen, saa sijan viisaiden joukossa. 32 Joka torjuu moitteet, pilaa elämänsä, joka nuhteita kuulee, hankkii ymmärrystä. 33 Herran pelko on viisauden koulu, kunnian tie käy nöyryyden kautta. 16:1 Ihminen suunnittelee mielessään, mutta sanat antaa Herra. 2 Ihminen pitää oikeina kaikkia teitään, mutta Herra punnitsee ajatukset. 3 Tuo kaikki hankkeesi Herran eteen, niin suunnitelmasi menestyvät. 4 Kaiken on Herra tehnyt tarkoituksiaan varten, jumalattomankin -- kohtaamaan kovan päivän. 5 Herra vihaa kaikkia kerskailijoita -- totisesti, he eivät rangaistusta vältä! 6 Laupeus ja uskollisuus sovittavat synnin, Herran pelko pitää loitolla pahasta. 7 Joka elää Herran mielen mukaisesti, pääsee sovintoon vihamiestensäkin kanssa. 8 Parempi vähän ja rehellisesti kuin isot voitot vilpillisesti. 9 Ihminen suunnittelee tiensä, mutta Herra ohjaa hänen askelensa.

Päivän synaksario

Pyhä Burgundofara[1] syntyi Meaux’n lähistöllä Poincyn kylässä 500- ja 600-lukujen taitteessa. Burgundofaran isä Changéric[2] kuului burgundilaiseen ylhäisöön ja toimi hallitsija Theodobertin (k. 612) neuvonantajana. Burgundofaran äidin nimi puolestaan oli Leodegonda. Burgundofaran sisaruksiin lukeutuvat pyhä Cagnoald Laonilainen (6.9.) sekä pyhä Faro (28.10.).

Burgundofaran ollessa kymmenenvuotias[3] pyhä Columbanus (23.11.) vieraili hänen perheensä luona. Columbanus oli tuolloin maanpaossa Luxeuilista, ja Changéric toivotti hänet tervetulleeksi kotiinsa. Vierailun aikana Columbanus omisti nuoren Burgundofaran Kristukselle, sillä tyttö halusi pyhittää koko elämänsä Jumalan palvelemiseen.

Isä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin, ja Burgundofaran vartuttua hän pakotti tämän kihlautumaan. Tämän seurauksena Burgundofara sairastui vakavasti. Neidon ollessa jo kuoleman partaalla hänen kotitaloonsa saapui vieraaksi Columbanuksen seuraaja, pyhä Eustathius (29.3.). Changéric lupasi Eustathiukselle antavansa tyttärensä Kristuksen morsiameksi, jos tämä vain jäisi eloon. Eusthatius rukoili Burgundofaran puolesta ja tämä parani sairaudestaan.

Changéric ei kuitenkaan pitänyt lupaustaan vaan päätti naittaa Burgundofaran. Kun tyttö kuuli isänsä aikeista, hän pakeni kodistaan ja piiloutui kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle Pietarille. Changéric lähetti palvelijoitaan Burgundofaran perään ja käski näiden tappaa tytön, jos tämä ei suostuisi tottelemaan. Löydettyään Burgundofaran palvelijat uhkasivat neitoa kuolemalla. Lujatahtoinen neito ei kuitenkaan suostunut luopumaan aikeistaan.

Palvelijat olivat jo aikeissa tappaa neidon, kun Eustathius saapui jälleen pelastamaan hänen henkensä. Eustathius esti surmateon, ja hänen ansiostaan isän ja tyttären välille syntyi lopulta sopu. Tämän jälkeen Eustathius järjesti Burgundofaran Meaux’in piispa Gondoaldin luo. Piispa vihki Burgundofaran virallisesti nunnaksi vuonna 614.

Muutama vuosi myöhemmin Burgundofara suostutteli isänsä rakennuttamaan mailleen kaksoisluostarin. Tätä luostaria kutsuttiin alun perin siltaa tarkoittavan kelttiläisen sanan (brie) mukaan Brigeksi tai latinan kielellä Evoriacumiksi, mutta myöhemmin se tuli tunnetuksi Faremoutiersin luostarina.

