29.3.2019

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Paastopäivä

p. tunnustajapiispa Markus ja hänen kanssakilvoittelijansa (+ 300-l.)

pt. Markus ja Joona Pihkovalaiset (+ 1480-l.)

Parimia

VI: Jes. 29:13–23

Eht:
1. Moos. 12:1–7
Sananl. 14:15–26

Jes. 29:13–23

13 Herra sanoi: -- Koska tämä kansa lähestyy minua vain suullaan ja kunnioittaa minua vain huulillaan, koska sen sydän on vetäytynyt minusta kauas ja koska sen kuuliaisuus minua kohtaan on vain opittujen ihmiskäskyjen noudattamista, 14 niin minä teen uudelleen tälle kansalle ihmeellisiä, hämmästyttäviä ihmetekoja, ja sen viisaiden viisaus häviää ja sen ymmärtäväisten ymmärrys katoaa. 15 Voi niitä, jotka kätkeytyvät Herralta salatakseen suunnitelmansa, niitä, joiden teot piilevät pimeydessä ja jotka sanovat: "Kukapa meidät näkisi, kukapa meidät tuntisi!" 16 Voi teidän kieroutuneita ajatuksianne! Eikö savenvalaja muka ole saveaan kummempi? Sanooko teos tekijästään: "Ei hän ole minua tehnyt"? Sanooko luomus luojastaan: "Ei hän mitään ymmärrä"? 17 Vain lyhyt aika enää, ja Libanonin vuoret muuttuvat hedelmätarhaksi, ja tarhat ovat laajoja kuin metsät. 18 Sinä päivänä kuurot kuulevat kirjan sanat, sokeat pääsevät synkästä pimeydestä ja heidän silmänsä näkevät. 19 Kurjat riemuitsevat jälleen Herrasta ja köyhimmät iloitsevat Israelin Pyhästä, 20 sillä sortajat ovat hävinneet ja pilkkaajat ovat poissa ja väärintekijät revitään juurineen maasta, 21 nuo, jotka sanoillaan leimaavat viattoman syylliseksi ja puheillaan virittävät ansoja kaupunginportin tuomarille, nuo, joiden väärä todistus tuo syyttömälle tuomion. 22 Sen tähden Herra, joka lunasti omakseen Abrahamin, sanoo Jaakobin suvulle näin: -- Nyt ei Jaakobin enää tarvitse olla häpeissään, enää eivät hänen kasvonsa kalpene. 23 Sillä kun he näkevät keskuudessaan minun kätteni luomuksen -- omat lapsensa -- he jälleen pitävät pyhänä minun nimeni, pitävät pyhänä Jaakobin Pyhän ja vapisevat kunnioituksesta Israelin Jumalan edessä.

1. Moos. 12:1–7

1 Herra sanoi Abramille: "Lähde maastasi, asuinsijoiltasi ja isäsi kodista siihen maahan, jonka minä sinulle osoitan. 2 Minä teen sinusta suuren kansan ja siunaan sinua, ja sinun nimesi on oleva suuri ja siinä on oleva siunaus. 3 Minä siunaan niitä, jotka siunaavat sinua, ja kiroan ne, jotka sinua kiroavat, ja sinun saamasi siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille." 4 Niin Abram lähti Herran käskyn mukaan, ja Loot lähti hänen kanssaan. Harranista lähtiessään Abram oli seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. 5 Abram otti mukaan vaimonsa Sarain ja veljenpoikansa Lootin sekä perheiden koko omaisuuden, myös Harranissa hankitut orjat. Sitten he lähtivät kulkemaan kohti Kanaaninmaata ja saapuivat sinne. 6 Abram kulki Kanaaninmaan halki Sikemin seudulle, Moren tammelle asti. Siihen aikaan maassa asuivat kanaanilaiset. 7 Herra ilmestyi Abramille ja sanoi: "Sinun jälkeläisillesi minä annan tämän maan." Ja Abram rakensi sinne alttarin Herralle, joka oli ilmestynyt hänelle.

