19.2.2019

Sävelmä
6. säv.

p. ap. Arkippos (+ 1. vs.)

pt. Konon (+ 550)

Epistola
1. Joh. 3:11–20

1. Joh. 3:11–20

11 Tämä on se sanoma, jonka te alusta alkaen olette kuulleet: meidän tulee rakastaa toisiamme. 12 Me emme saa olla sellaisia kuin Kain, Pahan lapsi, joka tappoi veljensä. Ja miksi hän tappoi tämän? Siksi, että hänen omat tekonsa olivat pahoja mutta hänen veljensä teot oikeita. 13 Älkää ihmetelkö, veljet, jos maailma teitä vihaa. 14 Me rakastamme veljiämme, ja siitä me tiedämme siirtyneemme kuolemasta elämään. Joka ei rakasta, pysyy kuoleman vallassa. 15 Jokainen, joka vihaa veljeään, on murhaaja, ja te tiedätte, ettei iankaikkinen elämä voi pysyä yhdessäkään murhaajassa. 16 Siitä me olemme oppineet tuntemaan rakkauden, että Jeesus antoi henkensä meidän puolestamme. Samoin olemme me velvolliset panemaan henkemme alttiiksi veljiemme puolesta. 17 Jos joku, jonka toimeentulo on turvattu, näkee veljensä kärsivän puutetta mutta sulkee häneltä sydämensä, kuinka Jumalan rakkaus voisi pysyä hänessä? 18 Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. 19 Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, 20 jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken.

Mark. 14:10–42
Mark. 14:10–42

10 Juudas Iskariot, yksi kahdestatoista opetuslapsesta, meni ylipappien luo kavaltaakseen Jeesuksen heille. 11 He ilahtuivat kuulemastaan ja lupasivat antaa hänelle rahaa. Juudas etsi nyt sopivaa tilaisuutta toimittaakseen Jeesuksen heidän käsiinsä. 12 Happamattoman leivän juhlan ensimmäisenä päivänä, jolloin oli tapana teurastaa pääsiäislammas, opetuslapset kysyivät Jeesukselta: "Missä tahdot syödä pääsiäisaterian? Minne menemme valmistamaan sen?" 13 Jeesus lähetti matkaan kaksi opetuslastaan ja sanoi: "Menkää kaupunkiin. Teitä vastaan tulee siellä mies, joka kantaa vesiruukkua. Seuratkaa häntä, 14 ja minne hän menee, siellä sanokaa talon isännälle näin: 'Opettaja kysyy, missä on häntä varten huone, jossa hän voi syödä pääsiäisaterian opetuslastensa kanssa.' 15 Isäntä osoittaa teille yläkerrasta suuren huoneen, jossa on kaikki valmiiksi järjestettynä. Valmistakaa sinne meille ateria." 16 Opetuslapset lähtivät matkaan ja tulivat kaupunkiin. Kaikki kävi niin kuin Jeesus oli heille sanonut, ja he valmistivat pääsiäisaterian. 17 Illan tultua Jeesus saapui sinne kahdentoista opetuslapsensa kanssa. 18 Kun he olivat asettuneet aterioimaan, Jeesus sanoi: "Totisesti: yksi teistä kavaltaa minut -- mies, joka syö minun kanssani." 19 Opetuslapset järkyttyivät ja alkoivat yksi toisensa jälkeen kysellä: "En kai minä?" 20 Jeesus vastasi heille: "Yksi teistä kahdestatoista, mies, joka syö samasta vadista kuin minä. 21 Ihmisen Poika lähtee pois juuri niin kuin kirjoituksissa hänestä sanotaan, mutta voi sitä, josta tulee Ihmisen Pojan kavaltaja! Sille ihmiselle olisi parempi, ettei hän olisi syntynytkään." 22 Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: "Ottakaa, tämä on minun ruumiini." 23 Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa ja antoi heille, ja he kaikki joivat siitä. 24 Hän sanoi: "Tämä on minun vereni, liiton veri, joka vuodatetaan kaikkien puolesta. 25 Totisesti: minä en enää maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä Jumalan valtakunnassa." 26 Laulettuaan kiitosvirren he lähtivät Öljymäelle. 27 Jeesus sanoi heille: "Te kaikki luovutte minusta, sillä on kirjoitettu: 'Minä lyön paimenen maahan, ja lampaat joutuvat hajalle.' 28 Mutta kuolleista noustuani menen teidän edellänne Galileaan." 29 Silloin Pietari sanoi hänelle: "Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en." 30 Jeesus vastasi: "Totisesti: tänään, tänä yönä, ennen kuin kukko kahdesti laulaa, sinä kolmesti kiellät minut." 31 Mutta Pietari vakuutti entistä lujemmin: "Vaikka minun pitäisi kuolla kanssasi, minä en ikinä sinua kiellä." Samaa vakuuttivat kaikki muutkin. 32 He tulivat Getsemane-nimiseen paikkaan, ja Jeesus sanoi opetuslapsille: "Jääkää te tähän siksi aikaa kun minä rukoilen." 33 Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen hän otti mukaansa. Hän alkoi nyt tuntea kauhua ja ahdistusta. 34 Hän sanoi heille: "Olen tuskan vallassa, kuoleman tuskan. Odottakaa tässä ja valvokaa." 35 Hän meni vähän kauemmaksi, heittäytyi maahan ja rukoili, että se hetki, jos mahdollista, menisi häneltä ohitse. 36 Hän sanoi: "Abba, Isä, kaikki on sinulle mahdollista. Ota tämä malja minulta pois. Ei kuitenkaan minun tahtoni mukaan, vaan sinun." 37 Sitten hän tuli takaisin ja tapasi opetuslapset nukkumasta. Hän sanoi Pietarille: "Simon, nukutko sinä? Etkö edes hetken vertaa jaksanut valvoa? 38 Valvokaa ja rukoilkaa, ettette joutuisi kiusaukseen. Tahtoa ihmisellä on, mutta luonto on heikko." 39 Hän meni taas etäämmäksi ja rukoili samoin sanoin. 40 Palatessaan hän jälleen tapasi opetuslapset nukkumasta, sillä uni oli alkanut raskaasti painaa heidän silmiään. He eivät tienneet, mitä vastaisivat hänelle. 41 Tullessaan kolmannen kerran Jeesus sanoi heille: "Yhäkö te nukutte ja lepäätte? Kaikki on selvää. Hetki on tullut. Ihmisen Poika annetaan syntisten käsiin. 42 Nouskaa, nyt me lähdemme! Minun kavaltajani on jo lähellä."

