11.2.2019

Sävelmä
5. säv.

Paastoton viikko.

m:t Sebasteian piispa Blasios ja hänen toverinsa (+ 316)

p. keisarinna Teodora (+ 867)

Päivä, jolloin Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon (Belavin) myönsi Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian (11.2.1921).

Epistola
Hepr. 5:4–10 (Blasios)
2. Piet. 1:20–2:9

Hepr. 5:4–10

4 Kukaan ei itse ota tätä arvoa itselleen, vaan ylipapin kutsuu Jumala, joka kutsui jo Aaronin. 5 Siten ei Kristuskaan itse korottanut itseään ylipapin arvoon, vaan hänet korotti se, joka sanoi hänelle: -- Sinä olet minun Poikani, tänä päivänä minä sinut synnytin, 6 ja toisessa paikassa: -- Sinä olet pappi ikuisesti, sinun pappeutesi on Melkisedekin pappeutta. 7 Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon. 8 Vaikka hän oli Poika, hän joutui kärsimyksistä oppimaan, mitä on kuuliaisuus. 9 Kun hän oli saavuttanut täydellisyyden, hänestä tuli iankaikkisen pelastuksen tuoja, kaikkien niiden pelastaja, jotka ovat hänelle kuuliaisia. 10 Hänestä tuli Jumalan asettama ylipappi, jonka pappeus on Melkisedekin pappeutta.

2. Piet. 1:20–2:9

20 Ennen muuta teidän on oltava selvillä siitä, etteivät pyhien kirjoitusten ennustukset ole kenenkään omin neuvoin selitettävissä. 21 Yksikään profeetallinen sana ei ole tullut julki ihmisten tahdosta, vaan ihmiset ovat puhuneet Pyhän Hengen johtamina sen, minkä ovat Jumalalta saaneet. 2:1 Israelin kansan keskuudessa esiintyi kuitenkin myös vääriä profeettoja, ja samoin on teidänkin joukkoonne ilmestyvä vääriä opettajia. He salakuljettavat teidän keskuuteenne tuhoisia harhaoppeja, jopa kieltävät herransa, joka on ostanut heidät omikseen. Pian he kuitenkin saattavat itsensä tuhoon. 2 Heidän irstasta menoaan lähtevät monet seuraamaan, ja näiden takia totuuden tie tulee häväistyksi. 3 Ahneudessaan he pyrkivät käyttämään teitä hyväkseen esittämällä tekaistuja tarinoita. Mutta heille muinoin langetettu tuomio on yhä voimassa, heidän tuhonsa odottaa heitä. 4 Ei Jumala säästänyt enkeleitäkään, jotka olivat tehneet syntiä, vaan syöksi heidät kahleissa manalan pimentoihin odottamaan tuomion toteutumista. 5 Eikä hän säästänyt muinaisajan maailmaa, vaan antoi vedenpaisumuksen hyökyä yli jumalattoman ihmiskunnan. Kuitenkin hän pelasti Nooan, vanhurskauden julistajan, ja seitsemän muuta. 6 Jumala tuomitsi Sodoman ja Gomorran kaupungit polttamalla ne poroksi ja antoi näin varoittavan esimerkin vastaisten aikojen jumalattomille. 7 Sen sijaan hän pelasti hurskaan Lootin, jonka mieltä jumalattomien riettaus painoi. 8 Päivästä päivään tuo hurskas mies sydämessään kärsi, kun hän joutui elämään heidän keskellään ja katselemaan ja kuuntelemaan heidän jumalattomuuttaan. 9 Herra siis voi pelastaa koetuksesta ne, jotka häntä pelkäävät, mutta jumalattomien hän antaa rangaistuksen alaisina odottaa tuomion päivää.

Matt. 10:1, 5–8 (Pyhät marttyyrit Sebasteian piispa Blasios ja hänen toverinsa (+ 316))
Mark. 13:9–13
Matt. 10:1, 5–8

[Siihen aikaan] 1 Jeesus kutsui kaksitoista opetuslastaan luokseen ja antoi heille vallan karkottaa saastaisia henkiä ja parantaa kaikkia tauteja ja vaivoja. 5 Nämä kaksitoista Jeesus lähetti matkaan annettuaan heille ohjeet: "Älkää menkö vierasheimoisten keskuuteen älkääkä mihinkään Samarian kaupunkiin. 6 Sen sijaan menkää Israelin kansan eksyneiden lampaiden luo 7 ja julistakaa: 'Taivasten valtakunta on tullut lähelle.' 8 Parantakaa sairaita, herättäkää kuolleita, puhdistakaa spitaalisia ja ajakaa pois pahoja henkiä. Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.