Sananl. 14:15–26

15 Tyhmä uskoo kaiken minkä kuulee, järkevä harkitsee mitä tekee. 16 Viisas pelkää pahaa ja karttaa sitä, tyhmä on hillitön ja itsevarma. 17 Äkkipikainen tekee hullun töitä, juonien punojaa vihataan. 18 Tyhmyys on narrien koristus, viisaiden päässä on tiedon seppele. 19 Pahat pannaan kumartamaan hyvien edessä, jumalattomat oikeamielisten porteilla. 20 Köyhästä ei välitä edes toinen köyhä, mutta rikkaalla on paljon ystäviä. 21 Syntiä tekee, joka lähimmäistään halveksii, autuas se, joka köyhää säälii. 22 Joka pahaan pyrkii, kulkee harhaan, joka pyrkii hyvään, saa rakkautta. 23 Kaikesta vaivannäöstä on jotakin hyötyä, tyhjästä puheesta vain vahinkoa. 24 Viisaat seppelöidään rikkaudella, tyhmien otsaripana on tyhmyys. 25 Luotettava todistaja pelastaa ihmishenkiä, valehtelija johtaa oikeuden harhaan. 26 Herran pelko on vankka varustus, jälkipolvillekin se suo turvan.

Päivän synaksario

Rooman valtakunnassa kristittyjen vainot päättyivät keisari Konstantinos Suuren ediktiin vuonna 313. Persiassa tämä merkitsi kuitenkin kristittyjen vainojen alkua. Kristittyjä epäiltiin erityisesti veljeilystä Rooman valtakunnan kanssa, joka oli Persian vihollisia. Niinpä Persian kuningas Sapor (Šapur) II (310–331) aloitti valtakunnassaan kristittyjen vainon vuonna 327. Hän lähetti maagejaan ympäri valtakuntaa tuhoamaan kristittyjen alttareita, polttamaan luostareita ja pakottamaan kristittyjä luopumaan uskostaan. Vainoissa mainitaan kuolleen 18 000 kristittyä. Itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti Persian kuninkaalle pyytäen tätä lopettamaan vainot, mutta tuloksetta.

Vainojen aikana monia kristittyjä suljettiin vankilaan odottamaan kuolemantuomion täytäntöönpanoa. Beth-Asan luostarissa asui kaksi kristittyä veljestä, Joona ja Barakhisho, jonka nimi tarkoittaa Jeesuksen siunausta. Kun he kuulivat, että Hubahamin kaupungin vankilassa oli yhdeksän kristittyä, he päättivät lähteä kaupunkiin. Vaarasta välittämättä he halusivat vierailla vangittujen kristittyjen luona ja lohduttaa heitä kidutusten ja kuoleman edellä.

Vankilassa olevien kristittyjen nimet olivat Zanithas, Lasarus, Marutha, Narses, Elia, Mares (Marinos), Habib, Saba sekä Sivsithina (Sembeeth). Veljekset rohkaisivat heitä pysymään uskossaan loppuun asti. Vangit olivat vakaumuksessaan horjumattomia loppuun saakka ja tunnustivat rohkeasti uskoaan Kristukseen. Näin ollen heidät määrättiin kidutettaviksi, ja lopulta heidät surmattiin 27.3.

Veljekset Joona ja Barakhisho pidätettiin saman tien. Tuomari käski heitä palvomaan Persian kuningasta sekä aurinkoa, kuuta, tulta ja vettä. Veljekset vastasivat tuomarille, että vain hullu palvoisi kuolevaista miestä taivaiden kuolemattoman Kuninkaan sijaan.

Veljekset erotettiin toisistaan. Pyhä Barakhiso heitettiin vankilaan. Joonaa puolestaan alettiin kiduttaa. Häntä piestiin, mutta hän vain ylisti Jumalaa. Pieksemisen jälkeen hänet raahattiin järvenjäälle[1] ja jätettiin virumaan sinne yöksi. Tämän jälkeen Barakhisho haettiin vankilasta. Hänelle valehdeltiin, että hänen veljensä oli suostunut uhraamaan. Pyhä marttyyri vastasi, että se oli mahdotonta. Hän puhui niin voimallisesti Pyhästä Kolminaisuudesta, että kaikki hämmästyivät. Virkamiehet määräsivät, että kuulustelujen tulisi vastaisuudessa tapahtua öisin, jotteivät ihmiset kääntyisi kristityiksi.

