17.3.2019

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Gregorios Palamaksen sunnuntai

p. Aleksios, Jumalan mies (+ 411)

p. Patrik Irlantilainen (+ 461)

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:1–14
Joh. 21:1–14

 Siihen aikaan 1 Jeesus taas ilmestyi opetuslapsilleen, nyt Tiberiaanjärvellä. Se tapahtui näin: 2 Siellä olivat yhdessä Simon Pietari, Tuomas eli Didymos, Natanael Galilean Kaanasta, Sebedeuksen pojat ja kaksi muuta Jeesuksen opetuslasta. 3 Simon Pietari sanoi: "Minä lähden kalaan." "Me tulemme mukaan", sanoivat toiset. He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle, mutta eivät saaneet sinä yönä mitään. 4 Aamun koittaessa Jeesus seisoi rannalla, mutta opetuslapset eivät tunteneet häntä. 5 Jeesus huusi heille: "Kuulkaa, miehet! Onko teillä mitään syötävää?" "Ei ole", he vastasivat. 6 Jeesus sanoi: "Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte." He heittivät verkon, ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös. 7 Silloin se opetuslapsi, joka oli Jeesukselle rakkain, sanoi Pietarille: "Se on Herra!" Kun Simon Pietari kuuli, että se oli Herra, hän kietaisi ylleen viittansa, jonka oli riisunut, ja hyppäsi veteen. 8 Muut opetuslapset tulivat veneellä ja vetivät kalojen täyttämää verkkoa perässään, sillä rantaan ei ollut paljonkaan matkaa, vain parisataa kyynärää*. 9 Rannalle noustessaan opetuslapset näkivät, että siellä oli hiilloksella paistumassa kalaa sekä leipää. 10 Jeesus sanoi heille: "Tuokaa tänne niitä kaloja, joita äsken saitte." 11 Simon Pietari meni veneeseen ja veti verkon maihin. Se oli täynnä isoja kaloja, mutta vaikka kaloja oli paljon -- kaikkiaan sataviisikymmentäkolme -- verkko ei revennyt. 12 Jeesus sanoi: "Tulkaa syömään." Kukaan opetuslapsista ei rohjennut kysyä: "Kuka sinä olet?", sillä he tiesivät, että se oli Herra. 13 Jeesus tuli, otti leivän ja antoi heille, samoin hän antoi kalaa. 14 Tämä oli jo kolmas kerta, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen.

Epistola
Hepr. 7:26–8:2 (Gregorios)
Hepr. 1:10–2:3

Hepr. 7:26–8:2

26 Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. 27 Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. 28 Laki tekee ylipappeja ihmisistä, jotka ovat heikkoja, mutta lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen täydellisyyden. 8:1 Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. 2 Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse.

Hepr. 1:10–2:3

10 -- Sinä, Herra, laskit alussa maan perustukset, sinun kättesi työtä ovat taivaat. 11 Ne katoavat, mutta sinä pysyt. Ne kaikki kuluvat kuin vaate, 12 sinä käärit ne kokoon kuin päällysviitan, ne vaihdetaan niin kuin vaate. Mutta sinä olet iäti sama, sinun vuotesi eivät lopu. 13 Yhdellekään enkelille ei Jumala milloinkaan ole sanonut: -- Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät korokkeeksi jalkojesi alle. 14 Eivätkö enkelit ole palvelevia henkiä? Heidät lähetetään palvelemaan niitä, jotka saavat osakseen autuuden. 2:1 Sen tähden meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan. 2 Johan sekin sanoma, jonka enkelit toivat, osoittautui paikkansa pitäväksi, ja jokainen rikkomus ja tottelemattomuus sai ansaitsemansa palkan. 3 Kuinka sitten me voisimme välttää rangaistuksen, jos emme pidä arvossa sitä suurta pelastusta, jota itse Herra ensimmäisenä julisti? Ne, jotka kuulivat hänen julistuksensa, ovat sen todistuksellaan vahvistaneet ja välittäneet meille.

Joh. 10:9–16 (Gregorios)
Mark. 2:1–12
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Mark. 2:1–12

Siihen aikaan 1 Jeesus meni taas Kapernaumiin. Kun ihmiset kuulivat hänen olevan kotona, 2 väkeä tuli koolle niin paljon, etteivät kaikki mahtuneet edes oven edustalle. Jeesus julisti heille sanaa. 3 Hänen luokseen oltiin tuomassa halvaantunutta. Sairasta kantamassa oli neljä miestä, 4 jotka eivät tungoksessa kuitenkaan päässeet tuomaan häntä Jeesuksen eteen. Silloin he purkivat katon siltä kohden, missä Jeesus oli, ja aukon tehtyään laskivat siitä alas vuodematon, jolla halvaantunut makasi. 5 Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: "Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi." 6 Mutta siellä istui myös muutamia lainopettajia, ja he sanoivat itsekseen: 7 "Miten hän tuolla tavalla puhuu? Hän herjaa Jumalaa. Kuka muu kuin Jumala voi antaa syntejä anteeksi?" 8 Jeesus tunsi heti hengessään, mitä he ajattelivat, ja sanoi heille: "Kuinka te tuollaista ajattelette? 9 Kumpi on helpompaa, sanoa halvaantuneelle: 'Sinun syntisi annetaan anteeksi', vai sanoa: 'Nouse, ota vuoteesi ja kävele'? 10 Mutta jotta te tietäisitte, että Ihmisen Pojalla on valta antaa maan päällä syntejä anteeksi" - - hän puhui nyt halvaantuneelle -- 11 "nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi." 12 Silloin mies heti nousi, otti vuoteensa ja käveli pois kaikkien nähden. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: "Tällaista emme ole ikinä nähneet."

Päivän synaksario

Pyhä Aleksios (lat. Alexius) syntyi Roomassa keisari Arkadiuksen hallintokaudella (395–408). Hänen isänsä oli jalosukuinen senaattori Eufemianus, ja hänen äitinsä nimi oli Aglais. Eufemianus ja Aglais olivat hurskaita kristittyjä, jotka olivat jo kauan rukoilleet Jumalalta lasta, kun heille vihdoin syntyi poika. He olivat kiitollisia Jumalalle pojastaan, kastoivat tämän ja antoivat tälle nimeksi Aleksios.

Aleksios oppi lukemaan kuusivuotiaana. Hän luki kaikenlaista kirjallisuutta, mutta erityisellä mielenkiinnolla pyhää Raamattua. Vartuttuaan hän sai aikansa parhaan koulutuksen. Hän opiskeli kielioppia ja historiaa sekä muita aineita. Elämäntavassaan Aleksios jäljitteli vanhempiaan: hän paastosi kovasti ja jakoi almuja. Niinpä hänestä kasvoi viisas ja hurskas nuori mies.

