1.4.2019

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Paastopäivä

Viides paastoviikko

Pyhittäjä-äiti Maria Egyptiläinen (+ 500-l.)

p. Meliton Sardeslainen (+ 100-l.)

Parimia

VI: Jes. 37:33–38:6

Eht:
1. Moos. 13:12–18
Sananl. 14:27–15:4

Jes. 37:33–38:6

33 "Mutta Assyrian kuninkaasta Herra sanoo näin: -- Ei hän tähän kaupunkiin pääse, ei ammu tänne yhtään nuolta, ei tuo tämän eteen ainuttakaan kilpeä eikä luo piiritysvallia tätä vastaan. 34 Hän palaa samaa tietä, jota tuli, tähän kaupunkiin hän ei pääse, sanoo Herra. 35 Minä suojelen tätä kaupunkia, minä pelastan sen itseni vuoksi ja palvelijani Daavidin tähden." 36 Niin Herran enkeli lähti liikkeelle ja löi assyrialaisten leirissä kuoliaaksi satakahdeksankymmentäviisituhatta miestä. Kun eloon jääneet heräsivät aamulla, kaikkialla lojui ruumiita. 37 Silloin Sanherib, Assyrian kuningas, purki leirinsä ja lähti. Hän meni takaisin maahansa ja jäi Niniveen. 38 Kun kuningas Sanherib kerran oli jumalansa Nisrokin pyhäkössä rukoukseen kumartuneena, hänen poikansa Adrammelek ja Sareser löivät miekalla hänet hengiltä ja pakenivat sitten Araratin maahan. Hänen jälkeensä tuli kuninkaaksi hänen poikansa Assarhaddon. 38:1 Noihin aikoihin Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillaan. Silloin profeetta Jesaja, Amosin poika, tuli hänen luokseen ja sanoi: "Näin sanoo Herra: 'Järjestä asiasi, sillä sinä et parane vaan kuolet!'" 2 Hiskia kääntyi seinään päin ja rukoili Herraa: 3 "Voi, Herra! Muista, miten vilpittömästi ja vakain sydämin olen vaeltanut sinun tahtosi mukaan ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi." Ja hän itki katkerasti. 4 Silloin Jesajalle tuli tämä Herran sana: 5 "Mene ja sano Hiskialle: Näin sanoo Herra, isäsi Daavidin Jumala: 'Minä olen kuullut rukouksesi, olen nähnyt kyyneleesi. Minä lisään sinun elinpäiviisi vielä viisitoista vuotta. 6 Minä pelastan sinut ja tämän kaupungin Assyrian kuninkaan käsistä, minä suojelen tätä kaupunkia.'

1. Moos. 13:12–18

12 Abram jäi Kanaaninmaahan, kun taas Loot siirtyi telttoineen alangon kaupunkien liepeille ja päätyi lopulta Sodomaan. 13 Mutta Sodoman asukkaat olivat turmeltuneita ja tekivät paljon syntiä Herraa vastaan. 14 Lootin erottua Abramista Herra sanoi Abramille: "Nosta silmäsi ja katsele tästä paikasta pohjoiseen, etelään, itään ja länteen, 15 sillä koko sen maan, jonka näet, minä annan sinulle ja sinun jälkeläisillesi ikiajoiksi. 16 Minä teen sinun jälkeläisesi lukuisiksi kuin maan tomuhiukkaset: jos osaat ne laskea, osaat laskea jälkeläistesi määrän. 17 Lähde vaeltamaan maata pitkin ja poikin, sillä minä annan sen sinulle." 18 Abram siirtyi telttoineen paikasta toiseen, kunnes asettui Hebroniin Mamren tammistoon. Sinne hän rakensi alttarin Herralle.

Sananl. 14:27–15:4

27 Herran pelko on elämän lähde, se ohjaa ohi kuoleman loukkujen. 28 Kansan paljous on kuninkaan kunnia, väen vähyys ruhtinaan tuho. 29 Pitkämielisyys on järkevän miehen merkki, äkkipikaisuus on hulluuden huippu. 30 Mielenrauha on terveyden perusta, intohimot kalvavat kuin hivuttava tauti. 31 Joka heikkoa sortaa, herjaa hänen Luojaansa, joka Luojaa kunnioittaa, armahtaa köyhää. 32 Jumalaton sortuu pahuuteensa, mutta viattomuus on vanhurskaan turva. 33 Ymmärtäväisen sydämessä viisaus asuu, tyhmien sisimmästä sitä ei tapaa. 34 Vanhurskaus on kansalle kunniaksi, mutta synti on kansojen häpeä. 35 Kunnon palvelijaa kuningas suosii, kunnoton joutuu hänen vihoihinsa. 15:1 Sävyisä vastaus taltuttaa kiukun, loukkaava sana nostaa vihan. 2 Viisaiden sanat ovat tiedon mauste, tyhmän suu syytää tyhmyyksiä. 3 Herran katse yltää kaikkialle, sen alla ovat sekä hyvät että pahat. 4 Lohduttava puhe antaa elämänrohkeutta, petollinen sana murtaa mielen. 5 Tyhmä väheksyy isänsä opetusta, viisas se, joka nuhteita kuulee.

Päivän synaksario

Pyhä Meliton oli toisen vuosisadan tärkeimpiä kirkkoisiä, mutta hänen elämästään tiedetään vain muutamia yksityiskohtia. Hän toimi piispana Lyydiassa sijaitsevassa Sardeksessa 100-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti Meliton sai Jumalalta profetoimisen armolahjan, sillä varhaiskristillinen kirjoittaja Tertullianus totesi monien ihmisten pitäneen Melitonia profeettana.

Meliton tunnetaan ennen muuta kirjoituksistaan. Kirkkohistorioitsija Eusebios mainitsee kaksikymmentä Melitonin kirjoittamaa teosta. Näistä kuitenkin vain pieni osa on säilynyt meidän päiviimme saakka. Säilyneiden teosten joukossa on Melitonin kirjoitus, jonka hän osoitti keisari Marcus Aureliukselle (161–180). Teksti tunnetaan nimellä Apologia, ja siinä Meliton puolustaa kristinuskoa pakanalliselle hallitsijalle. Meliton osoittaa keisarille, että uutena uskontona kristinusko ei suinkaan horjuttanut Rooman valtakuntaa. Kristinusko ei ollut vaarallinen, vaan se päinvastoin oli tuonut valtakunnalle lisää voimaa ja kunniaa. Meliton kirjoitti myös kauniin Pääsiäissaarnan (Peri Pascha),[1] joka on vanhin säilynyt pääsiäishomilia. Melitonin pääsiäispuhe on innoittanut myöhempiä bysanttilaisia hymnografeja.

