27.2.2019

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Maitotuotteet ja muna sallittu

pt. Prokopios Dekapolislainen (+ 750-l.)

p. Simon Kyreneläinen, Herran ristin kantaja (+ 100-l.)

Parimia

VI: Joel 2:12–26

Ep: Joel 3:12–21

Joel 2:12–26

12 Vielä nytkin Herra sanoo:
– Kääntykää minun puoleeni,
tehkää niin koko sydämestänne,
paastotkaa, itkekää ja valittakaa.
13 Repikää rikki sydämenne,
älkää vaatteitanne.
Palatkaa Herran, Jumalanne, luo,
sillä hän on anteeksiantava ja laupias,
hän on kärsivällinen ja hänen hyvyytensä on suuri.
Hän voi muuttaa mielensä,
peruuttaa määräämänsä rangaistuksen.
14 Ehkä hän vielä leppyy
ja siunaa jälleen sadon.
Silloin voitte taas tuoda
ruokauhrin ja juomauhrin
Herralle, Jumalallenne.
15 Puhaltakaa torveen Siionissa,
kuuluttakaa pyhä paasto,
kutsukaa koolle juhlakokous!
16 Kootkaa väki,
pyhittäkää kansa,
kutsukaa vanhukset,
kootkaa lapset ja imeväiset.
Lähteköön sulhanen morsiuskammiosta
ja morsian häähuoneesta.
17 Itkekää, papit, pyhäkön esipihalla,
eteishallin ja alttarin välissä.
Sanokaa, te Herran palvelijat:
»Katso, Herra, säälien kansasi puoleen.
Älä anna sen joutua häväistäväksi,
vieraitten kansojen hallittavaksi.
Miksi saisivat kansat pilkaten sanoa:
’Missä on Israelin Jumala?’»
18 Silloin Herran rakkaus syttyi,
hän armahti kansaansa ja maataan.
19 Herra vastaa omilleen:
– Minä annan teille viljaa, viiniä ja öljyä,
niin että te tulette kylläisiksi.
En anna teidän enää joutua
vieraiden kansojen pilkattaviksi.
20 Viholliset, jotka tulivat pohjoisesta,
minä karkotan pois teidän kimpustanne.
Minä hajotan heidät kuivaan ja autioon maahan,
työnnän etujoukon itäiseen mereen saakka,
jälkijoukon läntiseen mereen.
Heidän raadoistaan nousee lemu,
leviää mätänemisen löyhkä.
He ovat ylvästelleet teoillaan!
21 Älkää pelätkö, pellot,
iloitkaa ja riemuitkaa!
Herra tekee suuria tekoja.
22 Älkää pelätkö, metsän eläimet!
Autiot laitumet tulevat jälleen vihreiksi,
puut kantavat hedelmää,
viikunapuu ja viiniköynnös
antavat runsaan sadon.
23 Siionin lapset,
iloitkaa ja riemuitkaa
Herrasta, Jumalastanne!
Hyvyydessään hän lahjoittaa teille jälleen sateen,
lähettää sadekuurot ajallaan,
antaa syyssateen ja kevätsateen niin kuin ennen.
24 Silloin puimatantereet ovat täynnä viljaa,
ja puristamoissa öljy ja viini
tulvivat yli reunojen.
25 Minä hyvitän teille ne vuodet,
jolloin sadon söivät sirkat ja niiden toukat,
vaeltajasirkat ja kalvajasirkat,
tuo suuri sotajoukko,
jonka lähetin teidän kimppuunne.
26 Te saatte syödä ja tulette kylläisiksi,
te ylistätte Herraa, Jumalaanne,
joka on tehnyt ihmeellisiä tekoja
teidän hyväksenne.
Minun kansaani ei enää koskaan pilkata.