Päivän synaksario

Arkippos oli apostoli Filemonin (22.11.) ja Apfian poika. Vanhempiensa tavoin hänestäkin tuli apostoli Paavalin oppilas. Kirjeessään Paavali nimitti Arkipposta taistelutoverikseen.[1] Arkippos eli ja levitti evankeliumin sanomaa isänsä tavoin Kolossan kaupungissa. Hän oli todennäköisesti pappi, ja seurakunta kokoontui hänen perheensä kotitalossa. Kun kaupungin piispa Epafras viipyi pitkiä aikoja Roomassa pyhän Paavalin kanssa, nuori Arkippos toimi käytännössä Kolossan vasta perustetun kirkon johtajana ja saattoi monia Pyhän Kolminaisuuden tuntemiseen.

Kolossan epäjumalienpalvelijat nousivat vastustamaan Arkipposta. He ottivat hänet kiinni ja veivät kaupungin hallitusmiehen Androkleen eteen. Häntä pyydettiin uhraamaan kuunjumalattaren Dianan kunniaksi. Kun pyhä Arkippos kieltäytyi, hänet riisuttiin, piestiin ja haudattiin maahan niin, että yläruumis jäi näkyviin. Sitten pikkupoikien annettiin pistellä hänet täyteen neuloja. Lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi. Näin pyhä apostoli Arkippos sai marttyyrien voitonkruunun.


[1] Filem. 2, vrt. Kol. 4:17.

Pyhän Augustinuksen (28.8.) kuollessa vuonna 430 suurin osa nykyisen Tunisian alueen väestä oli jo kristittyjä, mutta tilanne oli muuten erittäin vaikea. Alueelle oli tullut Etelä-Espanjasta 80 000 vandaalin joukko, joka valtasi vähitellen koko läntisen Pohjois-Afrikan maaseudun. Vandaalit tukivat nimellisesti areiolaisuutta, mikä antoi heille syyn vainota ortodoksis-katolista kirkkoa, erityisesti sen papistoa. Sekasortoisissa oloissa maalaiset pakenivat kaupunkeihin. Karthagon piispaksi valittiin noihin aikoihin Quodvultdeus, joka piti tapahtumia Jumalan rangaistuksena siitä, että kristityt olivat alkaneet pitää sirkushuveja tärkeämpinä kuin alkukirkon marttyyrien esimerkkiä.

Vuonna 439 vandaalit valloittivat myös Karthagon surmaten suuren määrän kansaa. Quodvultdeus ja suurin osa hänen papistoaan pantiin vuotaviin laivoihin, jotka laskettiin merelle ilman airoja ja purjeita. Tavalla tai toisella he kuitenkin onnistuivat pääsemään Napoliin, jossa pyhä Quodvultdeus nukkui pois samana vuonna.

Armenia oli ensimmäinen valtio, jossa kristinusko nousi viralliseen asemaan. Tämä tapahtui vuonna 301 eli aikaan, jolloin kristittyjen vaino oli Rooman valtakunnassa kiihkeimmillään. 300-luvun aikana armenialaiset eivät kuitenkaan vielä sisäistäneet kristinuskoa kovin syvällisesti, sillä sekä jumalanpalvelukset että pyhät kirjoitukset olivat kreikaksi tai syyriaksi. Vuosisadan vaihteessa tilanne muuttui.