Nuoresta iästään huolimatta Burgundofara valittiin luostarin johtajaksi. Tässä asemassa hän toimi kolmenkymmenenseitsemän vuoden ajan. Luostarissa noudatettiin pyhän Columbanuksen luostarisääntöä, johon kuuluivat tiheät synnintunnustukset: luostariasukkaat tunnustivat syntinsä kolme kertaa päivässä. Tällä jatkuvalla tarkkaavaisuudella pyrittiin saavuttamaan sydämen puhtaus, josta Vapahtaja puhuu vuorisaarnassa (Matt. 5:8).

Burgundofara oli erinomainen hengellinen äiti, joka osasi ohjata sieluja viisaasti. Monet nunniksi vihkiytyneet englantilaiset prinsessat ja pyhät nunnat kilvoittelivat hänen ohjauksessaan. Heihin lukeutuvat muun muassa pyhät Ethelburga (5.4.) ja Ercongota (23.2.). Luostariasukkaiden lisäksi Burgundofara piti myös huolta hurskaista maallikoista.

Kerran Burgundofaran nuorempi veli Faro vieraili sisarensa luona luostarissa. Sisar ja veli puhuivat keskenään, ja Burgundofara kehotti veljeään jättämään taakseen maalliset huolet. Sisarensa taivaallisista puheista liikuttunut Faro luopuikin merkittävästä virastaan, suostutteli kihlattunsa menemään luostariin ja vihkiytyi itse munkiksi. Hieman myöhemmin Faro vihittiin Meaux’in piispaksi. Pyhä Burgundofara nukkui kuolonuneen joko vuonna 643 tai 655 (tai 657). Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut useita ihmeitä.


[1] Tunnetaan myös nimillä Fara ja Fare.

[2] Toisissa lähteissä isän nimeksi mainitaan Agneric.

[3] Toisten lähteiden mukaan Fara oli 15-vuotias.

Pyhä Niketas syntyi 700-luvun jälkipuoliskolla Bitynian Kesareassa lähellä Prussaa (nyk. Bursa) ainoana lapsena varakkaaseen kristittyyn perheeseen. Hänen äitinsä kuoli kahdeksan päivää synnytyksen jälkeen. Hurskas isä Filaretos antoi lapsen oman äitinsä hoitoon. Kun poika oli vähän varttunut, isä meni luostariin. Vietettyään muutaman vuoden Jumalalle otollista kilvoituselämää isä kuoli. Niketas oli tuolloin 11-vuotias.

Kesarean piispa otti Niketaksen kasvatettavakseen. Piispa opetti pojalle pyhiä kirjoituksia ja vihki hänet lukijaksi. Täynnä intoa Niketas tutki niin Uutta kuin Vanhaakin testamenttia. Herran sanat kaiken jättämisestä (Luuk.14:26) tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja hän päätti noudattaa edesmenneen isänsä esimerkkiä, ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Niketas meni munkki Stefanoksen luo, joka elettyään ensin yhteiselämäluostarissa oli aloittanut erakkokilvoituksen luolassa kaupungin lähellä. Stefanos otti hänet joksikin aikaa oppilaakseen, mutta kehotti sitten häntä siirtymään yhteiselämäluostariin. “Siellä saat kokea niin murhetta kuin iloakin, siellä opit käytännön hyveitä eläessäsi toisten veljien parissa. Yhteisöllinen elämä opettaa sinulle arvostelukykyä ja kohoat oikeassa järjestyksessä kohti Jumalaa tarvitsematta pelätä eksytystä”, hän sanoi.

Nuorukainen totteli ohjaajansa neuvoa ja hakeutui pyhän Nikeforoksen (4.5.) vasta perustamaan Medikionin luostariin Bitynian Olymposvuorelle. Niketaksen esimerkillinen kuuliaisuus, syvä kiintymys hengelliseen isäänsä Nikeforokseen, paasto ja itsehillintä saivat kaikki veljet arvostamaan häntä. Viiden vuoden kuluttua patriarkka Tarasios (25.2.) vihki hänet papiksi Konstantinopolissa. Kun hän palasi vihkimyksen jälkeen luostariin, ikääntyvä igumeni Nikeforos luopumatta virallisesti igumenin asemasta alkoi vähitellen siirtää luostarin johtotehtäviä hänelle. Apunaan Niketaksella oli tunnettu munkki isä Athanasios, joka oli aloittanut kilvoittelunsa Symbolien luostarissa ja toimi luostarin taloudenhoitajana. Medikionin luostarissa oli noihin aikoihin lähes sata munkkia.

