28.2.2019

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Maitotuotteet ja muna sallittu

p. Basileios Tunnustaja (+ 747)

p. Johannes Cassianus (+ 435)

Kalevalan päivä, suomalaisen kulttuurin päivä

Epistola
Juud. 1:11–25

Juud. 1:11–25

11 Voi heitä! He ovat lähteneet Kainin tielle, palkan toivossa he ovat harhautuneet Bileamin jäljille, ja Korahin tavoin he ovat kapinoinnillaan hankkineet itselleen tuhon. 12 Nämä ihmiset ovat häpeätahroja teidän rakkaudenaterioillanne, kun he mässäilevät mistään piittaamatta. He ovat paimenia, jotka huolehtivat vain itsestään. He ovat pilviä, jotka tuuli vie ja jotka eivät vettä anna, puita, jotka syksyllä eivät kanna hedelmää, kahdesti kuolleita, juuriltaan repäistyjä, 13 pärskyviä meren aaltoja, joiden vaahtoharjana on heidän häpeänsä, radaltaan harhautuneita tähtiä, joille ikuisiksi ajoiksi on varattuna synkin pimeys. 14 Heistä on myös ennustanut Henok, Aadamista seitsemäs: "Katso, Herra tulee pyhiensä tuhatlukuisen joukon kanssa 15 ja panee jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jokaisesta teosta, jonka he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikista julkeista puheista, joita nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet." 16 Nuo ihmiset ovat osaansa tyytymättömiä valittelijoita, jotka elävät himojensa vallassa. Heidän puheensa ovat suurellisia, ja omaa etuaan tavoitellen he mielistelevät ihmisiä. 17 Rakkaat ystävät! Muistakaa te, mitä Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat ennalta puhuneet. 18 Hehän sanoivat teille, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa. 19 Nämä luokittelevat ihmisiä, vaikka itse ovat ajatuksiltaan maallisia, Henkeä vailla. 20 Rakkaat ystävät, rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän uskonne perustalle, Pyhässä Hengessä rukoillen. 21 Pysykää Jumalan rakkaudessa ja odottakaa, että Herramme Jeesus Kristus armossaan johtaa meidät iankaikkiseen elämään. 22 Armahtakaa niitä, jotka epäilevät. 23 Pelastakaa ne, jotka voitte, temmatkaa heidät tulesta! Toisia taas säälikää kavahtaen heitä, inhotkaa jopa heidän ruumiinsa tahraamaa vaatetta. 24 Hänen, jolla on voima varjella teidät lankeamasta ja riemun vallitessa asettaa teidät tahrattomina kirkkautensa eteen, 25 ainoan Jumalan, hänen, joka on pelastanut meidät Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta, hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen.

Luuk. 23:1–33, 44–56
Luuk. 23:1–33, 44–56

1 [Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat] lähtivät sieltä kaikki yhdessä, veivät Jeesuksen Pilatuksen eteen 2 ja rupesivat esittämään syytöksiä häntä vastaan. He sanoivat: "Me olemme todenneet, että tämä mies johtaa kansaamme harhaan. Hän kieltää maksamasta veroa keisarille ja väittää olevansa Messias, kuningas." 3 Pilatus kysyi Jeesukselta: "Oletko sinä juutalaisten kuningas?" "Sinä sen sanoit", Jeesus vastasi. 4 Pilatus sanoi ylipapeille ja väkijoukolle: "En voi havaita tämän miehen syyllistyneen mihinkään rikokseen." 5 Mutta he pysyivät itsepintaisesti syytöksissään ja sanoivat: "Hän villitsee kansaa, kulkee opettamassa joka puolella Juudeaa, Galileasta tänne asti." 6 Tämän kuultuaan Pilatus kysyi, oliko mies galilealainen. 7 Saatuaan tietää, että Jeesus oli Herodeksen hallintoalueelta, hän lähetti Jeesuksen Herodeksen luo, sillä tämäkin oli niinä päivinä Jerusalemissa. 8 Herodes ilahtui kovin nähdessään Jeesuksen, sillä hän oli jo pitkään halunnut tavata hänet. Hän oli kuullut Jeesuksesta ja toivoi, että tämä tekisi hänen nähtensä jonkin ihmeteon. 9 Hän kyseli Jeesukselta kaikenlaista, mutta Jeesus ei vastannut hänelle mitään. 10 Ylipapit ja lainopettajat, jotka olivat paikalla, syyttivät Jeesusta kiivaasti. 11 Herodes ja hänen sotilaansa alkoivat nyt kohdella Jeesusta halveksuvasti. Herodes teki Jeesuksesta pilkkaa puettamalla hänet komeaan pukuun, ja sitten hän lähetti Jeesuksen takaisin Pilatuksen luo. 12 Tuona päivänä Herodeksesta ja Pilatuksesta tuli ystävät siihen saakka he olivat olleet vihoissa keskenään. 13 Pilatus kutsui koolle ylipapit, hallitusmiehet ja kansan 14 ja sanoi heille: "Te toitte tämän miehen minun eteeni väittäen häntä kansan villitsijäksi. Olen nyt teidän läsnä ollessanne kuulustellut häntä, mutta en ole havainnut hänen syyllistyneen mihinkään, mistä te häntä syytätte. 15 Ei liioin Herodes, sillä hän lähetti miehen takaisin meidän eteemme. Ei hän ole tehnyt mitään, mistä seuraisi kuolemantuomio. 16 Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan ensin olen antanut kurittaa häntä." 17 Hänen näet täytyi aina juhlan aikana päästää heille joku vanki vapaaksi. 18 Silloin kaikki huusivat yhteen ääneen: "Kuolema sille miehelle! Päästä meille Barabbas!" 19 Barabbas oli kaupungissa puhjenneen mellakan ja murhan tähden vangittu mies. 20 Pilatus vetosi uudestaan heihin, sillä hän halusi vapauttaa Jeesuksen. 21 Mutta he huusivat vastaan: "Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse!" 22 Pilatus sanoi heille kolmannen kerran: "Mitä pahaa hän sitten on tehnyt? En ole havainnut mitään, minkä vuoksi hänet pitäisi tuomita kuolemaan. Minä päästän hänet vapaaksi, kunhan olen antanut kurittaa häntä." 23 Mutta he eivät antaneet periksi vaan huusivat yhä kovemmin ja vaativat, että Jeesus oli ristiinnaulittava. Huutonsa voimalla he saivat tahtonsa läpi. 24 Pilatus päätti lopulta suostua heidän vaatimukseensa. 25 Hän vapautti sen miehen, jonka he halusivat -- miehen, joka oli vangittu mellakan ja murhan tähden -- mutta Jeesuksen hän luovutti heidän valtaansa. 26 Jeesusta lähdettiin viemään. Matkalla sotilaat pysäyttivät Simon-nimisen kyreneläisen miehen, joka oli tulossa kaupunkiin, ja panivat hänet kantamaan ristiä Jeesuksen jäljessä. 27 Mukana seurasi suuri väkijoukko, myös monia naisia, jotka valittivat ääneen ja itkivät Jeesusta. 28 Mutta Jeesus kääntyi heihin päin ja sanoi: "Älkää minua itkekö, Jerusalemin tyttäret, itkekää itseänne ja lapsianne. 29 Tulee aika, jolloin sanotaan: 'Autuaita ovat hedelmättömät, autuaita ne kohdut, jotka eivät ole synnyttäneet, ja rinnat, jotka eivät ole lasta ruokkineet.' 30 Silloin ihmiset sanovat vuorille: 'Kaatukaa meidän päällemme', ja kukkuloille: 'Peittäkää meidät.' 31 Jos näin tehdään vihannalle puulle, mitä tapahtuukaan kuivalle!" 32 Jeesuksen kanssa teloitettavaksi vietiin kaksi muuta miestä, kaksi rikollista. 33 Kun tultiin paikkaan, jota kutsutaan Pääkalloksi, he ristiinnaulitsivat Jeesuksen ja rikolliset, toisen hänen oikealle puolelleen, toisen vasemmalle. 44 Oli jo kuudes tunti. Silloin, keskipäivällä, aurinko pimeni. Pimeys tuli koko maan ylle, ja sitä kesti yhdeksänteen tuntiin saakka. 45 Temppelin väliverho repesi keskeltä kahtia. 46 Ja Jeesus huusi kovalla äänellä: "Isä, sinun käsiisi minä uskon henkeni." Tämän sanottuaan hän henkäisi viimeisen kerran. 47 Kun sadanpäällikkö näki, mitä tapahtui, hän antoi Jumalalle kunnian ja sanoi: "Tämä mies oli todella viaton." 48 Ja kaikki ne ihmiset, jotka suurin joukoin olivat kerääntyneet katselemaan tätä näytelmää, palasivat tämän nähtyään kaupunkiin rintaansa lyöden. 49 Jeesuksen tuttavat seisoivat kaikki etäämpänä ja seurasivat sieltä tapahtumia. Siellä olivat myös naiset, jotka olivat tulleet Galileasta hänen mukanaan. 50 -- 51 Muuan neuvoston jäsen, Joosef, joka oli kotoisin juutalaisesta Arimatian kaupungista, ei ollut yhtynyt neuvoston päätökseen eikä osallistunut sen toimiin. Hän oli hyvä ja hurskas mies ja odotti Jumalan valtakuntaa. 52 Joosef meni Pilatuksen puheille ja pyysi Jeesuksen ruumista. 53 Hän otti sen ristiltä, kääri pellavavaatteeseen ja pani kallioon hakattuun hautaan, johon ei vielä ollut haudattu ketään. 54 Oli valmistuspäivä, sapatti oli juuri alkamassa. 55 Naiset, jotka olivat Jeesuksen kanssa tulleet Galileasta, lähtivät Joosefin mukaan. He näkivät, kuinka Jeesuksen ruumis pantiin hautaan. 56 Palattuaan kaupunkiin he hankkivat tuoksuvia öljyjä ja voiteita, mutta sapatin he viettivät levossa lain käskyn mukaan.

