11.3.2019

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

Toinen paastoviikko

p. Sofronios, Jerusalemin patriarkka (+ 638)

pt. Johannes Moskos (+ 622)

p. Eufimi, Novgorodin arkkipiispa (+ 1458)

Parimia

VI: Jes. 4:2–5:7a

Eht:
1. Moos. 3:21–4:7
Sananl. 3:34–4:22

Jes. 4:2–5:7a

1 Sinä päivänä seitsemän naista tarttuu yhteen mieheen, ja he sanovat: -- Me syömme kyllä omaa leipäämme ja pukeudumme omiin vaatteisiimme, kunhan vain saamme käyttää sinun nimeäsi ja pääsemme naimattomuuden häpeästä. 2 Sinä päivänä Herra antaa versonsa nousta maasta kauniina ja ylväänä. Rehevänä ja kukoistavana nousee maan hedelmä henkiin jääneille israelilaisille. 3 Ja Siionin jäljelle jääneitä ja Jerusalemissa jäljellä olevia kutsutaan pyhiksi -- kaikkia, jotka on kirjoitettu elävien kirjaan Jerusalemissa. 4 Kun Herra on huuhtonut pois Siionin tyttärien lian ja poistanut Jerusalemista sen verivelat oikeuden hengellä, puhdistavalla hengellä, 5 hän nostaa Siionin vuoren ylle ja sinne kokoontuneiden ylle päiväksi pilven ja yöksi savupatsaan ja tulen loimun. Ja Herran kirkkaus on oleva kattona kaiken yllä. 6 Se on oleva kuin maja, joka varjelee päivän helteeltä ja suojaa sateen ryöppyjä vastaan. 5:1 Ystävästäni minä tahdon laulaa, laulun rakkaasta ystävästäni ja hänen viinitarhastaan. Ystävälläni oli viinitarha hedelmällisellä rinnemaalla. 2 Hän muokkasi sen, perkasi puhtaaksi kivistä ja istutti sinne jaloa viiniköynnöstä, hän rakensi sen keskelle vartiotornin ja louhi kallioon viinikuurnan. Hän odotti makeiden rypäleiden satoa, mutta tarha kasvoi villimarjoja. 3 Ja nyt, Jerusalemin asukkaat ja Juudan miehet, ratkaiskaa minun ja viinitarhani asia! 4 Mitä pitäisi vielä tehdä viinitarhalleni? Mitä jäi tekemättä? Minä odotin siltä rypäleitä, miksi se kasvoi villimarjoja? 5 Nyt kerron teille, mitä teen viinitarhalleni. Minä revin aidan sen ympäriltä, ja se jää eläinten laitumeksi, minä hajotan sen muurin, ja se jää kaikkien tallattavaksi. 6 Minä jätän tarhani hylkymaaksi. Sitä ei enää kitketä, ei karsita, siihen nousee ohdaketta ja orjantappuraa. Minä kiellän pilviä sille vettä satamasta. 7 Herran Sebaotin viinitarha on Israelin kansa ja Juudan heimo se köynnös, josta hän iloitsi.

1. Moos. 3:21–4:7

21 Ja Herra Jumala teki Aadamille ja hänen vaimolleen nahasta vaatteet ja puki heidät niihin. 22 Sitten Herra Jumala sanoi: "Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan. Ettei hän nyt vain ota elämän puusta hedelmää ja syö ja niin elä ikuisesti!" 23 Niin Herra Jumala ajoi ihmisen pois Eedenin puutarhasta ja pani hänet viljelemään maata, josta hänet oli tehty. 24 Hän karkotti ihmisen ja asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan, leimuavan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä. 4:1 Mies yhtyi vaimoonsa Eevaan, ja Eeva tuli raskaaksi ja synnytti Kainin. Eeva sanoi: "Minä olen Herran avulla saanut poikalapsen." 2 Sitten hän synnytti Kainille veljen, Abelin. Abelista tuli lammaspaimen ja Kainista maanviljelijä. 3 Kerran Kain toi Herralle uhrilahjaksi maan satoa, 4 ja Abel toi lampaidensa esikoiskaritsoja ja niiden rasvaa. Herra katsoi suopeasti Abeliin ja hänen uhriinsa, 5 mutta Kainin ja hänen uhrinsa puoleen hän ei katsonut. Silloin Kain suuttui kovin ja hänen katseensa synkistyi. 6 Herra kysyi Kainilta: "Miksi sinä suutuit ja katselet synkkänä maahan? 7 Jos teet oikein, voit kohottaa katseesi, mutta jos et tee, on synti ovella vaanimassa. Sinua se haluaa, mutta sinun on pidettävä se kurissa."

Sananl. 3:34–4:22

34 Säälimätöntä ei Herra sääli, mutta nöyrille hän antaa armonsa. 35 Viisaalle karttuu kunniaa, houkka kantaa häpeäänsä. 1 Kuulkaa, lapset, isän neuvoja, olkaa tarkkana, jotta oppisitte. 2 Minä jaan teille hyvää tietoa, älkää siis väheksykö ohjeitani. 3 Itsekin olen ollut isäni opissa ja äitini hoivassa, hänen silmäteränsä. 4 Isä opetti minua näin: "Pidä mielessäsi minun sanani, muista ohjeeni, niin menestyt. 5 Hanki viisautta, hanki ymmärrystä, älä unohda sitä, mitä sinulle sanon, älä käännä sille selkääsi. 6 Älä hylkää sitä, niin se suojelee sinua, rakasta sitä, niin se on sinun turvanasi. 7 Hanki viisautta, se on aarteista kallein, hanki ymmärrystä, sijoita kaikki varasi siihen. 8 Vaali sitä, niin se tuo sinulle arvostusta, se vie sinut kunniaan, jos otat sen vierellesi. 9 Se painaa päähäsi ihanan seppeleen, ojentaa sinulle kimaltavan kruunun." 10 Kuuntele, poikani, ota sanani varteen, niin elämäsi vuodet ovat monet. 11 Minä opetan sinulle viisauden polun, opastan sinut oikealle tielle. 12 Kun sitä kuljet, et kohtaa esteitä, ja vaikka juoksisit, et kompastu. 13 Tartu opetukseeni, älä hellitä, pidä kiinni siitä, se on elämäsi. 14 Jumalattomien polulle älä lähde, älä kulje pahojen tietä. 15 Pysy siltä poissa, älä poikkea sille, käänny etäämmäksi ja kulje sen ohi. 16 Pahat eivät saa unta, elleivät ole tehneet pahaa, he valvovat yönsä, elleivät ole ketään kaataneet. 17 Vääryys on heidän leipänsä, väkivalta heidän viininsä. 18 Oikeamielisten tie on kuin aamun kajo, joka kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka. 19 Jumalattomien tie on synkin yö, he kompastuvat, tietämättä mihin. 20 Kuuntele tarkkaan, poikani, mitä sinulle sanon, pidä korvasi auki! 21 Älä päästä mielestäsi minun sanojani, pidä ne visusti sydämessäsi, 22 sillä ne ovat löytäjälleen elämä, lääke koko hänen ruumiillensa.