Mark. 13:9–13

[Jeesus sanoi opetuslapsilleen:] 9 "Pitäkää varanne! Teidät viedään oikeuteen ja teitä piestään synagogissa. Maaherrojen ja kuninkaiden eteen te joudutte minun nimeni tähden, todistukseksi heille. 10 Mutta sitä ennen on evankeliumi julistettava kaikille kansoille. 11 Kun teitä viedään luovutettaviksi viranomaisille, älkää etukäteen olko huolissanne siitä mitä puhuisitte. Puhukaa ne sanat, jotka teille tuona hetkenä annetaan. Silloin ette puhu te, vaan Pyhä Henki. 12 "Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaan ja tuottavat heille kuoleman. 13 Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden, mutta se, joka kestää loppuun asti, pelastuu.

Päivän synaksario

Pyhä Soteris oli kaunis neito, joka surmattiin Roomassa keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana julman kidutuksen jälkeen. Soteris haudattiin Via Appian katakombeihin, mutta paavi Sergius II siirsi myöhemmin hänen reliikkinsä San Martino di Montin kirkkoon. Pyhän Soteriksen muiston säilytti hänen sukulaisensa Ambrosius Milanolainen (7.12.).

Pyhä Blasios syntyi 200-luvulla Armenian Sebasteiassa (nyk. Sivas Keski-Turkissa). Hän oli ammatiltaan lääkäri, ja hän eli nuhteettomasti ja oikeamielisesti kuin vanhurskas Job. Aikanaan Blasios valittiin kaupungin piispaksi. Vainon aikana hän johti kristittyjä rohkeasti ja rohkaisi pidätettyjä kilvoittelemaan hyvin loppuun saakka. Kun pyhä Eustratios (13.12.) oli pidätetty, Blasios onnistui vierailemaan hänen luonaan. Kun Eustratios halusi osallistua ehtoolliseen, Blasios haetutti vankiluolaan kaiken tarpeellisen ja toimitti pyhän ehtoollisen. Kun Eustratios ja neljä muuta kristittyä oli surmattu, Blasios keräsi heidän jäännöksensä kristittyjen kunnioitettaviksi.

Blasios vetäytyi Argean vuorelle Sebasteian lähistöllä ja eli luolassa. Siellä hän rukoili kaikkien puolesta kenenkään häiritsemättä ja nautti paratiisimaisesta rauhasta. Villieläimet lähestyivät häntä kuin toista Aadamia: ne odottivat hiljaa luolan suulla, kunnes Blasios lopetti rukouksensa, minkä jälkeen hän tuli siunaamaan eläimiä. Hän myös hoiti ja paransi niiden haavoja.

Keisari Liciniuksen (308–324) kaudella Kappadokian maaherra Agrikolas tuli Sebasteiaan aikomuksenaan tehdä loppu kristityistä. Hän lähetti miehiään vuorille ottamaan kiinni petoeläimiä, joille kristityt syötettäisiin. Hämmästyksekseen miehet näkivät joukon susia, karhuja ja kissapetoja Blasioksen luolan lähistöllä. Blasios tervehti sotilaita iloisesti ja kertoi jo odottaneensa heitä. Sotilaat pidättivät hänet ja lähtivät viemään kohti Sebasteiaa. Blasioksen rauhallinen ja valoisa olemus teki sellaisen vaikutuksen, että monet päätyivät kääntymään kristityksi. Eräs nainen toi hänen luokseen lapsen, joka oli tukehtumaisillaan kalanruotoon. Pyhä Blasios pani kätensä lapsen kurkulle, otti ruodon pois ja rukoili lapsen puolesta.

Sebasteiassa Blasios vietiin kuulusteltavaksi. Hän tuomitsi epäjumalienpalveluksen selvin sanoin. Blasiosta hakattiin kepeillä, mutta hän vain iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden. Hän virui vankilassa, kunnes hänet vietiin kidutettavaksi. Blasios ilmoitti Agrikolakselle: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä odotan jo tulevaa autuutta.”

