18.2.2019

Sävelmä
6. säv.

Liharuoasta luopumisen viikko

p. Leo Suuri, Rooman paavi (+ 461)

p. Helladius, Toledon piispa (+ 633)

Viipurin ja Suomen arkkipiispan (1921–1923) Serafimin (Lukjanov) kuolinpäivä (* 23.8.1879, + 18.2.1959).

Epistola
1. Joh. 2:18–3:8

1. Joh. 2:18–3:10

18 Lapseni, viimeinen aika on käsillä. Te olette kuulleet, että on tulossa Antikristus, ja niin onkin nyt monia antikristuksia ilmaantunut. Tästä me tiedämme, että viimeinen aika on käsillä. 19 He ovat lähtöisin meidän joukostamme, mutta he eivät olleet meidän joukkoamme. Jos he olisivat kuuluneet meihin, he olisivat pysyneet keskuudessamme. Mutta täytyihän käydä ilmi, etteivät kaikki kuulu meihin. 20 Te taas olette Pyhältä saaneet Hengen voitelun, ja kaikilla teillä on tieto. 21 En minä kirjoitakaan teille sen vuoksi, ettette tuntisi totuutta, vaan siksi, että te tunnette sen ja tiedätte, ettei mikään valhe ole lähtöisin totuudesta. 22 Kuka sitten on valehtelija, ellei se, joka kieltää Jeesuksen olevan Kristus? Sellainen ihminen on antikristus, niin Isän kuin Pojan kieltäjä. 23 Joka kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään, mutta joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä. 24 Pysyköön siis teissä se, minkä jo alussa olette kuulleet. Jos se, minkä olette kuulleet alusta asti, pysyy teissä, tekin pysytte Pojassa ja Isässä. 25 Ja tämän hän itse on meille luvannut: iankaikkisen elämän. 26 Tämän olen kirjoittanut teille niistä, jotka tahtovat johtaa teitä harhaan. 27 Teissä kyllä pysyy se voitelu, jonka olette Pyhältä saaneet, ettekä te tarvitse kenenkään opetusta. Hänen Henkensä opettaa teitä kaikessa ja on tosi, hänessä ei ole petosta. Niin kuin hän on teitä opettanut, niin pysykää hänessä. 28 Niin, lapseni, pysykää Kristuksessa, jotta hänen ilmestyessään voimme astua rohkeasti esiin emmekä joudu häveten väistymään hänen luotaan, kun hän saapuu. 29 Kun tiedätte, että hän on vanhurskas, te myös käsitätte, että jokainen, joka noudattaa vanhurskautta, on syntyisin Jumalasta. 3:1 Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen, ja hänen lapsiaan me myös olemme. Tästä syystä maailma ei meitä tunne, eihän se tunne häntäkään. 2 Rakkaat ystävät, jo nyt me olemme Jumalan lapsia, mutta vielä ei ole käynyt ilmi, mitä meistä tulee. Sen me tiedämme, että kun se käy ilmi, meistä tulee hänen kaltaisiaan, sillä me saamme nähdä hänet sellaisena kuin hän on. 3 Jokainen, joka näin panee toivonsa häneen, pitää itsensä puhtaana, niin kuin hän on puhdas ja pyhä. 4 Jokainen, joka tekee syntiä, syyllistyy laittomuuteen, sillä synti merkitsee Jumalan lain rikkomista. 5 Mutta te tiedätte, että Kristus, joka on synnitön, tuli ottamaan pois synnit. 6 Syntiä ei tee kukaan, joka hänessä pysyy. Ei kukaan, joka tekee syntiä, ole häntä nähnyt eikä tunne häntä. 7 Lapseni, älkää antako kenenkään johtaa itseänne harhaan. Joka tekee Jumalan tahdon, on vanhurskas, niin kuin Kristus on vanhurskas. 8 Joka tekee syntiä, on Paholaisesta, sillä Paholainen on tehnyt syntiä alusta asti. Juuri sitä varten Jumalan Poika tuli maailmaan, että hän tekisi tyhjäksi Paholaisen teot. 9 Yksikään Jumalasta syntynyt ei tee syntiä, sillä Jumalan siemen pysyy hänessä. Hän ei voi tehdä syntiä, koska on syntynyt Jumalasta. 10 Tästä käy ilmi, ketkä ovat Jumalan, ketkä Paholaisen lapsia: se, joka ei tee Jumalan tahtoa, ei ole Jumalasta, ei siis myöskään se, joka ei rakasta veljeään.