Päivän synaksario

Pyhä Pionios toimi pappina Smyrnassa keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana. Hänet vangittiin helmikuun 23. päivänä Smyrnan kirkon viettäessä marttyyripiispansa Polykarpoksen (23.2.) muistoa. Pionios oli juuri jakanut uskoville pyhää ehtoollista liturgian lopussa. Jumala oli edellisenä yönä antanut hänelle tiedon tulevasta vangitsemisesta. Niinpä hän ja kaksi hänen opetuslastaan Sabina ja Asklepianos olivat jo valmiiksi panneet köyden kaulaansa. Heidät kuljetettiin kaupungin keskusaukiolle, jossa tuomari Polemon vaati heitä uhraamaan epäjumalille. Pionios piti kauniin puolustuspuheen suunnaten sanansa paikalle kokoontuneille pakanoille ja juutalaisille. Kun häntä kehotettiin säästämään elämänsä, hän sanoi: ”Tiedän kyllä, että tämä elämä on suloinen, mutta me tavoittelemme parempaa elämää. Valo on ihanaa, mutta me tahdomme todellista valoa.” Sabina nauroi ääneen kuultuaan tuomarin uhkaukset. Kun tämä tiedusteli syytä nauruun, Sabina vastasi: ”Jumalan armo saa minut nauramaan. Me olemme kristittyjä ja Kristukseen uskovina olemme varmoja, että meitä odottaa ikuinen onni.”

Kuulustelujen jälkeen heidät kaikki kolme vietiin vankilaan. He joutuivat tunkeutumaan väkijoukon läpi, jossa toiset pilkkasivat heitä, toiset kehottivat heitä uhraamaan. Kun kristiveljet toivat heille ruokaa vankilaan, isä Pionios kieltäytyi ottamasta sitä vastaan. Hän sanoi, ettei ole koskaan ollut riippuvainen kenestäkään eikä tahdo olla nytkään, kun hänen ainoana ajatuksenaan on kuolema. Heidät suljettiin pimeään tyrmään, josta he kieltäytyivät lähtemästä, kun heille tarjottiin parempaa vankikoppia. Pimeässä ne pystyivät paremmin keskittymään lakkaamattomaan ylistykseen ja veisaamiseen.

Jonkin päivän kuluttua tuomari Polemon käski raahata isä Pionioksen ulos vankilasta ja tuoda hänet väkisin epäjumalien alttarin eteen. Smyrnan piispa Euktemon oli juuri uhrannut samalla alttarilla epäjumalille. Pionios pysyi kuitenkin horjumattomana pakanoiden herjauksista ja lyönneistä välittämättä. Vielä vähemmän hän kiinnitti huomiota uskonsa hylänneen piispan kehotuksiin syödä epäjumalille uhrattua lihaa.

Kun prokonsuli Quintilius, jolla oli lain mukaan oikeus julistaa tuomio, saapui Efesoksesta Smyrnaan, Pionios joutui lopullisiin kuulusteluihin. Hänet levitettiin ristikolle ja häntä raastettiin rautakynsillä, mutta hän vain huusi, ettei koskaan uhraa epäjumalille, sillä hän odottaa ikuista elämää eikä ikuista kuolemaa. Lopulta hänet tuomittiin elävältä poltettavaksi.

Käveltyään vakaasti tuomiopaikalle Pionios riisuutui itse, asettui polttorovion vieressä olevan paalun ääreen ja pyysi kiduttajiaan naulaamaan hänet siihen kiinni. Hetken harkittuaan hän sanoi: ”Kiiruhdan kuolemaan, että heräisin nopeammin uuteen elämään.” Sen jälkeen hän sulki silmänsä ja vetäytyi sisimpäänsä hiljaiseen rukoukseen. Paalu nostettiin pystyyn, ja sen ympärille kerättiin sytykkeitä. Kun liekit alkoivat ritistä hänen ympärillään, hän avasi silmänsä ja huusi kasvot ilosta loistaen: ”Herra, ota vastaan henkeni. Aamen!” Pyhä Pionios veti viimeisen henkäyksensä tuskaa tuntematta ja astui kaidasta portista valtakunnan säteilevään, sammumattomaan valoon. Hänen sielunsa kirkkaus heijastui hänen ruumiiseensakin, joka säilyi liekeissä turmeltumattomana ja näytti säteilevän aivan uudenlaista kauneutta, kun kristityt sitä lähestyivät.

Pyhät Trofimos ja Thallos olivat veljeksiä ja kotoisin Stratonikeasta, Lyydian provinssista, Vähästä-Aasiasta. Keisari Diocletianuksen vainojen aikaan (303–305) prefekti Asklepianos määräsi heidät pidätettäväksi. Tämä tapahtui Fryygian Laodikeassa.

Koska Trofimos ja Thallos eivät suostuneet luopumaan uskostaan Kristukseen, heitä alettiin kivittää. Jumalallinen voima kuitenkin suojeli veljeksiä kuin kilpi, eivätkä kivet haavoittaneet heitä. Prefektiin tämä ihme vaikutti suuresti, ja hän päästi veljekset vapaiksi. Pyhät marttyyrit vangittiin kuitenkin pian uudestaan, koska he eivät salanneet uskovansa Kristukseen. Tällä kertaa heitä kidutettiin julmemmin. Heidät riisuttiin, asetettiin kiveä vasten ja heidän ihoaan alettiin raastaa pois. Lopulta heidät ristiinnaulittiin.

Kun uskovat näkivät pyhät marttyyrit Trofimoksen ja Thalloksen ristiinnaulittuina, he kiiruhtivat heidän luokseen. Ennen kuin pyhät marttyyrit antoivat henkensä Jumalan käsiin, he ehtivät muutamin sanoin rohkaista uskovia. Heidän kuoltuaan kristityt kastoivat liinoja marttyyrien vereen ja säilyttivät näitä kallisarvoisina reliikkeinä. Myöhemmin pyhien marttyyrien ruumiit vietiin heidän kotikaupunkiinsa Stratonikeaan.

Pyhittäjäisä Georgios eli Siinain luostarissa keisari Justinianoksen aikana (527–565), jolloin Jerusalemin patriarkkana oli Pietari I (524–552). Georgios oli suuri paastoaja ja kilvoittelija, jota koristivat monet hyveet. Hänet muistetaan ihmeestä, joka aiheutti aikanaan suurta kohua. Kerran Georgios rukoillessaan ilmaisi halunsa käydä Jerusalemissa ja saada pyhää ehtoollista Ylösnousemuksen kirkossa eli Pyhän haudan kirkossa. Silloin hän Jumalan voimasta siirtyi sinne hetkessä, vaikka Siinailta oli Jerusalemiin kahdentoista päivän matka. Georgios osallistui Jerusalemissa jumalanpalvelukseen ja nautti ehtoollista, jonka hänelle antoi patriarkka Pietari. Eräiden tietojen mukaan tämä ihme tapahtui pääsiäisenä.

Liturgian jälkeen patriarkka Pietari pyysi taloudenhoitajaansa Menasta kutsumaan siinailaisen munkin syömään hänen luonaan. Isä Menas meni abba Georgioksen luo ja kutsui hänet patriarkan tarjoamalle aterialle. Tämä vastasi: ”Tapahtukoon Jumalan tahto.” Hän meni rukoilemaan, ja yhtäkkiä hän oli omassa keljassaan Siinailla. Kun ateria-aika koitti, munkkia ei löytynyt mistään. Silloin patriarkka kirjoitti närkästyneenä Siinain isille, että heidän pitää lähettää abba Georgios hänen luokseen, koska tämä ei ollut totellut eikä ollut tullut ruokailemaan patriarkan pöytään. Isät hämmästyivät, sillä he tiesivät varmasti, ettei abba Georgios ollut koskaan poistunut Siinailta. He lähettivät patriarkan luo kolme arvostettua munkkia vakuuttamaan, että tämä oli totta.