Kun Blasiosta vietiin kidutuksen jälkeen takaisin vankityrmäänsä, eräät hurskaat naiset tulivat hänen perässään, keräsivät maasta hänen veripisaroitaan ja pyyhkivät niillä kasvojaan. Heidät pidätettiin saman tien. Maaherra vaati heitäkin uhraamaan jumalille. Naiset lupautuivat uhraamaan, mutta kun paikalle tuotiin jumalpatsaita, naiset ottivat ne ja heittivät järveen.[1] Kidutuksen jälkeen naiset surmattiin mestaamalla.

Blasiosta kidutettiin repimällä hänen ihoaan villankehruussa käytetyillä piikeillä. Kidutuksen jälkeen pyhä Blasios surmattiin mestaamalla vuoden 316 tienoilla. Aiemmin mestatun naisen kaksi lasta surmattiin yhdessä hänen kanssaan. Kerrotaan, että ennen kuolemaansa pyhä Blasios rukoili kaikkien puolesta, jotka pyytäisivät hänen apuaan sairauksissa ja koettelemuksissa. Pyhän Blasioksen kunnioittaminen voimistui 800-luvulla, ja lännessä hänet luettiin keskiajalla yhdeksi ”neljästätoista pyhästä auttajasta”. Hänen pyhää päätään säilytetään Athoksella Konstamonitoksen luostarissa.


[1] Samassa järvessä surmattiin hieman myöhemmin kuuluisat neljäkymmentä Sebasteian marttyyria (9.3.).

Gregorius syntyi Roomassa vuonna 669. Jo nuorena hän osoittautui älykkääksi ja lahjakkaaksi ja päätti omistaa lahjansa Jumalan palvelukseen. Paavi Sergius (687–701) vihki hänet alidiakoniksi. Gregorius toimi talouden- ja kirjastonhoitajana neljän eri paavin alaisuudessa vuosina 701–709. Hän luki herkeämättä kirkkoisien teoksia, ja hänestä kasvoi nopeasti merkittävä teologi. Jo diakonina Gregorius oli yksi Rooman kirkon johtohahmoista. Hänellä oli keskeinen rooli Konstantinopolissa vuosina 710–711 keisari Justinianos II:n kanssa käydyissä neuvotteluissa.

Gregorius vihittiin Rooman paaviksi 18.5.715. Hän oli luonteeltaan sävyisä mutta näkemyksiltään vahva johtaja, joka lujitti kirkon asemaa poliittisesti myrskyisenä aikana. Gregorius tuki ja jälleenrakennutti luostareita, jotka olivat raunioina lombardien hyökkäysten jäljiltä. Hän jopa muutti oman kotitalonsa pyhälle Agathalle omistetuksi luostariksi. Gregorius myös puolusti pyhien kuvien kunnioittamista ja vastusti keisari Leon ikonoklasmia sekä ylipäätänsä keisarin puuttumista kirkollisiin asioihin. Gregorius kehitti kirkon liturgista elämää ja järjesti muun muassa suuren paaston torstaipäiville erityisen ehtoollispalveluksen, joka toimitettiin aina tietyssä kirkossa. Traditio kasvoi sittemmin niin, että Roomassa on nykyäänkin suuren paaston jokaiselle päivälle oma nimikkokirkkonsa.

Gregorius oli erityisen kiinnostunut kirkon menestyksestä Pohjois-Euroopassa. Hän otti vastaan Baijerin ruhtinaan ja Wessexin entisen kuninkaan sekä selvitti lähetystyön mahdollisuuksia pohjoisilla alueilla. Gregorius antoi Wynfith-nimiselle miehelle uuden nimen Bonifatius (k. 754, muistopäivä 6.5.) ja siunasi tämän lähetystyöhön Saksassa. Lopputuloksena suuria alueita kristillistyi. Gregorius myös järjesti Englannista tuleville pyhiinvaeltajille Roomaan oman kirkon, koulun ja hautausmaan.

Pyhä Gregorius nukkui pois vuonna 731. Häntä pidetään 700-luvun merkittävimpänä paavina. Häntä kunnioitettiin pyhänä jo 800-luvulla.