Kun Aleksioksesta tuli täysi-ikäinen, hänen vanhempansa järjestivät hänelle avioliiton roomalaisen ylhäisötytön kanssa. Neito oli kaunis ja hurskas. Aleksioksessa oli kuitenkin syttynyt halu jättää maailma ja palvella ainoastaan Jumalaa. ”Mikä tämä maailma on?”, hän kyseli itseltään, ”Tällainen elämä on aivan turhaa. Parempi osa on niillä, jotka palvelevat Jumalaa.”

Aleksios oli haluton menemään naimisiin, mutta ei uskaltanut vastustaa vanhempiaan. Häät sovittiin ja ensimmäinen päivä ehdittiin jo juhlia. Samana iltana Aleksios kuitenkin päätti lähteä. Hän ei koskenut morsiameensa, vaan ojensi tälle vihkisormuksensa sekä arvokkaan vyönsä. Hän pyysi nuorta vaimoaan pitämään ne. ”Olkoon Jumala kanssamme”, Aleksios sanoi. Sitten hän lähti satamaan ja nousi laivaan, joka oli juuri lähdössä Syyriaan.

Syyriaan saavuttuaan Aleksios myi kalliit vaatteensa ja loput sormuksensa. Rahat hän jakoi köyhille ja pukeutui ryysyihin. Luottaen jumalalliseen kaitselmukseen Aleksios päätti lähteä vaeltamaan kohti itää. Syyrian Laodikeasta hän matkasi kauppakaravaanin kanssa Pohjois-Mesopotamiaan Edessan kaupunkiin, joka oli alueen kristittyjen keskuspaikka.

Edessassa Aleksios ei kertonut nimeään eikä taustaansa. Näin hän sai pysytellä tuntemattomana. Seitsemäntoista vuoden ajan hän eli Edessassa kerjäläisenä. Hän vietti kaikki päivänsä kirkossa ja marttyyrien hautakappelissa.[1] Päiväsaikaan hän ei koskaan syönyt mitään eikä pyytänyt keneltäkään mitään. Illan tultua hän asettui seisomaan kirkon ovelle ja ojensi kätensä. Jumalan mies seisoi käsi ojennettuna ja laski kätensä, kun oli saanut tarpeeksi jokapäiväistä leipäänsä varten. Hän söi joka ilta saman annoksen: leivän ja vihanneksia. Jos hän sai joskus rahaa enemmän, hän antoi ne saman tien toisille kerjäläisille.

Jumalan mies pukeutui rääsyihin ja pysytteli toisten kerjäläisten kanssa. Yön tultua hän kuitenkin nousi salaa ja jätti kerjäläiset. Hän asettui pimeässä nojaamaan muuria tai pylvästä vasten ja ojensi kätensä suorana sivuille. Näin hän rukoili kuin ristiinnaulittuna. Aamulla kun kirkko avattiin, hän tuli sisään ensimmäisten joukossa ja jatkoi rukousta kaikessa hiljaisuudessa. Aleksios rakasti Jumalaa ja sen vuoksi tämä raskas kilvoitus tuntui hänestä kevyeltä. Hän osallistui usein pyhään ehtoolliseen.

Roomassa Aleksioksen vanhemmilla oli kova huoli pojastaan. Äiti oli pukeutunut säkkikankaaseen ja suri poikaansa lohduttomana. Aleksioksen morsiankin odotti turhaan uutisia sulhasestaan. Isä onnistui saamaan selville, että Aleksios oli noussut Syyriaan lähteneeseen laivaan. Hän lähetti palvelijoitaan Lähi-itään etsimään Aleksiosta.

Ennen pitkää perheen palvelijoita saapui Edessaan. He puhuivat kaupungin piispan Rabbulan (412–436) kanssa ja kertoivat tälle, mitä Roomassa oli tapahtunut. Piispa ihmetteli heidän kertomustaan, mutta ei osannut auttaa. Kun palvelijat kävivät kirkossa, Aleksios tunnisti heidät, mutta ei sanonut mitään. Illan tullen palvelijat kulkivat Aleksioksen ohi ja antoivat tälle almuja. He eivät tunnistaneet Aleksiosta jalosukuiseksi isännäkseen, koska tämä oli rääsyissä ja ulkonäkökin oli muuttunut raskaan kilvoittelun takia. Palvelijat lähtivät kaupungista tyhjin käsin.

Eräs kirkonpalvelija, joka meni kirkkoon varhain valmistelemaan liturgian toimittamista, huomasi kerran aamuyön hämärässä, kuinka muiden nukkuessa Jumalan mies rukoili ulkona kuin ristinnaulittuna. Kirkonpalvelija kiinnostui asiasta ja alkoi tarkkailla häntä. Hän huomasi, että Aleksios rukoili samaan tapaan joka yö. Eräänä yönä hän meni Aleksioksen luokse ja alkoi kysellä tältä, kuka tämä oli ja mistä oli tullut. Aleksios vastasi vain: ”Miksi kuulustelet minua? Kysele noilta muilta, he kyllä kertovat sinulle mikä minä olen ja mistä.” Kirkonpalvelija sanoi asettavansa itsensä kirouksen alle, ellei saisi vastauksia. Aleksios säikähti tällaista uhkausta ja uskoutui hänelle. Hän kertoi taustansa ja sanoi tunnistaneensa omat palvelijansa näiden käydessä kaupungissa. Kirkonpalvelija innostui suuresti ja alkoi itsekin rukoilla samaan tapaan kuin pyhä Aleksios.

Jonkin ajan kuluttua Aleksios sairastui. Kirkonpalvelija olisi halunnut järjestää hänelle hoitoa, mutta Aleksios ei suostunut ottamaan vastaan mitään sellaista, mitä ei suotu kaikille kerjäläisille. Hänet vietiin hoitokotiin, joka oli köyhiä ja muukalaisia varten. Pian tämän jälkeen kirkonpalvelija sai kuulla, että Aleksios oli kuollut. Hän juoksi piispa Rabbulan luokse ja kertoi tälle koko tarinan. Piispa Rabbula tahtoi nähdä pyhän miehen ruumiin ja kunnioittaa sitä, joten he menivät yhdessä hautapaikalle. Piispa määräsi hautaluolan avattavaksi, mutta heidän suureksi hämmästyksekseen haudassa ei ollut Aleksioksen ruumista, ainoastaan tämän rääsyt. Järkyttynyt piispa lupasi omistaa loppuelämänsä köyhien ja muukalaisten asioiden ajamiseen. Näille rakennettiinkin Edessaan useita majapaikkoja ja hoitokoteja.