Päivän synaksario

Apostolien joukossa kunnioitettavat Nymfas ja Eubulos olivat apostoli Paavalin oppilaita. Nymfas oli laodikealainen ylimys, ja paikallinen seurakunta kokoontui hänen kodissaan (Kol. 4:15). Eubulos (2. Tim. 4:21) oli Rooman seurakunnan johtohahmoja. Hän auttoi apostoleja ja kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhä Nestor oli piispa Pamfylian Magydoksessa. Häntä kunnioittivat ja arvostivat kaikki kaupunkilaiset, eivät ainoastaan kristityt. Kun keisari Decius (249–251) ilmoitti kristittyjen vainon aloittamisesta, Pamfylian ja Fryygian kuvernööri Publius ryhtyi toteuttamaan käskyä julmasti. Hän lähetti joukkojaan etsimään kristittyjä pakottaakseen heidät uhraamaan. Publius tiesi piispa Nestorin olevan kristittyjen selkäranka. Hän sanoi sotilailleen: ”Niin kauan kuin piispa ei ole meidän käsissämme, emme ole saaneet aikaan mitään.” Kun Nestor kuuli etsintäjoukkojen lähteneen liikkeelle, hän ei paennut vaan käytti aikansa auttaen kristittyjä pakenemaan. Hän itse jäi yksin kotiinsa, jossa hän rukoili ja luotti Jumalaan.

Sotilaiden tullessa Nestor otti heidät vastaan rauhallisesti ja arvokkaasti. Kun he ilmoittivat vievänsä hänet kuvernöörin tuomittavaksi, hän teki ristinmerkin, kiersi liinan päähänsä ja lähti heidän mukaansa.

Kun Nestor tuotiin tuomittavaksi, kaikki virkailijat kuvernöörin talossa nousivat kunnioittavasti seisomaan ja toivat hänelle tuolin, jolla hän saattoi istua arvokkaasti. Irenarkhos-niminen kuulustelija aloitti kysymällä, tiesikö Nestor keisarin käskystä. Nestor vastasi: ”Tunnustan vain Kaikkivaltiaan käskyt, en keisarin. Tottelen vain taivaallisen Kuninkaan määräyksiä.” Kun kävi selväksi, että Nestor ei pelännyt mitään, he lähettivät hänet Pergaan.