Paschalus Bonoso syntyi Roomassa ja opiskeli lateraanikoulussa. Paavi Leo III (795–816) vihki hänet papiksi, ja Paschaluksesta tuli Vatikaanin lähellä sijainneen Pyhän Stefanoksen luostarin johtaja.

Paavi Stefanuksen kuoltua Paschalus valittiin hänen seuraajakseen jo samana päivänä (24.1.817) ja vihittiin piispaksi seuraavana päivänä. Näin kirkko käytti hyväkseen vastikään saamaansa mahdollisuutta valita johtajansa kuulematta keisaria. Paschaluksen aikakaudelle oli muutenkin tyypillistä kirkon irtaantuminen valtiollisista riippuvuussuhteista. Tämä toteutettiin ystävällismielisessä yhteistyössä frankkien kuninkaan Ludvig Hurskaan (814–840) kanssa.

Paschalus siunasi Tanskassa tehtävän lähetystyön eikä pyrkinyt kontrolloimaan sitä liian tiukasti. Ikonoklasmin puhjetessa idässä Paschalus lähetti vastalauseensa Konstantinopolin keisarille ja otti vastaan vainoa paenneita kreikkalaisia munkkeja.

Roomassa Paschalus rakennutti lukuisia kirkkoja, muun muassa Pyhän Cecilian kirkon Trastevereen ja laajensi Pyhän Praxedeksen (Santa Prassede) kirkon nykyiseen muotoonsa. Jälkimmäisessä säilytetään muun muassa Jerusalemista tuotua Kristuksen ruoskimisen pilaria. Paschalus siirrätti suuren määrän marttyyrien jäännöksiä katakombeista kirkkojen alttareihin. Pyhän Cecilian reliikit löytyivät erikoisella tavalla: paavi Paschalus vaipui uneen jumalanpalveluksen aikana Pyhän Pietarin kirkossa ja näki unen, jonka perusteella reliikit löydettiin.

Paschaluksen määrätietoinen johtamistyyli toi hänelle paljon vihollisia ja monet juonittelivat häntä vastaan. Pyhä Paschalus nukkui pois vuonna 824.

Pyhä Teodora oli kotoisin ylhäisestä perheestä Pontoksen Paflagoniasta, jossa hän syntyi 800-luvulla ikonikiistojen vaikeina vuosina. Hänen vanhempansa Marinos ja Teoktiste puolustivat ikonien kunnioittamista, ja monet pyhien ikonien tähden vainotut löysivät turvapaikan heidän luonaan. Teodorasta kasvoi kaunis ja hurskas neito. Kun nuorelle keisari Teofilokselle etsittiin puolisoa, Teodora sai vuonna 830 kutsun pääkaupunkiin. Matkalla hän kävi Nikomedeian torniin sulkeutuneen kuuluisan erakon Jesajan luona. Tämä profetoi, että Teodorasta tulee keisarinna. Konstantinopoliin kutsuttujen neitojen joukossa oli myös tuleva kuuluisa hymnirunoilija Kassiane (7.9.), mutta Teodorasta tuli keisarin valittu.

Keisari Teofilos (830–842) omaksui edeltäjänsä Konstantinos V Kopronymoksen ikonien vastaisen politiikan. Teodora täytti suurenmoisesti velvollisuutensa valtakunnan ensimmäisenä naisena, mutta suri puolisonsa asennoitumista kirkollisiin asioihin. Hän ei kuitenkaan uskaltanut suoranaisesti puuttua tämän näkemyksiin. Lempeästi ja kärsivällisesti hän yritti kuitenkin lieventää keisarin julmia otteita ikonien kunnioittajia vastaan. Itse hän rukoili omassa kammiossaan salaa ikonien edessä ja osoitti niille kunnioitusta. Viiden tyttärensä kanssa Teodora vieraili usein äitinsä Teoktisten luona, joka oli miehensä kuoleman jälkeen mennyt nunnaksi itse perustamaansa luostariin ja kritisoi avoimesti vävynsä asenteita. Vaikka keisaripari muuten sopikin hyvin yhteen, erimielisyys ikonikysymyksessä viilensi heidän välejään.