Abba Georgios itse vahvisti patriarkalle lähettämässään kirjeessä, ettei hän ollut poistunut Siinailta seitsemäänkymmeneen vuoteen eikä ollut koskaan käynyt Palestiinassa. Jos hän olisi ollut paikalla, hän ei olisi halveksinut patriarkan kutsua. Vielä hän lisäsi, että he molemmat lähtisivät tästä elämästä puolen vuoden kuluttua kohtaamaan Herran ja siellä he olisivat ikuisesti erottamattomia. Kuuden kuukauden kuluttua sekä abba Georgios että patriarkka Pietari nukkuivat kuolonuneen rauhassa.

Kirkko muistelee tänään Niitty-teoksen kirjoittajaa Johannes Moskosta. Hänen elämästään kerrotaan hänen kilvoittelutoverinsa pyhän Sofronioksen (ks. alla) elämäkerran yhteydessä. Pyhittäjä Johannes Moskos nukkui pois vuonna 622.

Pyhä Sofronios syntyi vuoden 550 tienoilla Damaskoksessa. Hän lähti kotikaupungistaan jo nuorena, mutta oli lopun ikäänsä ylpeä synnyinpaikastaan. Kun hän kuvaili Damaskosta puheissaan, se oli hänelle ”paikka, johon Paavali saapui sokeana ja josta hän lähti näkökykynsä takaisin saaneena; paikka, jossa pakenevasta vainoojasta tuli saarnaaja…” Kotikaupungissaan Sofronios sai laajan koulutuksen. Hän tutustui sekä kreikkalaiseen että syyrialaiseen kulttuuriin. Hän oli harvinaisen älykäs sekä erittäin lahjakas runoilija. Laajan oppineisuutensa vuoksi hänet tunnetaan myös nimellä Sofronios Sofisti, ’Oppinut’.

Huolimatta laajasta oppineisuudestaan Sofronios kaipasi suurempaa täydellisyyttä ja pohti luostarielämään siirtymistä. Niinpä hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Palestiinaan, jotta voisi kunnioittaa pyhiä paikkoja ja etsiä omaa paikkaansa. Hän myös halusi keskustella luostareissa ja erämaissa elävien kilvoittelijoiden kanssa. Matkallaan hän saapui Juudeassa sijaitsevaan, pyhän Teodosios Suuren (11.1.) perustamaan luostariin. Siellä hän tapasi Johannes Moskoksen. Sofronioksesta ja Johanneksesta tuli läheiset ystävät.

Myös Johannes oli opiskellut filosofiaa ja tieteitä, vaikka ei yhtä perusteellisesti kuin Sofronios. Munkki Johannes oli kuitenkin ankaran kilvoittelunsa kautta saanut hengellistä viisautta, ja tämän vuoksi Sofronios piti hieman itseään vanhempaa Johannesta hengellisenä ohjaajanaan. Heidän pyhää ystävyyttään vahvisti myös molempien huoli uskon yhtenäisyydestä. Molemmat kannattivat innokkaasti ortodoksista uskoa ja tukivat Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) päätöksiä, jotka olivat aiheuttaneet kovasti teologista kiistelyä ja kirkko oli jakaantunut.

Johannes Moskos halusi tallentaa tulevien sukupolvien hyödyksi kertomuksia erämaaisien elämästä. Hän ja Sofronios lähtivät yhdessä kiertämään ympäri Lähi-itää ja Egyptiä. He vierailivat useissa luostareissa ja erakkoloissa. Vuosina 578–584 he olivat Egyptissä. Siellä Sofronios opiskeli Stefanos Aleksandrialaisen johdolla; tämä oli harjoittanut aristoteelista filosofiaa. Ystävykset tutustuivat myös filosofi Teodorokseen sekä lukijaan ja kalligrafiataiteilija Zoilokseen.

Tähän aikaan Sofronioksen näkö alkoi heikentyä. Lääkärit eivät pystyneet auttamaan häntä. Sofronios meni kunnioittamaan pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (31.1.) reliikkejä Menuthiksen kirkkoon. Pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle ja paransivat hänen näkönsä.[1] Kiitollisena saamastaan avusta Sofronios kirjoitti kokoelman pyhien palkattaparantajien tekemistä ihmeistä. Vuoden 584 jälkeen Sofronioksesta tuli munkki Teodosioksen luostariin. Johannes Moskos sen sijaan luultavasti meni noihin aikoihin Siinaivuoren luostariin.

Kun persialaiset alkoivat vuonna 604 tehdä hyökkäyksiä Rooman valtakunnan alueelle, Moskos pakeni Antiokiaan. Myöhemmin Sofronios ja Johannes olivat jälleen yhdessä Egyptissä. Siellä he avustivat Aleksandrian patriarkkaa pyhää Johannes Laupiasta (12.11.), joka oli valittu patriarkanistuimelle vuonna 610.

Persialaisten hyökkäykset kuitenkin jatkuivat, ja Aleksandrian patriarkka sekä Sofronios ja Johannes pakenivat Kyprokselle. Sofronios ja Johannes kiertelivät myös muualla itäisen Välimeren saaristossa ja matkasivat lopulta Roomaan. Roomassa Johannes sairastui. Hän uskoi Niitty-teoksensa käsikirjoituksen Sofronioksen haltuun. Hän pyysi tulla haudatuksi Siinaille, tai jos se ei olisi mahdollista, Teodosioksen luostariin. Johannes Moskos antoi sielunsa Herran käsiin vuonna 619.

Kahdentoista hengellisen veljensä kanssa pyhä Sofronios purjehti laivalla kohti Siinain vuoren luostaria, jonne heidän oli tarkoitus haudata Johannes Moskos. Arabien käymän valloitussodan vuoksi he kuitenkin ymmärsivät pian, että Siinaille oli mahdotonta päästä. Niinpä he hautasivat Johanneksen Teodosioksen luostariin, kuten tämä oli pyytänyt. Teodosioksen luostarissa pyhä Sofronios kokosi Johannes Moskoksen Niitty teoksen sekä kirjoitti itse pyhien Maria Egyptiläisen (1.4.) ja Johannes Laupiaan elämänkerrat.

Vuoden 627 tienoilla pyhä Sofronios matkasi Pohjois-Afrikkaan muutamien munkkien kanssa. He pakenivat alueella leviävää arabiuhkaa. Pohjois-Afrikassa pyhä Sofronios kohtasi pyhän Maksimos Tunnustajan (21.1.) ja hänestä tuli Maksimoksen ”siunattu herra, isä ja opettaja”, kuten Maksimos häntä kutsui. Sofronioksella oli ilmeisen merkittävä vaikutus siihen, että pyhä Maksimos noihin aikoihin ymmärsi erittäin syvällisesti ne uskon mysteerit, jotka koskevat ihmisen mahdollisuutta jumalallistumiseen sekä Jumalan Pojan kahden luonnon suhdetta Hänen yhdessä persoonassaan.

Tuohon aikaan Bysantin keisarina oli Herakleios (610–641). Hän ymmärsi, että ilman opillista yhtenäisyyttä valtakunta ei pysyisi koossa. Persialaisten ja arabien hyökkäykset heikensivät imperiumia. Niinpä keisari kehitteli Konstantinopolin patriarkka Sergioksen kanssa opin monoteletismista, jonka mukaan Kristuksessa oli vain yksi tahto. Tällä oli määrä yhdistää monofysiittiset ja khalkedonilaiset ortodoksit. Tarkoitus oli hyvä, mutta oppi itsessään oli epäonnistunut. Sekä pyhä Maksimos että pyhä Sofronios totesivat opetuksen hereettiseksi ja alkoivat taistella sitä vastaan. Pyhä Sofronios matkasi heti Egyptiin, jotta voisi paremmin puolustaa oikeaa uskoa.