Joel 3:12–21

12 Kansat lähtevät liikkeelle,
rientävät Josafatinlaaksoon.
Sinne minä asetan istuimeni
ja siellä minä tuomitsen kaikki kansat.
13 Lähettäkää sirppi,
elo on jo kypsää.
Tulkaa polkemaan viinikuurnaa,
se on jo täynnä,
altaissa viini kuohuu yli reunojen.
Suuri on kansojen pahuus.
14 Väkeä tungeksii tuomion laaksossa,
sillä lähellä on Herran päivä.
15 Aurinko ja kuu pimenevät,
tähtien loiste sammuu.
16 Herra ärjyy Siionista,
antaa äänensä kaikua Jerusalemista.
Silloin taivas ja maa vapisevat.
Mutta Herra on kansansa turva,
Israelin vuorilinna.
Tulevaisuuden lupauksia Juudalle ja Jerusalemille
17 – Silloin te tiedätte,
että minä, Herra, olen teidän Jumalanne
ja asun Siionissa, pyhällä vuorellani.
Jerusalem on oleva pyhä,
muukalaiset eivät enää koskaan tunkeudu sinne.
18 Tuona päivänä
vuoret tihkuvat rypäleitten mehua,
kukkulat vuotavat maitoa,
ja kaikki Juudan purojen uomat
ovat tulvillaan vettä.
Herran huoneesta kumpuaa lähde,
se kastelee Sittiminlaakson.
19 Egypti tulee autioksi,
Edom pelkäksi autiomaaksi,
koska ne tekivät Juudalle väkivaltaa,
vuodattivat viatonta verta.
20 Juuda pysyy asuttuna läpi aikojen,
Jerusalem polvesta polveen.
21 Vielä en ole rangaissut kansani vihollisia
viattoman veren vuodattamisesta.
Mutta se hetki tulee! Herra itse asuu Siionissa.

Päivän synaksario

Kun Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus kulki kohti ristiinnaulitsemistaan, sotilaat antoivat hänen ristinsä kannettavaksi kyreneläiselle Simonille, joka oli juuri tulossa kaupunkiin. Simeon käveli Herran jäljessä ja kantoi Hänen ristiään aina Golgatalle saakka.

Simonista tiedetään vain, että hänellä oli kaksi poikaa, Aleksander ja Rufus. Hänen muistopäivänsä mainitaan ainoastaan yhdessä 800-luvun käsikirjoituksessa.

Pyhä Makarios valittiin Jerusalemin piispaksi vuonna 312, kun kristittyjen vainot Rooman valtakunnassa olivat päättymässä. Jerusalemissa oli vielä tuolloin vain vähän kristittyjä. Pyhät paikat olivat edelleen raunioina parin vuosisadan takaisten juutalaissotien jäljiltä, ja Kristuksen hautapaikalle oli rakennettu roomalainen Venuksen temppeli.

Kun keisari Konstantinos Suuri alkoi suosia kristinuskoa, Makarios vetosi häneen Jerusalemin pyhien paikkojen puolesta. Makarios vastusti areiolaisuutta ja oli allekirjoittamassa Nikean kirkolliskokouksen päätöksiä. Keisari myöntyi Makarioksen pyyntöön. Roomalainen temppeli purettiin, ja Kristuksen hautaluola kaivettiin sen alta näkyviin. Makarios sai tehtäväkseen valvoa luolan ympärille rakennettavan Pyhän haudan kirkon rakennustöitä.

Vuonna 325 keisarin äiti Helena vieraili Pyhällä maalla, ja piispa Makarios kulki hänen kanssaan Betlehemissä ja pyhillä paikoilla. Vierailun aikana tapahtui ihme, jonka merkitys osoittautui käänteentekeväksi koko kirkon elämässä. Vapahtajan haudan lähellä olleista luolista löytyi kolme vanhaa ristinpuuta, ja kaikki alkoivat otaksua, että yksi niistä olisi Kristuksen.

Mutta mikä puu olisi oikea? Asia ratkesi, kun piispa Makarios kosketti jokaisella puulla erästä naista, joka oli kuolemaisillaan. Kaksi ristiä ei tehnyt naiseen minkäänlaista vaikutusta, mutta kolmannen kosketus paransi hänet. Keisarinna Helena, hänen hovinsa ja kaikki läsnäolijat alkoivat ylistää pyhää ristiä ja suudella sitä. Paikalle kerääntyi koko ajan lisää kansaa, joka halusi päästä osalliseksi samasta armovoimasta tai edes nähdä pelastuksen välikappaleen. Silloin piispa Makarios nousi korokkeelle, tarttui molemmin käsin ristiin ja nosti sen korkealle, niin että kaikki näkivät sen. Kansa huusi suureen ääneen: ”Kyrie eleison! Herra armahda!” Tästä sai alkunsa ristin ylentämisen juhla, jota pyhä kirkko yhä viettää yhtenä kirkkovuoden suurista juhlista.