Pergassa Publius kuulusteli piispaa ja määräsi hänet kidutettavaksi. Nestor sidottiin kidutuslaitteeseen, jossa hänen kylkiään raastettiin rautakoukuilla. Hänen huulillaan olivat psalmin 34 alkusanat: ”Minä siunaan Herraa kaikkina aikoina, Hänen ylistyksensä on aina minun suussani.” Nestorilta kysyttiin, eikö häntä hävetä luottaa sellaiseen, joka oli kärsinyt häpeällisen kuoleman. ”Kristuksen Henki sai profeetat todistamaan jo etukäteen niin Kristuksen kärsimyksistä kuin sitä seuranneesta kirkkaudestakin”, hän vastasi. ”Jeesus kärsi kuoleman ja hänet kruunattiin kunnialla ja kirkkaudella, jotta Hän olisi maistanut kuolemaa kaikkien puolesta. Me kristityt haluamme osallistua Hänen kärsimyksiinsä.” Publius alkoi hermostua: ”Uhraatko vai et? Liitytkö meihin vai kärsitkö niin kuin Kristuksesi?” Nestor lausui: ”Olen aina ollut, olen ja tulen olemaan Kristukseni kanssa.”

Publius määräsi Nestorin ristiinnaulittavaksi samalla tavalla kuin tämän Mestari oli teloitettu. Mestaajat tekivät ristin ja naulitsivat Nestorin siihen. Piispa roikkui ristillä tuntikausia. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, hän opetti ja rohkaisi paikalle kerääntyneitä kristittyjä. Hän rukoili, että Herra säilyttäisi heidät yksimielisinä ja täydessä Jumalan Pojan tuntemisessa. Tämän rukouksen ”aamen” jäi hänen viimeiseksi sanakseen. Näin hän liittyi voitollisesti kilvoitelleiden marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen kuolinhetkellään tapahtumia seuranneet ulkopuoliset polvistuivat rukoukseen yhdessä kristittyjen kanssa.

Syyrian alueella kilvoitteli 400-luvulla valtaisa määrä askeetteja. Pyhät Marana ja Kyra ovat esimerkkejä alueen naispuolisista kilvoittelijoista, joista yleensä on vähemmän tietoa. He olivat kotoisin Beroiasta (nyk. Aleppo) ja heidän perheensä olivat ylimyssukua. Marana ja Kyra eivät olleet kiinnostuneita maailmallisista saavutuksista. Vuonna 398 he hankkivat itselleen kaupungin liepeiltä rakennelman, jossa oli seinät mutta ei kattoa. He sulkeutuivat sinne ja muurasivat oven kiinni. Oveen jätettiin pieni aukko, josta heidän palvelijattarensa saattoivat kurkistaa sisään ja nähdä, kuinka pyhät naiset seisoivat rukouksessa avoimen taivaan alla. Heidän näkemisensä innoitti palvelijattaria hengelliseen elämään enemmän kuin mitkään sanat tai opetukset. Palvelijattaret asuivat omassa majassaan ja veivät kilvoittelijoiden vähäiset ruoka-annokset oven aukosta.

Marana ja Kyra kilvoittelivat täydessä hiljaisuudessa lukuun ottamatta pääsiäisen jälkeistä seitsenviikkoista juhlakautta, jolloin Marana keskusteli ikkuna-aukosta naispuolisten vieraidensa kanssa. Kyran ei koskaan kuultu sanovan sanaakaan. Kumpikin kantoi poikkeuksellisen suuria ja painavia rautakahleita, ja heiveröisellä Kyralla oli niin raskaat kahleet, että hän kykeni vain vaivoin suoristautumaan. Kummallakin oli niin iso viitta, että edes kasvoja ja käsiä ei juuri näkynyt.

Kunnioituksesta piispuutta kohtaan Marana ja Kyra päästivät piispa Teodoretoksen käymään luonaan; tämä joutui tosin kaivautumaan oven alta. Aikansa suostuteltuaan piispa sai naiset luopumaan kahleista, mutta piispan poistuttua he pukivat ne jälleen ylleen.

Marana ja Kyra viettivät kolme kertaa 40 vuorokauden paaston Mooseksen tavoin syömättä mitään koko aikana. Lisäksi he viettivät ainakin kolmesti kolmen viikon täyspaaston profeetta Danielin esimerkin innoittamina.

Aivan koko elämäänsä Marana ja Kyra eivät kilvoitelleet sulkeutuneena. Kerran he jättivät kilvoituspaikkansa päästäkseen käymään pyhiinvaelluksella Jerusalemissa Kristuksen pelastavaisten kärsimysten tapahtumapaikoilla. He eivät syöneet matkalla mitään vaan nauttivat pienen aterian vasta kun olivat ensin saaneet rukoilla Pyhässä kaupungissa. Toisen kerran he jättivät kilvoituspaikkansa saadakseen käydä pyhän Teklan pyhäkössä Isauriassa. Silloinkaan he eivät matkalla syöneet mitään. Piispa Teodoretos piti heidän kilvoitusintoaan niin mielettömänä, että totesi heidän menneen sekaisin jumalallisesta rakkaudesta.

Tällä tavoin pyhät Marana ja Kyra kilvoittelivat vuosikymmenestä toiseen. He rakastivat kilvoituselämää vielä yli 40 vuoden jälkeenkin aivan kuin olisivat juuri aloittaneet sen. He säilyttivät aina ilon sydämissään, eikä polttava helle, rankkasade tai talvipakkanen saanut heitä antamaan periksi. Taivaallisen Sulhasen kauneutta katsellen he kestivät kilvoitusten vaivat helposti ja saavuttivat niiden päämäärän: Rakastettunsa näkemisen ja voitonkruunun saamisen Hänen kädestään. Piispa Teodoretos kirjoitti heidän elämäkertansa jo heidän eläessään, joten heidän viimeisistä vaiheistaan ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Proterios vaikutti pappina Aleksandriassa 400-luvulla pyhän patriarkka Kyrilloksen aikana. Kun Kyrilloksen seuraaja Dioskoros taipui kannattamaan monofysitismiä[1], Proterios pysyi lujasti ortodoksisessa näkemyksessä, jonka mukaan Kristus on sekä täydellinen ihminen että täydellinen Jumala. Muiden Aleksandrian pappien kanssa hänkin osallistui vuonna 451 neljänteen yleiseen kirkolliskokoukseen Khalkedonissa, jossa hän taisteli innokkaasti monofysitismiä vastaan. Kun Dioskoros tuomittiin monofysiittinä erotettavaksi, kirkolliskokous valitsi Proterioksen uudeksi Aleksandrian patriarkaksi.