Koska Meliton tunnettiin kristittyjen keskuudessa hengellisesti viisaana piispana, kristityt pyysivät häneltä apua vanhatestamentillisten kirjojen aseman selvittämisessä. Uskovat halusivat tietää, mitä pyhiä kirjoituksia tulisi kunnioittaa Raamatun kaanoniin kuuluvina. He myös toivoivat Melitonin kertovan, mihin järjestykseen kirjat tulisi kaanonissa laittaa. Selvittääkseen asiaa Meliton matkasi Palestiinaan. Siellä hän tutkiskeli lähteitä ja teki sen jälkeen listan Pyhistä kirjoituksista. Lista on ensimmäinen säilynyt Pyhien kirjoitusten kaanon. Pyhä Meliton nukkui kuolonuneen 180-luvulla, ja hänet haudattiin Sardekseen.


[1] Piispa Melitonin homilia “Pääsiäisestä” (Peri Pascha) on suomennettu ja julkaistu nimellä Meliton, Sardeen piispa: Pääsiäisen salaisuus – pääsiäissaarna. Suom. Jukka Thurén, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1968.

Pyhittäjä-äiti Maria syntyi Egyptissä 500-luvun alussa. 12-vuotiaana hän lähti kotikylästään Aleksandriaan, jossa hän eli ilotyttönä seuraavat 17 vuotta. Hän ansaitsi elantonsa kehräämällä ja kutomalla kangasta, joten köyhyys ei pakottanut häntä siveettömään elämään. Hän kertoi myöhemmin, että häntä poltti kyltymätön himo, joka sai hänet antautumaan kenelle tahansa miehelle. Eräänä päivänä hän näki joukon egyptiläisiä ja libyalaisia menossa satamaan. Hän nousi laivaan heidän kanssaan ja maksoi matkansa “palveluillaan”. Laiva oli menossa Pyhälle maalle. Matkan päänä oli Jerusalem ja Ristin ylentämisen juhla, jota vietetään syyskuun 14. päivänä.

Saavuttuaan Jerusalemiin Maria lähti muiden mukana Pyhän Haudan kirkkoon yöpalvelukseen. Hän oli laivassa tutustunut kymmeneen nuoreen mieheen ja meni kirkkoonkin vain saadakseen katsella heitä. Mutta kun hän saapui kirkon ovelle, näkymätön voima esti häntä pääsemästä sisään vaikka hän kuinka yritti. Muut kulkivat ovesta vapaasti, mutta Maria joutui jäämään oven suulle. Silloin hänelle alkoi vähitellen valjeta, että hänen siveetön elämänsä esti häntä lähestymästä pyhää ristinpuuta. Hän purskahti itkuun ja lyöden rintaansa kääntyi kirkon eteisaulassa olevan Jumalanäidin ikonin puoleen: “Pyhä Neitsyt Valtiatar, joka olet synnyttänyt Herramme Jeesuksen Kristuksen, tiedän, etten monien syntieni tähden ole arvollinen katsomaan Sinun pyhää ikoniasi. Mutta koska Sinusta syntynyt Jumala tuli maailmaan kutsumaan syntisiä katumukseen, auta minua ja päästä minut kirkkoon kumartamaan Hänen pyhää ristiään. Lupaan sinulle, että heti kun olen nähnyt sen, luovun maailmasta ja kaikista sen nautinnoista ja alan kulkea pelastuksen tietä, jonka Sinä minulle osoitat.”

Tämän jälkeen Maria tunsi vapautuvansa ja hän saattoi esteettä astua kirkkoon. Siellä hän kumarsi hartaasti pyhää ristiä ja palasi sitten kirkon eteiseen Jumalanäidin ikonin eteen valmiina seuraamaan sitä tietä, jonka Pyhä Neitsyt hänelle osoittaisi. Silloin hän kuuli äänen: “Jos ylität Jordanin, löydät levon.” Maria huudahti: “Oi Valtiatar, älä hylkää minua!” Heti hän poistui kirkosta ja lähti kulkemaan Jordanin suuntaan. Matkalla eräs kristitty antoi hänelle almuksi kolme kolikkoa, joilla hän osti kolme leipää. Illalla hän saapui Jordanvirran lähellä sijaitsevaan Johannes Kastajan kirkkoon. Siellä hän sai aamulla pyhän ehtoollisen, söi puolikkaan leipää ja joi Jordanin vettä. Samana päivänä hän pääsi veneellä Jordanin yli. Siitä alkoi hänen erakkoelämänsä, jota kesti 47 vuotta. Tuona aikana hän käytti ravintonaan Jordanin takaisen erämaan villiyrttejä ja kasvien juuria ja söi niiden kanssa kahden ja puolen kivikovaksi kovettuneen leipänsä muruja.

Ensimmäiset 17 vuotta olivat täynnä kiusauksia. Muisto Egyptin liha- ja kalaruoista kiusasi Mariaa. Vesikin oli erämaassa tiukalla; Egyptissä hän oli juonut helmeilevää viiniä. Marian vaatteet kuluivat riekaleiksi, eikä hänellä enää ollut mitään, millä suojata itseään sen enempää päivän hehkuvalta auringolta kuin erämaan kylmiltä öiltäkään. Välillä hänen mieleensä muistui kevytmielisiä lauluja, joita hän huomaamattaan vanhasta muistista hyräili, ja entiset synnit alkoivat houkutella. Silloin hän siirsi ajatuksensa Jumalanäitiin, jota hän piti takaajanaan ja turvanaan. Heti olo helpottui, valo ympäröi hänet ja sopimattomat ajatukset katosivat. Jos himon houkutukset kävivät kestämättömiksi, Maria heittäytyi itkien tuntikausiksi maahan kasvoilleen eikä noussut ennen kuin näki Jumalanäidin lähettämän valon ilmestyvän.