Aleksandrian patriarkka Kyyros kuitenkin piti kiinni tästä harhaopista, joten iäkäs Sofronios matkusti takaisin Konstantinopoliin. Hän vetosi patriarkka Sergiokseen, jotta tämä seuraisi Khalkedonin kirkolliskokouksen linjaa. Patriarkka yritti ratkaista tilanteen ilmoittamalla, että Kristuksen tahdon ykseydestä tai kakseudesta ei pitäisi lainkaan puhua.

Konstantinopolista pyhä Sofronios matkasi Jerusalemiin, jonka patriarkka oli kuollut. Vuonna 634 Jerusalemin kristityt asukkaat, papit ja munkit valitsivat yksimielisesti Sofronioksen Jerusalemin patriarkaksi. Tämä suostui tehtävään. Ensitöikseen hän kirjoitti Roomaan ja Konstantinopoliin kirjeen, joka on säilynyt. Tämä dokumentti osoittaa pyhän Sofronioksen selkeän näkemyksen Kristuksen persoonasta ja siitä, mitä kirkko opettaa. Hän välttää sekä monofysitismin että nestorialaisuuden harhaopit.

Pyhä Sofronios oli Jerusalemin patriarkkana todistamassa muslimien nopeaa valloitussotaa Lähi-idässä. Hänen synnyinkaupunkinsa Damaskos valloitettiin vuoden 637 loppupuolella. Vuoden 638 alussa Jerusalem joutui muslimien käsiin. Pyhä Sofronios neuvotteli valloittajien kanssa kaupungin luovutuksesta, jotta välttäisi asukkaiden joukkomurhan. Piirityksen jälkeen kristityt avasivat kaupungin portit, ja kalifi Umarin alaiset joukot saivat Jerusalemin haltuunsa. Muutama kuukausi myöhemmin, maaliskuun 11. päivänä vuonna 638, pyhä Sofronios antoi sielunsa Herralle ja siirtyi taivaalliseen Jerusalemiin.

Teologinen kiista ratkesi lopullisesti myöhemmin. Monoteletismi tuomittiin harhaopiksi Konstantinopolin kirkolliskokouksessa (680–681). Herakleioksen haave kirkollisesta yhtenäisyydestä ei toteutunut, ja valtakuntakin alkoi hajota islamilaisen imperiumin levitessä.

Pyhä Sofronios tunnetaan erityisesti kirjallisesta tuotannostaan. Hän kokosi pyhien palkattaparantajien ihmeitä ja pyhien elämänkertoja sekä kirjoitti kirkkohymnejä, noin 950 troparia ja stikiiraa. Hänen kirjoittamissaan hymneissä ja liturgisissa teksteissään yhdistyvät runollinen kauneus ja dogmaattinen totuus. Hänen rukouksistaan paras esimerkki lienee suuren vedenpyhityksen rukous, joka luetaan teofaniajuhlana vettä pyhitettäessä (6.1.). Pyhä Sofronios teki myös parannuksia Pyhän Sabbas Pyhitetyn (5.12.) luostarisääntöön.


[1] Katso Synaksarion, Tammikuu (31.1.), 483.

Pyhä Eulogius oli kotoisin Espanjan Cordobasta. Hän eli 800-luvulla, jolloin Espanja oli muslimien hallussa. Hänen perheensä oli varakas, vaikka suku olikin menettänyt paljon omaisuuttaan muslimihallinnon aikana. Perhe oli kuitenkin pitänyt kiinni kristinuskosta, eikä ollut kääntynyt islamiin.

Eulogiuksen äiti halusi pojastaan papin, ja niin tämä lähetettiin seitsemänvuotiaana Pyhän Zoilon basilikan yhteydessä olevaan kouluun. Eulogius oli hyvin älykäs ja ahkera opiskelija, ja pian hän ohitti tiedoillaan jo opettajansakin. Niin hän alkoi etsiä itselleen uutta ohjaajaa, joka voisi auttaa häntä etenemään opinnoissaan.

Silloin Eulogius tapasi Esperaindeo-nimisen luostarin johtajan, joka tunsi erittäin hyvin kirkkoisien kirjoitukset ja latinan kielen hienoudet. Hänestä tuli nuoren Eulogiuksen opettaja, ja hän vaikutti suuresti tämän ajatteluun. Myöhemmin Eulogius vihittiin papiksi. Eulogius rukoili paljon. Hänen kerrotaan viettäneen kokonaisia öitä rukouksessa. Hän myös vieraili useissa luostareissa Cordoban laitamilla.

Vuonna 850 afrikkalaiset muslimit, jotka pitivät hallussaan Cordobaa, alkoivat vainota kristittyjä. Vainojen syynä olivat luultavasti joko eräiden kristittyjen hyökkäykset Muhammedia vastaan tai heidän pyrkimyksensä käännyttää muslimeja. Muutaman vuoden aikana Espanjan marttyyrien lukumäärä kasvoi merkittävästi.

Monien muiden pappien tavoin myös Eulogius pidätettiin. Vankeutensa aikana hän luki toisille vangituille Raamattua. Hän myös kirjoitti rohkaisevan kirjeen kahdelle kristitylle neidolle, pyhille Floralle ja Marialle (24.11.), jotka olivat myös vangittuina. Floran ja Marian vanginnut virkamies oli uhannut myydä neidot ilotaloon, jos nämä eivät luopuisi uskostaan Kristukseen. Eulogius kirjoitti heille: ”He uhkaavat teitä häpeällisellä orjuudella, mutta älkää pelätkö. Mikään ei voi koskea teidän sieluihinne, tekivätpä he ruumiillenne mitä tahansa.” Nämä kaksi neitoa mestattiin, minkä jälkeen muut vangitut vapautettiin.

Kun Cordoban metropoliitta kuoli, Eulogius valittiin hänen seuraajakseen. Eulogiusta ei kuitenkaan ehditty vihkiä piispaksi, kun hänet jo pidätettiin uudelleen. Pidätyksen syynä oli, että Eulogius oli piilotellut Lucretia-nimistä muslimineitoa, joka oli kääntynyt kristityksi. Oikeudessa Eulogiusta syytettiin Lucretian viettelemisestä ja sieppaamisesta. Hän vastasi, ettei pappi voinut kieltäytyä auttamasta apua hakevia. Hän myös sanoi, että hänen velvollisuutensa oli opettaa neidolle, että Jumala on asetettava vanhempien edelle. Pyhä Eulogius julisti rohkeasti evankeliumia ja puhui profeetta Muhammedia vastaan. Hänet määrättiin mestattavaksi. Pyhä Lucretia mestattiin neljä päivää myöhemmin. Tämä tapahtui vuonna 859.

Pyhä Eulogius haudattiin Cordobaan. Vuonna 883 hänen reliikkinsä siirrettiin Pohjois-Espanjaan Oviedon katedraaliin, jonne myös pyhän Lucretian pyhäinjäännökset vietiin. Ne ovat siellä tänäkin päivänä.

Pyhä Lucretia (Leocritia) syntyi Corbodassa. Hänen vanhempansa olivat varakkaita maureja eli Andalusian muslimeja. Heidän suvussaan oli kuitenkin yksi kristitty nunna. Hän sai Lucretian kiinnostumaan kristinuskosta, ja lopulta tämä otti kasteen ja kääntyi kristityksi kaikessa hiljaisuudessa.

