10.2.2019

Sävelmä
5. säv.

Publikaanin ja fariseuksen sunnuntai

pm. Haralampos (+ 200-l.)

pt. Zenon (+ 416)

Hurskas Anna, Novgorodin ruhtinatar (+ 1050)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:12–35
Epistola
2. Tim. 2:1–10 (Haralampos)
2. Tim. 3:10–15

2. Tim. 2:1–10

1 Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! 2 Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita. 3 Kärsi sinäkin vaivaa niin kuin Kristuksen Jeesuksen kelpo sotilas. 4 Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu jokapäiväisen elämän toimiin, jos haluaa, että päällikkö on häneen tyytyväinen. 5 Ei myöskään urheilija saa voitonseppelettä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti. 6 Maamiehen, joka raskaan työn tekee, tulee ensimmäisenä saada osansa sadosta. 7 Mieti sanojani! Herra kyllä antaa sinulle ymmärrystä kaikkeen. 8 Muista, että Jeesus Kristus, Daavidin jälkeläinen, on herätetty kuolleista, niin kuin minä julistan. 9 Hänen vuokseen minä kärsin, olen vieläpä kahleissa kuin rikollinen. Mutta Jumalan sana ei ole kahleissa. 10 Siksi kestän mitä tahansa Jumalan valittujen tähden, jotta hekin saavuttaisivat pelastuksen, jonka Kristus Jeesus on hankkinut, ja sen mukana ikuisen kirkkauden.

2. Tim. 3:10–15

10 Sinä olet uskollisesti seurannut minun opetustani, elämäntapaani, pyrkimystäni, uskoani, kärsivällisyyttäni, rakkauttani ja kestävyyttäni 11 niissä vainoissa ja kärsimyksissä, joita sain osakseni Antiokiassa, Ikonionissa ja Lystrassa. Millaisia vainoja olenkaan saanut kestää! Ja kaikista Herra on minut pelastanut. 12 Mutta vainon kohteeksi joutuvat kaikki ne, jotka haluavat elää hurskaasti Kristuksen Jeesuksen omina. 13 Kelvottomat ihmiset ja petkuttajat menevät pahuudessa yhä pitemmälle, eksyttäen muita ja eksyen itse. 14 Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. 15 Olet myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut uskomalla Kristukseen Jeesukseen.

Joh. 15:17–16:2 (Pyhä pappismarttyyri Haralampos (+ 200-l.))
Luuk. 18:10–14
Joh. 15:17–16:2

Herra sanoi: 17 "Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne. 18 "Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. 19 Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. 20 "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. 21 Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. 22 Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, he eivät olisi syyllisiä, mutta nyt heidän on mahdotonta puolustella syntiään. 23 Joka vihaa minua, vihaa myös Isääni. 24 Ellen olisi tehnyt heidän keskuudessaan tekoja, joita kukaan toinen ei ole tehnyt, he eivät olisi syyllisiä. Mutta nyt he ovat nähneet minun tekoni ja vihaavat sekä minua että Isääni. 25 Näin täytyi käydä, jotta toteutuisi heidän kirjoitustensa sana: 'He ovat syyttä vihanneet minua.' 26 "Te saatte puolustajan minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. 27 Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. 16:1 Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle."

Luuk. 18:10–14

 10 "Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Toinen oli fariseus, toinen publikaani. 11 Fariseus asettui paikalleen seisomaan ja rukoili itsekseen: 'Jumala, minä kiitän sinua, etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. 12 Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.' 13 Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: 'Jumala, ole minulle syntiselle armollinen!' 14 "Minä sanon teille: hän lähti kotiinsa vanhurskaana, tuo toinen ei.* Jokainen, joka itsensä korottaa, alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan." *) Voidaan kääntää myös: "hän lähti kotiinsa hurskaampana kuin tuo toinen."

Päivän synaksario

Pyhä Haralampos vaikutti Magnesian kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta. Keisari Septimus Severuksen aikana (194–211) hän oli jo yli satavuotias ja oli ehtinyt palvella kirkkoa pappina useita vuosikymmeniä. Alueen maaherra Lukianos sai kuulla, että Haralampos halveksi perinteisiä jumalia, ja vangitsi hänet. Kun Haralampokselta kysyttiin, miksi hän ei tottele keisarin määräyksiä ja kumarra jumalia, hän vastasi palvelevansa taivaallista hallitsijaa Kristusta ja tottelevansa vain Häntä. Kidutuksilla peloteltaessa hän totesi: ”Jollemme kärsi täällä ajassa, emme peri ikuisia hyvyyksiä.”

Tämän jälkeen vanhusta alettiin kiduttaa epäinhimillisesti. Hänen koko ruumistaan päästä jalkoihin raastettiin rautakynsillä. Tuskiensa keskellä hän sai sanotuksi: ”Kiitän teitä, veljet, koska kiduttamalla ruumistani tuotatte minulle ikuisen autuuden.” Tämä ärsytti paikallista johtomiestä, joka tempasi rautapiikit oikeudenpalvelijoilta ja alkoi omin käsin raastaa pyhän ruumista. Legendan mukaan miehen kädet irtosivat kyynärpäistä ja jäivät kiinni pyhän vanhuksen ruumiiseen: silloin maaherra Lukianos sylkäisi Haralamposta kasvoille, jolloin maaherran pää jumittui niin, että kasvot kääntyivät taaksepäin. Heitä ympäröivä kansa säikähti ja alkoi pyytää syntejään anteeksi. Maaherra ja johtomies pyysivät Haralamposta rukoilemaan ja palauttamaan heidät entiselleen, minkä tämä tekikin. Johtomies otti heti kasteen. Maaherra lopetti vainot, kunnes kertoisi keisarille tapahtuneesta.