Mark. 11:1–11
Mark. 11:1–11

1 Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan 2 ja sanoi heille: "Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. 3 Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin." 4 Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. 5 Paikalla olevat ihmiset kysyivät: "Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?" 6 He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. 7 He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. 8 Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. 9 Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:     -- Hoosianna!*     Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!     10 Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee! Hoosianna korkeuksissa! 11 Niin Jeesus saapui Jerusalemiin. Hän meni temppeliin ja katseli siellä kaikkea, mutta koska oli jo myöhä, hän lähti kahdentoista opetuslapsensa kanssa Betaniaan. *) Heprean sana hoosianna merkitsee 'auta'. Sitä käytettiin siunauksen toivotuksena kuningasta vastaan otettaessa.

Päivän synaksario

Keisari Valerianuksen (253–260) vainon aikana Lyykian Patarassa surmattiin Paregorios-niminen kristitty pitkällisen kidutuksen jälkeen. Hänen iäkäs ystävänsä Leo seurasi tapahtumia ihaillen ja ihmetellen Paregorioksen kestävyyttä ja samalla surren ystävänsä menettämistä.

Jonkin ajan kuluttua koitti Serapis-jumalan juhla, ja kaikki kaupunkilaiset määrättiin uhraamaan sen kunniaksi. Leo lähti sen sijaan käymään Paregorioksen haudalla. Matkalla hän näki, kuinka hänen naapurinsa ja jopa jotkut kristityt olivat menossa uhraamaan. Leo palasi allapäin kotiinsa, rukoili pitkään ja mietiskeli Paregorioksen kilvoitusta. Hän vaipui uneen ja näki valtaisan kirkkaan virran. Sen keskellä seisoi Paregorios horjumattomana ja viittasi Leoa tulemaan luokseen.

Aamulla Leo tiesi, mihin uni viittasi. Hän lähti rukoilemaan Paregorioksen haudalle. Matkalla hän näki epäjumalanpatsaan, joka oli valaistu soihduilla ja kynttilöillä. Hän sammutti kaikki lyhdyt ja kynttilät, joihin ylettyi. Pian Leo tultiin pidättämään, eikä hän tehnyt vastarintaa. Kuulusteluissa prokonsuli tarjosi Leolle vapautta, jos tämä vain sanoisi, että jumalat ovat suuria. ”Kyllä, ne ovat suuria – nimittäin pilaamaan niihin uskovien sielut”, hän vastasi. Tämän kuullessaan prokonsuli hölmistyi ensin hetkeksi ja joutui sitten raivon valtaan. Leo ilmoitti olevansa valmis kestämään millaisen kuoleman tahansa.

Leo sidottiin jaloistaan ja häntä riepoteltiin kivistä maata pitkin aina joen rantaan saakka. Riepottelun päätteeksi hän lausui vielä rukouksen, mutta menetti sitten tajuntansa ja nukkui pois. Hänen ruumiinsa heitettiin syvään kuiluun. Myöhemmin kristityt kävivät hakemassa sen pois. Marttyyrin kasvoilla oli valoisa ja onnellinen ilme, eikä ruumis vaikuttanut ruhjoutuneelta. He pesivät pyhän Leon ruumiin viereisessä joessa ja hautasivat sen kunniallisesti.

Leo Suuri syntyi 300-luvun lopulla Roomassa ylimyssukuun, joka oli lähtöisin Tuscaniasta. Hänet vihittiin diakoniksi jo nuorena, ja hän perehtyi syvällisesti teologiaan ja kirkolliseen elämään. Leo nousi Rooman kirkon ylidiakoniksi, ja hän sai hoitaakseen monia kirkon ulkomaanasioita. Hän muun muassa kävi kirjeenvaihtoa Kyrillos Aleksandrialaisen kanssa.

Syksyllä 440 Leo oli Galliassa, jonne keisarin hovi oli lähettänyt hänet hoitamaan diplomaattisia tehtäviä. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli lähettiläs, joka ilmoitti että paavi Sixtus (Xystus) oli kuollut ja että Leo oli saman tien valittu yksimielisesti tämän seuraajaksi. Leo palasi Roomaan syyskuun lopulla, ja hänet vihittiin välittömästi paaviksi. Vihkiäisissä hän ilmaisi pelkonsa harteilleen uskottua suurta vastuuta kohtaan, mutta sanoi luottavansa jumalalliseen armoon. Näihin teemoihin hän palasi joka vuosi vihkimisensä päivänä (29.9.), jota hän alkoi viettää ”syntymäpäivänään”.