Jumalan miehen vanhimmat syyrian- ja kreikankieliset elämäkerrat päättyvät tähän. Myöhemmissä versioissa sen sijaan kerrotaan myös Aleksioksen myöhemmistä vaiheista. Niiden perusteella hän oli päättänyt paeta Edessasta. Syy oli se, että Jumalanäiti oli ilmestynyt kirkon papille ylistäen ”Jumalan miestä”. Pappi ja monet muut olivat alkaneet osoittaa Aleksiokselle kunnioitusta ja tämä ymmärsi, että hänen oli parasta paeta, jos hän aikoi jatkaa salaista kilvoitustaan ilman ihmisten kunnioitusta.

Näin ollen pyhä Aleksios lavasti kuolemansa ja lähti Edessasta salaa. Hän vaelsi rannikolle ja astui Tarsokseen menevään laivaan. Jumalallisesta johdatuksesta tuulet kuitenkin kuljettivat laivan Roomaan. Pyhä Aleksios ymmärsi tämän Jumalan tahdoksi ja suuntasi askeleensa kohti vanhempiensa kotia. Saavuttuaan vanhempiensa luo pyhä Aleksios pyysi isältään almuja kuin kerjäläinen. Eufemianus ei tunnistanut poikaansa. Hänestä oli kuitenkin tullut poikansa menettämisen jälkeen entistä anteliaampi, joten hän määräsi palvelijansa antamaan kerjäläiselle suojan. Eufemianus määräsi, että kerjäläiselle tuli antaa tähteitä hänen pöydästään niin kauan kuin tämä halusi asua hänen pihallaan.

Pyhä Aleksios Jumalan mies vietti vuosikausia vanhempiensa kodin edustalla. Entiseen tapaansa hän paastosi päivät ja vietti yöt rukouksessa. Kaiken ylimääräisen hän jakoi toisille köyhille. Palvelijoiden pilkan pyhä Aleksios otti vastaan tyytyväisenä, sanomatta sanaakaan. Kerrotaan, että Aleksioksen kelja oli vastapäätä hänen vaimonsa ikkunaa ja hän kärsi suuresti kuullessaan vaimonsa itkevän hänen menettämistään, mutta rakkaus Jumalaan auttoi häntä kestämään tuskan.

Kun Aleksios tunsi, että hänen kuolemansa lähestyi, hän pyysi paperia ja mustetta ja ryhtyi kirjoittamaan elämäntarinansa. Siinä hän myös pyysi vanhemmiltaan ja vaimoltaan anteeksi sitä tuskaa, jonka oli heille aiheuttanut. Pyhä Aleksios nukkui kuolonuneen kirjoittaessaan tätä kirjettä, kynä ja paperi kädessään.

Samana päivänä Rooman piispa oli toimittamassa liturgiaa Pyhän Pietarin kirkossa. Paikalla oli keisari Honorius (395–423) sekä paljon kirkkokansaa. Silloin alttarista kuultiin ääni: ”Etsikää Jumalan miestä. Hän rukoilee kaupungin ja kaikkien teidän puolesta. Hän on jo jättämässä ruumistaan!” Kirkkokansan rukoillessa ääni kuultiin uudestaan, ja se ilmaisi Jumalan miehen löytyvän Eufemianuksen talosta.

Kirkkokansa kiirehti Eufemianuksen talolle. He löysivät pyhän Aleksioksen majastaan. Hän oli jo antanut sielunsa Herran käsiin, ja hänen kasvonsa loistivat. Kädessään Aleksios piti paperia. Kun se luettiin, pyhän Aleksioksen vanhemmat ja hänen vaimonsa heittäytyivät itkien suutelemaan hänen ruumistaan. Nähdessään Aleksioksen vanhempien surunkyyneleet keisari ja paavi kehottivat heitä ennemmin iloitsemaan: he olivat synnyttäneet pyhän miehen, joka nyt oli Kristuksen kanssa iankaikkisuudessa.

Pyhän Aleksioksen reliikit asetettiin kaupungin keskelle. Monet kuurot saivat kuulonsa, sokeat näkönsä ja mykät puhekykynsä, kun he koskettivat pyhän ruumista. Keisari ja paavi kantoivat pyhän ruumiin kirkkoon. Ruumis oli kirkossa viikon ajan, kunnes se asetettiin kryptaan. Reliikeistä alkoi virrata mirhaa, joka paransi sairaat. Aleksios Jumalan miehen ruumis haudattiin Pyhän Bonifatiuksen kirkkoon.

Pyhän Aleksios Jumalan miehen elämäkerta on ollut suosittua lukemistoa eri puolilla kristikuntaa. Vanhimmassa, syyriankielisessä versiossa puhutaan vain ”Jumalan miehestä”. Elämäkerran kreikankielisessä versiossa Jumalan miehen nimeksi täsmennettiin Aleksios.[2] Paluu Roomaan kerrotaan vasta elämäkerran myöhemmissä versioissa. Kertomuksen lopussa on kosolti legendaarisia piirteitä, jotka saattavat olla peräisin Johannes Kojussa-asujan (15.1.) elämäkerrasta. Tarinasta tunnetaan myös sellainen versio, jossa Aleksios menehtyy, kun hänet työnnetään alas kotitalonsa portailta. Pyhän Aleksioksen elämäkerta on ollut erityisen suosittu Venäjällä. 1000-luvulla hänestä kirjoitettiin pitkä eeppinen runoelma.

Pyhän Bonifatiuksen kirkko rakennettiin uuteen formaattiin 1200-luvun alussa, ja samalla se uudelleenvihittiin Pyhän Aleksioksen kunniaksi. Tämä Sant’Alession kirkko on nykyäänkin Rooman keskeisiä nähtävyyksiä. Kirkossa on myös kuuluisa Jumalanäidin ikoni, joka tuotiin Roomaan Bysantista 900-luvulla. Pyhän Aleksioksen reliikeistä kuuluisin on hänen päänsä, joka Bysantin keisari lahjoitti Athoksen Suurelle lavralle vuonna 1398.


[1] Kyseessä on ilmeisesti Edessan marttyyrien Gurian, Samonaksen ja Habibin (15.11.) hautakappeli.

[2] Kertomukseen myös lisättiin ”Jumalansynnyttäjän kirkko”, jollainen rakennettiin Edessaan vasta vuonna 489.