Pyhä Mesrop, lisänimeltään Maštots eli viisas opettaja, syntyi vuonna 362. Hänen kotiseutunsa Taron oli Armenian kristillistymisen ydinalueita. Hän oppi useita kieliä, opiskeli jo lapsuudessaan kreikkalaista kirjallisuutta ja toimi sittemmin valtionhallinnon virkamiehenä. Armenian alue, siis lähinnä nykyisen Turkin itäosat, oli tuolloin jaettu Itä-Rooman ja Persian kesken.

Mesrop tutkiskeli paljon Raamattua ja vähitellen sen sanoma valtasi hänet kokonaan. Noin 30 vuoden ikäisenä hän päätti omistautua Jumalan palvelemiseen. Hän jätti ammattinsa, vihkiytyi munkiksi ja vetäytyi vuorille, jossa hän kilvoitteli askeettisesti erakkona. Hän söi luonnosta löytämiään kasveja, nukkui kovalla maalla, mietiskeli ja valvoi öitä seisten rukouksessa. Ennen pitkää hän sai muutamia oppilaita, ja hänet vihittiin papiksi. Mesrop myös opetti kansalle kristillisiä asioita, mutta lähetystyötä häiritsi jatkuvasti se, että Raamattua, kirkkoisien kirjoituksia ja liturgisia tekstejä ei ollut olemassa kansankielellä.

Armenian kirkon ylin johtaja, katolikos Sahak Suuri (9.9.) kärsi samasta asiasta, ja hänen siunauksellaan Mesrop ryhtyi ratkaisemaan ongelmaa. Hänen oli luotava koko kirjoitusjärjestelmä alusta saakka. Armeniaa, kreikkaa, syyriaa ja persiaa hallitsevana hänellä oli työhön hyvät valmiudet.

Hanke pohjustettiin hyvin. Mesrop matkusti oppilaidensa kanssa Edessaan (nyk. Sanliurfa), joka oli syyriankielisen kristikunnan keskus. Oppilaansa Mesrop jakoi kahteen ryhmään, joista toisen hän lähetti Edessaan opiskelemaan syyriaa ja toisen Samosataan oppimaan kreikkaa tulevia käännöshankkeita silmälläpitäen.

Mesrop itse vetäytyi Eufratin rannalle Samosataan ja alkoi kirjurin kanssa työstää armenialaista kirjoitusjärjestelmää. Erään kertomuksen mukaan aakkoset näytettiin hänelle unessa. Joka tapauksessa Mesrop kehitti nopeasti armenian äännerikkaalle kielelle täysin oman 36-kirjaimisen aakkoston, joka osoittautui erittäin toimivaksi.

Mesrop Maštots ryhtyi käännöstyöhön välittömästi. Ensimmäinen uusilla aakkosilla kirjoitettu lause oli Sananlaskujen ensimmäinen lause: ”Opettakoot ne viisautta, kasvattakoot ymmärtämään ymmärryksen sanat”. Mesrop käänsi ensimmäisenä Sananlaskujen kirjan, sillä armenialaiset ovat aina rakastaneet sananlaskuja. Käännöksen valmistuttua Mesrop toi sen Samosatasta Armenian sydänmaille; tapahtuman merkitystä armenialaisille on verrattu siihen, kun Mooses toi laintaulut Israelin kansalle.

Mesropilla oli kuitenkin pulaa kreikkalaisista käsikirjoituksista, ja ensivaiheessa Raamattuakin jouduttiin kääntämään syyriasta. Mesrop vieraili Konstantinopolissa, jossa hän tapasi sekä keisari Teodosioksen (408–444) että arkkipiispa Attikoksen (405–425). Matkalla hän sai keisarilta virallisen luvan käyttää omaa kirjoitusjärjestelmää. Mesrop toi Konstantinopolista mukanaan suuren joukon kirkkoisien kirjoituksia, ja vuoden 431 kirkolliskokouksen armenialaiset edustajat toivat niitä lisää. Konstantinopolin patriarkka lähetti Armeniaan kreikkalaisen raamatunkäännöksen Septuagintan kirjojen parhaita käsikirjoituksia, joiden avulla armenialainen raamatunkäännös tarkastettiin ja sen lopullinen laitos toimitettiin. Raamatunkäännöstyöprosessi kesti siis kaiken kaikkiaan noin 30 vuotta.

Katolikos Sahak ja Mesrop päättivät kääntää kirjallisuutta niin paljon ja niin nopeasti kuin mahdollista. He kokosivat ja kouluttivat suuren kääntäjäryhmän, joka työskenteli yötä päivää. Tärkein tehtävä oli jumalanpalvelusten ja sakramenttien toimittamiseen tarvittavien tekstien kääntäminen. Kirkkoisien kirjoituksista tehtiin lakkaamatta uusia käännöksiä ja entisiä muokattiin parempaan asuun. Lähes kaikki merkittävät kirkkoisät käännettiin armeniaksi suhteellisen pienessä ajassa.[1] Lisäksi käännettiin pyhien elämäkertoja ja erämaaisien anekdootteja.