Suurin osa Aleksandrian asukkaista kannatti monofysitismiä, ja Proteriosta oli tuskin ehditty asettaa virkaansa, kun he jo nousivat vastustamaan häntä. Aleksandrialaiset tahtoivat kiristää Bysanttia opillisissa kysymyksissä uhkaamalla estää viljan kuljetuksen kaupungin satamasta Konstantinopoliin, joka oli riippuvainen Egyptin vehnästä. Keisari Markianos (17.2.) vastasi tähän määräämällä kuljetukset toteutettaviksi entisen satamakaupungin Pelusionin kautta, jolloin viljaa ei tuotu Aleksandriaan enää edes sen omiksi tarpeiksi. Nälän uhatessa kansa kääntyi Proterioksen puoleen pyytäen tätä välittäjäksi. Hän saikin keisarin helposti peruuttamaan määräyksensä.

Monofysiitit jatkoivat kuitenkin vehkeilyjään. Heidän johtajiaan olivat pappi Timoteos, lisänimeltä ”Kissa”, ja Proterioksen viralta panema diakoni Pietari Mongos, joka oli keisarin käskyllä karkotettu kaupungista. Tarinan mukaan Timoteos lähti eräänä pilkkopimeänä yönä erämaahan munkkien luokse enkeliksi naamioituneena. Hän meni munkkien keljoihin ja käski heidän irtaantua patriarkka Proterioksen alaisuudesta ja nostattaa kansa tätä vastaan. Munkit menivät lankaan ja tekivät työtä käskettyä. Munkkien villitsemä kansanjoukko vyöryi Aleksandrian pääkirkkoon, karkotti sieltä papit ja valitsi Timoteoksen uudeksi patriarkaksi.

Kun Aleksandrian sotilaskuvernööri sai tiedon kansannoususta, hän karkotti Timoteoksen kaupungista. Tämä vain kiihotti kansaa entisestään, ja Proterios itsekin katsoi viisaimmaksi paeta. Matkalla hänelle kuitenkin ilmestyi profeetta Jesaja, joka sanoi: ”Mene takaisin kaupunkiin. Odotan sinua siellä ottaakseni sinut luokseni.” Proterios totteli ja saavuttuaan Aleksandriaan kätkeytyi Pyhän Quiriniuksen kirkon kastekappeliin.

Proterioksen johtaessa suuren torstain palvelusta maaliskuun 28. päivänä vuonna 457 harhaoppiset hyökkäsivät kirkkoon käsissään teräviä ruokoja. Niillä he lävistivät patriarkan ja kuusi muuta papistoon kuuluvaa. Sitten he raahasivat hänen runneltua ruumistaan ympäri kaupunkia, leikkasivat siitä osan ja heittivät sen koirille. Loput jäännöksistä he polttivat ja heittivät tuhkatkin tuuleen.

Vallankaappaaja pseudopatriarkka Timoteos jatkoi leppymättömiä hyökkäyksiään niin pyhän Proterioksen kuin hänen edeltäjänsä pyhän Kyrilloksen muistoa vastaan. Hän pyyhki heidän nimensä pois kirkon muistelukirjoista ja kirjoitti niiden sijaan oman ja harhaoppisen Dioskoroksen nimen. Hän vainosi pyhän Proterioksen ystäviä ja sukulaisia, riisti itselleen hänen omaisuutensa ja poltti hänen piispanistuimensa.

Heti kun keisari Leo I sai kuulla Aleksandrian verilöylystä ja pyhän Proterioksen kuolemasta, hän huolehti, että piispainkokous erotti viipymättä Timoteoksen. Keisari julisti tämän arvottomaksi kantamaan kristityn nimeä puhumattakaan piispuudesta ja karkotti hänet Khersoniin Krimin niemimaalle, mutta myöhemmin hän karkasi sieltä ja jatkoi toimintaansa. Proterioksen murhaajia rangaistiin ankarasti, ja järjestys palasi Aleksandriaan. Patriarkka Timoteoksen seuraajaksi valittiin ortodoksinen Timoteos III (460–482).

Nämä veriset tapahtumat sinetöivät Aleksandrian patriarkaatin jakaantumisen. Ortodoksien ja monofysiittien opillisen kiistan lisäksi jakolinja oli loppujen lopuksi myös etninen: Egyptin kreikkalaiset jäivät enimmäkseen (kreikkalais)ortodoksien yhteyteen, ja paikallinen valtaväestö eli koptit jatkoivat patriarkaatin traditiota omana kirkkonaan.


[1] Konstantinopolilaisen Eutykheen muotoilema harhaoppi korosti Kristuksen jumaluutta Hänen ihmisyytensä kustannuksella.

Pyhä Romanus syntyi vuoden 400 tienoilla Itä-Ranskassa, jossa luostarielämä oli vielä alkutekijöissään. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Lyonissa, jonka luostarin johtaja Sabinus oli saanut oppinsa Lérinsin munkeilta ja idän isiltä. 35 vuoden ikäisenä Romanus lähti Juravuorten tiheisiin metsiin mukanaan ainoastaan pyhä Raamattu, erämaaisien sanontojen kokoelma ja pyhän Cassianuksen kirjoitus luostarielämän periaatteista sekä siemeniä kasvimaata varten. Romanus asettui Condatiin[1], autiolle ja vaikeapääsyiselle paikalle, joka sijaitsi kolmen vuoren keskellä ja kahden virran yhtymäkohdassa. Hän teki itselleen pienen majan männyn juurelle ja kilvoitteli siellä rukoillen ja lukien. Hän eli marjoilla ja oman puutarhansa antimilla.

         Romanus vietti vuosikausia maailman unohtaneena ja maailman unohtamana. Ennen pitkää hänen veljensä Lupicinus tuli hänen luokseen ja kertoi nähneensä näyn, jossa Romanus oli kutsunut häntä. Lupicinuksen vaimo ja veljesten isä olivat kuolleet, joten hänkin oli vapaa omistautumaan hengelliseen kilvoituselämään. Näin veljekset alkoivat kilvoitella yhdessä.

         Vähitellen sana erakkoveljeksistä alkoi levitä, ja heille alkoi tulla oppilaita, jotka tahtoivat elää samalla tavalla Jumalaa rakastaen kuin hekin. Veljesten rukousten kautta monia sairaita ja riivattuja parani, ja näistä eräät halusivat jäädä heidän luokseen. Aluksi oppilaat elivät tilapäisissä majoissa Romanuksen männyn ympärillä, mutta lopulta Lupicinus perusti heille oman luostarin jonkin matkan päähän Lauconneen. Vähä vähältä heidän oppilaansa levittäytyivät Juravuorten pohjoispuolelle, Vosgesvuorille ja Saksaan. Näin Romanuksen alullepanema Condatin luostari oli avainasemassa Keski-Euroopan luostarikulttuurin muodostumisessa ja kristinuskon leviämisessä.