Näiden kolmen pyhän miehen hyveellisyys teki Medikionin luostarista aikansa malliluostarin, maanpäällisen taivaan, jossa ei koskaan lausuttu yhtään turhaa sanaa. Pyhä Niketas oli veljille kaikkien hyveiden elävä esikuva. Hänen johtamistapansa oli tiukka mutta nöyryydellä ja lempeydellä höystetty. Hänessä asuva Jumalan armo sai aikaan, että hän ennusti tulevia tapahtumia ja paransi sairaita, joita tuli luostariin. Jonkin ajan kuluttua sekä Athanasios että igumeni Nikeforos poistuivat tästä maailmasta. Munkkien sekä patriarkka Nikeforos I:n painostuksesta Niketas joutui virallisestikin ottamaan igumenin arvon. Hän jatkoi enkelimäistä kilvoitteluaan, ja hänen persoonansa veti puoleensa uusia veljiä, niin että luostari kasvoi hänen aikanaan.

Noihin aikoihin keisari Leo V Armenialainen (806–820) aloitti jälleen ikonien kunnioittajien vainot. Saadakseen puolelleen ortodoksisen kansan hän kutsui pääkaupunkiin tunnetuimmat luostarinjohtajat, joita hän taivutteli omaksumaan näkemyksensä. Kun keisari vetosi Herran sanaan, että Isää pitää rukoilla “hengessä ja totuudessa” (Joh. 4:22), perustellakseen siten ikonien käytöstä poistamista, Niketas vastasi keisarille, että ikonit hylkäävä kieltää Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi tulon, jolloin Hän sai kuvattavan hahmon. Keisari ymmärsi näkevänsä turhaa vaivaa. Peläten Niketaksen mainetta pyhänä miehenä hän päätti turvautua väkivaltaan ja käski heittää tämän vankityrmään, missä keisarin kätyrit kävivät vähän väliä pitämässä kuulusteluja.

Lopulta keisari Leo lähetti Niketaksen ja hänen kumppaninsa keskellä talvea jalkaisin Massalaian linnoitukseen Vähän-Aasian ylängölle. Heti kun he olivat tulleet perille, he saivat käskyn palata takaisin Konstantinopoliin. Patriarkka Nikeforos oli karkotettu ja hänen tilalleen oli laittomasti asetettu Teodotos. Niketasta ja muita tunnustajia houkuteltiin osallistumaan vain yhden ainoan kerran Teodotoksen toimittamaan liturgiaan ja vastaanottamaan pyhä ehtoollinen häneltä, minkä jälkeen he pääsisivät vapaiksi ja saisivat palata luostareihinsa. Keisari selitti heille, että Teodotoksella oli asunnossaan ikoneita, joita tämä kyllä kunnioitti mutta ei palvonut. Näännyttävä vankeus ja keisarin tekopyhät puheet saivat tunnustajat suostumaan tähän ehdotukseen.

Pian tämän tapahtuman jälkeen Niketas, joka oli tajunnut virheensä ja jota omantunnon soimaukset raatelivat, pakeni pääkaupungista ensin Prokonnesokselle Marmaran meren rannalle tarkoituksenaan katua siellä yksinäisyydessä. Mutta ajatellessaan, miten turmiollisesti hänen yhteytensä harhaoppisiin ikonien vastustajiin oli vaikuttanut kansaan, hän palasi takaisin Konstantinopoliin. Kaupungin keskusaukiolla hän teki julkisen kääntymyksen lyöden rintaansa ja tuomiten hairahduksensa, johon hän oli langennut yhtyessään toisten mielipiteeseen. Hänet vangittiin heti ja vietiin Pyhän Glykerian saarelle Akritaksen niemen lähelle. Siellä hän joutui lojumaan kuusi vuotta vankilassa ja kestämään alueen hallitusmiehen Anthimoksen epäinhimillistä käytöstä; miestä kutsuttiin ilkeytensä takia Kaifakseksi. Ikkunattomassa tyrmässä Niketas eli homehtuneella leivällä ja suolapitoisella vedellä. Hän oli kuitenkin valmis kärsimään mitä tahansa, kuolemankin, saadakseen anteeksi hairahduksensa ja säilyttääkseen ortodoksisen uskonsa. Mutta vaikka hänen ruumiinsa elikin ahdistuksessa, hänen henkensä kohosi jumalallisen näkemisen korkeuksiin. Hän sai Herralta ihmeiden armolahjan ja pystyi rukouksellaan vapauttamaan ystävänsä Sakariaksen, joka suorittaessaan Traakiassa keisarin antamaa diplomaattista tehtävää oli joutunut barbaarien käsiin.