Koko Magnesian kaupunki kerääntyi Haralampoksen ympärille. Asukkaat tunnustivat syntinsä ja tulivat suurin joukoin kasteelle. Tapahtui paljon ihmeitä, ja jopa kuollut heräsi henkiin. Kun keisari Severus sai tästä kuulla, hän huolestui ja lähetti 300 sotilasta hakemaan Haralampoksen Pisidian Antiokiaan, missä hän itse tuolloin oleskeli. Sotilaat kohtelivat Haralamposta julmasti iskien nauloja hänen selkäänsä. Legendan mukaan hevonen, jonka selkään he istuttivat pyhän miehen, puhkesi puhumaan moittien sotilaiden julmuutta, ja loppumatkan Haralampos sai matkustaa vaunuissa.

Heti Haralampoksen saavuttua Antiokiaan keisari heitti hänet leimuavaan uuniin lävistettyään ensin hänen rintansa vartaalla. Tuli ei kuitenkaan vahingoittanut vanhusta. Nuorekkain loistavin kasvoin hän seisoi liekkien keskellä ”Mikä on vahingoittumattomuutesi salaisuus?” keisari tivasi. ”Kristuksen voima!” pyhä vastasi. Keisari tahtoi kokeilla hänen kykyjään ja toi hänen eteensä 30 vuotta riivattuna olleen miehen. Pyhä kysyi miehessä olevalta pahalta hengeltä, kuinka se oli mennyt mieheen. ”Hän ryösti naapurinsa ja tappoi tämän perillisen, ja niin sain tilaisuuden asettua häneen”, paha henki vastasi, minkä jälkeen Haralampos ajoi sen ulos. Tämän jälkeen Haralampos vielä rukoili hartaasti, ja äskettäin menehtynyt nuorukainen heräsi kuolleista keisarin nähden. Prefekti Karpos huomautti tällöin keisarille: ”Tapa tuo ihminen. Hän tekee tällaista noitakeinoin.”

Jo suopeaksi käyneen keisarin asenne muuttui, ja hän alkoi taas vaatia Haralamposta uhraamaan epäjumalille. Kiduttamista jatkettiin. Häntä lyötiin kivellä suuhun ja kärvennettiin soihduilla. Tuli kuitenkin hyppäsi marttyyrin yli ja poltti lähellä seisovia. Keisari joutui tästä niin raivon valtaan, että alkoi ampua nuolia kohti taivasta ja huusi: ”Tule alas, Kristus, taistelemaan kanssani. Muuten minä nousen ylös, hajotan taivaankannen ja sammutan auringon!” Vastauksena näihin hurjiin sanoihin tapahtui suuri maanjäristys ja puhkesi rajuilma. Keisari Severus ja prefekti Krispos kohosivat ilmaan pääsemättä alas. Paikalla oli myös Severuksen tytär prinsessa Galene, joka tunnettiin filosofisista harrastuksistaan. Hän oli alkanut uskoa Kristukseen ja pyysi Haralamposta päästämään isänsä alas. Tämä rukoili ja miehet laskeutuivat maanpinnalle.

Kolme päivää keisari mietti näitä ihmeellisiä tapahtumia palatsissaan. Galene puolestaan näki näyssä ihanan puutarhan ja asumuksen sen keskellä. Hänen isänsä oli myös paikalla, mutta vartija ei päästänyt tätä sisään puutarhaan. ”Tämä on sinua varten”, vartija sanoi Galenelle. Tämän jälkeen Galene alkoi esiintyä avoimesti kristittynä, mikä suututti hänen isäänsä. Keisari lähetti tyttärensä epäjumalantemppeliin. Temppelissä Galene kuitenkin hajotti jumalien patsaat.

Keisarin kunnioitus Haralamposta ja tämän kautta tapahtuneita Jumalan ihmeitä kohtaan ei kestänyt kuukautta kauempaa. Hän kutsui Haralampoksen jälleen eteensä ja alkoi uudestaan painostaa häntä uhraamaan perinteisille jumalille. Kun tämä kieltäytyi, keisari lähetti hänet erään kevytmielisen lesken luo pilatakseen näin vanhuksen maineen. Sielläkin pyhä teki ihmeitä, ja suuri joukko ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Silloin keisari antoi lopullisen päätöksen hänen mestauksestaan.

Pyövelien kuljettaessa Haralamposta mestauspaikalle tämä lauloi psalmia 92: ”Hyvä on kiittää Herraa ja laulaa ylistystä Sinun nimellesi, Korkein.” Ennen kuin pyövelit ehtivät käydä häneen käsiksi, hän kohotti kätensä ja silmänsä taivaaseen kiittäen Jumalaa. Taivaat avautuivat ja hän näki itsensä Kristuksen enkeleineen tulevan hakemaan häntä. Ennen lähtöään marttyyri tahtoi vielä pyytää armonosoituksia niille, jotka tutustuvat hänen marttyyrikilvoitukseensa ja kutsuvat avukseen hänen esirukouksiaan. Hän pyysi Jumalaa pelastamaan heidät ja heidän kotieläimensä erilaisilta kulkutaudeilta. Sen jälkeen hän kallisti päänsä ja antoi henkensä Herransa käsiin. Prinsessa Galene hautasi hänet kultaiseen arkkuun.

Pyhän Haralampoksen elämäkerta sisältää runsaasti legendaarista aineistoa, mutta pohjautuu tosiasioihin. Hänestä on aikojen saatossa tullut kuuluisa ja suuresti kunnioitettu pyhä, jonka reliikkien kautta on tapahtunut runsaasti ihmeitä.