Teofiloksen viidentenä hallitusvuotena turkkilaiset valloittivat hänen kotikaupunkinsa Amorioksen tappaen suuret määrät kristittyjä. He saivat myös aikaan suurta tuhoa Aigeian meren saarilla, Kreetalla ja Sisiliassa. Samaan aikaan tuli poikkeuksellisen kylmä talvi, alkoi nälänhätä, oli tuhoisia myrskyjä ja jatkuvia maanjäristyksiä. Vitsaukset eivät kuitenkaan saaneet Teofilosta muuttamaan mieltään, vaan hän jatkoi ikonien kunnioittajien julmia vainoja.

Hallittuaan kaksitoista vuotta Teofilos sairastui punatautiin. Viimeisillä hetkillään hän kärsi kovasti Teodoran itkiessä hänen vierellään. Käännellen päätään puoleen ja toiseen Teofilos toisteli: ”Voi minua kurjaa! Ikonien tähden minua lyödään ja kuritetaan!” Paikalla oli myös Teofiloksen suuresti arvostama kansleri Teoktistos, joka keisarilta salaa oli pyhien ikonien kunnioittaja. Kun hän kumartui keisarin puoleen, tämä näki hänen viittansa neulassa Kristuksen kuvan. Heti hän alkoi viittoillen kutsua Teoktistosta lähemmäksi. Tämä pakeni peläten kuvan suututtavan keisarin. Muut kuitenkin työnsivät hänet keisarin vuoteen ääreen. Kaikkien hämmästykseksi keisari tarttui neulaan ja vei ikonin huulilleen. Samalla hänen koriseva hengityksensä rauhoittui ja hänen ulkoinen olemuksensa sai takaisin arvokkuutensa. Hän eli vielä pari päivää ja siirtyi rauhallisesti pois tästä elämästä tammikuussa 842.

Koska kruununperillinen Mikael III oli vasta viisivuotias, Teodorasta tuli poikansa sijaishallitsija. Yhdessä kansleri Teoktistoksen kanssa hän kutsui vainotut ikonien puolustajat takaisin maanpaosta. Maaliskuussa 843 Teodora kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka erotti harhaoppisen patriarkka Johannes VII:n ja nimitti hänen sijalleen tunnustaja Methodioksen (14.6.). Harhaoppiset julistettiin kirkonkiroukseen ja vuoden 787 seitsemännen yleisen kirkolliskokouksen päätökset vahvistettiin. Suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina kokouksen isät ja heidän kanssaan oikean uskon tunnustajat, joiden ruhjeet olivat vainojen jäljiltä vielä tuoreita, kokoontuivat yhteen eri puolilta valtakuntaa. Pitkässä ristisaatossa he kulkivat ikoneiden kanssa näyttävästi halki kaupungin julistaen virallisesti ikonien kunnioituksen palautetuksi. Tätä juhlaa on siitä saakka vietetty suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina ortodoksisuuden voittojuhlana kaikista harhaopeista.

Teodora oli pystyvä hallitsija ja kunnostautui erityisesti valtakunnan talouden elvyttämisessä. Hänen aloitteestaan ryhdyttiin evankelioimaan Määriä ja Bulgariaa.[1] Monien hallintotehtäviensä keskellä keisarinna ei kuitenkaan ehtinyt kiinnittää tarpeeksi huomiota poikansa Mikaelin kasvatukseen, jonka hän oli uskonut veljelleen. Veli Bardas oli etevä mutta moraaliton mies ja oli kohonnut valtaan sisarensa aseman perusteella. Hänen vaikutuksensa sisarenpoikaansa oli vahingollinen. Enonsa yllytyksestä Mikael III julistautui keisariksi ennen täysi-ikäiseksi tuloaan. Vuonna 858 hän pakotti äitinsä ja neljä sisartaan menemään Gastrian luostariin. Kolme sisarta Teklan, Anastasian ja Annan hän vihitytti nunniksi ja siirsi heidät toiseen luostariin. Teodora ja vanhin tytär Pulkheria jäivät ilman vihkimystä asumaan Gastriaan.

Luostarissa Teodora omistautui rukoilemaan ja paastoamaan. Hän harjoitti myös hyväntekeväisyyttä, vieraili sairaaloissa ja vankiloissa, ruokki ja vaatetti köyhiä. Ennen kuolemaansa hän antoi viimeiset neuvonsa lapsilleen. Myös keisari puolisoineen oli läsnä äitinsä kuolinvuoteella. Pyhä keisarinna Teodora nukkui rauhassa kuolonuneen helmikuun 11. päivänä vuonna 867.