Barakhishoa alettiin kiduttaa tulisella raudalla. Hän kuitenkin sanoi, ettei pelkää kiduttajien tulta tai kidutusvälineitä. Hän myös julisti, että Jumalan puolesta taisteleminen oli urheutta, eikä kiduttajien kannattaisi viivytellä. Barakhishon rohkeus ja uskollisuus Kristukselle ärsytti kiduttajia niin paljon, että nämä keksivät uusia tapoja kiduttaa häntä.

Joona löydettiin seuraavana aamuna järvenjäältä vielä elossa. Hän sanoi viettäneensä ihan yön Herran Jeesuksen Kristuksen ristin voiman vahvistamana. Maagit yrittivät saada hänet horjumaan uskossaan sanomalla, että hänen veljensä oli kieltänyt Kristuksen. Joona kuitenkin keskeytti heidän valheelliset puheensa ja sanoi: ”Tiedän, että kauan sitten hän hylkäsi Saatanan ja hänen enkelinsä.” Maagit yrittivät vielä pelotella ja taivutella Joonaa eri tavoin, jotta tämä kieltäisi Kristuksen. Hän vastasi, ettei Kristuksen palvelija halunnut mitään muuta kuin nähdä ainoan todellisen Kuninkaan, jonka valtakunta on ikuinen.

Tämän jälkeen Joona tapettiin. Hänen ruumiinsa sahattiin osiksi, jotta kristityt eivät voisi saada siitä pyhäinjäännöstä. Veljensä kuoleman ja kaikkien kidutusten jälkeenkin Barakhishoa yritettiin vielä kerran saada luopumaan Kristuksesta. Hän kuitenkin sanoi: ”Jumala, ruumiini luoja, palauttaa sen ennalleen. Hän myös tuomitsee sinut ja sinun kuninkaasi.” Sitten Barakhisho surmattiin, ja hän liittyi veljensä kanssa Jumalan pyhien marttyyrien joukkoon.

Kun eräs veljesten vanha ystävä kuuli heidän kuolemastaan, hän osti kaikkien yhdentoista marttyyrin ruumiit 500 drakhmalla ja kolmella silkkivaatteella. Hän joutui vannomaan, ettei koskaan kertoisi kenellekään ostosta. Pyhien marttyyrien kärsimyksistä kirjoitti Jesaja-niminen kuninkaan ritari, joka oli tapauksen silminnäkijä.


[1] Erityisesti Pohjois-Persian vuoristoseuduilla voi olla talvisin koviakin pakkasia.

Pyhä Markus vihittiin Syyrian Arethusan (nykyinen Al-Resta) piispaksi pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana (307–337). Hän taisteli innokkaasti epäjumalanpalvelusta vastaan ja oli omin käsin hajottamassa epäjumalantemppeliä, jonka tilalle rakennettiin kirkko. Nikean ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen Markus kuului puoliareiolaisiin piispoihin, jotka kieltäytyivät hyväksymästä Nikean uskontunnustuksen ilmausta, että Poika on samaa olemusta (homoousios) kuin Isä. Markus oli mukana Sardican ja Sirmiumin paikallisissa kirkolliskokouksissa vuosina 343 ja 351. Vuonna 359 hän jopa sepitti uuden uskontunnustuksen, jonka avulla hän yritti sovittaa keskenään ortodoksit ja areiolaiset kirkon yhtenäisyyden palauttamiseksi. Mutta pian piispa Markus tajusi virheensä ja liittoutui kokonaan ortodoksismielisten kanssa. Tämä tapahtui hiukan ennen kuin keisari Julianus Luopio nousi valtaan vuonna 361 ja alkoi väkivalloin palauttaa takaisin Rooman vanhaa uskontoa.