Pyhän Haralampoksen kallo päätyi Valahian valtakunnan hallitsijasuvulle nykyiseen Romaniaan, jonne sen ilmeisesti lahjoitti Bysantin keisari. Tataarit ahdistelivat valtakuntaa 1300-luvun loppuvuosina. Silloisella ruhtinaalla oli palveluksessaan pappismunkki Meteoran Pyhän Stefanoksen luostarista Kreikan Thessaliasta. Kun tataarit vetäytyivät pois, kiitollinen ruhtinas lahjoitti vuonna 1412 pyhän Haralampoksen kallon Pyhän Stefanoksen luostarille, missä sitä edelleen säilytetään kallisarvoisena reliikkinä.

Pyhän Haralampoksen esirukoukset ovat saaneet aikaan paljon ihmeitä. 1700-luvun alussa hän ilmestyi eräälle munkille, paransi hänet ja lopetti Konstantinopolissa raivonneen ruton. Samoin hän teki lopun myös Epeiroksessa ihmishenkiä niittäneestä kulkutaudista vuonna 1812. Kun tuhoisa espanjantautina tunnettu influenssa rantautui Athosvuorelle vuonna 1918, munkit hakivat pyhän Haralampoksen kallon Meteorasta Athokselle ja toimittivat rukoushetken sen edessä. Epidemia Athoksella laantui hetimiten. Monia muita yksittäisille ihmisille tapahtuneita parantumisihmeitä on aikojen kuluessa kirjattu muistiin aina nykyaikoihin saakka.

Rooman valtakunnassa alkoi vuonna 308 uusi kristittyjen vaino. Sen toisena vuonna Palestiinan Kesarean maaherra Firmilinus määräsi pidätettäväksi ryhmän gazalaisia kristittyjä. Heidät tuotiin Kesareaan. Toiset heistä tuomittiin pakkotyöhön, kun heidän vasemman kätensä jänteet oli ensin katkaistu ja oikea silmänsä sokaistu.

Toiset joutuivat kärsimään vielä ankarampia kidutuksia. Heidän joukossaan oli neitsyt Ennatha, joka aiottiin pakottaa prostituoiduksi. Ennatha ei pelästynyt uhkausta, vaan alkoi sättiä keisaria näin brutaaleista määräyksistä. Hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja hänen kylkiään raastettiin säälimättömästi. Tämän nähdessään kesarealainen Valentina ryntäsi esiin huutaen: ”Kuinka kauan aiotte kiduttaa tällä kauhealla tavalla minun sisartani?” Vartijat ottivat hänetkin kiinni ja veivät tuomioistuimen eteen. Kristuksen nimeen turvaten Valentina kieltäytyi ehdottomasti uhraamasta epäjumalille. Hänet vietiin lähelle rakennetun pienen alttarin eteen. Hän potkaisi alttaria niin, että se kaatui ja sen edessä palanut tuli sammui. Tämän jälkeen vainooja antoi raastaa hänen kylkensä riekaleiksi. Lopuksi hänet ja Ennatha poltettiin kuoliaiksi. Näin heistä tuli todellisia sisaria kärsimysyhteydessään Kristukseen.

Pyhä Paavali, joka oli myös pidätetty Gazassa, tuomittiin kuolemaan samana päivänä. Juuri ennen mestausta Paavali pyysi saada sanoa jotain. Luvan saatuaan hän rukoili kirkkaalla äänellä Jumalaa vapauttamaan kristityt vainoista, suomaan samarialaisille ja juutalaisille uskon ja valaisemaan pakanuuden pimeydessä olevat Kristuksen valolla. Sitten hän rukoili vielä hänet tuominneen tuomarin ja keisarien sekä pyövelinsä puolesta. Lopuksi hän paljasti niskansa ja painoi päänsä mestauspölkylle katselijoiden seuratessa liikuttuneina. Näin pyhä marttyyri Paavali sai syntyä uuteen elämään.

Pyhä Zenon oli kotoisin Kappadokian Kesareasta (nyk. Kayseri Keski-Turkissa), jossa hän sai nuoruudessaan usein kuulla pyhän Basileios Suuren (1.1.) opetusta. Basileioksen kylvämä opetus puhkesi Zenonissa kauniiseen kukkaan. Keisari Valensin kuoleman (378) jälkeen Zenon jätti ylimyssukunsa ja työnsä keisarillisena viestinviejänä ja vaihtoi palatsin hautaluolaan Antiokian lähistöllä.

Pyhä Zenon kilvoitteli haudassa vuosikausia yksinään, rääsyihin pukeutuneena. Hän haki itselleen vettä lähteestä pitkän matkan takaa, ja eräs hyväntekijä toi hänelle leipää joka toinen päivä. Rukous ja kilvoitus puhdistivat Zenonin sisäiset silmät niin, että hän saattoi kohottaa sielunsa taivaallisiin, nauttia Jumalan näkemisestä ja levätä Jumalassa.

Kerran eräs vieras näki Zenonin tulevan lähteeltä kahden raskaan vesiruukun kanssa ja meni auttamaan häntä. Keljansa suuaukolle päästessään Zenon kuitenkin odotti hetken, kaatoi veden pois ja palasi lähteelle hakemaan uutta kantamusta. Hänen periaatteenaan ja sääntönään näet oli olla ottamatta minkäänlaista hyötyä itselleen toisten vaivannäöstä.