Kun Lucretian vanhemmat saivat tietää tästä, he tekivät kaikkensa saadakseen tyttärensä palaamaan islamiin. Lucretiaa vartioitiin niin, että hän oli käytännössä vankina omassa kodissaan. Hän lähetti viestin isä Eulogiukselle, joka neuvoi häntä pakenemaan tilaisuuden tullen. Lopulta Lucretia sai luvan osallistua sukulaisensa häihin, ja niiden aikana hän pääsi karkaamaan. Lucretia meni pyhän Eulogiuksen luo, ja tämä avusti häntä piiloutumaan. Lucretia siirtyi talosta taloon ja pysytteli maan alla. Lopulta piilottelujärjestelyt pettivät, ja Lucretia löydettiin hänen ollessa tapaamassa sisartaan.

Pyhä Lucretia ruoskittiin, ja neljän päivän kuluttua hänet mestattiin. Ruumis heitettiin Guadalquivir-jokeen. Kuolinpäivä oli 15.3.859, mutta hänen muistoaan vietetään yhdessä pyhän Eulogiuksen kanssa.

Pyhä Georgios eli armenialaissyntyisen keisari Johannes Tzimiskiksen hallintokaudella (969–976). Hän oli naimisissa ja hänellä oli lapsi, mutta jumalallisen rakkauden tähden hän vetäytyi luostariin. Georgioksesta tuli munkki ja hän alkoi vaellella paikasta toiseen. Hän liikkui kaupungeissa, maaseudulla sekä erämaissa.

Georgios sai nähdä jumalallisen näyn, jossa ilmoitettiin hänen maallisen vaelluksensa olevansa tulossa päätökseensä. Sen jälkeen hän asettui pyhän Johannes Teologin kirkkoon Konstantinopolin Diiponin alueelle Hagia Sofian lähistöllä. Siellä pyhä Georgios nukkui kuolonuneen seitsemän päivän kuluttua. Kun kristityt olivat hautaamassa häntä, he huomasivat, että viitan alla hänen ruumiinsa oli kauttaaltaan raskaiden rautaketjujen peittämä. He huudahtivat: ”Herra armahda!” Pyhä Georgios haudattiin kirkon narteksiin marmoriseen hautaan. Myöhemmin hänen haudallaan tapahtui useita parantumisihmeitä.

Pyhä Teodora oli Tessalonikan hallitsijan Johannes Petralifaksen tytär. Hän syntyi vuonna 1210 ja eli levottomana aikana, jolloin ristiretkeläiset olivat valloittaneet Konstantinopolin. Bysantin valtakunnassa säilyi kuitenkin vielä itsenäisiä alueita kuten Nikea, Trapezus ja Epeiros, mutta näidenkin hallitsijat kävivät keskenään valtataisteluja. Pyhä Teodora sai puolisokseen Epeiroksen hallitsijan Mikael Dukas II:n.

Teodora oli kuin äiti kaikille alamaisilleen. Hän käytti korkeaa asemaansa hallitsijan puolisona etenkin köyhien ja sairaiden hyväksi. Kansa rakasti häntä suuresti. Teodoraa kohtasi raskas koettelemus, kun Mikael yhtäkkiä rakastui silmittömästi erääseen ylhäiseen leskeen. Omaa vaimoaan hän alkoi halveksia ja pahoinpidellä käskien palvelijoiden pitää emäntänään uutta tunkeilijaa. Tämän kauhean koettelemuksen Teodora kesti Jumalaan luottaen. Hän ei lannistunut vaan piti syyttömästi kärsimiään murheita timantteina, jotka koristaisivat häntä taivaassa.

Lopulta Mikael karkotti vaimonsa luotaan. Viisi vuotta Teodora vaelteli kodittomana sinne tänne sylissään pieni esikoispoikansa Nikeforos. Kerran hän kohtasi metsän reunalla erään papin, joka alkoi kysellä hänen vaiheitaan. Ensin Teodora tahtoi salata, kuka hän oli, mutta pappi vannotti häntä kertomaan totuuden. Kuultuaan hänen tarinansa pappi otti hänet ja lapsen kotiinsa ja piti heistä huolta siihen saakka, kunnes Teodoran koettelemus päättyi.

Epeiroksen pääkaupungissa Artassa despootti Mikaelin toimet olivat herättäneet suurta pahennusta ja kaikki kaipasivat hyveellistä ja armeliasta Teodoraa. Kerran Mikaelin ollessa kaukana kaupungista ylhäiset miehet pidättivät hänen jalkavaimonsa ja saivat tämän tunnustamaan, että hän oli magiaan turvautumalla saanut hallitsijan hylkäämään laillisen vaimonsa. Kun hallitsija palattuaan kuuli tästä, hän tuli tuntoihinsa ja alkoi etsiä Teodoraa kaikkialta. Saatuaan kuulla puolisonsa katumuksesta Teodora palasi kaupunkiin miehensä luokse. Koko kaupunki kerääntyi toivottamaan hänet tervetulleeksi takaisin. Siitä lähtien hän eli rauhassa puolisonsa kanssa ja hänestä tuli tämän tukija niin hengellisissä kuin valtakunnallisissakin asioissa. Erityisesti hän auttoi Mikaelia hoitamaan suhteita Nikean keisarikuntaan. Esikoisensa lisäksi he saivat vielä neljä lasta. Yhdessä puolisot huolehtivat pelastuksestaan antamalla runsaasti almuja, rukoillen ja tehden Jumalalle otollisia töitä. He rakennuttivat kaupunkiin kaksi kaunista kirkkoa Jumalanäidin kunniaksi. Lisäksi Teodora rakennutti nunnaluostarin ja sen yhteyteen pyhälle Georgiokselle omistetun kirkon.

Elettyään avioliitossa noin 40 vuotta Teodora meni Mikaelin kuoltua nunnaksi perustamaansa luostariin. Hän kilvoitteli ankarasti jatkaen samalla hyviä tekojaan kansan keskuudessa. Nöyrästi hän palveli luostarin sisaria. Näin hän eli vielä monta vuotta.

Teodora sai Jumalalta tiedon, että hänen hetkensä lähteä tästä elämästä oli koittamassa. Koska Pyhän Georgioksen kirkko ei ollut vielä viimeistelty, hän pyysi pyhää Georgiosta ja Jumalanäitiä rukoilemaan Kristukselta hänelle vielä puoli vuotta jatkoaikaa, että saisi työn päätökseen. Kun tämä aika oli kulunut, hän kutsui sisaret luokseen ja antoi heille viimeiset neuvonsa. Hänen ruumiinsa haudattiin kirkon eteiseen ja sen äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Pyhä Teodora on Keski-Kreikassa sijaitsevan Artan kaupungin suojelija ja hänen muistopäiväänsä vietetään joka vuosi juhlallisesti toimittamalla ristisaatto, jossa hänen reliikkejään kannetaan kaupungin kaduilla.

Pyhä Eufimi syntyi hartaiden rukousten hedelmänä lapsettomille vanhemmille pappi Miheille ja tämän vaimolle Annalle 1300-luvun lopulla Novgorodin kaupungissa. Vanhemmat ristivät lapsen Johannekseksi ja toivat hänet jo kapaloissa kirkkoon Jumalanäidin ikonin eteen. Näin he ikään kuin palauttivat Taivaan Valtiattarelle lahjan, jonka olivat häneltä saaneet.