Kun 17 vuotta oli kulunut taistelussa entisen elämän muistojen kanssa, kiusaukset lakkasivat. Maria sai viettää elämänsä 30 viimeistä vuotta syvässä rauhassa Jumalan armon ympäröimänä. Marian viimeisen elinvuoden alussa abba Zosimas (4.4.) lähti Palestiinan luostareissa noudatetun tavan mukaan suuren paaston ajaksi kilvoittelemaan yksin erämaahan. Paaston ollessa jo lopuillaan hän näki erämaassa auringon polttaman ihmisolennon, jonka olkapäille laskeutui vitivalkoinen tukka. Olento pakeni häntä, mutta Zosimas juoksi hänen peräänsä pyytäen saada häneltä siunauksen. Kun Zosimas pääsi kuulomatkan päähän, Maria kutsui häntä nimeltä, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maria ilmoitti olevansa nainen ja pyysi häntä heittämään viittansa maahan, niin että hän voisi verhota itsensä sillä.

Isä Zosimas oli iloissaan tavattuaan vihdoinkin todellisen jumalankantaja-askeetin, joka oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen. Hänen pyynnöstään Maria kertoi hänelle siihenastiset elämänvaiheensa. Lopuksi Maria pyysi Zosimasta, joka oli pappismunkki, tulemaan seuraavana vuonna suurena torstaina pyhä ehtoollinen mukanaan Jordanin rannalle. “Sen jälkeen kun tulin erämaahan, en ole saanut pyhää ehtoollista”, hän sanoi. Lopuksi hän pyysi abba Zosimasta välittämään igumeni Johannekselle terveiset, että tämän pitäisi kiinnittää huomiota erinäisiin epäkohtiin luostarissa. Isä Zosimas ihmetteli, kuinka Maria saattoi olla perillä hänen luostarinsa asioista. Hän lankesi maahan Marian edessä ja palasi Jumalaa kiittäen luostariinsa.

Seuraavana vuonna myöhään suuren torstain iltana isä Zosimas tuli sovitulle paikalle ja näki kuun valossa Marian Jordanin toisella rannalla. Huomattuaan Zosimaksen Maria teki ristinmerkin ja ylitti joen kulkien veden päällä. Isä Zosimas hämmästyi niin, että valmistautui kumartumaan hänen eteensä. Maria sanoi moittivasti: “Mitä aiot tehdä, abba Zosimas? Sinä pidät käsissäsi pyhää ehtoollista ja tahdot kumartua maahan!” Nautittuaan kyynelsilmin pyhän ehtoollisen Maria sanoi: “Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” (Luuk. 2:29) Sitten hän hyvästeli Zosimaksen ja esitti tälle pyynnön, että tämä tulisi myös seuraavana vuonna suuren paaston aikana sille paikalle, missä he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Isä Zosimas oli tuonut mukanaan vähän viikunoita, taateleita ja vedessä kostutettuja linssejä ja tarjosi niitä Marialle. Tämä otti sormenpäillään vain kolme linssiä, teki ristinmerkin ja käveli Jordanin yli. Isä Zosimasta jäi harmittamaan kovasti se, että hän ei ollut muistanut kysyä Marian nimeä, mutta hän päätti ottaa siitä selvän, kun he seuraavana vuonna kohtaisivat uudestaan.

Seuraavana vuonna suuren paaston alkaessa isä Zosimas meni taas erämaahan ja kierteli siellä etsien Mariaa. Lopulta hän löysi tämän kuolleen ruumiin makaamassa maassa kädet rinnalla ristissä ja kasvot itään päin lähellä heidän ensimmäistä kohtaamispaikkaansa. Hän suri kovasti löydettyään Marian kuolleena, syleili hänen jalkojaan ja luki itkien psalttaria hänen ruumiinsa ääressä. Vähän rauhoituttuaan hän alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja huomasi maahan piirretyn kirjoituksen: “Isä Zosimas, hautaa nöyrän Marian ruumis tähän, mistä sen löysit, ja rukoile Jumalaa puolestani. Loppuni koitti huhtikuun 1. päivänä sinä samana yönä, jolloin sain pyhää ehtoollista.”

Zosimasta lohdutti, että hän oli saanut tietoonsa suuren kilvoittelijan nimen. Paikka oli noin 20 päivämatkan päässä sieltä, missä hän oli antanut Marialle pyhän ehtoollisen. Zosimas hämmästeli, kuinka Maria oli voinut siirtyä sinne vain muutamassa tunnissa. Hän yritti turhaan kaivaa kepillä kovettunutta maata haudatakseen Marian. Yhtäkkiä hän näki leijonan tulevan paikalle. Se nuoli Marian jalkoja ja alkoi sitten isä Zosiman ohjeiden mukaan kaivaa käpälillään kuoppaa, johon tämä laski Marian ruumiin.

Palattuaan luostariinsa Zosimas kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin.

Pyhä Walaricus[1] syntyi Gallian Auvergnessa 500-luvulla. Hänen perheensä oli köyhää talonpoikaistoa, eikä heillä ollut varaa kouluttaa lapsiaan. Tästä huolimatta nuori Walaricus oppi jollain keinolla lukemaan. Hänen onnistui myös hankkia itselleen Psalttari. Ollessaan paimentamassa lampaita Walaricus opetteli psalmien kirjan ulkoa.

Kerran Walaricuksen setä vei nuoren pojan vierailulle Autumon luostariin. Kun kotiinpaluun aika koitti, Walaricus kieltäytyi lähtemästä ja sanoi haluavansa jäädä luostariin. Niinpä nuoren Walaricuksen sallittiin jäädä Autumoon, jossa hän jatkoi opintojaan. Luultavasti häntä ei vielä tuolloin vihitty munkiksi.

Muutamia vuosia myöhemmin Walaricus lähti Autumosta ja suuntasi askeleensa kohti Auxerrea. Sen lähistöllä sijaitsi pyhän Germanuksen luostari, jonne Walaricus toivoi voivansa jäädä munkiksi. Hänen aikeensa eivät kuitenkaan toteutuneet. Walaricus ei asettunut luostariin, eikä häntä vihitty munkiksi. Sen sijaan hän jatkoi vaelteluaan.

Eri paikkoja kiertelevä Walaricus ei ollut poikkeus tuon ajan munkkien joukossa. Noihin aikoihin monet munkit tutustuivat eri luostareihin vaeltelemalla hyvinkin pitkiä matkoja. Jotkut heistä olivat kulkureita, jotka eivät koskaan asettuneet paikoilleen. Toiset puolestaan etsivät sopivaa hengellistä ohjaajaa, jonka alaisuudessa kilvoitella kohti täydellisyyttä. Walaricus kuului näistä toiseen ryhmään: hän halusi etsiä käsiinsä kuuluisan ohjaajan, pyhän Columbanuksen (23.11.).