Sunnuntaisin Zenon lähti seurakuntakirkkoon, jossa hän osallistui pyhiin salaisuuksiin. Ehtoollisen jälkeen hän palasi luolalleen. Koska hän ei omistanut mitään, hänen ei tarvinnut pelätä varkaita. Siksi hän ei edes yrittänyt sulkea luolansa suuta mitenkään. Hän sai kuitenkin huomattavan perinnön. Osan siitä hän jakoi itse puutteenalaisille ja loput hän jätti Antiokian piispan Aleksanterin huostaan pyytäen tätä jakamaan varat köyhille.

Eräänä yönä vuorelle tuli isaurilaisjoukko, joka surmasi lukuisia munkkeja ja nunnia. Kun he lähestyivät Zenonin keljaa, tämä oli rukoilemassa ja näki kolme enkeliä keljansa suulla. Isaurilaiset kulkivat aivan Zenonin keljan sisäänkäynnin vierestä, mutta eivät huomanneet sitä.

Yli neljäkymmentä vuotta kilvoiteltuaan pyhittäjä Zenon nukkui pois rauhassa vuoden 416 tienoilla.

Pyhä Scholastica oli lännen luostarilaitoksen isän pyhän Benedictuksen kaksoissisar. Hän oli veljensä veroinen kilvoittelija ja uskon sankari. Scholastica omistautui Jumalalle jo nuoruudessaan. Hän kaunisti sielunsa kaikkinaisilla hyveillä tehden siitä arvollisen asuinsijan Kristukselle.

Kun Benedictus asettui Monte Cassinoon, Scholastica jätti neitseiden yhteisön, jossa oli elänyt, ja tuli asumaan veljensä lähistölle. Benedictus omisti joka vuosi yhden päivän sisarensa tapaamiseen. He keskustelivat koko päivän jumalallisen elämän salaisuuksista ja tulevasta maailmasta, jonka autuus on luvattu hyvän kilvoituksen kilvoitelleille. Päivän päätteeksi he nauttivat pienen aterian, minkä jälkeen he hyvästelivät ja jatkoivat kilvoituksiaan kukin tahollaan.

Scholastican ohjauksessa kilvoitteli muutamia sisaria, mutta he eivät koskaan järjestäytyneet varsinaiseksi luostariksi.

Scholastican ja Benedictuksen viimeiseksi jääneessä tapaamisessa vuonna 543 Scholastica tiesi jo kuolemansa olevan lähestymässä ja pyysi Benedictusta jäämään koko yöksi hänen luokseen, jotta he voisivat jatkaa keskusteluaan. Benedictus kieltäytyi vedoten luostarinsa sääntöihin. Scholastica painoi päänsä alas ja oli hetken rukouksessa. Pian puhkesi niin raju myrsky, etteivät Benedictus ja hänen mukanaan ollut munkki voineet lähteä mihinkään. Benedictus sanoi sisarelleen: ”Sinä sait tämän aikaan!” Scholastica vastasi: ”Minä pyysin sinulta palvelusta, ja sinä kielsit sen. Kun pyysin sitä Jumalalta, Hän antoi.” He toimittivat yhdessä yöpalveluksen ja keskustelivat Jumalan valtakunnan autuudesta aamuun saakka.

Kolmen päivän kuluttua Benedictus näki keljansa ikkunasta sisarensa sielun nousevan taivaaseen kyyhkysen hahmossa. Hän kiitti Jumalaa ja lähetti munkkeja hakemaan Scholastican ruumiin, jota varten oli jo valmistettu hauta Monte Cassinon luostariin. Näin sisarusten ruumiit saivat olla kuolemassa yhdessä niin kuin heidän sielunsa olivat olleet yhtä elämässä.

Pyhä Scholastica nukkui pois vuonna 547. Hänen reliikkejään on sittemmin siirretty Le Mansiin. Pyhä Scholastica on benediktiininunnien suojelija.

Austreberta syntyi Ranskassa vuoden 630 tienoilla. Hänen vanhempansa olivat ylimyksiä kuningas Dagobertin hovissa. Lapsena Austreberta näki kerran lammen pintaan katsoessaan itsellään nunnan hunnun. Hänen isänsä kuitenkin uhkasi luostarikutsumuksen toteutumista ryhtymällä järjestämään avioliittoa. Austreberta karkasi kotoaan ja etsiytyi pyhän Omerin (9.9.) luokse. Omer antoi Austrebertalle luostarivaatteet, ja tämä aloitti kilvoituselämän. Myöhemmin pyhä Filibert (20.8.), joka johti Rouenin lähellä uutta Jumiègesin luostaria, vihki Austrebertan nunnaksi.

Austreberta kilvoitteli Jumiègesissa, kunnes hänen isänsä teki sovinnon hänen kanssaan, minkä jälkeen Austreberta siirtyi Sommejoen varrelle Abbevillen luostariin. Pyhän Austrebertan hurskaus ja iloinen, elämänmyönteinen asenne teki kaikkiin vaikutuksen, ja hänen rukoustensa välityksellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Filibert teki Austrebertasta ennen pitkää johtajan Pavillyn uuteen luostariin, jonka eräs Amalbert oli rakennuttanut omalla kustannuksellaan, koska hänen tyttärensä kilvoitteli sen sisaristossa. Luostarin nunnat olivat kuitenkin kurittomia, ja Austreberta otti käyttöön tiukemman järjestyksen. Tämä aiheutti katkeruutta. Eräät nunnat yrittivät päästä Austrebertasta eroon keksimällä valheellisia syytöksiä, jotka he kävivät esittämässä Amalbertille. Kun Amalbert tuli uhkailemaan Austrebertaa, tämä taivutti päänsä tyynesti alas ja pyysi lyömään sen poikki. Tämä sai Amalbertin järkiinsä, ja Austreberta sai vastedes johtaa luostaria parhaaksi katsomallaan tavalla. Pyhä Austreberta nukkui pois rauhassa vuonna 704.