Käännöksiä tehtiin myös syyrian kielestä. Tärkeimpiä näistä ovat Afrahat Persialaisen ja Efraim Syyrialaisen teokset sekä piispa Maruthan (16.2.) marttyyrikertomukset. Syyriasta käännettiin myös eräitä alun perin kreikkalaisia tekstejä kuten Basileios Suuren Heksaemeron.

Mesrop alkoi laatia myös omia kirjoituksia, joten häntä voi pitää ensimmäisenä armenialaisena kirjailijana. Hän laati katumuksellisia hymnejä, joissa vedotaan hartaasti Jumalan armoon. Samalla Mesrop kehitti Armenian luostarielämää. Jossain määrin hän oli vaikuttamassa myös georgiankielisen kristillisen kulttuurin kehitykseen. Yhteistyössä Georgian kuninkaan ja piispa Mooseksen kanssa Georgiaan perustettiin koulu, joka keskittyi kirjallisen kulttuurin luomiseen ja kristillisten teosten käännöstyöhön.

Kaiken kaikkiaan pyhän Mesropin panos hakee vertaistaan koko maailman kirjallisuudenhistoriassa. Hänet muistetaan yhtenä Armenian kirkon suurimmista pyhistä ja armenialaisen kirjallisuuskulttuurin isähahmona. Mesropin oppilas Koriun kirjoitti Maštotsin elämän, joka on ensimmäinen armeniankielinen elämäkerrallinen teos. Sen mukaan Mesrop perusti myös luostariyhteisöjä, joissa kilvoiteltiin todella askeettisesti pyhän Mesropin antaman esimerkin mukaan.

Valtaisan elämäntyönsä tehtyään pyhä Mesrop Maštots nukkui pois lyhyen sairauden jälkeen helmikuussa 441 noin 80 vuoden ikäisenä. Kuolemansa edellä hän kohotti kätensä taivasta kohti ja siunasi oppilaansa, jolloin hänen ylleen ilmestyi ristinmuotoinen valo, ja kaikki paikalla olleet näkivät hänen kirkastuvan. Pyhä Mesrop haudattiin Armenian Ošakaniin.[2] Kolme vuotta myöhemmin paikalle valmistui kirkko, johon pyhän Mesropin sarkofagi sijoitettiin. Paikalla oleva kirkko on sittemmin uusittu perusteellisesti, mutta alkuperäinen hautarakennelma löytyy alttarin alla olevasta kryptasta. Armenian kirkko vietti vuonna 1962 pyhän Mesrop Maštotsin syntymän 1600-vuotisjuhlaa.


[1] Varhain armeniaksi käännettyjä ovat Ignatios Antiokialainen, Aristides, Irenaios Lyonilainen, Hippolytos Roomalainen, Dionysios Aleksandrialainen, Gregorios Ihmeidentekijä, Eusebios Kesarealainen, Athanasios Suuri, Gregorios Teologi, Gregorios Nyssalainen, Basileios Suuri, Origenes, Euagrios, Johannes Krysostomos, Kyrillos Jerusalemilainen, Kyrillos Aleksandrialainen, Epifanios Salamislainen, Apollinarios, Diodoros Tarsolainen ja Teodoros Mopsuestialainen.

[2] Jerevanin luoteispuolella, 8 km Aštarakista lounaaseen.

Rabbula (kr. Rabulas) syntyi 440-luvulla Eufratin yläjuoksulla Samosatassa. Lapsuudestaan asti hän oli kiinnostunut hengellisistä asioista ja sai perehtyä syyriankieliseen kirjallisuuteen alueen munkkien johdolla. Rabbula vetäytyi itsekin erakkoelämään ja alkoi kilvoitella luolissa alueen vuorilla. Muutaman vuoden kuluttua hän lähti muutamien muiden kilvoittelijoiden kanssa Libanoniin, jossa hänen ympärilleen kerääntyi pian lisää oppilaita. Beirutin piispan Johanneksen ja keisari Zenonin tuella Rabbula rakennutti luostarin Libanonin vuorille keskelle pakanallisia alueita. Vähitellen he onnistuivat esimerkillään ja opetuksillaan voittamaan väen luottamuksen, ja ennen pitkää suurin osa alueen asukkaista oli kääntynyt kristityiksi.

Rabbula pysyi myös seuraavan keisarin Anastasioksen (491–518) suosiossa. Keisarin tuella hän rakennutti Konstantinopoliin luostarin, jota alettiin kutsua Rabbulan luostariksi. Siitä tuli tärkeä hengellisen elämän keskus, joka synnytti lukuisia uusia luostareita.