[1] Ks. pyhä Fotios 6.2. ja pyhät Kyrillos ja Methodios 11.5.

Vsevolod tuli jo nuorena isänsä jälkeen Novgorodin ruhtinaaksi. Kasteessa hän sai kirkollisen nimen Gabriel. Vuonna 1119 hän rakennutti igumeni Kiriakin kanssa kolmen kilometrin päähän kaupungista Pyhä Georgioksen kirkon ja perusti sen yhteyteen luostarin, joka tunnetaan nykyäänkin Jurjevin eli Georgioksen luostarina. Pohjoisen ruhtinaskunnan hallitsijana hän kävi sotaretkiä virolaisia vastaan. Kiovan suuriruhtinaana hallinneen isänsä kuoltua Vsevolodista tuli ruhtinaiden välisten juonittelujen ja vallanhimon uhri. Hän joutui jättämään Novgorodin, mutta pihkovalaiset, jotka arvostivat häntä hyvänä ja oikeamielisenä hallitsijana, kutsuivat hänet ruhtinaakseen.

Pihkovassa Vsevolod huolehti ennen kaikkea kaupungin sisäisestä elämästä ja hyvinvoinnista sekä kunnostautui kirkonrakentajana. Pitäen jokaista päivää elämänsä viimeisenä hän valmistautui iäisyysmatkalle. Hallittuaan Pihkovaa vain vuoden hän sairastui ja nukkui pois rauhassa helmikuun 11. päivänä vuonna 1138 osallistuttuaan ennen kuolemaansa pyhään ehtoolliseen. Hänen pyhien reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1300-luvun alussa Perejaslavl Zalesskissa Moskovan pohjoispuolella. Jo nuorena hän jätti vauraan lapsuudenkotinsa ja sisäistä kutsumustaan seuraten vihkiytyi munkiksi Goritsin luostarissa, joka sijaitsi hänen kotikaupungissaan. Dimitrin hyveellinen elämä herätti ihmetystä veljestössä ja hänet katsottiin arvolliseksi saamaan pappisvihkimys.

Ajan myötä Dimitrin mielessä kypsyi päätös perustaa kaupungin laidalle oma yhteiselämäluostari, joka omistettiin pyhän Nikolaoksen muistolle. Igumenina hän johti nuorta yhteisöä. Hän otti kaikki tulijat vastaan rakkaudella ja opetti heitä ennen kaikkea oman hyveellisen elämänsä esimerkillä. Hänessä ilmenevä Jumalan armovoiman vaikutus lisäsi sitä kunnioitusta, jota niin munkit kuin maallikotkin tunsivat häntä kohtaan.

Pyhittäjä Dimitri oli harvinaisen kaunispiirteinen, ja ankarat ruumiilliset ja hengelliset kilvoitukset olivat kirkastaneet hänen kasvonsa erityisen henkeviksi. Kiusauksia välttääkseen hän tavallisesti veti munkinpäähineensä eli kukulin kasvoilleen jopa luostarin miesvieraiden kanssa keskustellessaan. Naisia hän tapasi vain harvoin. Koska luostari oli kaupungissa, sinne tuli sunnuntaisin ja juhlapäivinä paljon ihmisiä. Eräs ylhäisönainen halusi silkasta uteliaisuudesta päästä näkemään Dimitrin kasvot ja hiipi kurkistamaan ikkunasta, kun tämä oli valmistautumassa pyhään liturgiaan. Murheellisena Dimitri katsahti naiseen, joka kaatui voimattomana maahan. Dimitri nuhteli häntä sanoen: ”Miksi sinä, järjetön, halusit katsoa syntistä, joka on jo kuollut tälle maailmalle?” Opetettuaan naista hengellisessä elämässä Dimitri lähetti hänet pois sielullisesti parantuneena.

Pyhän Nikolaoksen luostarista käsin Dimitri solmi lämpimän hengellisen ystävyyssuhteen Pohjois-Venäjän munkkilaisuuden isään pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen (25.9.), joka kilvoitteli 60 kilometrin päässä Perejaslavlista. Dimitri kävi usein pyhittäjä Sergein luona, joka omaan kokemukseensa perustuen opetti hänelle sielun puhdistamisen tiedettä.