Columbanus ja hänen seuraajansa elivät tuolloin Luxeuilissa, jonka Walaricus otti määränpääkseen. Walaricus ei kuitenkaan matkannut yksin. Hänellä oli seuranaan hänen ystävänsä, aatelismies Bobo, joka oli hieman aiemmin kääntynyt kristityksi. Hän oli Walaricuksen esimerkin innoittamana jättänyt kaiken omaisuutensa ja halusi myös päästä pyhän Columbanuksen oppilaaksi. Ystävysten saavuttua Luxeuiliin he liittyivät Columbanuksen johtamaan veljestöön. Columbanukselta Walaricus ja Bobo saivat kaipaamaansa hengellistä ohjausta, ja he olivat onnellisia saadessaan asua hänen yhteisössään.

Uudessa luostariyhteisössä Walaricuksen kuuliaisuustehtäväksi tuli hoitaa ja viljellä puutarhapalstaa. Hän menestyi toimessaan hyvin. Muut osat puutarhasta joutuivat hyönteisten valtaan, mutta Walaricuksen maapalsta kukoisti. Tätä pidettiin ihmeenä. Columbanus vaikuttui tästä niin, että hän vihki arvostamansa Walaricuksen munkiksi harvinaisen lyhyen noviisiajan jälkeen.

Ihmeellisen viherpeukalonsa lisäksi Walaricus tuli tunnetuksi myös erityisestä lempeydestään ja suosiostaan luomakunnan pienimpien keskuudessa. Eläimet pitivät Walaricuksesta ja niitä kerääntyi usein hänen ympärilleen. Linnut istuivat Walaricuksen olkapäillä ja söivät ruokaa hänen käsistään. Walaricus tapasi varoittaa luonaan vierailevia, etteivät nämä häiritsisi viattomien luonnonkappaleiden ruokailuhetkeä.

Kun Burgundin kuningas Teoderik II karkotti pyhän Columbanuksen, Walaricus ei halunnut jäädä enää Luxeuiliin. Columbanuksen mukaan saivat kuitenkin lähteä vain irlantilaiset ja bretagnelaiset munkit, joten Walaricus ei voinut seurata heitä. Niinpä hän päätti omistautua evankeliumin levittämiselle ja alkoi tehdä lähetystyötä Waldolanus-nimisen munkin kanssa.

Walaricus ja Waldolanus saivat luvan asettua Neustriaan (nyk. Pohjois-Ranska), jossa he alkoivat kertoa ihmisille kristinuskosta. Erityisesti Walaricuksen askeettinen persoona ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet saivat monet ihmiset uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen.

Walaricus alkoi kuitenkin ennen pitkää kaivata jälleen yksinäisyyttä. Hän tunsi erakkoelämän lopulliseksi kutsumuksekseen ja halusi vetäytyä maailmasta. Walaricus kertoi toiveestaan piispa Berchundukselle. Tämä neuvoi häntä asettumaan Sommejoen suulla olevaan yksinäiseen paikkaan.

Walaricus noudatti piispan neuvoa, mutta hänen asuinpaikkansa ei pysynyt kauan salassa. Hänen ympärilleen alkoi pian kerääntyä oppilaita, jotka rakensivat lähistölle omat keljansa. Näistä kelja-asukeista syntyi Leuconausin luostariyhteisö, jonka johdossa Walaricus oli noin kuuden vuoden ajan. Pyhä Walaricus nukkui kuolonuneen vuoden 620 tienoilla. Hänen haudallaan tapahtui paranemisihmeitä. Walaricuksen seuraaja Blitmund rakennutti Leuconausin luostarin, jota tunnettiin myöhemmin Walaricuksen mukaan nimellä Saint-Valéry-Sur-Somme. Hänen nimeään kantaa myös kaksi kaupunkia Saint-Valéry-sur-Somme ja Saint-Valéry-en-Caux.


[1] Tunnetaan myös nimillä Walaric, Waleric ja Valery.

Pyhä Makarios syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja sai kasteessa nimen Kristoforos. Hän jäi jo pikkulapsena orvoksi ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Hän sai hyvän koulutuksen ja perehtyi lyhyessä ajassa pyhään Raamattuun. Näin hän oppi ymmärtämään maallisten asioiden vähäpätöisyyden ja katoavaisuuden ja toisaalta taivaallisten katoamattomuuden ja ikuisuuden. Hänen setänsä olisi tahtonut hänen solmivan avioliiton. Makarios kieltäytyi ja vetäytyi kaupungin laitamilla olleeseen rauhalliseen kirkkoon, jonka pappi opetti häntä heittämään mielestään maalliset huolet ja keskittymään siihen, mikä on ikuista. Pappi siunasi hänen aikeensa vetäytyä Peleketen luostariin, joka sijaitsi Propontoksen rannikolla. Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Makarios. Luostarin rauniot ovat paikalla edelleenkin nähtävissä.

Nuori munkki suoritti innokkaasti kaikki hänelle uskotut kuuliaisuustehtävät ja sai osakseen toisten veljien ihailun hyveellisen elämänsä ja nöyryytensä tähden. Hän palveli kirkossa kanonarkkina ja myöhemmin luostarin taloudenhoitajana. Kun luostarin johtaja igumeni Markus kuoli, Makarios valittiin yksimielisesti uudeksi johtajaksi.

Jo ennen Makarioksen valitsemista igumeniksi Jumala oli osoittanut kuulevansa palvelijansa rukoukset. Kuivuuden aikana Makarios oli järjestänyt ristisaaton läheiseen Profeetta Elian kirkkoon, minkä jälkeen oli heti alkanut sataa. Rukouksillaan hän oli parantanut patriisi Paavalin ja tämän vaimon, joita lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan, kun he tulivat luostariin pyhiinvaellukselle. Tästä kuultuaan keisarinna Irene pyysi hänet Konstantinopoliin parantamaan erään hovinaisensa. Pääkaupungissa patriarkka Tarasios (25.2.) vahvisti Makarioksen valinnan igumeniksi ja vihki hänet papiksi. Tämä kunnia täytti hänet entistä syvemmällä nöyryydellä, niin että hän Kristusta jäljitellen piti itseään kaikkien palvelijana.