Rabbula tunnettiin raitishenkisenä ja terävä-älyisenä. Hän oli täynnä sääliä, rakkautta ja kärsivällisyyttä eikä hänellä ollut lainkaan taipumusta vihastumiseen. Jos sielunvihollinen tuli kiusaamaan häntä jollain ajatuksella, hän kumosi sen raamatunlauseella. Hän tunsi Raamatun läpikotaisin, ja hänellä oli aina sopiva lause jokaiseen tilanteeseen. Hän oli kekseliäs ja aina valmis antamaan jonkin pienen opetuksen. Siksi hänellä oli koko ajan paljon oppilaita.

Pyhä Rabbula eli vuoden 527 tienoille. Vähän ennen kuolemaansa hän kuuli äänen sanovan: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”[1] Pian tämän jälkeen hän alkoi tuntea olonsa heikoksi ja kävi lepäämään. Pyhittäjä Rabbula nukkui pois rauhassa.

 

[1] Matt. 11:28.

Pyhä Konon syntyi 400-luvun lopulla Kilikiassa. Sittemmin hän kilvoitteli pappismunkkina Penthuklaksen luostarissa Jordanvirran länsipuolella. Hän sai tehtäväkseen toimittaa kasteet Jordanissa silloin kun luostariin tuli kastettavia. Naisten kastaminen oli hänelle hyvin kiusallista. Kerran joutuessaan voitelemaan erästä naista kasteen jälkeen pyhällä mirhavoiteella hän alkoi jo ajatella luostarista lähtemistä. Silloin pyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi hänelle sanoen: ”Ole kärsivällinen, minä kevennän taistoasi.”

Eräänä päivänä Kononin kastettavaksi tuli sorea persialaisneito, joka oli niin kaunis, että Konon ei kerta kaikkiaan kyennyt kastamaan häntä. Nainen odotti kaksi päivää ja asia kantautui myös arkkipiispa Pietarin korviin. Piispa harkitsi jo voitelemisen antamista naisdiakonin suoritettavaksi, mutta ei rohjennut, koska tästä käytännöstä oli luovuttu.

Konon arveli, että hänen olisi parempi lähteä luostarista ja elää erakkona. Hän otti viittansa ja lähti vuorille. Siellä pyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi hänelle jälleen ja sanoi lempeästi: ”Palaa luostariisi, niin kevennän taistoasi.” Konon vastasi ärtyneesti: ”En varmasti palaa, sillä monesti olet luvannut, mutta et ole tehnyt mitään.” Silloin pyhä Johannes tarttui Kononiin, asetti hänet kalliolle, avasi hänen vaatteitaan ja siunasi hänet tekemällä kolme kertaa ristinmerkin Kononin keskikehon ylitse. Johannes lausui: ”Olisin niin mielelläni antanut sinulle palkkion taistelusta, mutta koska et halua, olen nyt poistanut kamppailun ja sinä et saa siitä palkkiota.”

Hämmentynyt Konon palasi luostariin. Seuraavana päivänä hän kastoi persialaisnaisen eikä edes huomannut, oliko tämä nainen vai ei. Seuraavan kahdentoista vuoden aikana hän kastoi ja voiteli niin miehiä kuin naisiakin, eikä asiassa ollut hänelle enää mitään vaikeaa. Viimeiset kahdeksan vuottaan pyhä Konon toimi luostarin johtajana. Hän nukkui pois 550-luvulla.[1]


[1] Vrt. Niitty (Suom. J. Seppälä), 11.

Barbatus syntyi Beneventossa, Napolin koillispuolella, vuonna 612. Areiolaiset langobardit olivat lähestulkoon hävittäneet katolisen kristinuskon alueelta, ja väestö oli vajonnut taikauskoon ja hengelliseen pimeyteen. Beneventon ruhtinas esimerkiksi palvoi kultaista käärmettä ja suoritti taikamenoja pyhän puun ympärillä. Barbatus oli pappina alueella ja taisteli sen pimeyden voimia vastaan paastolla ja rukouksella. Hän julisti evankeliumia parhaansa mukaan, mutta kansa pysyi välinpitämättömänä.

Käänne tapahtui vuonna 663, kun keisari Konstans II:n (641–668) joukot olivat hyökkäämässä Beneventoon. Barbatus ilmoitti ruhtinas Grimoaldille, että hyökkäys ei tulisi onnistumaan, ja ruhtinas Grimoald todellakin torjui hyökkäyksen. Taistelujen aikana oli kuitenkin tapahtunut jotain yliluonnollista, joka teki ruhtinaaseen syvällisen vaikutuksen. Kaikkien yllätykseksi ruhtinas ilmoitti, että voitto oli johtunut ylienkeli Mikaelin puuttumisesta asioiden kulkuun. Ruhtinas antoi sulattaa kultaisen käärmeensä ja kaatoi pyhän puunsa.

Beneventon piispa Hildebrand oli kuollut piirityksen aikana, ja Barbatus valittiin hänen tilalleen vuonna 663. Hän sai piispakaudellaan kitkettyä ruhtinaskunnasta pakanallisuuden lähes kokonaan. Barbatus osallistui kuudenteen yleiseen kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa vuonna 680 ja nukkui pois kaksi vuotta myöhemmin, 70 vuoden ikäisenä.