Jo viidentoista vuoden iässä Johanneksen sielussa syttyi niin palava rakkaus Jumalaan, että hän halusi jättää maailman ja ryhtyä munkiksi. Hän meni läheiseen vasta perustettuun Vjažitsan luostariin, jonka igumeni Pahomi vihki hänet enkelielämään nimellä Eufimi. Nuori munkki hämmästytti kaikkia nöyryydellään, täydellisellä kuuliaisuudellaan ja hengellisellä ymmärryksellään. Hänen maineensa kiiri Novgorodin arkkipiispa Simeonin tietoon, joka kutsui hänet luokseen ja oli niin vaikuttunut hänen tapaamisestaan, ettei enää päästänyt häntä luostariin vaan nimitti hänet piispantalon rahastonhoitajaksi.

Muutaman vuoden kuluttua arkkipiispa Simeonin kuoltua Eufimi anoi eroa tehtävästään ja vetäytyi Hutynin luostariin viettämään vaikenevaa elämää. Varsin pian kuitenkin Lisja Goran, ”Kettumäen”, Jumalansynnyttäjän syntymälle omistetun luostarin munkit pyysivät hänet igumenikseen. Eufimi osoitti suurta kyvykkyyttä hengellisenä ohjaajana. Hän oli myötätuntoinen ja huolehti isällisesti kaikista.

Kun Novgorodin arkkipiispa Eufimi lisänimeltään ”Parrakas” kuoli, kaikki halusivat yksimielisesti Lisja Goran igumeni Eufimin hänen seuraajakseen. Ehdokkaiden nimet asetettiin tavan mukaan Pyhän Sofian katedraalin alttarille, ja arpa lankesi hänelle. Näin hänestä vuonna 1429 tuli Novgorodin arkkipiispa.

Muistaen Herran sanat: ”Jolle on paljon annettu, siltä paljon vaaditaan” (Luuk. 12:48) Eufimi lisäsi askeettista kilvoitteluaan ja pyrki kasvattamaan Herralle satakertaisen sadon. Hän oli piispana noin kolmekymmentä vuotta, mutta mitkään huolet ja virkatehtävät eivät saaneet häntä luopumaan rukoussäännöstään. Jos hän ei ehtinyt hoitamaan sitä päiväsaikaan, hän suoritti sen yöllä. Aamun koittoon saakka hän veisasi ylitystä Jumalalle keljansa yksinäisyydessä ja tuli ensimmäisenä kirkkoon aamupalvelukseen. Suuren paaston ensimmäisen viikon hän vietti aina Vjažitsan luostarissa ja paastosi syömättä mitään. Muilla paastoviikoilla söi vain joka toinen päivä eikä koskaan kyllikseen. Hän pani aina toivonsa ja luottamuksensa Jumalan apuun.

Eufimi jakoi joka päivä almuja tarvitseville. Hänen antelias kätensä ylettyi aina Konstantinopoliin, Athosvuorelle ja Jerusalemiin asti. Aabrahamin tavoin hän osoitti vieraanvaraisuutta kaukaa vierailta mailta tulleille muukalaisille ja pyhiinvaeltajille eikä antanut kenenkään lähteä luotaan murheellisena. Hän lisäsi jumalanpalveluskirjojen määrää järjestämällä kirjojen kopiointia. Eufimi myös rakennutti Novgorodiin lukemattomia kirkkoja ja kunnostutti vanhoja pitäen pyhäkköjen kaunistamista sydämenasianaan.

Suurimman osan ajastaan pyhä Eufimi käytti kuitenkin hengellisen laumansa opettamiseen pitäen ohjenuoranaan apostolin sanoja: ”julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota” (2. Tim. 4:2). Hän ojensi synnintekijöitä ensin lempeästi, mutta turvautui tarvittaessa myös pyhään vihaan rukoillen samalla sydämessään, että he tekisivät parannuksen. Rikkaiden ja ylimysten rikkeet hän paljasti rohkeasti tuomiten laittomat avioliitot ja kaiken vääryyden.

Eufimi teki myös paimenmatkoja laajan hiippakuntansa alueella ja vieraili Konevitsan luostarissa. Häntä ja pyhittäjä Arseni Konevitsalaista (12.6.) yhdisti keskinäinen kiintymys, sillä he molemmat olivat kilvoitelleet Novgorodin Lisja Goran luostarissa.

Eräänä yönä vuonna 1439 Sofian katedraalin ponomari Aaron näki näyssä kaikkien Novgorodin edesmenneiden piispojen kulkevan kirkon eteisestä alttariin ja palaavan sitten kirkkosaliin toimittamaan rukouspalvelusta Jumalanäidin Korsunilaisen ikonin edessä. Näin he ikään kuin osoittivat taivaallisen hyväksyntänsä Eufimin aktiiviselle työlle Novgorodin arkkipiispana. Kuultuaan tästä ihmeestä Eufimi määräsi vuosittain vietettäväksi Novgorodin esipaimenten yhteistä juhlaa ja jakoi sen johdosta köyhille runsaita lahjoituksia. Samana vuonna löydettiin katedraalin kunnostustöiden yhteydessä ihmeellisellä tavalla pyhäinjäännöksiä. Kukaan ei tiennyt, kenen reliikkejä ne olivat, ennen kuin Novgorodin edesmennyt arkkipiispa pyhä Johannes (7.9.) ilmestyi unessa Eufimille ja ilmoitti kyseessä olevan hänen reliikkinsä.

Sovintosunnuntaina vuonna 1458 hallitusmiehet, papisto ja kansa tulivat tavan mukaan pyytämään anteeksi esipaimeneltaan ennen suuren paaston alkua. Eufimi antoi ja pyysi anteeksi ja opetti kaikkia viettämään paaston ajan puhtaasti. Illalla hän lähti, ei Vjažitsan luostariin, jossa hän tavallisesti vietti paaston ensimmäisen viikon, vaan Lisja Goran Jumalansynnyttäjän luostariin, josta hänet oli valittu piispaksi. Matkalla Eufimi sairastui, mutta osallistui siitä huolimatta jumalanpalveluksiin ja paastosi mitään syömättä koko ensimmäisen paastoviikon. Vaikka hän kärsi silminnähtävästi, hänen kasvonsa loistivat iloa ikään kuin hän olisi palannut kotimaahan pitkältä matkalta. Hän iloitsi siitä, että hänen henkensä oli vapautumassa ruumiin kahleista. Ennen kuolemaansa pyhä Eufimi siunasi kaikkia, pyysi anteeksi ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Kiitettyään Jumalaa kaikesta hän antoi puhtaan sielunsa hiljaa ja rauhallisesti Herralle maaliskuun 11. päivänä. Kuolinhetkellä hänen ruumiistaan lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Ruumista hautausta varten voideltaessa hänen päältään löydettiin kilvoituskahleet, joita kukaan ei ollut huomannut hänen eläessään.

Pyhä Eufimi haudattiin rakastamaansa Vjažitsan luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Vähän ennen kuolemaansa hän oli kirjoittanut Moskovan metropoliitta Joonalle pyytäen anteeksi rikkomuksiaan sekä siunausta niin tähän kuin tulevaan maailmaan. Metropoliitta lähetti pappismunkki Jevmenin tuomaan Eufimille synninpäästökirjan hautaan pantavaksi. Jevmenin saapuessa Eufimin kuolemasta oli kulunut jo kuusitoista päivää. Hauta kuitenkin avattiin, jolloin Eufimin ruumiin todettiin lepäävän siinä kuin nukkuvana ilman mitään maatumisen merkkejä. Jumala kirkasti pyhän Eufimin muiston tekemällä hänen haudastaan ihmeiden lähteen. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo vajaat 40 vuotta kuolemansa jälkeen.