Pyhä Patrik syntyi vuoden 385 tienoilla luultavasti Bannavem Taberniae-nimisessä kylässä Walesissa.[1] Hänen isänsä oli roomalainen veronkerääjä Calpurnius ja isoisänsä pappi. Kun Patrik oli noin 16-vuotias, hänen kotiseudulleen tuli merirosvoja. He ottivat vankeja, joista Patrik oli yksi. Hänet tuotiin Irlantiin ja myytiin orjaksi.

Patrikin isäntä laittoi nuorukaisen paimeneksi. Kotimaassaan Patrik oli ollut hyvin tietoinen korkeasta asemastaan yhteiskunnassa, joten orjuus oli hänelle erittäin nöyryyttävää. Patrik ei kuitenkaan katkeroitunut. Ollessaan yksin paimenessa vuorilla hän alkoi rukoilla. Vähitellen hänestä tuli rukouksen mestari. Hän kertoo, ettei hän pakkanen, lumi tai sade ei haitannut häntä lainkaan, kunhan vain pääsi rukoilemaan. Aiemmin hän ei ollut juurikaan välittänyt kristillisestä elämästä. Orjuutensa aikana Patrik oppi myös paikallisen iirin kielen.

Kului kuusi vuotta. Tänä aikana Patrik näki unessa kaksi näkyä. Ensimmäinen uninäky paljasti, että Patrik palaisi kotiinsa. Toisessa ilmoitettiin, että Patrikin laiva oli valmis. Niinpä 22-vuotias Patrik karkasi isännältään ja lähti kohti rannikkoa. Hän patikoi halki Irlannin yli 300 kilometrin matkan. Lopulta hän saapui rannikolle, missä hänen onnistui päästä laivaan.

Laiva purjehti merellä kolmen päivän ajan ja rantautui sitten tuntemattomaan paikkaan Galliassa, ilmeisesti Bretagneen. Kapteeni ja laivanmiehistö sekä Patrik etsivät alueelta viikkojen ajan ihmisasutusta, mutta ketään ei näkynyt. Koska heidän ruokavaransa alkoivat käydä vähiin, kapteeni haastoi kristityn Patrikin hankkimaan heille ruokaa. Patrik vastasi kapteenille: ”Käänny uskoen Herran Jumalan puoleen. Hänelle mikään ei ole mahdotonta.” Hieman tämän jälkeen ryhmä näki lauman villisikoja, jotka he tappoivat ja söivät villihunajan kanssa. Myöhemmin Patrik tunnusti, että olisi halunnut jäädä paikalle ja etsiä käsiinsä gallialaisia kristittyjä. Hän kuitenkin palasi vanhempiensa luokse Walesiin.

Myöhemmin Patrik palasi Galliaan ja alkoi opiskella Auxerressa pappeutta varten. Siellä hänen opettajanaan toimi pyhä Germanus Manilainen. Patrik vietti Auxerressa noin viisitoista vuotta ja hänet vihittiin papiksi luultavasti vuoden 417 tienoilla. Piispaksi pyhä Patrik vihittiin noin vuonna 432.

Omaelämänkerrallisessa teoksessaan Tunnustus pyhä Patrik kertoo monista vaikeuksistaan ja koettelemuksistaan. Yksi sellainen liittyy hänen piispanvihkimykseensä. Hän oli kerran uskoutunut ystävälleen ja kertonut tälle, kuinka hän oli huolissaan eräästä synnistä, jonka oli tehnyt alle 15-vuotiaana. Hänen ystävänsä oli vakuuttanut hänelle, että Jumala on armollinen. Ystävä myös tuki Patrikin valintaa piispaksi. Kuitenkin myöhemmin ystävä kääntyi Patrikia vastaan: hän kertoi kaikille, mitä Patrik oli tehnyt, ja yritti näin estää Patrikin piispanvihkimyksen. Vielä monia vuosia myöhemmin Patrik suri ystävänsä petollisuutta.

Kristinusko oli levinnyt Irlantiin viimeistään 300-luvulla, mutta varhaisimmista vaiheista ei ole säilynyt tarkkoja tietoja. Roomasta lähetettiin vuonna 430/431 Irlannin piispaksi Palladius, joka ehti kuitenkin olla maassa vain vuoden ennen kuolemaansa. Patrik päätettiin lähettää jatkamaan Palladiuksen työtä. Kun Patrik saapui maahan vuonna 435, hän ei ollut ainoa evankeliumin julistaja Irlannissa. Erityisesti kaakkoisrannikolla toimi lukuisia kristittyjä, jotka levittivät evankeliumin sanomaa ja kristillistä elämää.

Patrikista tuli nopeasti tunnetuin ja menestyvin kristinuskon levittäjä. Aina kun hän saapui johonkin kylään, ihmisjoukko kokoontui kuuntelemaan häntä. Piispa kertoi heille todellisesta ja elävästä Jumalasta. Hän käytti apilanlehteä esimerkkinä, jolla hän valaisi oppia Pyhästä Kolminaisuudesta. Apilan kolme lehteä, jotka kasvavat yhdestä varresta, ovat kuva yhdestä Jumalasta kolmessa Persoonassa. Usein tapahtui, että Patrikia kuunneltuaan kaikki halusivat tulla kristityiksi, ja sitten kaikki siirtyivät lähimmän vesipaikan luo, jotta voisivat saada kasteen. Kerrotaan, että pyhä Patrik kastoi usein jopa satoja ihmisiä samana päivänä.

Munsterin hallitsija Aenguksen kääntymyksestä on olemassa kuuluisa tarina. Hallitsija oli kuuntelemassa pyhän Patrikin puhetta. Kun pyhä lopetti opetuksensa, Aengus kertoi hänelle halustaan tulla kristityksi. Ihmisjoukko piiritti heitä uteliaina. Patrik otti esiin kirjansa ja etsiskeli paikkaa, jossa voisi toimittaa kasteen. Päästyään veden äärelle hän aloitti toimituksen. Hänen piispansauvansa oli tiellä ja hän halusi sen pois käsistään. Sauvan päässä oli piikki, ja Patrik päätti iskeä sen maahan pystyyn. Vahingossa hän iski piispansauvansa Aenguksen jalan läpi. Patrik jatkoi kasteen toimittamista huomaamatta mitä oli tapahtunut. Aengus ei valittanut, hän ainoastaan meni aivan kalpeaksi. Pyhä Patrik kaatoi vettä hänen päänsä yli ja lausui kastesanat. Kun kaste oli suoritettu, Patrik tarttui piispansauvaansa ja kauhistui huomatessaan, että se oli läväissyt hallitsijan jalan. ”Miksi et sanonut mitään? Tämähän on kauheaa! Sinun jalkasi vuotaa verta ja sinusta tulee rampa!” Patrik huudahti järkyttyneenä. Aengus vastasi hiljaisella äänellä luulleensa, että jalan lävistäminen kuului kastetoimitukseen. Sitten hän jatkoi: ”Kristus vuodatti verensä minun puolestani ja minä olen iloinen, että sain kärsiä hieman kipua kasteessa ollakseni kuten meidän Herramme.”