Kun Arethusan ei-kristityt asukkaat kuulivat valtakunnan uudesta uskonnollisesta tilanteesta, heissä heräsi halu tehdä loppu piispa Markuksesta, sillä he kantoivat hänelle kaunaa temppelinsä tuhoamisesta. Julianus antoi heille täyden tukensa siitäkin huolimatta, että Markuksen vanhemmat olivat aikoinaan pelastaneet Julianuksen, kun hänen vanhempansa olivat joutuneet salamurhaajan uhriksi. Markus piiloutui, ja epäjumalanpalvelijat saivat luvan etsiä häntä lähiseuduilta Julianuksen sotilaiden avulla. Häntä ei löytynyt, mutta sen sijaan toiset kristityt joutuivat kärsimään ja heitä kidutettiin, että he ilmaisisivat piispansa piilopaikan. Tätä Markus ei kestänyt vaan antautui itse pakanoiden käsiin. Hänen harmaita hapsiaan säälimättä nämä hyökkäsivät hänen kimppuunsa, riisuivat hänet ja alkoivat piestä häntä.

Lopulta pyhä piispa heitettiin viemäriojaan. Sitten hänet vedettiin sieltä pois ja luovutettiin pojannulikoiden kiusattavaksi. He pistelivät häntä terävillä piikeillä, minkä jälkeen hänen haavoitettu ihonsa kasteltiin suolavedellä. Sitten hänet voideltiin hunajalla ja nostettiin korissa ilmaan. Siellä hän joutui roikkumaan paahtavassa auringossa mehiläisten ja muiden herhiläisten ruokana. Kidutuksista huolimatta pyhä Markus pysyi horjumattomana uskossaan eikä suostunut minkäänlaiseen kompromissiin. Pakanat pyysivät häneltä avustusta rakentaakseen uudelleen tuhotun temppelinsä, mutta hän kieltäytyi sanoen, että varojen antaminen tällaiseen tarkoitukseen olisi samaa kuin uskon kieltäminen. Tämä kaikki ei voinut olla tekemättä vaikutusta epäjumalanpalvelijoihin. Kun he huomasivat, etteivät saaneet häntä horjumaan, he päästivät hänet lopulta vapaaksi. Monet heistä kääntyivät itsekin kristinuskoon.

Samaan aikaan elänyt Kyrillos oli Foinikian (Libanon) Heliopoliksen (Baalbek) kaupungin diakoni. Hänkin oli pyhän Konstantinus Suuren hallitusaikana tuhonnut lukuisia epäjumalanpatsaita. Kun tilanne muuttui pakanoiden eduksi keisari Julianus Luopion aikana, nämä ottivat hänet kiinni, viilsivät auki hänen vatsansa ja repivät esiin hänen suolensa. Jotkut heistä jopa söivät hänen maksansa. Nämä ennenkuulumattomat rikokset eivät jääneet vaille rankaisua. Pakanoiden keskuudessa levisi tuskallinen sairaus. Joidenkin hampaat irtosivat, toisten kieli mätäni ja jotkut menehtyivät.

Askelonissa ja Gazassa, minne kristinusko ei vielä ollut päässyt laajemmin juurtumaan, epäjumalanpalvelijat ottivat kiinni kristittyjä pappeja ja hurskaita naisia. He viilsivät auki heidän vatsansa ja jättivät heidät sikojen syötäviksi pellolle. Sebasteian kaupungissa epäjumalanpalvelijat mursivat auki pyhän Johannes Kastajan reliikkien säilytyslippaan, heittivät reliikit tuleen ja hajottivat tuhkan tuuleen. Nykyisin eri puolilla maailmaa kunnioitettavana olevat pyhän Johannes Kastajan reliikit ovat hyvin pieniä osasia, jotka säästyivät tältä hävitykseltä.

Pakanoiden yritykset saattaa epäjumalien palvonta uudelleen voimaan epäonnistuivat. Suuri enemmistö väestöstä suhtautui tällaisiin pyrkimyksiin välinpitämättömästi. Kun keisari Julianus tahtoi kerran järjestää Antiokiassa suuren juhlan Apollon kunniaksi, hän joutui hämmästyksekseen havaitsemaan, että vain hän ja hänen hoviväkensä olivat temppelissä muiden kaupunkilaisten pilkatessa heitä.