Pyhä Sofroni (Stojko Vladislavov) syntyi Keski-Bulgariassa Kotelin kaupungissa vuonna 1739. Hänen isänsä oli karjakauppias, mutta Stojko hakeutui eräiden vaiheiden jälkeen kirkon palvelukseen. Vuonna 1765 hän tutustui Hilandarin luostarin munkki Paisiin, ensimmäiseen bulgarialaiseen historioitsijaan, jolla oli suuri merkitys bulgarialaisten kansallistunteen herättäjänä islaminuskoisten turkkilaisten hallitsemassa maassa. Paisin vaikutuksesta Stojkosta tuli innokas kirjailija ja kansallisen kulttuurin puolustaja. Oppineisuudestaan huolimatta hän oli elämässään hyvin epäonninen ja teki monissa elämänvaiheissaan vääriä ratkaisuja, joista joutui kärsimään. Hän sai kokea kovia niin turkkilaisten kuin kateellisten maanmiestensä taholta.

Stojko matkusti Athosvuorella, palveli seurakuntapappina ja meni lopulta luostariin. Sieltä hänet vuonna 1794 nimitettiin Vratsan piispaksi nimellä Sofroni. Vuonna 1803 hän jätti piispanistuimen ja siirtyi Bukarestiin, jossa hän kirjoitti parhaat teoksensa. Hänen omaelämäkertansa Syntisen Sofronin elämä ja kärsimykset todistaa suuresta hengenlujuudesta, sävyisyydestä ja kärsivällisyydestä, joilla hän suhtautui kaikkiin kokemiinsa vastoinkäymisiin. Hän oli myös täydellisen kaunaton hänelle vääryyttä tehneitä kohtaan. Pyhä Sofroni nukkui pois vuonna 1813. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1964.

Hurskas kiovalainen aatelisnainen Maria Šepeleva osallistui vuonna 1832 pyhän Mitrofan Voronežilaisen (23.11.) kanonisointijuhlaan. Juhlallisuuksien aikana arkkipiispa Antoni ilmoitti, että Maria synnyttäisi vammaisen pojan, josta kuitenkin tulisi Jumalan palvelija. Vuonna 1840 Šepelevin perheeseen todella syntyi täysin kuuromykkä poika, jolle annettiin nimeksi Vladimir. Leskeksi jäänyt äiti huolehti parhaansa mukaan pojan uskonnollisesta kasvatuksesta. Kun poika oli täyttänyt viisitoista vuotta, Kiovan metropoliitta Filaret kutsui hänet ja hänen äitinsä pääsiäisen ehtoopalvelukseen kotikirkkoonsa. Palveluksen jälkeen hän tervehti Vladimiria kolmesti pääsiäistervehdyksellä ”Kristus nousi kuolleista!”. Kolmanteen tervehdykseen poika vastasi ”Totisesti nousi!” ja siitä lähtien hän alkoi puhua normaalisti.

Metropoliitta Filaret otti Vladimirin suojelukseensa, ja tämän äidin kuoleman jälkeen huolehti hänen kasvatuksestaan. Vladimir toimi metropoliitan kuuliaisuusveljenä Kiovan luolaluostarissa ja opiskeli Kiovan hengellisen akatemian parhaiden opettajien johdolla. Metropoliitan rippi-isä vanhus Parfeni (17.3.) vastasi Vladimirin hengellisestä kasvatuksesta ohjaten häntä rukoukseen. Aivan erityisesti hän varjeli tätä kiintymästä rahaan ja omaisuuteen. Kerran metropoliitan luona vieraillut rikas kauppias antoi Vladimirille kiiltävän kultarahan. Kun pyhittäjä Parfeni näki hänen leikkivän kolikolla heitellen sitä ilmaan, hän huomautti ankarasti: ”Miksi leikit paholaisen kanssa?” Viisaan vanhuksen sanat painuivat heti Vladimirin mieleen.

Seitsemäntoistavuotiaana Vladimirista tuli virallisesti Kiovan luolaluostarin kuuliaisuusveli, ja hän sai tehtävän kirjapainossa. Vuonna 1872 hänet vihittiin munkiksi nimellä Aleksi ja muutaman vuoden kuluttua pappismunkiksi. Samalla hänet määrättiin pyhiinvaeltajien rippi-isäksi, mitä tehtävää hän hoiti kuolemaansa asti. Toimiessaan luostarin lähempien luolien kalustonhoitajana hän otti pyhiinvaeltajat vastaan lämpimän ystävällisesti ja esitteli luolat kertoen sinne haudattujen kilvoittelijoiden elämästä. Myöhemmin hänet siirrettiin hoitamaan vastaavaa tehtävää luostarin pääkirkkoon. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia pitkään siellä toimitetuista suurenmoisista jumalanpalveluksista. Eräät sisarukset, joita hän oli auttanut taloudellisesti, alkoivat panetella häntä ja syyttivät hänen kavaltaneen heiltä suuren summan rahaa. Syytöksineen he saattoivat luostarin niin kuohuksiin, että isä Aleksi katsottiin parhaaksi siirtää luolaluostarin alaiseen Kristuksen kirkastumisen skiittaan. Niin hän joutui eroamaan hänelle rakkaasta luostarista, jossa hän oli kilvoitellut jo yli 30 vuotta.

Muutaman vuoden kuluttua isä Aleksi siirrettiin niin ikään luolaluostarin alaiseen Golosejevon luostariin, joka sijaitsi Kiovan laitamilla ja jossa hän vietti loppuelämänsä, kaikkiaan yli 21 vuotta. Hän toimi kirkkokalustonhoitajana ja oli edelleen luolaluostarin veljestön rippi-isänä. Viisailla neuvoillaan ja oikein ajoitetuilla varoituksen sanoillaan hän herätti myös pyhiinvaeltajien huomion. Isä Aleksi tunnettiin ensin vain Kiovassa, mutta ennen pitkää tieto hänen myötätuntoisesta ja rakkautta huokuvasta suhtautumisestaan lähimmäisiinsä levisi ympäri Venäjää ja pyhiinvaeltajat alkoivat tungeksia hänen keljansa ulkopuolella. Hän iloitsi jokaisen kohtaamisesta ja tarjosi kaikille tulijoille teetä ja pullaa. Tavallisen kansan lisäksi myös piispat kävivät hänen luonaan keventämässä omaatuntoaan. Aleksi oli Kiovan metropoliittojen Joannikin ja Flavianin rippi-isä. Tšernigovin arkkipiispa Antoni halusi vielä kuolinvuoteellaan puhua hänen kanssaan ja antoi sielunsa Herralle hänen läsnä ollessaan.

Jumala antoi isä Aleksille hengellisen erottelukyvyn ja selvänäköisyyden lahjan, jota hän käytti kehottaessaan ihmisiä katumukseen. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset koskettivat rukoilijoiden sielua.

Vuotta ennen kuolemaansa isä Aleksi sairastui vakavasti. Hänellä oli sydänvika ja hänet vapautettiin jumalanpalvelusten toimitusvuoroista. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän jakoi pois vähäisen omaisuutensa. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle maaliskuun 11. päivänä vuonna 1917.