Toisen kuuluisan tarinan mukaan pyhä Patrik karkotti Irlannista käärmeet, jotka luikertelivat mereen hänen käskystään. Tarinasta on kerrottu vuosisatojen varrella erilaisia versioita. Ne päättyvät usein toteamukseen, että Irlannissa ei ole käärmeitä tänäkään päivänä.

Huolimatta menestyksestään Irlannin valistajana Patrik pysyi aina nöyränä ja antoi kaikesta kunnian Jumalalle, joka oli valinnut hänet. Tämäkin näkyy hänen omissa teksteissään, joissa hän saattoi kirjoittaa: ”Minä, Patrik, syntinen, olen kaikista tietämättömin ja kaikista vähäisin uskovien joukossa, monien halveksima. Vain Jumalan armosta niin monet ihmiset ovat syntyneet uudelleen Hänessä minun kauttani.” Toisaalla hän kirjoitti, että edes hänen tulonsa pakanallisten irlantilaisten luo saarnaamaan evankeliumia ei ollut hänen oma aikaansaannoksensa, vaan hänen osakseen tullutta Jumalan armoa.

Patrikin sanat itsestään ”monien halveksimana” eivät olleet vailla perustaa. Lähetystyö irlantilaisten parissa ei ollut helppoa. Pyhä Patrik kohtasi usein vihamielisyyttä ja loukkauksia. Häntä pilkattiin entiseksi orjaksi ja vierasmaalaiseksi. Tunnustuksessaan pyhä Patrik kirjoittaa Kristuksen tulleen köyhäksi ihmisten tähden ja jatkaa: ”Minä, köyhä ja kurja odotan joka päivä, että minut murhataan, otetaan kiinni tai tehdään orjaksi.” Patrik kuitenkin toteaa, ettei pelkää. ”Asetan itseni kaikkivaltiaan Jumalan käsiin, joka on valinnut minut tähän tehtävään.”

Monista vaikeuksista ja vaaroista huolimatta pyhä Patrik pysyi uskollisena kutsumukselleen irlantilaisten valistajana. Ihmisten opettamisen ja kastamisen ohella hän perusti monia kirkkoja ja luostareja ympäri Irlantia.

Vuoden 444 tienoilla pyhä Patrik siirsi piispanistuimensa Armaghiin. Tuolloin hänellä oli jo muita piispoja apulaisinaan. Useita irlantilaisia oli myös vihitty papeiksi ja diakoneiksi. Pyhä Patrik järjesti kirkon olot ottaen huomioon irlantilaisten erityisluonteen. Irlannin kelttiläinen kulttuuri oli luonnonläheistä: keltit eivät pitäneet kaupungeista. Niinpä Irlannin piispojen istuimetkaan eivät sijainneet kaupungeissa vaan luostareissa.

Jumala paljasti pyhälle Patrikille etukäteen hänen kuolinhetkensä. Ennen kuolemaansa pyhä piispa lähti vielä viimeiselle matkalleen tarkastamaan seurakuntien tilaa. Tarinan mukaan Patrik kohtasi matkallaan yllättävän näyn. Jumalannäkijä Mooseksen tavoin Patrik huomasi tien vieressä pensaan, joka paloi, mutta ei kulunut tulessa. Pyhä piispa meni pensaan luo ja silloin enkeli ilmoitti hänelle, että viimeisenä päivänä hän tulisi toimimaan tuomarina irlantilaisille.

Pyhä Patrik kuoli 17. maaliskuuta vuonna 461.[2] Hänen hautapaikkaansa ei aluksi tiedetty, mutta pyhä Columba Ionalainen (9.6.) sanoi Pyhän Hengen ilmoittaneen sen hänelle. Pyhä Patrik oli haudattu Sauliin ensimmäisen kirkkonsa lähistölle. Jumalallinen armo, joka pyhän Patrikin välityksellä valaisi koko Irlannin, tuotti myöhemminkin yhä uusia pyhiä kilvoittelijoita. Irlantia onkin kutsuttu ”Pyhien saareksi.” Kuvataiteessa pyhän Patrikin tunnusmerkkejä ovat erityisesti apila ja käärmeet, jotka hän karkotti sauvallaan. Hänet on kuvattu usein myös kynän ja kirjan kanssa. Pyhää Patrikia kunnioitetaan erityisesti muun muassa Nigeriassa, jonne katolinen kirkko levisi irlantilaisen papiston välityksellä.


[1] Muita vaihtoehtoja Patrikin synnyinpaikaksi ovat Gallia tai Skotlannissa sijaitseva Kilpatrick.

[2] Joidenkin tietojen mukaan Patrik tosin kuoli vasta vuonna 492.

Pyhä Marinos oli kristitty sotilas Palestiinan Kesareassa 200-luvun puolivälissä. Tiedot hänestä perustuvat Eusebiuksen Kirkkohistoriaan (7:15). Marinos oli jalosukuinen ja saanut sotilaallisia kunniamerkkejä. Häntä oltiin ylentämässä sadanpäälliköksi, kun eräs hänen kadehtijansa alkoi syyttää häntä kristityksi, joka ei uhraa keisarille. Kuulusteltavaksi jouduttuaan Marinos ilmoitti olevansa kristitty. Hän sai kolme tuntia aikaa miettiä, luopuisiko hän uskostaan vai elämästään.

Marinos lähti kävelemään. Hän kohtasi kadulla piispa Teoteknoksen, joka tarttui hänen käteensä ja vei hänet kirkkoon. Piispa ohjasi Marinoksen pyhän pöydän äärelle ja siirsi hänen viittaansa sen verran, että miekka tuli näkyviin. Sitten piispa otti evankeliumikirjan ja käski hänen valita näistä kahdesta kumman halusi. Marinos otti epäröimättä vastaan evankeliumikirjan. Teoteknos kehotti häntä pitämään kiinni Jumalasta ja saavuttamaan valitsemansa osan Hänen vahvistamanaan. ”Mene rauhaan”, piispa hyvästeli Marinoksen.

Airut kutsui pyhän Marinoksen tuomioistuimen eteen. Marinos ilmoitti tuomarin edessä olevansa kristitty. Hänet vietiin saman tien surmattavaksi, ja näin pyhä Marinos liittyi marttyyrien joukkoon. Lännessä häntä on muisteltu 3.3.