Pyhä Filotei syntyi vuonna 1522 aristokraattiseen Venizeloksen sukuun, jonka jäseniä Kreikassa elää vielä nykyäänkin. Hän oli lapsettomuudesta pitkään kärsineen äitinsä rukousten hedelmä ja jäi perheen ainoaksi lapseksi. Kasteessa hän sai nimekseen Regula (tai Revula). Perhe oli hyvin rikas ja suuren omaisuuden ainoana perijättärenä Regulalla oli monta kosijaa. Hän olisi itse halunnut omistautua neitseenä kokonaan Jumalalle, mutta vanhempiensa painostuksesta suostui avioliittoon. Vain kahdentoista vuoden ikäisenä hänet annettiin vaimoksi eräälle kaupungin johtomiehelle. Puoliso osoittautui julmuriksi, joka kiusasi ja pahoinpiteli nuorta vaimoaan jatkuvasti. Regula rukoili Jumalaa pehmentämään miehensä mielen ja toisinaan yritti itse neuvoa ja nuhdella tätä. Näin kului kolme vuotta, kunnes mies kuoli.

Nuori Regula palasi vanhempiensa kotiin ja suhtautui ehdottoman kielteisesti kaikkiin ehdotuksiin uudesta avioliitosta. Hänen ainoana pyrkimyksenään oli elää Jumalan tahdon mukaan ja omistautua Hänelle kokonaan. Kymmenen vuoden kuluttua hänen vanhempansa kuolivat ja hän saattoi toden teolla antautua askeettisiin kilvoituksiin.

Ensimmäiseksi Regula alkoi rakennuttaa luostaria. Hän omisti sen pyhälle apostoli Andreakselle, joka oli ilmestynyt hänelle näyssä ja pyytänyt häntä rakentamaan luostarin. Keljojen ja muiden tarvittavien tilojen lisäksi sen yhteyteen rakennettiin työpajoja, joissa nunnat valmistivat kultakirjonnalla koristettuja papinpukuja ja muita kirkkotekstiilejä sekä erilaisia astioita kirkolliseen käyttöön. Varsinaisten luostarirakennusten lähellä toimi sairaala ja turvakoti. Luostarin yhteydessä oli myös koulu, jossa kristittyjen lapset, niin pojat kuin tytöt, saattoivat saada kristillistä kasvatusta, mikä ei turkkilaisvallan alla ollut itsestään selvää. Regula takasi luostarin toiminnan liittämällä siihen maatiloja ja sivuluostareita, jotka tuottivat ravinnon sisarille ja muille luostarin yhteydessä eläville.

Kun ensimmäiset luostarirakennukset valmistuivat, Regula vihkiytyi nunnaksi ja sai nimekseen Filotei, ”Jumalaa rakastava”. Hänen mukanaan luostariin tulivat hänen palvelustyttönsä, joita hän oli jo pitkään valmistanut luostarielämään. Hänen esimerkkiään seurasivat myös lukuisat muut kaupungin parhaiden perheiden tyttäret, jotka luopuivat tämän katoavan maailman nautinnoista, pukivat ylleen nunnan puvun ja elivät kuuliaisina igumenia Filoteille.

Pyhän Filotein luostarista tuli turvapaikka kaikille puutteenalaisille ja vaivatuille. Lähimmäisenrakkaudessaan hän jakoi ruokaa köyhille niin paljon, että kerrankin sisaristolle itselleen ei enää näyttänyt jäävän mitään. Filotei kuitenkin vakuutti sisarille, että Jumala kyllä huolehtisi heistä. Kohta saapuikin kaksi ylhäistä miestä, jotka antoivat luostarille huomattavan lahjoituksen.

Noihin aikoihin turkkilaiset toivat Ateenaan kristittyjä naisia, joita he olivat ryöstäneet eri paikkakunnilta ja ottaneet orjikseen. Uudet isännät painostivat naisia kääntymään islamiin. Igumenia Filoteista kuultuaan neljä heistä pakeni tilaisuuden tullen isäntiensä luota ja haki turvaa hänen luotaan. Filotei otti heidät vastaan ja alkoi suunnitella, kuinka saisi palautettua heidät kotipaikkakunnilleen. Naisten isännät saivat kuitenkin vihiä asiasta: he hyökkäsivät luostariin, tempasivat sairastuneen Filotein mukaansa ja veivät hänet käskynhaltijan eteen huutaen syytöksiä häntä vastaan. Lopuksi pyhä heitettiin vankilaan. Filotei oli iloiten valmis uhraamaan henkensä ennemmin kuin kavaltamaan suojattinsa. Vaikutusvaltaiset kristityt puuttuivat kuitenkin asiaan, ja Filotei vapautettiin.