Anna Novgorodilainen oli Ruotsin kuninkaan Olavi Sylikuninkaan (k. n. 1022) tytär, ruotsalaiselta nimeltään Ingegärd. Venäjällä hänet tunnettiin ortodoksisella nimellä Irina. Nimen Anna hän otti ennen kuolemaansa vihkiytyessään suureen skeemaan.

Annan isä Olavi oli Ruotsin ensimmäinen kristitty kuningas. Otettuaan ennen vuotta 1000 kasteen Länsi-Götanmaalla englantilaiselta piispa Sigfridilta (15.2.) Olavi pyrki monin tavoin levittämään kristinuskoa Ruotsissa. Anna varttui isänsä hovissa ensin Uppsalassa ja myöhemmin Sigtunassa ja Skarassa. Naisen asema oli Ruotsissa hyvin vapaa. Anna oppi lukemaan ja kirjoittamaan, sai uskonnonopetusta ja perehtyi kansanrunouteen. Hän osallistui hovin juhliin, otti omassa talossaan vastaan vieraita, hoiti maatilansa asioita ja teki matkoja eri puolille maata. Ruotsalainen kansanperinne muistaa hänet hyväsydämisenä, viisaana, rohkeana ja aloitteellisina naisena. Näiden ominaisuuksien ansiosta hänestä tuli rauhanrakentaja konfliktien aikana. Ensimmäisen kerran hän toimi sovittelijana Ruotsin ja Norjan välillä pitkään jatkuneissa sotaisuuksissa.

Anna annettiin puolisoksi Novgorodin ruhtinaalle Jaroslav Viisaalle. Avioliittosopimuksen mukaan Anna sai hallintaansa Ladogan kaupungin ja siihen kuuluvan laajan maa-alueen, joka vastaa suunnilleen nykyistä Inkerinmaata. Näin ollen Inkerinmaa on todennäköisesti saanut nimensä Annan (Ingegärd-Irina) mukaan.

Venäläisten kronikoiden mukaan Anna saapui Novgorodiin vuonna 1016. Hän asui vuoroin Novgorodissa ja Kiovassa sen mukaan, missä ruhtinashovi milloinkin sijaitsi. Hänelle syntyi ainakin kuusi poikaa ja neljä tytärtä, jotka saivat hurskaan kotikasvatuksen. Kiovan metropoliitta pyhä Ilarion ylisti Annan perheen kirkollista elämää. Anna otti suojiinsa myös muiden maiden kuninkaallisten perheiden epäsuosioon joutuneita tai orvoiksi jääneitä lapsia.

Vuonna 1037 Kiovaan perustettiin ruhtinattaren taivaallisen suojelijan Pyhän Irenen luostari, johon Annalla lienee ollut läheiset suhteet. Novgorodissa hän osallistui vuonna 1045 Pyhän Sofian katedraalin peruskiven muuraukseen.

Pyhä Anna nukkui rauhassa kuolonuneen Novgorodissa helmikuun 10. päivänä vuonna 1050. Kuolemansa edellä hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hän oli ensimmäinen ruhtinatar, joka kuolemansa edellä nöyrtyi vaihtamaan ruhtinaallisen asunsa vaatimattomaan nunnan pukuun. Hänen jälkeensä monet ruhtinaat ja ruhtinattaret seurasivat tätä tapaa aina Venäjän vallankumoukseen asti. Pyhän Annan reliikit ovat Novgorodissa Pyhän Sofian katedraalissa, joka palautettiin kirkolliseen käyttöön Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Pyhittäjä Prohor tuli Kiovan luolaluostariin Smolenskista 1000-luvun lopussa. Igumeni Johannes vihki hänet munkiksi. Prohorin kilvoittelun erikoisuus oli, ettei hän koskaan syönyt tavallista leipää, vaan keräsi savikkakasveihin kuuluvan maltsan lehtiä, hienonsi ne omin käsin ja leipoi niistä itselleen leipää. Kesällä hän keräsi maltsaa talven varalle eikä syönyt edes kasviksia. Jumala näki hänen kilvoituksensa ja muutti maltsan karvauden hänen suussaan makeudeksi. Prohor söi leipäänsä iloiten ja kiitollisena ja eli huolettomana kuin taivaan lintu maata kyntämättä, siementä kylvämättä.

Tuohon aikaan Venäjälle tuli hirvittävä nälänhätä ja monet olivat vaarassa kuolla nälkään. Maltsaa kuitenkin kasvoi enemmän kuin koskaan. Prohor keräsi sitä suurin määrin, leipoi siitä leipää ja jakoi puutteessa oleville, ja suureksi ihmeeksi se oli kaikkien mielestä maukkaampaa kuin puhdas vehnänen. Kerran eräs munkkiveljistä otti Prohorilta salaa yhden leivän, mutta se osoittautui niin karvaaksi, että sitä oli mahdoton syödä. Munkki tunnusti syntinsä igumenille, joka ei kuitenkaan uskonut kertomusta, vaan lähetti toisen veljen varastamaan Prohorilta leivän, joka sekin osoittautui syömäkelvottomaksi. Tehtyään vielä yhden kokeen igumeni viimein vakuuttui, että vain Prohorin käsistä saatu leipä oli maukasta ja ravitsevaa.