Pyhä Gertrude syntyi vuoden 626 tienoilla ylimyssukuun, joka vaikutti nykyisen Belgian, Ranskan ja Luxemburgin rajatienoilla. Kun Gertrude oli kymmenen vuoden ikäinen, eräillä juhlilla alettiin suunnitella hänen ja tietyn ylimyksen pojan välistä avioliittoa. Kun Gertrudelta kysyttiin, menisikö hän naimisiin kyseisen pojan kanssa, hän vastasi ettei huolisi ketään, koska oli jo lupautunut Kristukselle.

Gertrude aloitti luostarielämän neljäntoista ikäisenä, kun hänen lähipiirinsä ylimysneidot perustivat Nivellesiin perintövarojen turvin luostarin vuonna 640. Pyhä Gertrude nousi sen johtajaksi seitsemän vuotta myöhemmin, vaikka oli vasta vähän yli kahdenkymmenen. Häntä rakastivat sisarten lisäksi niin luostarissa vierailleet pyhiinvaeltajat kuin köyhät ja muukalaisetkin. Luostarin lähipiiriin kuuluivat muun muassa irlantilaiset pyhät Foillan (31.10.) ja Ultan (2.5.).

Gertruden johtamana Nivellesin luostari kukoisti. Hän piti aina huolta siitä, että kaikkien velvollisuuksien keskelläkin hänellä oli aikaa rukoukselle ja lukemiselle. Getruden hengellisyydestä ja hänen maineestaan kertoo jotain se, että jo hänen elinaikanaan joukko merihätään joutuneita munkkeja huusi avuksi hänen nimeään ja pelastui kuolemalta.

Pyhä Gertrude oli toisille lempeä, mutta itseään kohtaan hän oli niin ankara, että kovat kilvoitukset lopulta mursivat hänen terveytensä. Pyhä Gertrude nukkui pois vuonna 659, Kristuksen tavoin ainoastaan 33 vuoden ikäisenä. Edellisenä päivänä hän oli saanut pyhältä Ultanilta viestin, jossa kerrottiin hänen nukkuvan pois huomenna. Ultan kirjoitti, että syytä pelkoon ei ollut, sillä häntä olisivat vastaanottamassa pyhä Patrik, joukko muita pyhiä ja pyhiä enkeleitä. Pyhää Gertrudia on kunnioitettu erityisesti Belgiassa, eritoten matkustavaisten ja kuolemaa tekevien suojelijana. Koska muistopäivä osuu kevään alkuun, häntä on alettu pitää myös puutarhureiden suojelijana.

Pyhittäjä Teosteriktos, jonka nimi merkitsee ”Jumalan tukemaa”, syntyi Vähän-Aasian Trigliassa 700-luvun alussa. Hän meni jo nuorena kotiseudullaan sijainneeseen Peleketeksen Pyhän Johannes Teologin luostariin. Luostari sijaitsi korkealla vuorella, ja sen nimi merkitsee kallioon hakattua. Myöhemmin hänestä tuli luostarin igumeni. Kun keisari Konstantinos Kopronymoksen käskystä (741–775) alkoi ankara pyhien ikonien kunnioittajien vaino, Aasian maaherra Mikael Lakhanodrakon, jota hänen julmuutensa tähden kutsuttiin nimellä Mekhanodrakon eli ”Juonittelijalohikäärme”, tunkeutui sotilaineen luostariin suurena torstaina liturgian aikana vuonna 763 (tai 764). Hän pidätti 38 huomattavinta munkkia. Kidutettuaan heitä eri tavoin hän vei heidät Efesokseen ja sulki heidät hylättyyn kylpylään, jonka oviaukon hän käski muurata umpeen. Monet kuolivat siellä nälkään ja haavoihinsa. Luostariin jääneitä munkkeja Lakhanodragon ruoskitutti ja antoi kidutettavaksi. Heidän nenänsä leikattiin pois, heidän partansa siveltiin tervalla ja sytytettiin tuleen. Luostari kirkkoineen poltettiin.

Tämän jälkeen igumeni Teosteriktos, jonka nenä oli leikattu ja parta poltettu, vietiin Konstantinopoliin, missä häntä pidettiin vangittuna oikeuspalatsin tyrmässä yhdessä pyhittäjä Stefanos Uuden (28.11.) ja 342 muun pyhien ikonien kunnioittajan kanssa.

Kun vaino päättyi, Teosteriktos palasi takaisin luostarinsa raunioille ja alkoi jälleenrakentaa sitä pyhän Niketaksen (3.4.) kanssa, joka oli lähellä sijaitsevan Medikioksen luostarin igumeni. Niketas oli hänen hengellinen isänsä, jonka elämäkerran hän myöhemmin kirjoitti. Pyhä Teosteriktos kuoli korkealla iällä kärsimysten seppelöimänä oikean uskon tunnustajana.

Konstantinos Kopronymoksen 760-luvulla aloittamassa ikonien kunnioittajien vainossa kärsi marttyyrikuoleman myös munkki Paavali. Hän oli kreetalainen, ja hänet vangitutti Kreetan kenraali Teofanes Lardarytis. Tämä näytti hänelle toisaalta ristiinnaulitun Kristuksen ikonin ja toisaalta hirveitä kidutusvälineitä. Paavalia pyydettiin valitsemaan, polkisiko hän ikonin jalkoihinsa vai suostuiko kidutettavaksi. Vastaukseksi pyhä kumartui ja suuteli ikonia. Heti sotilaat naulasivat hänet katapultille kahden laudan väliin, sitten he työnsivät rautoja koko hänen ruumiiseensa ja ripustivat hänet ilmaan pää alaspäin. Lopuksi he sytyttivät tulen hänen alleen. Näin autuas Paavali sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui 17. maaliskuuta vuonna 765.

Pyhittäjä Makari, maallikkonimeltään Matteus, syntyi vuonna 1400 Kašinin kaupungin lähellä Tverin läänissä. Hänen isänsä palveli pajarina ruhtinaan hovissa, mutta Matteus halusi ennemmin olla taivaallisen Kuninkaan palvelija. Vanhemmat kuitenkin halusivat hänen menevän naimisiin ja Matteus joutui taipumaan isänsä tahtoon. ”Tapahtukoon Herran tahto; tehkää minulle, mitä haluatte”, hän sanoi. Vanhemmat etsivät morsiamen ja Matteus vihittiin avioliittoon. Vuoden kuluttua hänen vanhempansa kuolivat ja kolmen vuoden kuluttua kuoli myös vaimo Helena. Heitä kaikkia Matteus sitten muisti rukouksissaan läpi elämänsä.