Pyhä Makarios johti Pyhän haudan kirkon rakennustöitä ja näki sen valmistuvan vähä vähältä. Kirkko vihittiin syyskuun 13. päivänä vuonna 335, ja pyhä Makarios nukkui pois samana vuonna. Athanasios Suuri luonnehti Makariosta rehelliseksi ja vaatimattomaksi, apostolien kaltaiseksi mieheksi. Lännen kirkossa Makarios Jerusalemilaisen muistoa vietetään 10.3.

Pyhät isät Asklepios ja Jaakob kilvoittelivat Syyrian erämaissa 400-luvun alkupuolella. Asklepios eli kahden kilometrin päässä pyhän Polykhronioksen (23.2.) kilvoittelupaikasta. Kaikki ihailivat suuresti Asklepiosta, sillä hän oli kaunistanut sielunsa nöyryydellä ja vieraanvaraisuudella. Hän osoitti rakkautta ja myötätuntoa kaikkia kohtaan. Hän eli äärimmäisen köyhästi mutta oli rikas hyveissä. Hänen mielensä seurusteli aina Jumalan kanssa, olipa hän erämaassa tai kylässä. Ihmisten läsnäolo ei lainkaan häirinnyt hänen sisäistä kilvoitustaan.

Abba Jaakob eli erakkona Nimuza-nimisessä kylässä, joka sijaitsi samalla alueella. Hän ei käyttänyt tulta eikä lampukoita eikä poistunut keljastaan. Vieraiden kanssa hän keskusteli pienen luukun kautta. Kukaan ei nähnyt häntä, mutta moni sai häneltä neuvoja ja hengellistä ohjausta. Piispa Teodoretos pääsi käymään hänen keljassaan kaksi kertaa Jaakobin annettua hänelle luvan kaivautua keljan seinän alta sisään. Kymmeniä vuosia kilvoiteltuaan pyhä Jaakob nukkui pois yli 90 vuoden iässä.

Thalelaios oli kotoisin Kilikiasta. Hän vetäytyi erakoksi Syyrian rannikkoseudulle, Gabalan (nyk. Latakia) kaupunkia ympäröiville kukkuloille. Alueen asukkaat kärsivät demoneista, jotka aiheuttivat tuhoa ihmisille ja eläimille tuhoa. Thalelaiokselle pahat henget eivät kuitenkaan voineet mitään. Kun kansa näki, millainen jumalallinen armo hänellä oli, he alkoivat luottaa häneen ja kääntyivät kristityiksi.

Thalelaios ei jäänyt nautiskelemaan voittonsa hedelmistä vaan jatkoi kilvoituksiaan entistä suuremmalla innolla. Hän keksi aivan uudenlaisen kilvoituksen. Thalelaios pystytti ristikkäin kolme paalua ja ripusti niiden keskelle roikkumaan tynnyrin, jonka hän otti keljakseen. Thalelaios kilvoitteli yli kymmenen vuotta tässä tynnyrissä, jossa hän ei mahtunut edes suoristautumaan. Hän oli kaiken lisäksi varsin pitkä varreltaan, joten hän joutui elämään kaksinkerroin pää polviensa välissä. Tämä ainutlaatuinen kilvoitus herätti suurta ihmetystä. Munkkien ystävä piispa Teodoretos kysyi, miksi Thalelaios oli valinnut näin oudon kilvoituksen. Thalelaios vastasi nöyrästi: ”Vapaasta tahdosta valittuja kärsimyksiä ei ole niin vaikea kestää, nouseehan tuska sisältä päin eikä ulkoa. Näin minä, monien syntien rasittama, saan näillä keveillä vaivoilla vähennettyä ikuisia rangaistuksia.”