Noin viisitoista vuotta Makarios sai rauhassa johtaa luostariaan ja kasvaa evankeliumin mukaisen täydellisyyden esikuvaksi. Tilanne muuttui, kun keisari Leo V Armenialainen (813–820) aloitti julman vainon ikonien kunnioittajia vastaan. Hän tahtoi voittaa puolelleen Makarioksen, jolle hän lupasi kunniaa ja luostarille suuria lahjoituksia. Makarios vastasi: “En välitä kullasta ja kunniasta. Mutta oikean uskon puolesta olen valmis mielihyvin alistumaan kaikkiin rangaistuksiin, joita suinkin voit keksiä.” Hänen rohkean tunnustuksensa tähden keisari ei kutsunut häntä palatsiin, vaan antoi Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostarin ikonien vastustajiin kuuluvalle igumenille tehtäväksi painostaa häntä. Tämä epäonnistui yrityksessään täysin. Igumeni raportoi keisarille, että olisi helpompi järisyttää koko maailmaa kuin horjuttaa Makarioksen vakaumusta. Niinpä Makarios joutui kidutettavaksi ja hänet lähetettiin maanpakoon Bosborille. Häneltä riistettiin mahdollisuus olla yhteydessä oppilaisiinsa ja ystäviinsä.

Noihin aikoihin vainojen vuoksi hajaantuneet Peleketen munkit kokoontuivat pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) kehotuksesta jälleen luostariinsa ja hänen ehdotuksestaan pyysivät johtajakseen erään hurskaan erakon nimeltä Sergios. Kun keisari Leo V kuoli vuonna 820, Makarios vapautettiin yhdessä muiden tunnustajien kanssa, mutta hän ei saanut lupaa palata luostariinsa. Hän meni karkotetun patriarkka Nikeforoksen (2.6.) luo ja eli jonkin aikaa hänen kanssaan luostarissa Khalkedonin lähettyvillä. Hurskaiden maallikkojen taloudellisen avun turvin Makarios perusti luostarin meren rannalle Khrysopolikseen. Sinne kerääntyi nopeasti suuri määrä ikonien kunnioittamista kannattavia munkkeja.

Kun keisari Teofilos (829–842) tuli valtaan, ikonien kunnioittajien vainot alkoivat uudelleen pahempina kuin koskaan. Makarios kutsuttiin Konstantinopoliin, jossa keisari yritti imarteluin, lupauksin ja uhkauksin saada hänet puolelleen. Kun mikään ei onnistunut, hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja heitettiin kosteaan tyrmään. Hän joutui lojumaan siellä pitkään ja tulemaan toimeen äärimmäisen niukalla ravinnolla.

Vankilassa Makarios tapasi paulikiaaneja eli harhaoppisia, jotka uskoivat koko näkyväisen maailman olevan Saatanan tekoa eivätkä hyväksyneet minkäänlaista kirkollista organisaatiota. Heidät oli tuomittu kuolemaan. Kun he menivät pyytämään Makariokselta siunausta, tämä torjui heidät vihaisesti sanoen: “Valo ei voi olla tekemisissä varjojen kanssa.” Sitten hän alkoi selittää heille oikeata uskoa. Vain yksi heistä jätti harhaoppinsa ja pelastui kuolemalta; kaikki muut teloitettiin.

Makarios myös opetti oikeaa oppia ikonien kunnioittamisesta sellaisille vangeille, jotka kannattivat ikonien poistoa kirkoista, ja vahvisti opetuksensa ihmeteoilla. Kun Teofilos sai tietää, että monet vankilassa olivat kääntymässä oikeaan oppiin, hän karkotti Makarioksen pienelle Afusian saarelle Marmaran merelle. Monet munkit seurasivat häntä karkotukseen ja perustivat saarelle luostarin. Pyhän Makarioksen ihmeteot jatkuivat sielläkin. Hän hankki leipää saaren nälänhädästä kärsiville asukkaille ja paransi munkkiensa sairauksia.

Afusian saarella myös päättyi Makarioksen monivaiheinen, ikonoklasmin varjoama elämä. 55 vuoden ikäisenä hän antoi henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 840. Sitä ennen hän oli näyttänyt oppilailleen Doroteokselle ja Sabbakselle paikan, johon hän tahtoi ruumiinsa haudattavan.

Pyhittäjä Johannes (Ioane) Šavtalainen oli merkittävä hymnografi, filosofi ja kaunopuhuja Georgiassa kuningatar Tamaran (vallassa 1184–1213, muistopäivä 1.5.) aikana 1200-luvulla. Nuoruudessaan hän opiskeli Gelatin akatemiassa teologiaa, antiikin ja Arabian historiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta. Sittemmin hän vihkiytyi munkiksi ja kilvoitteli Vardzian luostarissa mietiskellen keljansa yksinäisyydessä luomakunnan Luojaa, ihmiselämän tarkoitusta ja pyhien kirjoitusten merkitystä.

Kun Georgian armeija oli lähdössä kuningatar Tamaran puolison David Soslanin johdolla taisteluun sulttaani Rukn al-Din Suleiman II:n (1196–1204) johtamia turkkilaisia vastaan, pyhä Tamara matkusti Odzrkhen luostariin rukoilemaan apua. Hänen mukanaan oli joukko Georgian kirkon piispoja ja munkkeja, heidän joukossaan pyhä Johannes. Liturgian aikana luostarin kirkossa tapahtui ihme. Jumalalta profetian lahjan saanut houkka Eulogi lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti: “Kunnia Jumalalle, kaikkivaltiaalle Kristukselle! Älkää pelätkö persialaisia, vaan menkää rauhassa, sillä Jumalan armo on Tamaran suvun yllä!” Pyhä Johannes vakuutti kuningattarelle, että Eulogin sanat olivat Jumalan ilmoitus. Kun houkkana pidetty Eulogi huomasi profeetallisen lahjansa paljastuneen, hän pakeni kiireesti välttääkseen ihmisten huomiota.

Vuonna 1204 georgialaiset voittivat Basianin taistelun, mikä vahvisti Georgian kuningaskunnan asemaa merkittävästi ja takasi kristityille rauhan ja uskonnonvapauden laajalla alueella. Pyhä Johannes Šavtalainen laati hymnejä Vardzian Jumalanäidin ikonille kiitokseksi voitosta. Häntä pidetään myös suurenmoisen hymnin “Kristuksen palvelija” (Abdul-Messiah) kirjoittajana. Pyhä Johannes Šavtalainen eli pitkän elämän. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä Avraami oli syntyperältään islaminuskoinen bulgaari ja kotoisin Volgan varrelta. Hän kävi 1200-luvun alussa kauppaa eri puolilla Venäjää. Matkoillaan hän tutustui kristinuskoon ja otti kasteen.