Vapaana kaikista maallisista siteistä Matteus meni Klobukovin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja sai siellä munkkivihkimyksessä nimen Makari. Hän pyrki jäljittelemään lapsuudestaan asti rakastamiensa pyhien kilvoittelijoiden elämää ja alistui kuuliaisesti paitsi igumenin myös muiden veljien, niin vanhojen kuin nuortenkin tahtoon. Yöt hän vietti rukoillen ja psalmeja laulaen, ja päivisin luki kuuliaisuustehtävien jälkeen pyhien elämäkertoja.

Sielussaan Makari kaipasi päästä kaupunkiluostarista erämaan hiljaisuuteen. Hän vetäytyi seitsemän munkin kanssa noin 18 kilometrin päähän Kašinista kahden järven väliselle kannakselle lähelle Volgaa ja perusti sinne pienen erakkolan. Maa-alue kuului pajari Ivan Koljagalle, joka alkoi pelätä erakkolan laajentuvan suureksi luostariksi laajoine viljelyksineen. Hänen sydämessään leimahti sellainen viha Makaria kohtaan, että hän päätti surmata tämän. Odottamaton sairaus herätti hänet kuitenkin katumukseen. Hän käski kantaa itsensä Makarin luo, tunnusti pahat aikeensa ja pyysi anteeksi. Haluten pyyhkiä kokonaan pois syntinsä hän lahjoitti erakkolalle maata. Munkit rakensivat kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Tieto pajari Ivanin kääntymyksestä levisi kansan parissa ja toi Makarin luo monia pelastustaan etsiviä.

Koitti aika valita luostarille johtaja. Makari piti itseään ansiottomana niin korkeaan tehtävään ja pyysi vuorollaan jokaista mukanaan erakkolaan tullutta munkkia ottamaan vastaan pappeuden ja igumenin arvon. Vain veljestön yhteinen toivomus sai hänet taipumaan ja ryhtymään itse luostarin johtajaksi. Ensimmäiseen alttaripalvelukseensa hän valmistautui rukoillen pitkään yksinäisyydessä.

Igumenina Makari ahkeroi luostarin töissä yhdessä veljestön kanssa. Lisäksi hän opetti veljestöä ja luostarissa vierailevia. Nähdessään hänen paikatun ja kuluneen viitansa jotkut nauroivat hänelle, mutta Makari oli tyytyväisempi kuullessaan pilkkaa kuin ylistystä. Hänelle tuotti iloa ja lohdutusta kulkea yksin luonnon hiljaisuudessa. Joskus villieläimet tulivat syömään hänen kädestään.

Hengellinen elämä kukoisti pyhittäjä Makarin luostarissa. Joosef Volokolamskilainen (ks. 9.9.), joka vieraili siellä vuonna 1478, vertasi sitä Athosvuoren luostareihin. Hän sanoi, että on turha lähteä Athokselle asti, sillä Kaljazinin luostarissa voi pelastua yhtä hyvin.

Pyhittäjä Makari ei muuttanut rukoussääntöään koko sinä aikana, jonka hän kilvoitteli erakkolassaan. Astuttuaan ankaran kilvoittelun tielle hän pysyi sillä aina hautaan asti. Herra soi Makarille selvänäköisyyden ja ihmeiden tekemisen lahjan, niin että tämä paransi useita halvaantuneita ja riivattuja.

Puhdistettuaan kyyneliä vuodattamalla sielunsa pyhä Makari antoi henkensä Herralle 83 vuoden ikäisenä vuonna 1483. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden kuluttua ja ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua.

Pyhä Gabriel oli merkittävä hahmo 1700-luvun Georgiassa. Tiedetään, että hän sai hyvän koulutuksen. Hänellä oli pieni ompelimo Tiflisissä. Hän pyrki pysymään syrjässä maailman turhuuksista, ja suurimman osan puotinsa tuotoista hän jakoi köyhille. Lopulta Gabriel hylkäsi puotinsa ja suuntasi Davit-Garejin erämaahan, jonka luostarissa hänet vihittiin munkiksi.

Veljestön keskuudessa Gabriel tunnettiin halustaan auttaa toisia sekä suuresta rakkaudellisuudestaan. Hän auttoi kaikkia, huolehti kaikista ja rohkaisi kaikkia. Gabriel kirjoitti paljon, ja hänen teoksillaan oli sittemmin suuri vaikutus Georgian hengelliseen kirjallisuuteen. Omien teologisten kirjoitustensa lisäksi hän laati patrististen tekstien kokoomateoksia. Hänen omia kirjoituksiaan ovat esimerkiksi Hierarkkisen liturgian selitys, jossa kuvataan ja tulkitaan pyhä liturgiapalvelus kohta kohdalta, Kunnioitettavan skeemamunkki Onisforen elämä ja työt ja Lyhyt kertomus Porfirista. Hän myös laati kirjoituksia, jotka koskivat kanonista lakia.

Suuren paaston aikaan vuonna 1802 eräs ylidiakoni saapui Tiflisistä Davit-Garejin luostariin, koska kaipasi askeettista elämää. Jonkin ajan kuluttua hän alkoi kuitenkin ikävöidä perhettään ja päätti palata kotiinsa. Pyhä Gabriel lähti saattamaan häntä matkalle kohti Tiflistä. Matkalla heidän kimppuunsa hyökkäsi aivan yllättäen joukko dagestanilaisia muslimeja, jotka tappoivat pyhän Gabrielin. Luostarin veljet kantoivat pyhän Gabrielin ruumiin takaisin luostariin ja hautasivat hänet.

Pyhittäjä Parfeni, maallikkonimeltään Pjotr Krasnopevtsev, syntyi köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Tulan läänissä Simonovon kylässä vuonna 1790. Perheen työntäyteinen elämä opetti hänelle jo lapsena kärsivällisyyttä, totutti hänet tyytymään vähään ja turvautumaan kaikessa Jumalaan. Nuorena seminaariopiskelijana hän yöpyi kerran kirkkaana yönä taivasalla. Hän tunsi sydämessään sanomatonta iloa ja katsahtaessaan ylös näki päänsä päällä valkoisen kyyhkysen. Se ei lentänyt, vaan leijui hänen yllään vuoroin kohoten ja laskeutuen. Pjotr ei voinut irrottaa katsettaan linnusta ja seurasi sitä aamunkoittoon asti. Taivaallisen maailman kaipuu ja ihanuus täytti hänen sydämensä. Mikään maallinen ei enää houkutellut häntä.