Pyhittäjä Thalelaioksen kautta vaikuttanut Jumalan armo sai alueen asukkaiden kääntymään joukoittain kristityiksi. Vanhan pakanatemppelin paikalle rakennettiin kirkko, joka omistettiin voitollisten marttyyrien kunniaksi. Pyhittäjä Thalelaioksen viimeisistä vaiheista ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä Stefanos oli korkea-arvoinen virkamies keisari Maurikioksen (582–602) hovissa. Palveltuaan aikansa hän jätti työnsä ja keskittyi hyväntekemiseen. Hän perusti Konstantinopolin Kultaiseen sarveen Armatioksen alueelle vanhainkodin (gerokomeion) ja sen yhteyteen majatalon muukalaisia varten. Stefanos nukkui pois rauhassa vuoden 614 tienoilla. Hänen perustamansa hyväntekeväisyyslaitos toimi noin 900 vuotta eli Konstantinopolin kristillisen kauden loppuun saakka.

Pyhän Prokopioksen elämästä tunnetaan kaksi versiota. Ensimmäisen mukaan hän oli kotoisin Dekapoliksen alueelta Vähän-Aasian Isauriasta ja kilvoitteli munkkina Konstantinopolissa aikana, jolloin keisari Leo III Isaurialainen (717–741) alkoi vainota pyhien ikonien kunnioittajia. Puhdistauduttuaan askeesilla ja sisäisellä rukouksella kaikista himoista ja lihan saastasta Prokopios ja hänen oppilaansa Basileios saivat hämmennyksiin harhaoppiset, jotka kieltäytyivät kunnioittamasta pyhiä ikoneja – ja siten itse asiassa kielsivät Kristuksen ihmiseksi tulemisen, olihan Hän ihmisenä tullut kuvattavaan muotoon. Prokopios sekä opetti ikonien kunnioitusta että vahvisti sanansa kestämällä iloiten monia kärsimyksiä ja koettelemuksia niiden tähden. Näin hän loisti maailmassa kuin kulta sulatusuunissa. Vainojen lakattua Leo III:n kuoleman jälkeen Prokopios palasi luostariinsa, jossa hän aikanaan nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhän Prokopioksen elämän toisen version mukaan hän meni ensin luostariin kotimaassaan. Siellä kuitenkin munkkien innokas toiminta aineellisten asioiden parissa näytti hänestä olevan vastakkaista evankeliumin käskylle olla huolehtimatta huomisesta.[1] Tämä asia ahdisti häntä neljä vuotta, kunnes hän lopulta kertoi siitä igumenille. Tämä vastasi: ”Mutta, poikani, voiko kukaan noudattaa näitä käskyjä?”

Tällainen suhtautuminen evankeliumin käskyihin loukkasi Prokopiosta syvästi. Hän lähti pois luostarista ja meni erämaahan. Siellä hän vietti seitsemän vuotta syventyneenä jatkuvaan rukoukseen, eikä lainkaan huolehtinut maallisista. Monet vierailivat hänen luonaan ja tahtoivat jäädä asumaan hänen kanssaan. Niinpä hän perusti luostarin, jonka järjestys oli tarkkaan pyhien isien ohjeiden mukainen. Hänen ohjauksessaan oli paljon oppilaita, mutta hänen sielunsa pysyi kokonaan kääntyneenä Jumalan puoleen. Hän kehotti oppilaitaankin kasvamaan rakkaudessa Jumalaan ja taivaan valtakunnan odotuksessa.

Pohjimmiltaan Prokopioksen mieli paloi kuitenkin hesykastiseen kilvoitukseen. Niinpä hän nimitti itselleen seuraajan ja palasi erämaahan, jossa hän eli rauhassa, kunnes keisari aloitti vainon pyhien ikonien kunnioittajia vastaan. Keisari määräsi Prokopioksen vangittavaksi ja vietäväksi erään arvohenkilön luo. Tämän oli määrä saada hänet alistumaan keisarin käskyihin, jotka kielsivät ikonien kunnioittamisen. Miehen esittämiin houkutuksiin ja uhkauksiin Prokopios vastasi: ”Tuhoutukoot tarjoamasi ilot ja nautinnot yhdessä sinun kanssasi. Ei sinun kannata uhkailla minua, sillä evankeliumi opettaa meitä olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin.”