Venäjän ruhtinaiden välisten sotaisuuksien aikana matkustaminen kävi niin vaaralliseksi, ettei kauppiaita enää tullut Kiovaan ja maahan tuli puute suolasta. Silloin Prohor keräsi luostarikeljojen uuneista tuhkaa omaan keljaansa. Rukoiltuaan hartaasti ja siunattuaan tuhkan hän jakoi sitä kaikille tarvitseville, jolloin se muuttui puhtaaksi suolaksi. Kun suolakaupalla rikastuneet kauppiaat kuulivat Prohorin jakavan kansalle suolaa ilmaiseksi, he vihastuivat häneen ja valittivat asiasta ruhtinas Svjatopolkille. Tämä päätti ottaa suolakaupan omiin käsiinsä ja lähetti miehensä hakemaan Prohorin suolan hovin varastoon. Mutta kun suola oli tuotu hoviin, kaikki totesivat sen muuttuneen tuhkaksi. Kolmen päivän kuluttua se heitettiin varastosta portin ulkopuolelle. Prohorin kehotuksesta ihmiset menivät keräämään tuhkaa, joka oli jälleen muuttunut suolaksi.

Kun ruhtinas Svjatopolk kuuli tuhkalle ja leiville tapahtuneista ihmeistä sekä Prohorin kilvoituksista, hän alkoi kunnioittaa Prohoria. Hän lupasi itse haudata Prohorin, jos tämä kuolisi ennen häntä, ja päinvastaisessa tapauksessa pyysi Prohoria valmistamaan hänet hautausta varten.

Elettyään tämän jälkeen monta vuotta ankarasti kilvoitellen Prohor sairastui ja lähetti sotaretkellä olevalle ruhtinaalle sanan lähestyvästä kuolemastaan. Svjatopolk jätti heti joukkonsa ja kiirehti Prohorin luo. Prohor puhui hänelle pitkään laupeudesta lähimmäisiä kohtaan, haudantakaisesta elämästä ja tulevasta tuomiosta. Siunattuaan ja hyvästeltyään ruhtinaan hän kohotti kätensä taivasta kohti ja antoi henkensä Jumalalle. Yhdessä munkkien kanssa ruhtinas Svjatopolk kantoi Prohorin ruumiin luolaan ja pani sen hautaan.

Pyhittäjä Longin kilvoitteli pyhittäjä Paavali Obnoralaisen luostarissa (10.1.) 1500-luvun alussa. Hän tuli luostariin nuorena, toimitti erilaisia kuuliaisuustehtäviä ja hankki vuosien myötä munkkielämässä niin suuren kokemuksen, että häntä pidettiin arvostettuna vanhuksena. Läheisessä pyhittäjä Kornilin luostarissa hänellä oli samanmielinen hengellinen ystävä munkki Simon. Molemmissa luostareissa oli suuri veljestö ja elämä sen vuoksi levotonta. Myös kasvava arvostus ja ihailu kiusasivat näitä kahta nöyrämielistä munkkia, ja he päättivät yhdessä siirtyä kilvoittelemaan yksinäiseen paikkaan, jossa he minkään häiritsemättä saisivat omistautua palvelemaan Jumalaa. Vuonna 1535 tai 1537 he lähtivät vesitse ensin Solvytšegodskiin, jossa he viipyivät jonkin aikaa Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa. Sieltä he jatkoivat matkaa jalkaisin Vytšegdajoen vasenta rantaa aina Korjažemkajoen suulle asti.[1] Sen rannalle tiheään metsään he rakensivat keljan ja rukoushuoneen.

Autettuaan Longinin erakkoelämän alkuun pyhittäjä Simon (24.11.) vetäytyi noin 60 kilometrin päähän Soigajoelle, jossa hänen ympärilleen muodostui pieni luostariyhteisö. Longin jatkoi kilvoittelua yksin. Hän antautui mietiskelemään jumalallisia asioita ja vietti yöt ja päivät rukouksessa. Pian hänen kilvoituselämänsä maine kantautui ympäristöön ja hänen luokseen hakeutui oppilaita, jotka halusivat liittyä hänen seuraansa. Longinin vastustelu vain lisäsi heidän intoaan. He pyysivät häntä rakennuttamaan ahtaaksi käyneen rukoushuoneen tilalle kirkon ja perustamaan yhteiselämäluostarin. Rohkenematta vastustaa Jumalan tahtoa Longin lopulta taipui heidän pyyntöihinsä, ja niin sai alkunsa pieni Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostari. Longin itse oli sen ensimmäinen igumeni. Hän nukkui pois muutaman vuoden kuluttua luostarin perustamisesta helmikuun 10. päivänä 1540. Kuolemansa jälkeenkin hän huolehti luostarista ja paikallisista uskovista tekemällä heidän hyväkseen monia ihmeitä.


[1] Vytšegda on Vienanjoen lähdejoki Pohjois-Venäjällä.

Pyhän Anna Novgorodilaisen päivänä vietetään myös Novgorodin pyhien esipaimenten Joakimin, Luukkaan, Hermanin, Arkadin, Grigorin, Martirin, Antonin, Vasilin, Simeonin, Gennadin, Pimenin ja Afonin yhteistä muistoa. Heidän pyhät reliikkinsä Hermania, Gennadia ja Pimeniä lukuun ottamatta on haudattu tai siirretty Novgorodin Pyhän Sofian katedraaliin.

Piispa Joakim oli yksi niistä kreikkalaisista papeista, jotka pyhä ruhtinas Vladimir toi Hersonesista Kiovaan päätettyään valistaa Venäjän pyhällä kasteella. Vuonna 993 hänet vihittiin Konstantinopolissa Novgorodin piispaksi. Joakim julisti kristinuskoa Novgorodissa, rakennutti sinne kirkkoja, muun muassa ensimmäisen puisen Pyhän Sofian kirkon, ja perusti koulun, jossa lapsille opetettiin uskon totuuksia. Pyhä Joakim nukkui pois vuonna 1030. Hänen reliikkinsä siirrettiin 1600-luvun lopussa kiviseen Pyhän Sofian katedraaliin. Hänet on kuvattu katedraalin alttarin seinämaalaukseen ensimmäisenä Novgorodin piispojen joukossa.