         Romanuksen ja Lupicinuksen oppilaisiin kuului myös heidän sisarensa. Hän alkoi johtaa Baumen nunnaluostaria, johon tuli vähitellen yli sata kilvoittelijaa. Monet heistä olivat Condatin tai Lauconnen munkkien sukulaisia. Sulkeutunutta elämää viettänyt luostari sijaitsi jyrkällä kalliolla, josta oli näköala Lauconneen.

Romanus ja Lupicinus johtivat luostareitaan hyvässä yhteistyössä ja -hengessä. Jumalan armo oli tehnyt heidän luonteensa erilaisiksi, ja siksi he täydensivät hyvin toisiaan. Romanus osoitti sääliä ja armoa kaikille ja pysyi aina tyynenä; Lupicinus oli ankarampi ja ojensi langenneita oppilaitaan. Romanus ei halunnut asettaa veljilleen sen suurempia taakkoja kuin mihin näiden oma hyvä tahto antoi myöten; Lupicinus taas näytti itse jokaiselle esimerkin siitä, kuinka luonnonlait ja -vaatimukset voidaan aina ylittää Jumalan armon avulla. Askeettisuudessa hän ylitti jopa idän isien saavutukset kilvoittelemalla Alppien ankarassa ilmastossa samalla tavalla kuin idän isät lämpimämmissä olosuhteissa. Lupicinuksella oli vain yksi karkea viitta, jota hän käytti aina säästä riippumatta, hän ei koskaan nukkunut vuoteella eikä käyttänyt ruoassaan öljyä tai rasvaa. Hän ei edes juonut vettä vaan tyytyi kastamaan leipää veteen saaden näin samalla kertaa juomansa ja ravintonsa.

Lupicinus odotti kaikilta samanlaista intoa ja täydellisyyttä, ja siksi hän ei päästänyt ketään helposti veljestöön. Romanus puolestaan otti kaikki tulijat vastaan, vaikka osa näistä ennen pitkää jättikin luostarielämän. Kerran eräs vanhemmista munkeista valitti Romanukselle, että veljestöön pitäisi päästää vain sellaisia, joiden kutsumus on koeteltu. Romanus vastasi, että Jumala yksin tuntee sydämen syvyydet. Hän totesi myös, että kilvoituselämän jättävätkin ovat saaneet sisimpäänsä hyveiden siemeniä, jotka voivat myöhemmin puhjeta kukkaan.

Arles’n piispa pyhä Hilarius (k. 449, muistopäivä 5.5.) vihki Romanuksen papiksi, jotta luostarissa päästiin viettämään täydellistä jumalanpalveluselämää. Romanus pysyi niin nöyränä, että hänen uuden arvonsa saattoi erottaa muusta veljestöstä ainoastaan silloin, kun hän toimitti jumalallista liturgiaa.

Romanus ei aina edes käyttänyt johtajan asemaansa vaan antoi usein yhteisön asiat Lupicinuksen johdettavaksi. Monta kertaa Romanus puuttui tilanteisiin vasta silloin, kun Lupicinuksen sävyisyys ja kärsivällisyys eivät riittäneet. Eräänä vuonna saatiin niin ylenpalttinen sato, että ruokaa oli yllin kyllin, ja velttous sai Condatin munkit valtaansa. Nämä nousivat Romanusta vastaan, ja kun tämä ei saanut heitä rauhoittumaan lempeydellä, hän pyysi Lupicinuksen avuksi. Condatiin saavuttuaan Lupicinus määräsi aterialla tarjottavaksi samaa laihaa keittoa, johon oli itse tottunut. Kaksitoista munkkia kieltäytyi palaamasta ankaraan elämäntapaan, ja he lähtivät samantien pois luostarista. Myöhemmin Romanus onnistui rukouksin ja kyynelin keräämään nämä kadonneet lampaat takaisin laumaansa.

Romanus vieraili usein Condatin munkkien perustamissa luostareissa, joissa hän ohjasi ja rohkaisi nuorempia kilvoittelijoita. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa luostariinsa hän pysähtyi Geneven ulkopuolella pienelle majalle, jossa asui kaksi lepraista. Hän halasi kumpaakin lämpimästi, ja molemmat paranivat. He juoksivat riemuissaan kaupungille ja huusivat kaikille, millainen ihme oli tapahtunut. Kun pyhä Romanus tuli paikalle, riemuitseva kansa otti hänet vastaan voittosaatossa. Hän kehotti kaikkia pysymään lujina uskossa ja palasi takaisin luostariinsa parannettuaan vielä muutamia sairaita.

Pyhä Romanus nukkui pois Baumessa helmikuun 28. päivänä vuonna 460. Hän jätti ympärilleen oleville veljille Kristuksen rauhan, jonka oli säilyttänyt sisällään läpi elämänsä sielunsa puhtauden ja sävyisyyden ansiosta. Hänet haudattiin toiveensa mukaisesti sisarensa johtamaan nunnaluostariin.

Romanus jätti kahden luostarin johtamisen Lupicinukselle, joka nimitti Condatiin asiainhoitajan ja asui itse Lauconnessa. Hän johti munkkeja omalla esimerkillään ja hienotunteisella rakkaudella. Lupicinus opetti munkkejaan seuraamaan hyveiden kuninkaallista tietä taipumatta liialliseen ankaruuteen tai kuolettavaan velttouteen.

Parikymmentä vuotta myöhemmin pyhä Lupicinus nukkui pois korkean iän saavuttaneena. Hän säilytti askeettisen elämänasenteensa loppuun saakka. Kun hänelle tarjottiin kuolinvuoteellaan lasillista vettä, johon oli sekoitettu vähän hunajaa, hän maistoi sitä ja kääntyi pois sanoen: ”Vihollinen, loppuun saakka sinä yrität turmella minun mitättömyyteni katoavaisen makeuden houkutuksilla.” Pyhä Lupicinus haudattiin Lauconneen, ja haudalla tapahtui myöhemmin lukuisia ihmeitä. Hänellä on myös oma muistopäivänsä 21.3.


[1] Ranskan ja Sveitsin rajaseudulla, Geneven lähistöllä.