Tämä tapaus ei pelästyttänyt rohkeaa igumeniaa, mutta hän ei myöskään tahtonut tarpeettomasti ärsyttää turkkilaisia. Hän oli rakennuttanut Kean saarelle sivuluostarin niitä nunnia varten, jotka syystä tai toisesta pelkäsivät jäädä Ateenaan. Nyt hän siirtyi itsekin sinne ja viipyi siellä jonkin aikaa opettamassa nunnille luostarijärjestystä.

Palattuaan Ateenaan Filotei jatkoi hyviä töitään. Hän lohdutti ja vahvisti osmanien vallan alle joutuneita maanmiehiään, suojeli sotavangeiksi ja orjiksi joutuneita naisia ja nuoria tyttöjä ja auttoi sairaita ja köyhiä. Jumala soi hänelle ihmeiden tekemisen armolahjan, ja monet saivat hänen rukoustensa voimasta parannuksen sielulleen ja ruumiilleen.

Nunnien lukumäärä luostarissa lisääntyi lähes päivittäin. Tilanahtauden takia Filotei joutui rakennuttamaan toisen luostarin silloisen Ateenan kaupungin ulkopuolelle nykyiseen Patisian kaupunginosaan. Sen paikalla on nykyään Apostoli Andreaksen kirkko, joka toimii kroonisesti sairaiden hoitokodin yhteydessä. Läheisellä Pyhän Filotein nimeä kantavalla asuntoalueella (Agia Filothei) Halandrin kaupunginosassa on Pyhän Filotein kirkon vieressä pieni kallioluola, johon pyhä Filotei tapasi aika ajoin vetäytyä rukoilemaan. Filoteillä oli vielä kolme muuta sivuluostaria nykyisen Ateenan suurkaupungin alueella.

Turkkilaiset olivat kuitenkin ottaneet Filotein silmätikukseen. Kerran kun hän vietti Patisian luostarissa Ateenan suojeluspyhän Dionysios Areiopagitan juhlaa (3.10.) kokoöisessä jumalanpalveluksessa, joukko turkkilaisia tunkeutui kirkkoon, sieppasi pyhän Filotein ja alkoi lyödä häntä julmasti, kunnes hän oli puolikuollut. Heidän poistuttuaan nunnat kuljettivat hänet salaa yhteen sivuluostareista parempaan turvaan. Alue tunnetaan nykyisinkin nimellä Kalogreza, joka on johdettu nunnaan viittaavasta sanasta kalogria. Igumenia Filotei ei enää toipunut pahoinpitelystä. Hän jäi vuoteenomaksi ja kestettyään kärsivällisesti ankaria kipuja antoi henkensä Jumalan käsiin helmikuun 19. päivänä 1589.

Kolmen viikon kuluttua haudasta alkoi nousta suloinen tuoksu, ja kun se vuoden kuluttua avattiin, pyhän Filotein ruumis löytyi turmeltumattomana. Pyhä Filotei julistettiin virallisesti pyhäksi harvinaisen nopeasti jo patriarkka Matteus II:n kaudella (1598–1602). Turkkilaisten pelosta hänestä ei uskallettu käyttää nimitystä ”pyhittäjämarttyyri”, niin kuin olisi ollut oikein, vaan häntä kutsuttiin pelkästään pyhittäjäksi. Nykyisin hänen ruumistaan säilytetään Ateenan Neitsyt Marian ilmestyksen katedraalissa. Joka vuosi hänen juhlapäivänään joku Venizeloksen suvun jäsenistä avaa arkun ja kirkkokansa pääsee kumartamaan reliikkiä.

Pyhän Filotein luostari säilyi monta vuosisataa hänen jälkeensä, kunnes se purettiin 1800-luvun lopulla. Siitä säilyi ainoastaan Pyhän Andreaksen kirkko. Ateenan silloinen metropoliitta Germanos Kalligas (k. 1896) rakennutti luostarin paikalle Ateenan arkkipiispakunnan nykyisen keskuksen. Katu, jolla keskus sijaitsee, on nimetty pyhän Filotein mukaan.

Pyhittäjä Feodor oli kuuluisaa Ušakovien aatelissukua. Hän syntyi vuonna 1718 Ušakovien sukutilalla Volgan varrella ja sai nimekseen Ivan. Hän opiskeli Pietarissa kaartin rykmentissä, jossa hän alkoi tuntea vetoa munkkilaisuuteen. Kerran nuorten viettäessä iloisesti aikaansa yksi hänen ystävistään kaatui äkkiä kuolleena lattialle. Tapaus osoitti Ivanille kerralla maallisen onnen koko haurauden, ja maallinen elämä menetti viehätyksensä. Hän lähti salaa rykmentistään ja vetäytyi autioon metsäkeljaan Vienanjoen varrelle. Hän oli tuolloin vain kahdenkymmenen vuoden ikäinen. Hän eli erakkona kolme vuotta saaden niukan ravintonsa lähiseudun talonpojilta.