Vuonna 1229 Avraami purjehti kauppa-asioissa Volgaa pitkin bulgaarien pääkaupunkiin Suureen Bolgariin, jossa hänen vaurautensa herätti hämmästystä. Samalla hän puhui rohkeasti kristinuskosta. Kun bulgaarit saivat tietää, ettei hän ollut venäläinen, he vangitsivat hänet arvaten, etteivät venäläiset kauppiaat tai ruhtinaat ryhtyisi puolustamaan häntä. He päättivät käännyttää Avraamin takaisin islamiin. Useiden päivien ajan Avraamia taivuteltiin vuoroin uhkauksin, vuoroin houkutuksin kieltämään Kristus, mutta hän pysyi lujana. Horjumatta hän tunnusti Kristuksen totiseksi Jumalaksi ja kirosi Muhammedin ja bulgaarien uskon. Bulgaarit uhkasivat kiduttaa häntä, mutta hän ei antanut periksi. Kaiken hyläten hän piti parempana kuolla Kristuksen tähden. Silloin bulgaarit toteuttivat uhkauksensa ja kiduttivat häntä. Lopulta hänet mestattiin huhtikuun 1. päivänä vuonna 1229.

Venäläiset kauppiaat hautasivat Avraamin ruumiin kaupungin kristittyjen hautausmaalle, mutta jo seuraavana vuonna hänen reliikkinsä siirrettiin Vladimiriin, jossa ruhtinas ja piispa tulivat kansanjoukon seuraamana niitä vastaan. Pyhäinjäännökset sijoitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen nunnaluostariin, jossa ne yhä ovat. Reliikkien yhteydessä säilytetään kilvoituskahleita, joita pyhä marttyyri Avraami oli perimätiedon mukaan kantanut.

Pyhittäjä Geronti eli 1300-luvulla. Hän vihkiytyi nuorena munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja toimi siellä kanonarkkina eli kirkkolaulun johtajana. Kilvoitellen jatkuvassa rukouksessa, itsensä hillitsemisessä ja kuuliaisuudessa hän tuli otolliseksi Jumalalle. Pyhä Geronti nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Eufimi syntyi Suzdalin ruhtinaskuntaan kuuluvassa Nižni Novgorodin kaupungissa vuonna 1316. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Vanhemmat lähettivät hänet oppimaan lukutaitoa, ja Eufimi mieltyi jo lapsena Raamatun lukemiseen. Luonteeltaan hiljaisena ja pidättyväisenä hän pysytteli syrjässä lasten meluisista leikeistä. Raamatun lukemisen ohella hänen sielunsa sai hengenravintoa jumalanpalveluksista. Kirkossa hän asettui aina seisomaan pimeään nurkkaan saadakseen kenenkään häiritsemättä uppoutua rukoukseen ja psalmilaulun kuunteluun. Kirkossa hän kuuli myös marttyyrien kärsimyksistä ja pyhien kilvoittelijoiden elämästä. Ne kasvattivat hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään intoa hengellisiin kilvoituksiin.

Kerran liturgian aikana Eufimi kuuli luettavan evankeliumin sanat: “Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava” (Mark. 8:35). Päätös omistaa koko elämä Jumalalle kypsyi Eufimin sielussa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään hänelle ohjaajan, joka kykenisi johdattamaan hänet taivasten valtakuntaan vievälle kapealle tielle.

Eufimi sai vastauksen rukoukseensa. Vuoden 1330 tietämissä Nižni Novgorodiin saapui munkki nimeltä Dionisi (26.6.). Hän kaivoi Volgan korkealle rannalle luolan, jonne hän asettui kilvoittelemaan. Pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Eufimi lähti jumalallisen innostuksen vallassa pyhän Dionisin luo ja pyysi päästä hänen veljestöönsä. Nähdessään nuorukaisen innon Dionisi kiiti Jumalaa ja vihki Eufimin munkiksi.

Itseään säästämättä nuori Eufimi antautui luostarikilvoitukseen. Hän toimitti tunnollisesti kaikki saamansa kuuliaisuustehtävät eikä antanut rukouksen ja psalmiveisuun koskaan kadota sisimmästään. Ne seurasivat häntä kaikkialle kuin hengitys. Askeettisessa innossaan hän pyysi pyhältä Dionisilta siunausta nauttia ruokaa vain joka toinen tai kolmas päivä. Tämä kuitenkin hillitsi hänen liiallista intoaan. Pitääkseen nuorukaisen nöyränä Dionisi kehotti häntä aterioimaan joka päivä yhdessä veljestön kanssa, mutta neuvoi häntä olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Eufimi noudatti vastustelematta vanhuksen neuvoa. Hän söi joka päivä mutta vain sen verran, ettei nääntynyt nälkään, ja joi vettäkin vain ollessaan hyvin janoinen. Näin hän edistyi askeettisessa kilvoittelussa herättämättä veljestön huomiota. Kaikki rakastivat häntä hänen sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden.

Eufimi kilvoitteli Nižni Novgorodin luostarissa useita vuosia. Noin vuonna 1351 Suzdalin ruhtinas Boris päätti perustaa Suzdaliin Kristuksen kirkastumisen luostarin. Hän pyysi pyhää Dionisia osoittamaan munkin, joka olisi arvollinen ryhtymään sen johtajaksi. Dionisi valitsi Eufimin, joka oli hengellisesti kypsempi kuin monet vanhukset, vaikka oli vasta 36 vuoden ikäinen. Näin Eufimi joutui kyyneliä vuodattaen eroamaan rakkaasta ohjaajastaan.

Suzdalissa niin piispa kuin ruhtinas Boris ottivat Eufimin lämpimästi vastaan. Luostari rakennettiin nopeasti tasaiselle ylängölle Kamenkajoen varrelle. Ruhtinas lahjoitti valmistuneeseen kirkkoon kauniit ikonit ja kaiken tarvittavan. Eufimi, joka oli ollut vain tavallinen munkki, vihittiin diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin arkkimandriitaksi. Hän otti luostarissa käyttöön ankaran ohjesäännön, jossa hartaudenharjoitus ja ruumiillinen työ yhdistyivät.

Pyhän Eufimin viisas hengellinen ohjaus ja oma esimerkki toi hänen luokseen kilvoituselämää janoavia. Luostariin rakennettiin vielä kaksi kirkkoa, ja lopulta veljestön määrä kohosi jo lähes kolmeensataan. Munkkiveljet osoittivat kaikessa kuuliaisuutta pyhälle Eufimille, ja rauha ja rakkaus vallitsivat heidän keskuudessaan. Eufimi seurasi tarkkaan, että omistamattomuuden lupausta noudatettiin. Hän ei sallinut kenenkään pitää itsellään minkäänlaista yksityisomaisuutta. Näin luostari säteili ympärilleen Jumalalle mieleisen kilvoituselämän valoa.