Pyhä Basileios Tunnustaja oli pyhän Prokopios Dekapolislaisen (27.2.) oppilas. Basileioksesta tuli jo nuorena munkki ja tunnollinen kilvoittelija. Ikonoklasmin aikana keisarin poliisimiehet pidättivät hänet ja veivät kidutettavaksi. Askeesin jalostama Basileios ei menettänyt mielentyyneyttään kidutuksissa vaan pysyi horjumattomana vakaumuksessaan. Hänen kasvonsa hakattiin verille ja koko keho oli täynnä haavaumia, kun hänet heitettiin pimeään tyrmään. Hän virui siellä, kunnes keisari Leo kuoli vuonna 741.

Päästyään vapauteen pyhä Basileios jatkoi muiden tunnustajien kanssa askeettista kilvoituselämäänsä. Hän saattoi monia syntisiä katumukseen ja lukuisia harhaoppisia kirkon yhteyteen niin sanoillaan kuin esimerkillisellä elämällään. Pyhä Basileios Tunnustaja päätti kilvoituksensa vuonna 747 ja siirtyi iloiten taivasten valtakuntaan.

Autuas Nikolai tunnetaan lisänimellä Salos, joka on kreikkaa ja tarkoittaa houkkaa. Hän oli kotoisin Pihkovan seudulta ja tuli tunnetuksi siitä, että hän pelasti Pihkovan tsaari Iivana Julman (1533–1584) verisiltä rankaisutoimilta. Tsaari oli helmikuussa 1570 murskannut petoksesta epäilemänsä Novgorodin ja oli lähestymässä Pihkovaa. Jumala kuitenkin herätti houkka Nikolain ja hurskaan ruhtinas Juri Tokmakovin sydämessä ajatuksen kaupungin pelastamiseksi. Heidän kehotuksestaan kaupungin asukkaat asettivat talojensa edustalle pöydän, jolla oli leipää ja suolaa.[1] Tsaarin kulkiessa kaupungin läpi miehet vaimoineen ja lapsineen polvistuivat katujen varsille. Näky liikutti tsaarin sydäntä. Hän asteli Pyhän Kolminaisuuden katedraaliin, kuunteli rukouspalveluksen ja poikkesi sieltä pyhän Nikolain keljaan.

Autuas Nikolai ojensi tsaaria, kielsi häntä vuodattamasta verta ja ryöstämästä kirkkoja. Kerrotaan, että hän tarjosi samalla tsaarille raakaa lihaa. ”Olen kristitty, en syö lihaa paastossa”, tsaari sanoi. ”Kuitenkin juot ihmisverta”, vastasi Nikolai rohkeasti. Nikolain kerrotaan myös varoittaneen tsaaria: ”Älä koske meihin, vaan kulje ohitse, muuten sinulla ei ole millä paeta.” Kiinnittämättä huomiota varoitukseen tsaari käski ottaa yhden katedraalin kirkonkelloista. Samalla hetkellä hänen paras hevosensa kaatui kuolleena maahan. Kauhuissaan tsaari pakeni Pihkovasta.

Autuas Nikolai antoi sielunsa Herralle helmikuun 28. päivänä vuonna 1576. Kunnioituksesta häntä kohtaan kaupungin asukkaat hautasivat hänet katedraalin alle.

Viisi vuotta autuaan Nikolain kuoleman jälkeen vuonna 1581 Puolan kuningas joukkoineen oli hyökkäämässä Pihkovaan. Jumalanäidin suojeluksen luostarin munkki Dorofei näki näyssä pyhittäjä Kornili Pihkovalaisen (20.9.) ja autuaan Nikolain rukoilevan yhdessä muiden pyhien kanssa Jumalanäidiltä varjelusta kaupungille. Jumalanäiti vastasi rukoukseen ja kaupunki säästyi. Tapauksen johdosta maalattiin ikoni, joka kuvaa Jumalanäitiä kaupungin pyhien kanssa ja joka tunnetaan ihmeitätekevänä. Autuasta Nikolaita alettiin jo samana vuonna kunnioittaa pyhien joukossa, vaikka hänen kuolemastaan oli kulunut vain viisi vuotta.


[1] Leivän ja suolan tarjoaminen on vanha venäläinen tapa ottaa arvovieras vastaan. Tapaa noudatetaan yhä yleisesti Venäjällä, jossa leipää ja suolaa usein tarjotaan seurakuntaan tai luostariin saapuvalle piispalle tai patriarkalle.

Pyhä Kyranna syntyi 1700-luvun alkupuolella Avissoka-nimisessä kylässä Tessalonikan lähellä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja hänestä itsestään kasvoi Jumalaa pelkäävä kaunis nuori neito. Kylään veroja keräämään tullut janitsaari[1] ihastui häneen ja alkoi esittää hänelle avioliittoehdotuksia ja houkuttelevia lupauksia. Tyttö ei kuitenkaan halunnut edes kuulla mitään sellaista, sillä koko hänen rakkautensa oli kohdistunut Kristukseen.

Pettynyt kosija muiden janitsaarien avustamana sieppasi Kyrannan ja vei hänet Tessalonikaan turkkilaisen tuomarin eteen väittäen, että tämä oli luvannut ottaa hänet miehekseen ja kääntyä islamiin. Kyrannan vanhemmat seurasivat alussa tapahtumia, mutta sitten turkkilaisten uhkaukset saivat heidät pelkäämään ja he pakenivat. Turkkilaiset yrittivät taivuttaa Kyrannaa sekä lupauksin että uhkauksin, mutta tyttö vastasi pelottomasti: ”Olen kristitty ja Ylkäni on Kristus, jolle tuon myötäjäisiksi neitsyyteni. Hänen takiaan olen valmis vuodattamaan vereni. Älkää odottako minun sanovan mitään muuta.” Tämän sanottuaan Kyranna laski katseensa ja vaikeni. Hänen sydämensä täyttyi sanoin kuvaamattomasta ilosta ja kaikki tämän maailman kauheudet unohtuivat; hänestä tuntui kuin hän olisi jo ollut paratiisissa. Hämmentyneenä hohtavakasvoisen nuoren tytön rohkeudesta turkkilaiset lähettivät hänet kahlehdittuna vankilaan.