Pyhä Luukas, lisänimeltään Juutalainen, oli ensimmäinen Venäjällä syntynyt Novgorodin piispa (1035–1060). Hänen aikanaan rakennettiin kivinen Pyhän Sofian katedraali, joka on säilynyt meidän päiviimme asti. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina viisisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä Herman vihittiin Novgorodin piispaksi vuonna 1078. Sitä ennen hän kilvoitteli Kiovassa perustaen Berestovoon luostarin, jonka kumaanit[1] tuhosivat vuonna 1096. Ilmeisesti luostaria kohdannut onnettomuus sai hänet matkustamaan Novgorodista Kiovaan, jossa hän kuoli samana vuonna palaamatta enää Novgorodiin.

Pyhä Arkadi (ks. 18.9.) perusti Novgorodin lähelle Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarin. Sen munkkien iankaikkista pelastusta tavoitteleva elämä osoitti kaikille, että ihmisen ei tule elää maata vaan taivasta varten. Arkadi itse oli luostarin igumeni ja hänet tunnettiin hyveellisenä ja harkintakykyisenä ihmisenä. Vuonna 1157 hänet valittiin yksimielisesti kansankokouksessa Novgorodin piispaksi. Hän johti hiippakuntaa viisi vuotta ja nukkui pois rauhassa.

Pyhä Grigori, maallikkonimeltään Gabriel, oli Novgorodin suuren arkkipiispan Johanneksen (7.9.) veli. Nämä pyhät veljekset perustivat vanhemmiltaan saamansa perinnön turvin luostarin, jossa he vihkiytyivät munkiksi. Kun arkkipiispaksi valittu Johannes aikanaan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän luopui virastaan valmistautuakseen yksinäisyydessä iäisyysmatkaa varten, ja nimitti seuraajakseen veljensä Grigorin. Kerran pyhän Grigorin johtaessa ristisaattoa Sofian katedraalista Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoon salama löi puiseen kirkkoon niin, että se syttyi tuleen ja ihmiset kaatuivat jyrähdyksen voimasta maahan. Jumalan varjeluksesta ja pyhän Grigorin esirukouksien tähden palo kuitenkin sammui. Kirkosta löytyi kaksi miestä kuolleena, mutta muut eivät vahingoittuneet. Pyhä Grigori johti Novgorodin hiippakuntaa kuusi vuotta ja nukkui pois vuonna 1193. Hänet haudattiin veljensä lähelle Pyhän Sofian katedraaliin. Hänen reliikkinsä avattiin vuonna 1558. Hänen haudallaan on muistoarkku, jonka kanteen hänet on kuvattu kokovartalokuvana.

Novgorodin arkkipiispa pyhä Martiri syntyi Staraja Russassa. Hän perusti kotikaupunkinsa lähelle Kristuksen kirkastumisen munkkiluostarin. Pyhän arkkipiispa Grigorin kuoltua novgorodilaiset eivät päässeet yksimielisyyteen hänen seuraajastaan. Silloin he asettivat Sofian katedraalin alttarille arpaliput, joissa oli kolmen ehdokkaan nimet, ja pyysivät sokeaa miestä nostamaan arvan. Jumalan armosta arpa lankesi Martirille, joka vuonna 1193 vihittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Pyhä Martiri oli väsymätön kirkkojen rakentaja. Hän muurasi kaupungin portille rakennetun Jumalansynnyttäjän kirkon peruskiven, vihki Kristuksen ylösnousemuksen kirkon uudessa naisluostarissa Mjatšinajärven lähellä ja Pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen kirkon saman pyhän nimeä kantavassa munkkiluostarissa sekä muurasi suurmarttyyri Eufemialle pyhitetyn naisluostarin peruskiven. Lisäksi hän rakennutti kivisen Kristuksen kirkastumisen kirkon.

Pyhän Martirin aikana Novgorodissa tapahtui seuraava ihme. Eräs hurskas kaupunkilainen kävi joka päivä kirkossa ja sai sieltä mukaansa kirkkoleivän. Kerran hän nukahti kotimatkalla tien puoleen. Koirat vainusivat leivän ja yrittivät napata sen, mutta ponnahtivat pois näkymättömän voiman ajamina. Kun tapauksesta kerrottiin Martirille, hän rakennutti paikalle Neitsyt Marian syntymän kirkon ja antoi perustaa naisluostarin.

Vuonna 1199 arkkipiispa Martiri lähti kaupungin edustajien kanssa Vladimiriin lepyttämään novgorodilaisiin tyytymätöntä suuriruhtinas Vsevolodia. Iän painama Martiri kuoli kuitenkin matkalla Seligerjärven rannalla elokuun 24. päivänä. Hänen ruumiinsa tuotiin Novgorodiin ja haudattiin Pyhän Sofian katedraaliin. Katedraalin alttarissa on häntä esittävä ikoni.