Sana pyhän Dimitrin kilvoituksista kantautui suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) korviin, joka kutsui hänet vieraakseen Moskovaan. Pyhittäjä Dimitrille tämänkaltaiset kunniaosoitukset ja ihmisten jatkuva virta Pyhän Nikolaoksen luostariin olivat kuitenkin raskas taakka. Lopulta hän jätti kotikaupunkinsa ja -luostarinsa ja vetäytyi läheisimmän oppilaansa Pahomin kanssa pohjoiseen. Ensin he asettuivat metsään noin 20 kilometrin päähän Vologdasta, mutta paikallisten asukkaiden vastustus pakotti heidät siirtymään vuonna 1371 lähemmäs kaupunkia. Vologdajoen mutkaan he perustivat luostarin, joka tultiin tuntemaan Prilukan[1] luostarina. Se oli Vologdan alueen ensimmäinen varsinainen yhteiselämäluostari. Sinne tuli kilvoituselämää etsiviä niin lähiympäristöstä kuin Dimitrin Perejaslavliin perustamasta luostarista.

Igumenina Dimitri oli ensimmäisenä kiiruhtamassa niin työhön kuin jumalanpalveluksiin. Kirkkoon alttarin vasemmalle puolelle hän rakennutti itselleen lauta-aidalla erotetun rukouspaikan, jossa hän saattoi kenenkään häiritsemättä vuodattaa sielunsa Jumalalle palavassa rukouksessa. Hän paastosi pitkiä aikoja äärimmäisen ankarasti nauttien ruoaksi vain vähän kirkkoleipää ja vettä. Vaatetuksena hänellä oli kesät talvet sama karkea lampaannahkaviitta.

Dimitri oli puutetta kärsivien ystävä. Hän auttoi köyhiä, antoi ruokaa nälkäisille, osoitti vieraanvaraisuutta matkustaville, lohdutti murheellisia ja puolusti sorrettuja. Eräs luostarin vakituisista hyväntekijöistä lähetti kerran ruoka-avustusta luostariin, mutta Dimitri ei ottanut lahjaa vastaan vaan sanoi: ”Vie nämä ruokatarpeet omaan taloosi ja anna ne palvelusväelle, etteivät he näkisi nälkää. Jos jotain jää tähteeksi, tuo se luostariin, niin silloin lahjasi on otollinen Jumalalle.”

Elämänsä loppupuolella Dimitri sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Hänen oma veljensä velkaantui kauppa-asioissaan ja tuli Prilukan luostariin pyytämään Dimitriltä siunauksen lähteä kauppamatkalle pakanoiden pariin. Kauppa sujuikin hyvin, ja kahden matkan jälkeen hän sai velkansa maksetuksi ja kokosi uuden omaisuuden. Rahanhimo sai hänet valtaansa ja hän tuli kolmannen kerran pyytämään siunausta samanlaiselle kauppamatkalle. Silloin Dimitri sanoi hänelle: ”Riittää jo, veli. Älä lähde enää, ettet saisi surmaasi pakanoiden luona.” Veli ei kuitenkaan ottanut varoituksesta vaarin vaan lähti matkaan palaamatta koskaan takaisin.

Keväällä 1389 Dimitri oli rakentamassa kirkkoa yhdessä munkkiveljien kanssa, kun hän odottamatta liikuttui ja lausui: ”Me täällä rakennamme katoavaisia asioita, mutta suuriruhtinas Dimitri ei enää huolehdi kanssamme tästä turhanpäiväisestä elämästä.” Samalla hän alkoi rukoilla edesmenneen puolesta. Veljet oudoksuivat hänen sanojaan, sillä suuriruhtinas oli terve ja parhaassa iässään. Vasta muutaman päivän kuluttua luostariin tuli tieto, että suuriruhtinas oli todellakin kuollut juuri tuona samana päivänä.

Pyhittäjä Dimitri saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen oppilaansa Pahomin. Helmikuun 11. päivän vastaisena yönä 1392 munkit tunsivat hienon suitsukkeen tuoksun leviävän koko luostariin. He kiiruhtivat pyhittäjän keljaan ja löysivät hänen elottoman ruumiinsa, jonka sielu oli jo jättänyt. Kelja oli täynnä taivaallista tuoksua ja Dimitrin kasvot loistivat ylimaallista valoa. Munkit hautasivat hänet luostarin kirkkoon. Seitsemän ja puolen kuukauden kuluttua kuoli myös Dimitrin hengellinen ystävä pyhittäjä Sergei Radonežilainen.