Vuonna 1925 pyhä Aleksi ilmestyi kolme kertaa unessa piispalle pyytäen hautaamaan hänet toiseen paikkaan, sillä hauta oli täynnä vettä. Lupa uudelleen hautaamiseen saatiin vain vaivoin, sillä kirkon vaino oli jo alkanut. Isä Aleksin hauta osoittautui todellakin veden täyttämäksi. Ennen uudelleen hautaamista arkku tuotiin kirkkoon, joka tuli täyteen hyvää tuoksua. Ukrainan ortodoksinen kirkko kunnioittaa pyhittäjä Aleksi Golosejevolaista pyhänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Varnava (Barnabas) syntyi Veliki Ustjugissa. Hän palveli pappina yhdessä kaupungin kirkoista. Vuonna 1417 hän siirtyi Vetlugajoelle Krasnaja-nimiselle mäelle ja kilvoitteli siellä yksinäisyydessä 28 vuotta. Hän palveli Jumalaa psalmiveisuin ja rukouksin ja söi villiyrttejä. Metsän pedot muuttuivat hänen läheisyydessään lauhkeiksi kuin Aadamin ympärillä paratiisissa. Seutu oli täysin asumatonta ja Varnavan luona kävi ihmisiä vain harvakseltaan pyytämässä hänen siunaustaan. Joillekin kävijöille hän kertoi, että hänen kuolemansa jälkeen paikalle syntyisi luostari.

Perimätiedon mukaan pyhittäjä Makari Želtovodilainen (25.7.) kävi vuonna 1439 pyhittäjä Varnavan luona pyytämässä neuvoa ja siunausta ennen asettumistaan Unžajoelle. Pyhittäjä Varnava eli hyvin vanhaksi ja antoi henkensä Herralle vuonna 1445. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen kerääntyi munkkeja, jotka rakensivat sinne kaksi kirkkoa ja perustivat luostarin. Aikojen saatossa luostarin paikalle syntyi Varnavino-niminen pikkukaupunki ja luostarin pääkirkosta tuli kaupungin kirkko, joka omistettiin apostoli Barnabaksen muistolle.

Ortodoksisuuden ensimmäiset tuulahdukset tulivat Kiinaan 1600-luvun lopulla, kun toistasataa venäläistä joutui kiinalaisten vangeiksi Amurjoen varrella sijainneen Albazinin linnoituksen piirityksessä. Vankien joukossa oli pappi Maksim Leontjev, joka huolehti venäläisten sielunhoidosta ja toimitti heitä varten jumalanpalveluksia Pekingissä. Vuonna 1715 Pekingiin perustettiin venäläinen ortodoksinen lähetysasema tätä työtä varten. Varsinainen ortodoksinen lähetystyö alkoi 1800-luvulla, kun Raamattu ja keskeiset jumalanpalvelukset käännettiin kiinaksi. Kiinalaisten ortodoksien määrä kasvoi ja heidän uskonsa syveni ja vahvistui.

Vuonna 1900 boksareina tunnettu taistelulajeja harjoittava salaseura hyökkäsi leskikeisarinna Cixin (1835−1908) tuella länsimaalaisia ja kristittyjä vastaan. Pekingin kaduille ilmestyi kesäkuun 10. päivänä julisteita, joissa kiinalaisia yllytettiin länsimaalaisia vastaan ja uhattiin niitä, jotka yrittäisivät piilottaa kristittyjä. Seuraavana yönä boksarit kiersivät palavat soihdut käsissään Pekingin kortteleita ja pidättivät kaikki löytämänsä ortodoksikristityt. Kristityt yritettiin pakottaa kieltämään uskonsa. Monet suostuivat kidutuksia peläten polttamaan suitsuketta epäjumalankuvien edessä, kun taas toiset tunnustivat rohkeasti uskonsa Kristukseen. Heidän talonsa poltettiin ja heidät vietiin kaupungin ulkopuolelle pakanatemppeliin, jossa heidän vatsansa viillettiin auki, heidät mestattiin tai poltettiin kuoliaaksi. Monet näistä kiinalaisista ortodokseista menivät kuolemaan hämmästyttävän urheasti.

Paavali Wan, ortodoksinen katekeetta, kuoli rukous huulillaan. Lähetysaseman koulun opettajatarta Ia Wenia kidutettiin kahdesti. Ensin hänet hakattiin ja peitettiin puolikuolleena kevyesti mullalla. Kun hän tuli tajuihinsa, pakanavartija kuuli hänen valituksensa ja kantoi hänet vartiokojuun. Jonkin ajan kuluttua boksarit ottivat Ian uudelleen kiinni ja kiduttivat hänet kuoliaaksi. Molemmilla kerroilla Ia Wen tunnusti Kristuksen kiduttajiensa edessä iloisesti.

Isä Mitrofan Tsi Tšung oli ensimmäinen kiinalainen pappi. Pyhä Nikolai Japanilainen (3.2.) oli vihkinyt hänet papiksi ja hän oli väsymättä palvellut lähetysasemalla 15 vuotta. Monet kristityt miehet, naiset ja lapset etsivät turvaa hänen talostaan boksarien hyökätessä. Heitä oli talossa lähes 70 henkeä, kun boksarit tunkeutuivat sisään. He tavoittivat isä Mitrofanin istumasta pihalla talonsa edessä ja hakkasivat häntä tikareilla rintaan, kunnes hän kuoli. Isä Mitrofanin vaimo Tatjana surmattiin katkaisemalla häneltä pää, samoin surmattiin hänen 23-vuotias poikansa Jesaja.

Jesajan kihlattu 19-vuotias Maria oli tullut isä Mitrofanin taloon kaksi päivää ennen verilöylyn alkamista. Boksarien piiritettyä talon Maria auttoi toisia pakenemaan muurin yli. Kun boksarit mursivat oven, Maria syytti heitä rohkeasti viattomien ihmisten surmaamisesta. Sotilaat eivät uskaltaneet tappaa häntä; he vain haavoittivat häntä käteen ja lävistivät hänen jalkansa pistimellä. Isä Mitrofanin toinen poika Sergei suostutteli Mariaa piiloutumaan, mutta hän vastasi: ”Olen syntynyt Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkon lähellä ja täällä aion myös kuolla!” Pian sotilaat ja boksarit palasivat ja surmasivat rohkean Marian, joka piti kuolemaa pääsynä autuaaseen lepoon.

Isä Mitrofanin kahdeksanvuotiaalta pojalta Johannekselta murrettiin olkapäät ja leikattiin varpaat, nenä ja korvat. Kysymykseen, tekikö se kipeää, hän vastasi, ettei häneen koskenut. Toiset pojat kiusasivat ja nimittivät häntä demonien pojaksi, mutta hän vastasi: ”Olen Jumalaan uskova, enkä demonien opetuslapsi!” Hän pyysi naapureilta vettä juotavaksi, mutta nämä eivät antaneet. Lopulta hänet surmattiin.

Marttyyrien joukossa oli myös Albazinin linnoituksesta Kiinaan siirtyneiden jälkeläisiä. Kliment Kui Kin, Matteus Hai Tsuan, hänen veljensä Vitus, Anne Chui sekä joukko muita menivät rohkeasti kidutuksiin ja kuolemaan rukoillen samalla vainoojiensa puolesta. Pekingin venäläisen lähetyksen tuhannesta kristitystä 222 sai osakseen katoamattoman marttyyriseppeleen. (Boksarikapinan verilöylyissä kristittyjä menehtyi jonkin verran enemmänkin.) Jo kahden vuoden kuluttua vuonna 1902 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti, että näiden marttyyrien muistoa tuli kunnioittaa Kiinassa ja viettää heidän muistoaan kesäkuun 11. päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.