Pyhä Diadokhos syntyi 400-luvun alussa. Hänet valittiin Epeiroksen Fotiken kaupungin piispaksi hieman Khalkedonissa vuonna 451 pidetyn neljännen yleisen kirkolliskokouksen jälkeen. Hänestä tuli myöhemmin yksi monofysiittien päävastustajista, joka antoi terävän älynsä ja monipuolisen sivistyksensä ortodoksisen uskon palvelukseen.

Pyhä Diadokhos oli rukouksen mies ja hengellinen isä. Pyhän Hengen valaisemana hän oli luomassa ortodoksista Jumalan kokemisen teologiaa. Hänen aikanaan kristittyjen piirissä vaikutti kristologisten harhaoppien lisäksi lahkoja, jotka kehittivät perustajiensa hengellisiä harhakuvitelmia opinkappaleiksi. Näistä tunnetuin on messaliaanit. Heidän keskuudessaan opetettiin, että kaste ja muut sakramentit eivät pystyneet ajamaan pahaa henkeä täysin ulos sielusta, joten se asui kristittyjenkin sydämessä yhdessä armon kanssa.

Teoksessaan ”Sata kohtaa kilvoitteluelämästä” pyhä Diadokhos kumoaa selkeästi tämän hereettisen opetuksen. Hän osoittaa, että hengellinen elämä ja rukoukseen johtavat armon kokemukset ovat nimenomaan kasteen aiheuttamaa kukoistusta, joka toteutuu kastetun osallistuessa kirkon elämään. Hän selittää: ”Ennen pyhää kastetta armo on sielun ulkopuolella ja kehottaa sielua hyvään. Sielun syvyyksissä taas asuu Saatana, joka pyrkii tukkimaan sielulta kaikki kanavat Jumalan yhteyteen. Kasteessa kaikki kääntyy: paha henki joutuu ulos ja armo alkaa vaikuttaa sielun sisällä.”[1]

Kun Saatana on karkotettu sielusta, se löytää sijan ruumiista ja alkaa sen kautta houkutella sielua nautintoihin. Sen tähden ihmisen täytyy pakottaa itseään ja pyrkiä alistamaan ruumiinsa viisaalla askeettisella kilvoituksella. Silloin armo voi tehdä työtään sydämessä, ja mieli säilyy kirkkaana ja kykenee valppaana muistamaan Jeesusta. Vapahtajan nimi, jonka muisti säilyttää palavana sydämen hehkussa, on kuin kuluttava tuli, joka puhdistaa sielusta kaikki himojen jäljet ja kohottaa sen rakkauden huipulle.

Kaste uudistaa Jumalan kuvan ihmisessä pesten pois kaikki synnin tahrat. Mutta toinen lahja, Jumalan kaltaisuus, edellyttää myös ihmisen yhteistyötä. Vasta kun itse alamme rukoilla ja kilvoitella, armo ryhtyy maalaamaan Jumalan kuvan päälle myös kaltaisuutta. Ja vasta kaltaisuuden saavutettuaan ihmismieli voi kohota Jumalan rakkauden täyteyteen.[2]

Pyhä Diadokhos antoi apostolin kehotukselle ”rukoilkaa lakkaamatta” syvällisen tulkinnan kirjoittaessaan: ”Joka tahtoo puhdistaa sydämensä, pitäköön sen aina hehkuvana Herran Jeesuksen muistamisella. Se olkoon hänen mietiskelyjensä ainoana aiheena ja alituisena aherruksenaan. Niille, jotka haluavat vapautua turmeluksesta, ei riitä, että he rukoilevat aika ajoin, vaan heidän on pyrittävä pysymään alinomaa rukouksessa…Hyvettä rakastava polttaa aina sydämestään kaikkea maallista Jumalan muistamisella, niin että paha vähitellen kuluisi loppuun Jumalan muiston liekeissä ja sielu saavuttaisi jälleen luonnollisen kirkkautensa ja entistäkin suuremman kunnian.”[3] Pyhä Diadokhos kuoli rauhassa todennäköisesti jonkin verran ennen vuotta 486.


[1] Filokalia I, §76, s. 311.

[2] Filokalia I, §89, s. 322.

[3] Filokalia I, §97, s. 330.