Pyhittäjä Dimitrin reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Ihmiset paranivat kulkutaudeista, kirkkoon tunkeutuneet hyökkääjät kääntyivät pakoon ja riivatut rauhoittuivat. Joillekin pyhittäjä Dimitri ilmestyi unessa. Häntä alettiin Vologdassa kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen, ja sata vuotta kuoleman jälkeen häntä juhlittiin jo koko Venäjän kirkossa.


[1] Prilukan luostarin nimi juontuu venäjän sanasta luka, joka tarkoittaa mutkaa. Kyseessä on siis sananmukaisesti ”Luostari joen mutkassa”.

Georgi oli hurskas kristitty Serbian Kratovosta. Turkkilaisten pelko sai hänet lähtemään 1500-luvun alussa kotimaastaan, sillä näillä oli tapana vangita kristittyjä poikia ja viedä heidät palvelijoiksi sulttaanin hoviin. Georgi meni Sofiaan, jossa hän toimi kultaseppänä ja sai opetusta hurskaalta pappi Pietarilta. Hän oli 18-vuotias, kun hänen käytöksensä ja hyveellinen elämänsä kiinnittivät turkkilaisten huomion, ja nämä alkoivat painostaa häntä kääntymään islamiin. He yrittivät antaa petollisia lupauksia, mutta Georgi vastasi niihin määrätietoisesti. Hän muun muassa huomautti, että pyhäinjäännösten kautta tapahtuvat ihmeet ovat osoitus kristinuskon totuudesta. Pyhän Hengen innoittamana hän antoi niin viisaita vastauksia, että turkkilaiset alkoivat metelöidä estääkseen hänen sanojaan kuulumasta. He raahasivat Georgin tuomarin luo ja käskivät heittää hänet vankilaan. Tyrmässä Georgin luona vieraili pappi Pietari, joka rohkaisi häntä ja valoi häneen palavaa intoa. Näin Georgi ei säikähtänyt polttotuomiota, joka hänelle langetettiin.

Seuraavana päivänä Georgi kesti iloiten kuulustelun ja pahoinpitelyn. Hänen nuorekkaan rohkeutensa liikuttamana tuomari oli valmis armahtamaan hänet, mutta verenhimoisen väkijoukon huudot pakottivat hänet vastahakoisesti luovuttamaan Kristuksen viattoman lampaan kansanjoukon käsiin. Nämä tarttuivat Georgiin, repivät häntä sinne tänne, löivät ja sylkivät häntä kasvoihin. Matkalla torille kuuluttaja pauhasi: ”Tulkaa kaikki ja tuokaa polttopuita polttaaksemme tämä uskomme häpäisijä, joka ei suostu kieltämään Kristusta!” Kun meluava väkijoukko kulki katedraalin ohi, pappi Pietari huusi Georgille: ”Osoita vähän kärsivällisyyttä tänään, niin saat karkeloida Kristuksen kanssa ikuisesti!” Sitten hän kokosi kristityt rukoilemaan pyhän marttyyrin puolesta.

Turkkilaiset sytyttivät nuotion, ja kun liekit leimahtivat korkeuksiin, he heittivät Georgin tuleen. ”En pelkää tätä tulta, joka on muuttuva minulle vilvoittavaksi kasteeksi”, hän sanoi heille. ”Mikään ei voi erottaa minua Kristuksen rakkaudesta.” Kun liekit olivat polttaneet häntä sitovat köydet, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja teki ristinmerkin. Silloin yksi turkkilaisista hyppäsi eteenpäin ja löi häntä raskaalla sauvalla päähän, ja pyhän Georgin sielu vapautui kohoamaan taivaaseen. Turkkilaisten yritykset polttaa Georgin ruumis tuhkaksi eivät onnistuneet, vaan se säilyi liekkien keskellä. Pappi Pietari ja kristityt hautasivat sen kunnianosoituksin. Pyhän Georgin marttyyrikuolema tapahtui vuonna 1515.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.