Leo V:n kuoltua vuonna 820 Niketas pääsi vapaaksi, mutta hän ei palannut Medikioniin. Lankeemuksensa takia hän piti itseään arvottomana jatkamaan luostarin johtamista. Loppuelämänsä hän kierteli eri saarilla Konstantinopolin ympäristössä eläen yksin ja lohduttaen rukouksillaan sairaita ja onnettomia. Lopulta hän asettui pieneen taloon Kultaisen Sarven alueelle ja eli siellä enemmän enkelin kuin ihmisen tavoin. Muutaman kuukauden kuluttua hän sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin huhtikuun 3. päivänä vuonna 824. Suuri määrä munkkeja ja vainojen aikaisia tunnustajia, heidän joukossaan myös Tessalonikan arkkipiispa Joosef (14.6.), oli läsnä hänen hautajaisissaan. He saattoivat hänen ruumiinsa Medikionin luostariin, jossa se haudattiin pyhän Nikeforoksen viereen.

Pyhittäjä Nektari oli alun perin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki. 1400-luvun puolivälissä hän siirtyi kilvoittelemaan ikimetsään Bežetskin ylängölle Tverin hiippakuntaan. Nektarin kilvoitteluelämä ja hengellinen viisaus toivat hänen luokseen lukuisia kilvoittelijoita. Paikalle rakennettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistettu luostari, jonka johtajana pyhä Nektari toimi. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1492.

Pyhä Paavali eli 1600-luvulla. Hän oli syntyperältään venäläinen, mutta joutui lapsena Krimin tataarien vangiksi, jotka myivät hänet orjaksi Konstantinopoliin. Eräs kristitty lunasti hänet vapaaksi. Paavali meni naimisiin venäläisen niin ikään vankina olleen tytön kanssa.

Raskas vankeusaika oli vaikuttanut Paavalin terveyteen, niin että hän sairastui epilepsiaan. Kerran kohtauksen aikana hänen vaimonsa ja kristityt naapurit päättivät viedä hänet Jumalanäidin kirkkoon, jossa monet samasta vaivasta kärsineet olivat parantuneet. Matkalla epilepsiakohtauksen saanut Paavali vastusteli ja huusi olevansa hagarilainen eli islaminuskoinen. Turkkilaiset vihastuivat kuvitellessaan kristittyjen vievän väkisin kirkkoon islamiin kääntynyttä ja ilmoittivat asiasta viivyttelemättä visiirille. Sotilaiden tullessa Paavali oli jo toipunut kohtauksesta. Hän sanoi suoraan tuomarille, ettei hänellä ollut koskaan ollut pienintäkään aikomusta kääntyä muslimiksi ja että sanat olivat päässeet hänen suustaan epilepsiakohtauksen aikana. Turkkilaiset eivät kuitenkaan halunneet myöntää olleensa väärässä vaan uhkasivat häntä kuolemalla, jos hän ei tunnustautuisi muslimiksi. Paavalin vaimo rohkaisi häntä venäjäksi pysymään lujana ja olemaan pelkäämättä kuolemaa, joka liittäisi hänet hetkessä pyhien joukkoon. Hän sanoi pitävänsä itseään autuaana, jos saisi olla marttyyrin puoliso. Silloin visiiri käski sitoa naisen pylvääseen ja ruoskia hänet.

Kun Paavali oli kolmesti vakuuttanut olevansa kristitty, turkkilaiset mestasivat hänet suurena perjantaina huhtikuun 3. päivänä 1683.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.