Ankarasta luostarisäännöstään tunnetulla irlantilaisella pyhällä Columbanuksella (23.11.) oli useita seuraajia. Eräs heistä oli pyhä Eustathius, joka oli yksi Columbanuksen rakkaimmista oppilaista. Pyhä Columbanus ja hänen irlantilaismunkkinsa ajettiin maanpakolaisuuteen Luxeuilin luostarista vuoden 610 tienoilla, koska Columbanus oli rohjennut nuhdella kuninkaallisten siveettömyyttä.

Eustathius seurasi oppi-isäänsä tälle merimatkalle.

Pyhän Columbanuksen ja munkkien laiva kuitenkin ajautui myrskyssä takaisin Gallian rannikolle ja he jäivät mantereelle. Vuoden 616 tienoilla Eustathiuksesta tuli Luxeuilin luostarin johtaja. Pyhä Columbanus oli aiemmin palvellut tässä tehtävässä 25 vuoden ajan ja saavuttanut valtaisan maineen. Luostarin veljestö oli suuri: Eustathiuksen alaisuudessa oli noin 600 munkkia. Hänen luostarijohtajuutensa aikana Luxeuil tuotti runsaasti piispoja ja pyhiä, mikä johtui pitkälti Eustathiuksen omasta esimerkistä. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli paastossa ja jatkuvassa rukouksessa.

Myöhemmin gallialainen kuningas Cloithare lähetti pyhän Eustathiuksen Pohjois-Italian Bobbioon, jonne Columbanus oli perustanut luostarin. Kuninkaan toiveen mukaisesti Eusthatios yritti suostutella pyhää Columbanusta palaamaan takaisin Galliaan. Columbanuksen viholliset olivat näet kuolleet ja hänen olisi ollut turvallista palata.[1] Pyhä Columbanus vastasi kuitenkin kieltävästi.

Paluumatkallaan kohti Luxeuil’ta Eustathius julisti kristinuskoa Doubsin alueen pakanoille, ja nämä kääntyivät pian kristityiksi. Hän myös perusti alueelle luostarin. Bavarian alueelle Eustathius jätti osan munkeistaan, jotta nämä tekisivät siellä lähetystyötä. Itse hän palasi Luxeuilin luostariin.

Luxeilissa Eustathiusta kuitenkin odotti ongelma. Hän ei ollut halunnut ottaa lähetystyöntekijämunkkiensa joukkoon erästä Agrestius-nimistä munkkia, josta oli sittemmin tullut harhaoppinen. Agrestius meni Mâconin kirkolliskokoukseen ja yritti siellä saada tuomittua pyhän Columbanuksen luostarisäännön ja hänen välittämänsä tradition. Eustathius käytti kuitenkin vaikutusvaltaansa, eikä kirkolliskokous hyväksynyt Agrestiuksen argumentteja. Kokous päinvastoin hyväksyi pyhän Columbanuksen luostarisäännön.

Agrestius ei kuitenkaan luovuttanut. Eustathius oli antanut hänelle rauhansuudelman, mutta Agrestius vihasi pyhää miestä ja yritti siksi saada puolelleen tämän oppilaita. Luxeuilin luostarin tytärluostareista Remiremont harhautui seuraamaan Agrestiusta Eustathiusta vastaan, mutta nunnaluostarin abbedissa Fara (3.4.) puolusti pyhää Columbanusta ja hänen oppilaitaan. Hän torjui Agrestiuksen syytökset ja muistutti, että ihmetyöt puhuivat Agrestiuksen kantaa vastaan ja Eustathiuksen puolesta. Fara kertoi, että oli itse kokenut näitä ihmeitä: Eustathius oli parantanut Faran, kun tämä oli vielä nuori neito

Ristiriidat kuitenkin ratkesivat pian, sillä Agrestius kuoli. Hänen oma palvelijansa iski häntä kirveellä. Eustathius saattoi rauhassa jatkaa suuren luostariyhteisönsä johtamista.