Aika oli mahdollisimman vaikeaa. Valtakuntaa murensivat hunnien ja vandaalien hyökkäykset sekä moraalinen turmelus. Kirkkoa kiusasivat opintulkinnoista ja kirkkopoliittisista näkemyseroista käydyt riidat. Leo oli lahjomaton ja oikeamielinen hahmo eikä ollut opintuulten vietävissä. Näin hän kykeni ottamaan oman paikkansa kirkon tukipylväänä. Nuhteettomalla elämällään sekä raittiilla ja terävillä opetuksillaan hän oli esimerkkinä kaikille piispoille ja papeille. Suurten juhlien aikana hän selitti uskon salaisuuksia kansan mielenylennykseksi ja rohkaisi kaikkia elämään evankeliumin periaatteiden mukaan.

Paavi Leo pyrki uudistamaan ja kohentamaan papistonsa tilaa. Hän korjasi väärinkäytöksiä ja sovitteli riitoja. Leo yritti myös saada kirkon asioita järjestykseen Afrikassa ja Sisiliassa, jotka olivat kaaoksessa vandaalien hyökkäyksien takia.

Noihin aikoihin kirkon johdossa alettiin yhä enemmän keskustella piispojen ja hiippakuntien valtasuhteista. Leo uskoi, että Rooman piispa oli Pietarin ja tälle annetun vallan perijä ja koko kirkon johtohahmo. Tällä hän ei kuitenkaan tarkoittanut, että idän piispojen pitäisi olla suoranaisesti hänen alaisiaan, mutta lännen piispat Leo sen sijaan pyrki pitämään tiukasti käskyvallassaan. Hän muun muassa esti Galliaan kaavaillun oman patriarkaatin syntymisen. Idän ja lännen väliseksi kiistakapulaksi jäi Illyrian alue.[1] Leo piti sitä Rooman vikariaattina, mutta uskoi sen Tessalonikan piispan Anastasioksen alaisuuteen. Anastasios aiheutti kuitenkin toistuvasti ongelmia, ja Leo joutui muistuttamaan häntä piispojensa oikeuksien kunnioittamisesta.

Ennen kaikkea Leo kunnostautui dogmaattisissa kysymyksissä. Hän osoitti niin manikealaisten kuin pelagiolaistenkin erehdykset ja pyysi valtiota ryhtymään lainsäädäntötoimiin manikealaisia vastaan.

Paavi Leon kaudella kristologiset erimielisyydet alkoivat jakaa idän kirkkoa. Hänen kuuluisin antinsa ajan keskusteluun on kirje (tomos), jonka hän lähetti Konstantinopolin arkkipiispa Flavianokselle. Tarinan mukaan ennen kirjoittamista Leo paastosi ja rukoili päiväkausia, ja saatuaan kirjeen valmiiksi hän vei sen Pietarin haudalle pyytäen apostolien päämiestä korjaamaan siitä virheet, jotka hän oli heikkouttaan tehnyt. Neljänkymmenen päivän kuluttua apostoli Pietari ilmestyi hänelle ja ilmoitti: ”Olen lukenut ja korjannut.” Kun Leo meni avaamaan kirjeen, siinä oli Pietarin käsin tekemiä korjauksia.

Leon kirje on ylevä ja tarkka esitys Kristuksen mysteerin molemmista puolista. Siinä pyritään esittämään sekä Hänen jumaluutensa että Hänen ihmisyytensä koko täyteydessään analysoimatta kuitenkaan liikaa niiden välistä suhdetta. Kirjeessä todetaan, kuinka Kristuksessa ihmisen pelastukseksi se, mikä ei voi kärsiä, yhtyi siihen, mikä on kärsimyksenalaista. Näin ihmiseksi tullut Jeesus Kristus, välittäjä ihmisen ja Jumalan välillä, saattoi kuolla ihmisluonnossaan mutta pysyä kuolemattomana jumalallisessa luonnossaan. ”Jumalan Poika tuli tähän maailmaan alas taivaan kirkkaudesta mutta luopumatta kuitenkaan Isänsä kirkkaudesta.”

Efesokseen kokoontui vuonna 449 kirkolliskokous, joka nestoriolaisuutta vastustaessaan ajautui äärimmäiseen monofysitismiin ja tuomitsi muun muassa Konstantinopolin arkkipiispan pyhän Flavianoksen. Kuultuaan tapahtumista Leo nimesi kokouksen ”rosvosynodiksi”, kumosi sen päätökset ja järjesti lännessä oman kirkolliskokouksen, joka vahvisti oikean opetuksen Kristuksen persoonasta.