Pyhän Eufimin aikana Venäjä oli tataarivallan alla, ja kylät ja kaupungit kärsivät ajoittain vihollisten hyökkäyksistä. Lisäksi venäläiset ruhtinaat kävivät sisällissotia keskenään. Suzdalin ruhtinaskin kilpaili vallasta Moskovan kanssa. Luostarikutsumukselleen uskollisena pyhittäjä Eufimi kuitenkin pidättyi sekaantumasta maallisiin asioihin. Toisinaan hän vieraili hengellisen ystävänsä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luona ja keskusteli tämän kanssa ikuisesta elämästä ja sen saavuttamisesta. Pyhän Eufimin luostarin portit olivat avoinna köyhille, orvoille ja leskille ja hän itse oli aina valmis lohduttamaan ja rohkaisemaan heitä niin sanoillaan kuin rukouksillaan.

Pyhittäjä Eufimi johti luostariaan 52 vuotta. Jumala soi hänelle pitkän iän ja rauhallisen kuoleman. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän hän hyvästeli surevat munkkiveljet ja vakuutti heille, että luostari tulee kukoistamaan, jos he vain säilyttävät keskinäisen rakkauden. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sitten henkensä Jumalalle, jota hän oli rakastanut nuoruudestaan lähtien. Samalla hetkellä hänen keljansa täytti hyvä tuoksu. Pyhittäjä Eufimi nukkui pois huhtikuun 1. päivänä vuonna 1404.

Pyhittäjä Varsonofi (maallikkonimeltään Pavel Plihankov) syntyi aatelisperheeseen Samarassa vuonna 1845. Hänen isänsä polveutui Orenburgin kasakoista. Pavelin äiti kuoli synnytykseen, ja pojan kasvatti hurskas äitipuoli. Tällä oli tapana herätellä viisivuotias Pavel joka aamu kuuden aikaan ja ottaa hänet mukaansa varhaisaamun liturgiaan. Myöhemmin vanhus Varsonofi muisteli kiitollisena saamaansa kasvatusta ja äitipuoltaan, joka hartaana rukoilijana opetti hänetkin rakastamaan kirkkoa.

Pavel opiskeli Orenburgin sotilasopistossa ja sen jälkeen Pietarissa upseerikurssilla. Kerran nuorena upseerina hän meni Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkon alttariin, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) oli toimittamassa liturgiaa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen isä Johannes siirsi pyhät lahjat alttarilta uhripöydälle ja tuli sen jälkeen tervehtimään Pavelia suudellen hänen kättään. Pavel meni hämilleen, ja kaikki paikalla olijat alkoivat puhua, että hänestä varmasti tulee pappi. Hän itse ei tuohon aikaan ajatellutkaan mitään sellaista. Sen sijaan hän omistautui sotilasuralle edeten everstiksi asti. Samalla hän kuitenkin eli hyvin luostarimaisesti ja piti maallisia ajanvietteitä turhuutena.

Kerran Pavel sairastui keuhkoputkentulehdukseen. Lääkärit pitivät tilannetta hyvin vakavana. Tuntiessaan kuoleman henkäyksen Pavel pyysi sotilaspoikaa lukemaan evankeliumia. Samassa hän näki taivaan avautuvan. Hän vavahti pelosta ja hämmästyi ihmeellistä valoa. Syvän katumuksen tunne lävisti hetkessä hänen sielunsa. Sittemmin Optinan luostarin isä Nektari (29.4.) sanoi, että Pavelista, menestyvästä upseerista, tuli tuolloin yhdessä yössä ohjaajavanhus.

Toivuttuaan sairaudesta Pavel matkusti Optinan luostariin. Pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) siunauksella hän ryhtyi heti järjestämään asioitaan ja hankkimaan virkaeroa asettuakseen pysyvästi luostariin. Pietarissa häntä kuitenkin kohtasivat monet vastukset. Virkaeron sijaan hänelle tarjottiin ylennystä ja toisaalta upseeritoverit nauroivat hänen aikeelleen mennä luostariin. Pavel pysyi kuitenkin lujana kutsumuksessaan, ja loppuvuodesta 1891 hänet liitettiin Optinan luostarin skiitan veljestöön 46-vuotiaana.

Skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli vanhempi (25.1.) otti hänet ohjaukseensa ja auttoi voittamaan monet murheet, joita veljestön nurja suhtautuminen aiheutti. Pyhä Anatoli myös nimitti hänet vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) kelja-apulaiseksi. Noin kymmenen vuoden ajan uusi luostariveli kilvoitteli vanhus Nektarin läheisyydessä puoliksi keljaan sulkeutuneena perehtyen teoriassa ja käytännössä pyhien isien kirjoituksiin. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Varsonofi.

Vuonna 1903 isä Varsonofi vihittiin pappismunkiksi ja seuraavana vuonna, Venäjän ja Japanin sodan alettua, hänet lähetettiin Kauko-Itään sotilassairaalan papiksi. Sodan jälkeen hänet määrättiin Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Pietarin metropoliitta Antoni (Vadkovski) tarjosi hänelle ylennystä, mutta rakkaus yksinäiseen elämään sai hänet nöyrästi torjumaan tarjouksen ja pysymään Optinassa. Siellä hänen tehtäväkseen tuli toimia skiitan johtajana sekä veljestön ja vieraiden rippi-isänä. Hän piti jatkuvasti yhteyttä rippilapsiinsa, mistä todistaa laaja hengellinen kirjeenvaihto. Lisäksi hänellä oli hengellinen yhteys pyhän Johannes Kronstadtilaisen, Varnava Getsemanelaisen (17.2.) ja Pietarin metropoliitta Antonin kanssa.

Ankara kilvoituselämä, teologinen oppineisuus ja hengellinen arvostelukyky toivat pyhän Varsonofin luokse hengellistä ohjausta kaipaavia. Erityisesti hän vetosi älymystöön ja opiskelevaan nuorisoon. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa lämmitti kaikkia. Lisäksi hänellä oli harvinainen selvänäköisyyden lahja, joka ilmeni erityisesti hänen toimittaessaan katumuksen sakramenttia. Joskus hän itse luetteli katuvalle tämän synnit aikajärjestyksessä kaikkia yksityiskohtia myöten. Eräälle rippilapselleen hän sanoi: “Sinä asut Pietarissa ja kuvittelet, etten minä näe sinua, mutta jos vain haluan, näen kaiken mitä sinä teet ja ajattelet.”