Pjotr alkoi tilaisuuden tullen vetäytyä pois ihmisten seurasta metsän hiljaisuuteen ja vietti siellä tuntikausia antautuen rukoukseen ja sisäiseen katseluun. Kerran hän näki ilmestyksessä munkin, joka sanoi hänelle: ”Munkki on muukalainen ja elää maan päällä kuolleena kaikelle.” Hän tulkitsi sanat kutsuksi luostarielämään ja ajatteli siitä eteenpäin lakkaamatta munkiksi ryhtymistä. Kiintymys vanhempiin esti häntä kuitenkin heti toteuttamasta aiettaan, sillä hän oli heidän tukensa, jolta he kysyivät neuvoa kaikissa vaikeissa tilanteissa.

Vuonna 1814 Pjotr teki pyhiinvaellusmatkan Kiovan luolaluostariin, jossa rakkaus luostarielämään kasvoi entisestään hänen sielussaan. Viiden vuoden kuluttua hän irrottautui lopullisesti perheestään ja meni kuuliaisuusveljeksi Kiovan luolaluostariin. Siellä hänet määrättiin kirkkoleipien leipojaksi.

Myöhemmin vanhus kertoi: ”En ollenkaan pohtinut luostarikilvoituksia enkä sitä, että omaksuisin itselleni tietyn rukoussäännön tai elämänjärjestyksen. Ajattelin vain, miten voisin rukoilla, rukoilla lakkaamatta ja tehdä työtä voimieni mukaan, olla kaikessa kuuliainen esimiehelle kuin Jumalalle ja olla loukkaamatta ja tuomitsematta ketään. Näin minulla ei ollut aikaa seurata toisten tekemisiä; tunsin vain itseni.” Tällä tavoin hän Pyhän Hengen ohjaamana hankki itselleen jo aloittelijana hyveitä, jotka tavallisesti ovat vasta pitkällisen kilvoituksen hedelmiä.

Pjotrin ankara elämä, vastaansanomaton kuuliaisuus ja nöyryys eivät jääneet huomaamatta igumeni Antonilta[1], joka teki hänestä heti samana vuonna kirkkoleipäleipomon johtajan. Tuossa tehtävässä hän kilvoitteli kaksitoista vuotta. Hän rukoili hellittämättä ja oli täynnä rakkautta lähimmäisiään kohtaan. Hänellä ei ollut mitään ylimääräistä omaisuutta ja kuitenkin hän oli aina valmis luopumaan omastaan puutteessa olevien hyväksi. Kerran talvipakkasilla häneltä vietiin turkki. Varas saatiin kiinni ja tuotiin hänen luokseen, mutta hän ei ainoastaan antanut tämän pitää turkkia, vaan lahjoitti vielä rahaakin ruokaa varten.

Vuonna 1824 Pjotr vihittiin munkiksi nimellä Pafnuti. Hän lisäsi kilvoituksiaan, vietti yöt läpeensä rukouksessa ja syventyi jäljentämään pyhien elämäkertoja ja Iisak Syyrialaisen kirjoituksia. Hän tuli otolliseksi näkemään hengellisiä näkyjä, joissa Jumalanäiti ja pyhät ihmiset ilmestyivät hänelle.

Pian pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 1830 Pafnuti määrättiin luolaluostarin veljestön rippi-isäksi. Toisten syntien kuuleminen herätti hänen sielussaan syvää murhetta ja säälintunnetta. ”Ihmisparat! Jospa he tietäisivät, millaiset hyvyydet he vaihtavat synnin löyhkään. Jospa he tietäisivät, miten heidän syntinsä loukkaavat Jumalan laupeutta ja suuruutta”, hän tapasi sanoa.

Pafnuti vihittiin omasta pyynnöstään suureen skeemaan vain 48 vuoden iässä. Vihkimyksessä hän sai nimen Parfeni pyhän Parthenioksen (7.2.), Lampsakoksen piispan mukaan, joka oli ilmestynyt hänelle ilmoittaen, että luostarin vanhintenneuvosto soisi hänelle skeemavihkimyksen hänen nuoresta iästään huolimatta. Vihkimyksen myötä hän omistautui lakkaamattomalle rukoukselle, joka täytti hänen sielunsa suurella autuudella ja ilolla. Hän suhtautui syvällä kunnioituksella ja lapsenomaisella rakkaudella Jumalanäitiin, jonka hän sai nähdä ilmestyksissä useita kertoja. Muutamia vuosia hän asui pienessä keljassa; hän peitti sen ikkunan Jumalanäidin ikonilla, jonka edessä paloi lampukka, ja sanoi: ”Mihin minä tarvitsen aistein havaittavaa valoa? Kaikkeinpuhtain on silmieni ja sieluni valo!” Eräässä ilmestyksessä Jumalanäiti ilmoitti hänelle suuren skeeman merkityksen: se on omistautumista rukoukselle koko maailman puolesta.

Välillä kun pyhiinvaeltajat tungeksivat Parfenin luokse saamaan hengellistä ohjausta, hän suunnitteli sulkeutuvansa kokonaan keljaansa, mutta ymmärsi, ettei se ollut Jumalan tahto. Hengellisiä lapsiaan hän kehotti taistelemaan himoja vastaan, rukoilemaan lakkaamatta Pyhän Hengen saamiseksi ja lukemaan päivittäin evankeliumia ja psalttaria.

Skeemavihkimyksen jälkeen elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”

Kiovan metropoliitta Filaret (Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui päivittäin pyhään ehtoolliseen.

Keväällä 1855 vanhus Parfeni alkoi silminnähden heiketä. Suurena torstaina liturgian jälkeen hän kutsui keljaansa luostarin johtajan ja läheisimmät pappismunkit, joiden kummina hän oli ollut munkiksi vihittäessä. Hän hyvästeli heidät ja antoi kullekin viimeisen opetuksen ja siunaukseksi ikonin, evankeliumin tai jonkin muun pyhän esineen pyytäen heitä rukoilemaan hänen sielunsa puolesta. Seuraavana päivänä, suurena perjantaina, joka osui tuona vuonna maaliskuun 25. päiväksi eli Neitsyt Marian ilmestysjuhlaksi, hän siirtyi rauhassa Herransa luo. Ukrainan kirkko viettää pyhittäjä Parfenin muistoa maaliskuun 17. päivänä, jotta se ei jäisi ilmestysjuhlan varjoon.

Pyhittäjä Parfeni kirjoitti laajalle levinneen päivittäiseen käyttöön tarkoitetun rukouksen, jossa hän sanoo: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Antoni (Smirnitski), Voronežin arkkipiispa 1826–1846.