Janitsaari meni Ali-nimisen vaikutusvaltaisen turkkilaisen luokse ja pyysi tätä käskemään, että vanginvartija antaisi hänelle vapaan pääsyn vankilaan. Niinpä hän tuli vähän väliä Kyrannan luo ja pahoinpiteli häntä monin tavoin yrittäen pakottaa hänet suostumaan vaimokseen, tai koska tahtoi muuten vain rääkätä häntä. Hän otti avukseen muitakin janitsaaritovereitaan. Aina nähdessään heidän tulevan Kyranna risti käsivartensa rinnalleen ja kätki päänsä käsiinsä katsomatta heihin ja vastaamatta heidän puheisiinsa. He potkivat häntä ja löivät nyrkeillä ja kepeillä, kunnes hän meni tajuttomaksi. Tämä tapahtui päivisin. Yöllä taas vanginvartija ripusti Kyrannan kainaloista ilmaan ja pieksi häntä, kunnes väsyi. Sitten hän jätti hänet riippumaan kylmään talvisäähän. Kyrannan kidutuksia seurasi eräs kristitty, joka aina nähdessään vanginvartijan raivon laantuneen pyysi tältä, että saisi laskea tytön maahan. Kaiken tämän Kyranna kesti kärsivällisesti mitään puhumatta ikään kuin hän itse ei olisi ollut kärsimässä vaan joku toinen. Koko hänen huomionsa oli jo taivaallisissa.

Vankilassa oli samaan aikaan myös muita vangittuja sekä kristittyjä, juutalaisia että muutamia turkkilaisia naisia, jotka olivat joutuneet sinne sopimattoman käytöksensä vuoksi. He moittivat vanginvartijaa tavasta, jolla hän kidutti viatonta naista. Vanginvartijalle tuttu kristittykin puhui tälle Jumalan tuomioistuimesta, mutta vartija muuttui vain entistä julmemmaksi. Koko tuona aikana Kyranna ei muiden vankien pyynnöistä huolimatta suostunut syömään mitään. Janitsaaritkin huolestuivat, että hän kuolee kesken kaiken nälkään. He yrittivät syöttää häntä väkisin mutta tuloksetta.

Seitsemäntenä päivänä janitsaarit kiduttivat taas julmasti Kyrannaa. Silloin kristitty alkoi uhkailla vartijaa, että jos tämä vielä sallii heidän tulla vankilaan, hän syyttää tätä paššalle ulkopuolisten päästämisestä vankilaan. Myös turkkilaisnaiset kirkuivat ja kutsuivat vartijaa julmuriksi ja murhaajaksi. Tämä teki vartijaan vaikutuksen, ja kun janitsaarit seuraavan kerran tulivat, hän ei päästänyt heitä enää sisään. Janitsaarit puolestaan menivät tuttavansa Alin luo, joka kutsui vanginvartijan luokseen ja haukkui tämän pahanpäiväisesti.

Tästä vartija kimpaantui niin, että palattuaan vankilaan hän sieppasi Kyrannan ja ripusti tämän ilmaan, otti suuren halon ja alkoi hakata sillä tyttöä kaksin käsin. Vangit alkoivat huutaa ja turkkilaisnaiset kirkuivat entistä kovempaa. Nähdessään koko vankilan sekasorron tilassa vartija lopetti lyömisen, jätti Kyrannan roikkumaan ilmaan ja meni huoneeseensa, missä pyysi kristittyä tuttavaansa keittämään hänelle kupillisen kahvia. Sitä keittäessään kristitty alkoi taas varovasti moittia hänen julmuuttaan, ja yhtäkkiä vartija vajosi rähmälleen lattialle ja puhkesi itkuun, joko häpeästä tai katumuksesta.

Silloin tapahtui jotain erikoista. Kyrannan vielä roikkuessa kainaloistaan ilmassa vankilassa leimahti suuri valo. Se laskeutui katosta, ympäröi marttyyrin ruumiin ja levittäytyi koko vankilaan ja valaisi sen niin kirkkaasti kuin aurinko olisi tullut sisään, vaikka oli melkein keskiyö. Kristityt vangit alkoivat huutaa: ”Herra, armahda!” Juutalaiset peittivät kasvonsa käsillään ja turkkilaiset vaikeroivat: ”Oi voi, tuon kristityn tyttöparan takia salama on tullut polttamaan meidät!” Pelosta väristen vanginvartija pyysi kristittyä tuttavaansa laskemaan Kyrannan alas lattialle. Kristitty meni ja löysi hänet kuolleena. Valo haihtui, mutta jäljelle jäi pitkäksi aikaa sanoin kuvaamattoman hyvä tuoksu. Kyrannan kahleet avattiin ja kristitty asetteli hartain mielin ja kunnioituksella hänen ruumiinsa kauniiseen asentoon, sytytti kynttilöitä ja poltti suitsuketta odottaen päivänkoittoa. Liikuttuneena hän kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi näkemään tällaisia ihmeellisiä asioita ja koskettamaan ja huolehtimaan Kristuksen marttyyrin ruumiista.

Aamulla Tessalonikaan levisi tieto Kyrannan lopusta ja pyhän valon ilmestymisestä. Häpeissään turkkilaiset pysyivät hiljaa ja antoivat kristityille luvan hakea pois Kyrannan ruumis ja tehdä sille mitä tahtoivat. Joukko kristittyjä kiiruhti vankilaan ja otti pyhän neidon ruumiin, joka haudattiin juhlallisesti kristittyjen hautausmaalle kaupungin ulkopuolelle. Hänen vaatteensa he jakoivat keskenään siunaukseksi itselleen ja perheilleen. Pyhä Kyranna kohtasi marttyyrikuoleman vuonna 1751.


[1] Janitsaarit olivat kristittyjen vanhempien poikia, joita turkkilaiset keräsivät lapsiverona Osmani-valtakunnan kristittyjen keskuudesta. Heistä kasvatettiin fanaattisia muslimeja.

Rostovin metropoliitta pyhä Arseni (Aleksander Matsejevitš) oli tsaari Pietari Suuren (1682–1725) kirkollisen reformin[1] viimeinen merkittävä vastustaja. Hän syntyi pappisperheeseen Volynian Vladimirissa vuonna 1697, opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa ja vihkiytyi munkiksi. Pappismunkkina hän teki matkan Ustjugiin, Holmogoryyn ja Solovetskin luostariin. Solovetskissa hän väitteli sinne karkotettujen vanhauskoisten kanssa. Polemiikin tuloksena hän kirjoitti teoksen Uveštšavanie k raskolniku, ”Kehotus lahkolaiselle”.