Sitten Ivan siirtyi Ploštšanin erakkolaan, jossa igumeni ei ensin halunnut ottaa häntä vastaan henkilöpapereiden puutteen takia. Ivanin lukutavasta hän kuitenkin huomasi, että tämä oli aatelismies. Pian etsintäpartio löysi Ivanin ja vei hänet takaisin Pietariin. Hovissa kaartilaiset ympäröivät uteliaina entisen toverinsa. Heidän oli vaikea tunnistaa jouhipaitaisessa kalpeassa kilvoittelijassa entinen kaartin kersantti. Keisarinna Elisabet (1741–1762) oli valmis palauttamaan Ivanille tämän sotilasarvon, mutta tämä anoi, että ”saisi kuolla munkkina”, jolloin keisarinna kehotti häntä menemään Aleksanteri Nevskin lavraan. Kolmen vuoden kuluttua 29-vuotias Ivan vihittiin munkiksi keisarinnan läsnä ollessa (1748), ja hän sai uudeksi nimekseen Feodor.

Feodorin kilvoitteluelämä lavrassa sai pietarilaiset etsimään häneltä hengellisen elämän ohjeita. Hänen luokseen vaeltavat kansanjoukot herättivät kuitenkin kateutta muissa munkeissa, jotka valittivat hiippakuntaan hänen aiheuttamastaan häiriöstä. Tutkimuksissa selvisi, ettei isä Feodor suinkaan aiheuta häiriötä, vaan saa aikaan pelkkää hyvää, ja häntä kehotettiin jatkamaan toimintaansa. Veljestön kateus ei kuitenkaan laantunut, ja vuonna 1757 isä Feodor siirtyi Sarovin luostariin. Kahden vuoden kuluttua hän pyysi saada käyttöönsä Sarovin alaisuuteen kuuluneen ränsistyneen Sanaksarin luostarin, jonne hän siirtyi yhä kasvavan oppilasjoukkonsa kanssa.

Isä Feodor kunnosti luostarin. Vuonna 1762 hänet vastustelustaan huolimatta vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin Sanaksarin luostarin johtajaksi. Hän toimitti jumalanpalvelukset hyvin hartaasti. Liturgian aikana hän säteili tavatonta kauneutta ja oli sen jälkeen koko päivän syvän ilon vallassa, mikä heijastui hänen kasvoiltaan. Johtajana hän oli ankara. Jumalanpalvelukset olivat pitkiä, mutta hän vaati, että tekstit oli luettava selkeästi ja kiirehtimättä. Hän vastasi itse veljestön hengellisestä ohjaamisesta ja totutti heidät tunnustamaan kaikki ajatuksensa. Yhteisiin kuuliaisuustöihin kuten heinänniittoon ja kalastukseen osallistuivat kaikki munkit isä Feodorin itsensä johdolla.

Luostariin rakennettiin uusi kaksikerroksinen kivikirkko. Sen peruskiveä muurattaessa mehiläisparvi asettui alttarin paikalle ikään kuin kuvaten ennalta luostarin tulevaa kukoistusta ja suurta veljestöä. Isä Feodorin kehotuksesta eräs veljistä siirsi parven mehiläispesään, ja siitä lähtien luostarissa oli aina hunajaa.

Luostari nousi kukoistukseen. Isä Feodor ohjasi munkkien lisäksi myös maallikkoja hengellisen elämän asioissa. Kerran hän ryhtyi puolustamaan talonpoikia, jotka paikallinen tilanherra pakotti suurimpien kesäkiireiden aikaan rakentamaan itselleen taloa. Hän suututti tilanherran nuhtelemalla tätä kaiken kansan kuullen. Tämä lähetti valituskirjeen synodille ja keisarinnalle. Tapausta käsiteltiin niin senaatissa kuin synodissakin. Isä Feodoria syytettiin levottomuuden lietsomisesta kansassa. Hänet tuomittiin karkotettavaksi Solovetskin luostariin, jossa hän kilvoitteli yhdeksän vuotta kylmässä keljassa, kunnes Pietarin metropoliitta Gavriil (Gabriel) vetosi hänen puolestaan keisarinna Katariinaan (1762–1796), ja pyhä Feodor sai luvan palata Sanaksarin luostariin.

Sanaksarin uusi johtaja ei kuitenkaan iloinnut Feodorin paluusta, sillä tämän luokse alkoi taas tulla kansaa. Johtaja valitti piispalle isä Feodorin aiheuttavan jälleen häiriötä. Rippilapsia kiellettiin vierailemasta hänen luonaan, ja häntä kiellettiin käymästä Arzamasin kaupungissa Aleksejevskajan naisyhteisössä, jonka sisarille hän oli ollut hengellisenä tukena. Vasta viiden vuoden kuluttua johtajan kuoltua hän pääsi tapaamaan hengellisiä tyttäriään. Vierailu jäi viimeiseksi, sillä isä Feodorin maallinen vaellus oli päättymässä. Hän nukkui pois rauhassa 73 vuoden ikäisenä helmikuun 19. päivänä 1791. Pyhittäjä Feodor Sanaksarilainen kanonisoitiin vuonna 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.