Pyhittäjä Varsonofi ei matkustanut minnekään Optinasta, ellei kuuliaisuustehtävä sitä vaatinut. Erään tällaisen matkan hän teki vuonna 1910 Astapovon rautatieasemalle liittääkseen kuolevan kirjailija Leo Tolstoin takaisin kirkon helmaan ja saattaakseen hänet kristillisesti viimeiselle matkalle. Hänen mielipahakseen häntä ei kuitenkaan päästetty Tolstoin luo. Samana vuonna pyhittäjä Varsonofi vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan.

Vuonna 1912 pyhittäjä Varsonofia kohtasi viimeinen suuri koettelemus. Jotkut tyytymättömät nostattivat häntä vastaan syytösten ja panettelujen tulvan, minkä seurauksena hänet siirrettiin Kolomnan kaupunkiin Vanhan-Golutvinin luostarin johtajaksi. Muuton myötä hänen terveytensä alkoi nopeasti heiketä. Hän ikävöi Optinan luostarin hiljaiseen skiittaan. Huhtikuun 1. päivänä vuonna 1913 hän antoi sielunsa Jumalalle, jota hän oli palavasti rakastanut. Pyhä synodi antoi luvan hänen hautaamiselleen Optinaan. Pyhittäjä Varsonofia on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1998.

Pyhä skeemapiispa Makari oli maallikkonimeltään Kuzma Vasiljev. Hän syntyi talonpoikaisperheeseen Guban kylässä Novgorodin läänissä vuonna 1871. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta ei heti voinut täyttää toivettaan, sillä hiippakunnan kaikki luostarit olivat täynnä eikä uusia kuuliaisuusveljiä otettu vastaan.[1] Kun sitten lakkautetun Makari Roomalaisen luostarin paikalle Ljubanin lähelle noin 100 kilometriä Novgorodista pohjoiseen perustettiin vuonna 1894 uusi luostari, Kuzma liittyi heti sen veljestöön. Vuonna 1900 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Kiril. Hän kilvoitteli Pyhän Makarin luostarissa noin 30 vuotta ja toimi vuodesta 1910 sen igumenina.

Luostarin maine kasvoi koko ajan tuoden sinne niin uusia kilvoittelijoita kuin pyhiinvaeltajiakin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina monet tulivat Pietarista asti etsimään hengellistä vahvistusta ja lohdutusta igumeni Kirililtä.

Vuonna 1923 valtion tukea nauttivan niin sanotun “elävän kirkon”[2] hyökätessä voimallisesti virallista ortodoksista kirkkoa vastaan arkkipiispa Andrei (Uhtomski) ehdotti Kirilille piispanvihkimystä, mihin tämä suostui. Vihkiminen toimitettiin salaa ja Kirilistä tuli nimellisesti Ljubanin apulaispiispa Novgorodin hiippakuntaan. Salaisten piispojen vihkimisellä varauduttiin apostolisen seuraannon ja piispanviran jatkumiseen siinä tapauksessa, että kirkon kaikki viralliset piispat saisivat surmansa vainoissa. Kun patriarkka Tiihon (26.9.) vankeudesta vapauduttuaan tarkasti toimitetut piispanvihkimiset, hän tunnusti piispa Kirilin vihkimyksen päteväksi.

Pian Pyhän Makarin luostari suljettiin. Piispa Kiril muutti Pietariin, jossa hän piileskeli jonkin aikaa tuttaviensa luona. Vuonna 1924 hänet pidätettiin yhdessä viidentoista munkin kanssa. Heitä syytettiin luostarin aarteiden kätkemisestä ja tuomittiin vankileirille kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Kärsittyään tuomionsa ja vapauduttuaan piispa Kiril vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan ottaen samalla uudeksi nimekseen Makari.

Skeemapiispa Makari oli Pyhän Makarin luostarin johtajana vuoteen 1928, jolloin hänet siirrettiin vanhuudenlepoon. Vuonna 1932 hänet karkotettiin veljestön kanssa kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Vapauduttuaan hän piileskeli Novgorodin alueella Tšudovon ja Ljubanin kaupungeissa noin kymmenen vuoden ajan. Omien sanojensa mukaan hän ei yöpynyt samassa paikassa kahta yötä pidempään. Hän palveli maan alla toimivan katakombikirkon piispana Novgorodin ja Pietarin hiippakunnissa. Pilke silmäkulmassaan Makari kertoi organisoineensa kokonaisen salaisen maanalaisen hengellisen seminaarin ja akatemian pappisvihkimykseen valmistautuvia varten. Hän myös toimitti salaa papiksi ja munkiksi vihkimisiä.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valloitettua Novgorodin skeemapiispa Makari siirtyi Pihkovan luolaluostariin. Siellä hän ennusti saksalaisten tappion sodassa ja oman kuolemansa. “Täältä en enää palaa”, hän sanoi. Hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, mutta silti hän oli hyvissä voimissa. Olemukseltaan hän oli laiha ja askeettinen ja sisäisesti todellinen munkki, ankara paastoaja ja harras rukoilija.

Ennen pitkää saksalaiset miehittivät Pihkovan seudun. Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen aikana huhtikuun 1/14. päivän vastaisena yönä 1944 luostarin munkit laskeutuivat pommisuojaan. Skeemapiispa Makari jäi keljaansa luostarin ruokasalin alakertaan. Ilmahyökkäyksessä yksi pommi putosi luostarin pihalle. Sirpale lensi ikkunan läpi pyhän Makarin keljaan ja surmasi hänet osumalla suoraan kaulavaltimoon. Analogilla avoinna ollut evankeliumi ja rukouskirja kastuivat hänen kaulastaan pulpunneesta verestä.

Skeemapiispa Makari haudattiin Pihkovan luolaluostariin. Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1981.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Katariina II aikana vuodesta 1764 lähtien Venäjän luostarit jaettiin koon mukaan kolmeen luokkaan ja niiden oli pidettävä veljestönsä jäsenmäärä säädetyissä rajoissa.

[2] “Elävä kirkko” oli Venäjän virallisesta kirkosta irtaantunut uudistusmielinen suuntaus, jota neuvostohallitus tuki saadakseen kirkon hajoamaan sisältä päin.