Oppineena munkkina Arseni osallistui neljälle tutkimusretkelle, joiden aikana melkein koko Siperian pohjoisrannikko merkittiin kartalle. Retket olivat osa V. Beringin johtamaa tutkimusohjelmaa, jonka tavoitteena oli löytää meritie Venäjältä Kamtšatkan niemimaalle. Sairastuttuaan keripukkiin Arseni palasi Siperiasta Pietariin ja alkoi hoitaa opettajantehtävää Pietarin kadettikoulussa. Vuonna 1741 hänet vihittiin Tobolskin ja Siperian metropoliitaksi. Siperiassa hän puolusti juuri kristinuskoon kääntyneitä yksinkertaisia ihmisiä viranomaisten ja paikallisjohtajien mielivallalta sekä avusti ja tuki luostareita, kun maalliset viranomaiset pyrkivät puuttumaan niiden asioihin. Hänen kaitsijantoimensa Siperiassa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo seuraavana vuonna hänet siirrettiin Rostovin hiippakuntaan, jota hän johti 20 vuotta.

Pyhä Arseni oli tuottelias kirjoittaja. Hän laati kaksitoista nidettä saarnoja ja hengellisiä kirjoituksia. Hän hoiti järkevästi hiippakuntansa kirkkojen ja luostareiden asioita ja nousi vastustamaan maallisen esivallan ja aateliston harjoittamaa papiston ja maaorjien sortoa. Hänen aikanaan vuonna 1752 Rostovissa löydettiin pyhän Dimitri Rostovilaisen (21.9.) maatumattomat pyhäinjäännökset.

Rostovissa pyhä Arseni ajautui kuitenkin ristiriitaan maallisen vallan kanssa. Hän toivoi tsaari Pietari Suuren lakkauttaman patriarkan viran uudelleen perustamista ja vastusti maallikkovirkamiesten asemaa kirkkoa johtavassa synodissa. Hänen kirjoituksensa O blagotšinii tserkovnom, ”Kirkkojärjestyksestä”, oli ensimmäinen piispojen keskuudesta noussut protesti Venäjän kirkon synodihallintoa vastaan. Omassa hiippakunnassaan Arseni vastusti aateliston yrityksiä päästä pakkolunastuksin käsiksi kirkon maaomaisuuteen; valtion hallintoelinten kanssa hän kiisteli puolustaen kirkon itsemääräämisoikeutta maanomistusasiassa. Hänen välinsä maalliseen valtaan kärjistyivät keisarinna Elisabet I:n (1741–1762) hallituskauden lopulla ja Katariina II:n (1762–1796) aikana.

Katariina II antoi vuonna 1762 määräyksen kirkon ja erityisesti luostareiden maiden siirtämisestä valtion omistukseen. Pyhä Arseni ilmaisi heti vastalauseensa. Synodi tulkitsi hänen kriittisen kirjeensä loukkaukseksi keisarinnaa kohtaan. Hänet pidätettiin ja kiidätettiin Moskovaan synodin kirkollisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tuomio, jonka langettamiseen keisarinnakin aktiivisesti osallistui, oli ankara: Arsenilta riistettiin pappeus ja hänet karkotettiin tavalliseksi munkiksi alennettuna Arkangelin lähelle Pyhän Nikolaoksen luostariin. Siellä hänet teljettiin vankikoppiin kirkon alakertaan. Munkit kuitenkin pitivät häntä marttyyrina ja totuuden puolesta taistelijana. He pyysivät häneltä siunauksen, ja arkkimandriittakin suhtautui häneen kuin piispaan.

Vuonna 1767 kaksi juoppoa munkkia panetteli kiukuspäissään Arsenia keisarinnalle syyttäen häntä synodin herjaamisesta, mistä seurasi uusi poliittinen tuomio. Arseni alennettiin maallikoksi, hänelle annettiin pilkkanimi Andrei Vral, ”Valehtelija”, ja hänet lähetettiin elinkautiseen vankeuteen Tallinnaan Grosstanportin linnoitukseen. Hänet vietiin Arkangelista Tallinnaan avovaunuissa, vaikka oli talvi ja matkaa 2000 kilometriä. Perillä 70-vuotias piispa oli niin huonossa kunnossa, ettei pysynyt enää jaloillaan. Tallinnassa häntä pidettiin täydellisessä eristyksessä vankikopissa, jonka koko oli 2 x 3 metriä. Esillä oli jatkuvasti suukapula, jolla vartijoiden piti tukkia hänen suunsa, jos hän yrittäisi puhua. Koska keisarinna pelkäsi erityisesti Arsenin vaikutusta papistoon, hän määräsi, että vasta kuoleman edellä tämän luo saisi päästää papin tuomaan pyhän ehtoollisen. Ankarista oloista huolimatta joidenkin Tallinnan venäläisten asukkaiden onnistui vierailla vankilassa.

Pietariin raportoitiin kuukausittain pyhän Arsenin rauhallisesta käytöksestä, mutta keisarinnan viha vain yltyi. Vuodesta 1771 Arseni käytännöllisesti katsoen haudattiin elävältä. Vankikopin ovi muurattiin kiinni, ja jäljelle jäi vain ikkunaluukku, josta hänelle annettiin ruokaa. Lopulta häneltä evättiin vaatteet ja normaali ruoka. Kaksi päivää ennen kuolemaansa pyhä Arseni pyysi saada osallistua pyhään ehtoolliseen. Ehtoollisen tuonutta pappia vaadittiin kuolemanrangaistuksen uhalla vaikenemaan näkemästään.

Pyhä metropoliitta Arseni kuoli vankikopissaan 28. helmikuuta vuonna 1772. Hänet haudattiin samana päivänä tavallisena maallikkona Tallinnan Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Vankikopin seinään jäivät hänen raaputtamansa psalminsanat ”hyvä oli, että jouduin nöyrtymään” (Ps. 119:71).

Jo aikalaiset kunnioittivat metropoliitta Arsenia pyhänä. Arkangelissa Pyhän Nikolaoksen luostarissa pyhiinvaeltajat kävivät rukoilemassa hänen maanalaisessa keljassaan kuin pyhässä paikassa. Tallinnassa kansa kunnioitti häntä pyhänä, ja 1800-luvun loppuun saakka häntä muisteltiin Pyhän Nikolaoksen kirkossa jokaisessa jumalanpalveluksessa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Arsenin vuonna 2000. Hänen reliikkinsä ovat edelleen Tallinnassa laajennetun Pyhän Nikolaoksen kirkon alla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Vuoden 1721 Hengellisellä ohjesäännöllä (Духовный регламент) Pietari Suuri alisti kirkon valtionhallinnolle lakkauttamalla patriarkan viran ja perustamalla sen tilalle pyhän synodin nimellä tunnetun viraston.