Leon kuuluisa kirje luettiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Kokouksen isät totesivat yhteen ääneen: ”Tämä on apostolien usko, tämä on isien usko. Pietari on puhunut Leon suulla.” Mainittakoon, että sama kokous päätti Leon delegaation protestoinneista huolimatta muuttaa Konstantinopolin patriarkaatiksi.

Kun idässä käytiin teologista debattia, lännen yhteiskuntarauha horjui. Attilan johtamat hunnit olivat tuhonneet ja ryöstäneet Saksan ja Gallian alueita. Alpit ylitettyään he kylvivät tuhoa Milanon seudulla ja ilmaantuivat lopulta myös Rooman edustalle. Keisari, senaatti ja kansa pyysivät paavi Leolta apua. Leo lähti liikkeelle piispallisessa asussa johtaen saattoa, jossa papit ja diakonit lauloivat veisuja. Saatto teki vaikutuksen Attilaan, joka kaikkien hämmästykseksi suostui Leon ehdotukseen poistua rauhanomaisesti, kun hänelle luvattiin kerätä vuosittainen vero. Kerrotaan, että Attila sanoi myöhemmin nähneensä paavin rinnalla apostoli Pietarin miekka kädessään ja tulenpalava katse silmissään.

Ihmiset unohtivat tapahtuneen pian ja jatkoivat elämäänsä kuten aina ennenkin. Vuonna 455 Gensericin johtamat vandaalit ilmaantuivat Rooman ympärille. Paavi yritti jälleen neuvotella, mutta tällä kertaa tulokset jäivät laihoiksi. Vandaalit eivät juuri surmanneet kansaa eivätkä hajottaneet rakennuksia, mutta ryöstivät koko kaupungin ja veivät suuren määrän ylimyksiä ja kansaa orjikseen. Kun tilanne rauhoittui, Leo ryhtyi toimiin. Hän lohdutti surevia, kunnosti ryöstettyjä kirkkoja käyttökuntoon ja järjesti kirkon elämää ja toimintaa. Afrikkaan viedyille hän onnistui lähettämään pappeja ja almuja.

Elämänsä viimeiset vuodet pyhä Leo hoiti sielujen paimenen tehtäviään Roomassa ja puolusti kirjeitse Khalkedonin kirkolliskokouksen mukaista uskoa, jota erityisesti Aleksandriassa vastustettiin kiivaasti. Johdettuaan kirkkoa 21 vuotta pyhä Leo nukkui pois 10. marraskuuta 461. Hänet haudattiin Pyhän Pietarin kirkkoon. Häntä kunnioitetaan erityisesti lännen kirkossa lisänimellä Leo Suuri. Vastaavan kunnian on saanut muista paaveista ainoastaan Gregorius Suuri. Vuonna 1754 paavi Leo nimettiin ”kirkon opettajaksi”. Hänen kirjoituksistaan on säilynyt 96 saarnaa ja 143 kirjettä.


[1] Adrianmeren itärannikko nykyisestä Kroatiasta Albaniaan.

Helladius oli virkailijana länsigoottien hovissa Espanjassa 500-luvulla. Hän oli hovin edustajana läsnä Toledon kirkolliskokouksessa vuonna 589. Helladius tapasi viipyä pitkiä aikoja vapaaehtoistyöntekijänä Agalian luostarissa Tagusjoen rantamilla. Helladius kiinnostui jumalallisista asioista koko ajan enemmän ja enemmän, ja lopulta hän halusi omistautua niille kokonaan. Hänet vihittiin munkiksi Agalian luostarissa, ja vuonna 605 hänet valittiin luostarin johtajaksi.

Johtajanakin Helladius kantoi puita ja osallistui luostarin käytännön töihin. Köyhille hän oli niin avokätinen, että hänestä huokuvan lämmön sanottiin virtaavan suoraan köyhien sisimpään.

Vuonna 615 Helladius valittiin Toledon arkkipiispaksi. Hän ei olisi halunnut jättää luostariaan, mutta suostui lopulta ottamaan tehtävän vastaan. Kahdeksantoistavuotisen piispuutensa aikana hänet tultiin tuntemaan köyhien auttajana ja hyväntekijänä. Hän vihki diakoniksi pyhän Ildefonsuksen (23.1.), josta tuli myöhemmin Toledon piispa. Pyhä Helladius nukkui pois vuonna 633.