Pyhä Eustathius nukkui kuolonuneen vuoden 625 tienoilla. Kerrotaan, että hieman ennen kuolemaansa hän näki näyn. Näyssä Jumala antoi hänelle kaksi vaihtoehtoa: hän voisi valita joko neljäkymmentä päivää kestävän hitaan ja väsyttävän kuolinkamppailun tai kolmekymmentä päivää kestävät voimakkaat kärsimykset. Pyhä Eustathius valitsi jälkimmäisen, sillä hän tahtoi päästä nopeammin nauttimaan taivaallisista asuinsijoista.


[1] Vrt. Synaksarion, Marraskuu, 315–321.

Pyhä Eustathios Tunnustaja vaikutti kuvainraastajien harhaopin aikaan. Hän eli munkkina, kunnes uskovaiset alkoivat pyytää, että hänet vihittäisiin pappeuteen. Hänet vihittiinkin papiksi ja hieman myöhemmin Kioksen piispaksi. Kios sijaitsee Bitynian rannikolla, Vähässä-Aasiassa.[1] Monia vuosia hän paimensi viisaasti hengellistä laumaansa.

Kun ikonoklastit alkoivat tuhota ikoneita, pyhä Eustathios ryhtyi puolustamaan ikoneita. Puhuessaan ikonien kunnioittamisen puolesta hän tukeutui erityisesti Raamatun teksteihin käyttäen Jumalan sanaa ikonoklasteja vastaan. Hänet ilmiannettiin keisarille. Hänet hakattiin, hänet heitettiin vankilaan ja syrjäytettiin piispanistuimelta. Lopulta hänet lähetettiin maanpakoon. Pyhä tunnustaja antoi sielunsa Jumalan käsiin maanpaossa 800-luvulla kärsittyään puutetta, nälkää ja loukkauksia kolmen vuoden ajan.


[1] Kaupungin muinainen nimi oli Kieros. Myöhemmin sen nimeksi tuli Prousias eli Plousias.

Pihkovan luolaluostarin paikalla Kamenets-joen laaksossa kilvoitteli ennen luostarin perustamista erakkoja, joista nimeltä tunnetaan vain 1400-luvun alussa elänyt pyhittäjä Markus. Muiden erakkojen tapaan hän asui mäenrinteessä olevissa luolissa. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina luostarin perustamisen jälkeen.

Pihkovan luolaluostarin perustaja ja ensimmäinen rakentaja pyhittäjä Joona oli alun perin nimeltään Johannes ja palveli pappina Jurjevissa (nyk. Tartto) yhdessä pappi Isidorin (8.1.) kanssa. He olivat viimeiset ortodoksiset papit katolilaisten saksalaisten hallitsemassa kaupungissa. Vuonna 1470 Johannes pakeni perheensä kanssa Pihkovaan saksalaisten toimeenpanemaa vainoa. Kuultuaan Isidorin marttyyrikuolemasta hän päätti asettua luolaan ja perustaa luostarin ortodoksisen uskon linnakkeeksi toisuskoisen Liivinmaan rajalle. Pian Johanneksen vaimo sairastui ja kuoli vihkiydyttyään sitä ennen nunnaksi nimellä Vassa (19.3.). Johannes hautasi hänet luolaan. Seuraavana yönä näkymätön voima nosti arkun maasta. Yhdessä Vassan rippi-isän kanssa Johannes hautasi arkun toistamiseen, mutta yöllä se jälleen nousi maasta. Ihmeen liikuttamana Johannes vihkiytyi itsekin munkiksi. Hän otti nimekseen Joona ja alkoi kilvoitella entistä ankarammin. Hän kaivoi omin käsin luolaan kirkon, joka vuonna 1473 pyhitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Kirkkoa vihittäessä temppeli-ikonin luona tapahtui ihme: sokea nainen sai näkönsä.

Pyhittäjä Joona kilvoitteli perustamassaan Pihkovan luolaluostarissa kuolemaansa asti. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1480. Hänen kuoltuaan huomattiin, että hän oli kantanut viittansa alla epämukavaa rautapaitaa. Se ripustettiin hänen haudalleen todisteeksi hänen salaisista kilvoituksistaan. Pyhittäjä Joonan pyhäinjäännökset ovat Pihkovan luolaluostarin luolissa pyhien Markuksen ja Vassan reliikkien vieressä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.