Kun Prokopios ilmoitti puolustavansa pyhien ikonien kunnioittamista, tuomari yritti saada hänet alistumaan keisarin määräyksiin väittämällä, että keisari oli itsekin ortodoksi ja kunnioitti ikoneja. Varmemmaksi vakuudeksi tuomari veti povestaan ikonin ja suuteli sitä. Prokopios vastasi kuitenkin, että kaikkialle levinneet ikonin kunnioittajien vainot osoittivat, että mies valehteli. Kun keisari sai raportin Prokopioksen kuulustelusta, hän tuomitsi tämän kidutettavaksi ja lähetettäväksi maanpakoon, missä hän kuoli 700-luvun puolivälissä.


[1] Matt. 6:34.

Kiovan luolaluostarin pappi Titus kilvoitteli 1100-luvulla. Hänellä oli luostarissa hyvä ystävä diakoni Evagri. Heitä yhdisti niin suuri keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, että koko veljestö ihmetteli sitä. Ihmiskunnan vihollinen, joka pyrkii kylvämään kaikkialle erimielisyyttä ja riitaa, onnistui kuitenkin muuttamaan tuon ystävyyden sellaiseksi vihaksi, etteivät entiset ystävät sietäneet enää nähdäkään toisiaan. Toisen suitsuttaessa kirkossa toinen karttoi suitsutussavuakin. He eivät tehneet sovintoa edes toimittaessaan yhdessä pyhää liturgiaa ja osallistuessaan ehtoolliseen.

Kerran pappi Titus sairastui vakavasti. Ollessaan kuolemaisillaan hän alkoi itkeä katkerasti ja pyysi hakemaan paikalle diakoni Evagrin pyytääkseen tältä anteeksi. Evagri ei kuitenkaan ollut halukas tekemään sovintoa, vaan herjasi pappi Titusta karkeasti. Veljet joutuivat tuomaan hänet väkisin kuolevan Tituksen luo. Titus nousi heti vuoteelta, kumartui Evagrin jalkoihin ja sanoi itkien: ”Anna minulle anteeksi ja siunaa, isä.” Mutta Evagri vastasi armotta: ”En koskaan tee sovintoa hänen kanssaan, en tässä enkä tulevassa ajassa”. Tuskin hän oli lausunut nuo sanat, kun hän kaatui kuolleena maahan. Sairas Titus puolestaan nousi kuolinvuoteeltaan täysin terveenä.

Kauhu valtasi kaikki, jotka näkivät Evagrin äkkikuoleman ja Tituksen ihmeellisen paranemisen. Titus kertoi, että hän kuolinvuoteella maatessaan oli nähnyt enkeleiden väistyvän murheellisina hänen luotaan ja pahojen henkien iloitsevan saatuaan hänet veljesvihan kautta saaliikseen. Näystä järkyttyneenä hän oli heti alkanut tahtoa sovintoa Evagrin kanssa. Titus oli myös nähnyt enkelin, joka iski tulisella keihäällä katumatonta Evagria; sitten enkeli kääntyi hänen puoleensa ja nosti hänet terveenä pystyyn.

Parantumisensa jälkeen pappi Titus ei antanut vihalle minkäänlaista sijaa edes ajatuksissaan. Hän kitki tuon himon kokonaan sielustaan ja hankki tilalle rakkauden kaikkia veljiä kohtaan pitäen mielessään apostolin sanat: ”Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä rakkaus peittää paljotkin synnit.” (1. Piet. 4:8.) Monien kilvoitusten jälkeen pyhä Titus nukkui pois vuoden 1190 tienoilla.

Pyhittäjä Titus kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Ennen luostariin tuloaan hän oli sotilas, joka oli kunnostautunut taisteluissa rohkeudellaan mutta lopulta haavoittunut päähän. Haava ja sen aiheuttama sairaus pakottivat hänet jättämään sotilaan uran ja valitsemaan luostarielämän. Koko loppuelämänsä hän itki Kiovan luolaluostarissa syntejään. Ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta tiedon, että kaikki hänen syntinsä oli annettu anteeksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.