Colman oli syntyjään keltti ja lähtöisin Irlannista. Hän kilvoitteli munkkina maineikkaalla Ionan luostarisaarella. Vuonna 661 hänestä tuli Lindisfarnen piispa pyhän Finanin (17.2.) jälkeen. Colman jatkoi kelttiläisen kirkon käytäntöjen puolustamista aikana, jolloin Rooman kirkon vaikutusvalta Brittein saarilla oli voimistumassa. Kun Whitbyn kirkolliskokous (664) kallistui roomalaisen linjan kannalle, Colman vetäytyi takaisin Ionan saarelle, jossa jatkettiin kelttiläisen tradition mukaista kilvoituselämää.

Ionasta Colman siirtyi synnyinmaahansa Irlantiin ja perusti luostarin Inishboffinin saareen Galwayn rannikolle. Hänen veljestössään oli sekä englantilaisia sakseja että irlantilaisia kelttejä. Näiden välille tuli kitkaa: englantilaiset sanoivat joutuvansa tekemään kaiken työn, kun irlantilaiset munkit vain seurustelivat ystäviensä ja sukulaistensa kanssa. Lopulta Colman rakennutti englantilaisille oman luostarin Irlannin Mayoon. Pyhä Colman nukkui pois vuoden 675 tienoilla.

Pyhittäjä Kosma syntyi 1400-luvun alkupuolella. Hän joutui köyhyyden tähden jo nuorena jättämään vanhempiensa kodin ja siirtymään erään hurskaan tilanomistajan palvelukseen. Tämä mieltyi Kosmaan ja opetti hänelle kaikkea sen ajan viisautta. Kun tilanomistaja sairastui vaikeaan vatsatautiin, hän lähti Kosman kanssa kiertämään Venäjän kaupunkeja ja kyliä etsien apua vaivaansa. Levähtäessään matkallaan Jahromajoella noin 40 kilometrin päässä Vladimirista tilanomistaja nukahti. Äkkiä Kosma näki paikalla valon ja kuuli äänen sanovan: ”Kosma, kuuntele ja ymmärrä elämän sanoja, elä hurskaasti ja kaipaa vanhurskaiden iloa, niin saat ikuiset hyvyydet!” Samassa hän huomasi valonsäteiden lähtevän Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen ikonista, joka oli ilmestynyt puuhun. Varovasti hän otti ikonin ja asetti sen isäntänsä vatsalle. Tämä heräsi heti täysin terveenä.

Kun Kosma oli palvellut isäntäänsä tietyn ajan, salainen ääni kutsui häntä jättämään maailman ja palvelemaan Herraa. Taivaallista kehotusta kuunnellen hän otti Jumalanäidin ikonin ja lähti isäntänsä talosta pyrkiäkseen johonkin luostariin. Jumalan kaitselmuksen varjelemana hän saapui Kiovan luolaluostariin, jossa igumeni emmittyään hetken hänen nuoren ikänsä tähden puki hänet munkin asuun.

Kiovassa nuorukainen hämmästytti vanhuksia enkelimäisellä elämällään ja rukouskilvoituksillaan. Monen vuoden kuluttua, kun hän oli jo osittain saavuttanut Kristuksen täyteyden iän määrän, hän sai näyssä kehotuksen lähteä Jahromajoelle ikonin löytöpaikalle ja rakentaa sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistettava kirkko. Siellä hän sai uudelleen nähdä ylimaallisen valonsäteen, joka oli aiemmin osoittanut hänelle ikonin. Kosma rakensi heti paikalle puukirkon ja alkoi kilvoitella sen luona. Tämä tapahtui vuonna 1482 tai 1483.

Pyhän Kosman kilvoitusten maine keräsi hänen ympärilleen vähitellen joukon hurskaita kilvoittelijoita, ja metsän keskelle syntyi luostari. Kosma kohotti lakkaamatta kätensä rukouksessa Jumalan puoleen varjellen luostariaan sielunvihollisen juonilta. Hän ohjasi oppilaitaan hengen innoittamin sanoin, otti iloiten vastaan luostariin saapuvat pyhiinvaeltajat, vieraili sairaiden luona ja johdatti sävyisästi keskustellen syntisiä katumukseen. Monien kilvoitusten jälkeen hän ruumiiltaan heikentyneenä mutta hengeltään lujana antoi sielunsa Herralle 18. helmikuuta 1492 osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.