Pyhä Antoni oli Hutynin luostarin munkki ennen valintaansa Novgorodin arkkipiispaksi. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Konstantinopoliin ja kirjoitti siitä tarkan selostuksen. Matkaltaan hän toi puisen ristin, johon oli upotettu palanen Herran eläväksitekevää ristiä, ja lahjoitti sen Pyhän Sofian katedraaliin kaupungin pyhitykseksi. Hänet valittiin arkkipiispaksi vuonna 1212, kun tyytymättömät kaupunkilaiset olivat karkottaneet edellisen arkkipiispa Mitrofanin. Kahdeksan vuoden kuluttua Mitrofan kuitenkin palasi Novgorodiin ja Antoni joutui väistymään hänen tieltään. Elämänsä loppupuolella Antoni palasi vielä muutamaksi vuodeksi piispanistuimelle. Hänen sairastuttuaan ja menetettyään puhekykynsä hänet siirrettiin jälleen syrjään. Antoni vetäytyi Hutynin luostariin, jossa hän monien kärsimysten puhdistamana nukkui pois vuonna 1231.

Pyhä Vasili, maallikkonimeltään Grigori, tunnettiin Novgorodissa hyveellisenä pappina. Hän vihkiytyi munkiksi vuonna 1331, kun hänet valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Vasili johti hiippakuntaa vaikeana sisällissotien ja repivien ristiriitojen aikana. Hän kävi usein tapaamassa Moskovan suuriruhtinasta Iivana Kalitaa suostutellen tätä rauhaan Novgorodin kanssa ja puolustaen Novgorodin vanhoja oikeuksia. Kun kaupungissa kokoontui vuonna 1344 kaksi keskenään vihamielistä kansankokousta valitsemaan johtajaa, pyhä Vasili taivutti osapuolet tekemään sovinnon. Kahden tuhoisan tulipalon jälkeen hän käytti piispantalon varoja kaupungin jälleenrakentamiseen ja ihmisten auttamiseen. Pyhän Vasilin uhrautuvaisuus ja lähimmäisenrakkaus tulivat kaikkien tietoon Pihkovan ruttoepidemian aikana, kun hän pihkovalaisten kutsusta matkusti paikalle rukoilemaan kärsivien puolesta. Hän toimitti jumalanpalvelukset kolmessa kirkossa ja kulki ristisaatossa Pihkovan ympäri lohduttaen sen asukkaita. Paluumatkalla Novgorodiin hän sairastui itse ja kuoli 3. heinäkuuta 1352 annettuaan hyvän paimenen tavoin henkensä lampaidensa puolesta (Joh. 10:11).

Pyhään arkkipiispa Vasiliin liittyy myös tarina valkoisesta klobukista. Tarinan mukaan keisari Konstantinos (21.5.) oli lahjoittanut sen Rooman paavi Sylvesterille (2.1.). Paavilta klobukki siirtyi myöhemmin Konstantinopolin patriarkalle, joka lahjoitti sen Vasilille. Valkoinen klobukki oli Venäjän kirkolle merkki ortodoksisuuden keskuksen periytymisestä ja siirtymisestä vanhasta Roomasta uuden Rooman eli Konstantinopolin kautta kolmanteen Roomaan, Moskovaan.

Vuonna 1415 Novgorodin arkkipiispaksi valittiin arvalla Hutynin luostarin munkki Samson. Metropoliitta Foti antoi hänelle uuden nimen Simeon vihkiessään hänet piispaksi seuraavana vuonna. Simeon voitti pian laumansa luottamuksen. Vuonna 1418 hän tyynnytti Novgorodissa puhjenneet levottomuudet kokoamalla Sofian katedraalin papiston ristisaattoon ja siunaamalla Olhavanjoen sillalla kaupunkia ja riiteleviä osapuolia molempiin suuntiin. Samalla hän lähetti papit viemään sanaa, että arkkipiispa siunaa ja kehottaa kaikkia palaamaan koteihinsa. Vähän ennen kuolemaansa hän tyynnytti toukokuisen ukkosmyrskyn, salamoinnin ja raesateen toimittamalla itse rukouspalveluksen katedraalissa ja kehottaen pappeja kokoamaan kansaa rukouspalveluksiin muihin kirkkoihin. Hän nukkui pois rauhassa kuukauden kuluttua tästä tapauksesta kesäkuun 15. päivänä 1421.

Pyhä Gennadi oli Novgorodin arkkipiispana vuosina 1484–1504. Hän taisteli Novgorodiin pesiytynyttä juutalaistajien harhaoppia vastaan, huolehti kansan opettamisesta ja alkoi puhua papiston kouluttamisen tärkeydestä. Hänestä kerrotaan tarkemmin hänen omana muistopäivänään 4.12.

Pyhä Pimen oli Novgorodin arkkipiispana vuosina 1553–1571.

Pyhä Afoni oli ennen piispaksi vihkimistään Pyhien Boriksen ja Glebin luostarin igumeni Perejaslavlissa Vladimirin hiippakunnassa. Hänet valittiin Novgorodin metropoliitaksi vuonna 1635. Johdettuaan hiippakuntaa kolmetoista vuotta hän vetäytyi vanhuudenlepoon Hutynin luostariin, jossa hän kuoli vuonna 1652.

Edellä mainittujen esipaimenten lisäksi tänään muistellaan myös niitä Novgorodin piispoja, joilla on omat muistopäivänsä. Heitä ovat pyhä Nikita (k. 1108, muistopäivä 31.1.), Nifont (k. 1156, muistopäivä 8.4.), Johannes (k. 1186, muistopäivä 7.9.), Feoktist (k. 1310, muistopäivä 23.12.), Mooses (k. 1362, muistopäivä 25.1.), Eufimi (k. 1458, muistopäivä 11.3.), Joona (k. 1470, muistopäivä 5.11.) ja Serapion (k. 1516, muistopäivä 16.3.).

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kumaanit olivat turkkilainen paimentolaiskansa, josta Venäjällä käytetään nimitystä polovtsit.