9.2.2019

Sävelmä
4. säv.

Herran temppeliintuomisen juhlan päätöspäivä.

m. Nikeforos (+ 200-l.)

pt:t Gennadi (+ n. 1516) ja Nikifor (+ 1557) Vasojärveläiset

Epistola
2. Tim. 2:11–19

2. Tim. 2:11–19

11 Tämä sana on varma: -- Jos olemme hänen kanssaan kuolleet, saamme hänen kanssaan myös elää. 12 Jos kestämme lujina, saamme myös hallita hänen kanssaan. Jos kiellämme hänet, myös hän on kieltävä meidät. 13 Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää. 14 Muistuta tästä kaikkia ja varoita heitä vakavasti Jumalan nimessä, etteivät he riitelisi. Sellaisesta ei ole mitään hyötyä, vaan se koituu kuulijoiden turmioksi. 15 Pyri kaikin voimin osoittautumaan Jumalan silmissä luotettavaksi työntekijäksi, joka ei häpeä työtään ja joka opettaa totuuden sanaa oikein. 16 Vältä epäpyhiä ja tyhjänpäiväisiä puheita, sillä niiden puhujat menevät jumalattomuudessa yhä pitemmälle 17 ja heidän oppinsa leviää kuin syöpä. Heitä ovat Hymenaios ja Filetos, 18 jotka ovat eksyneet pois totuudesta ja väittävät, että ylösnousemus on jo tapahtunut. Näin he saattavat joidenkin uskon luhistumaan. 19 Mutta Jumalan laskema perustus pysyy lujana, ja siinä on merkkinä nämä sanat: "Herra tuntee omansa" ja "Luopukoon vääryydestä jokainen, joka lausuu Herran nimen".

Luuk. 18:2–8
Luuk. 18:2–8

[Jeesus esitti seuraavan vertauksen:] 2 "Eräässä kaupungissa oli tuomari, joka ei pelännyt Jumalaa eikä piitannut ihmisistä. 3 Samassa kaupungissa eli myös leskivaimo, joka tavan takaa tuli tuomarin luo pyytämään: 'Ratkaise jo asiani, tuomitse riitapuoleni.' 4 Pitkään aikaan tuomari ei suostunut. Sitten hän kuitenkin ajatteli: 'Kaukana siitä, että pelkäisin Jumalaa tai piittaisin ihmisistä, 5 mutta tästä leskestä on minulle vaivaa. Minä autan häntä saamaan oikeuden, muuten hän ennen pitkää repii minulta silmät päästä.'" 6 Herra sanoi: "Huomatkaa: noin ajatteli väärämielinen tuomari. 7 Tottahan sitten Jumala hankkii oikeuden valituilleen, jotka päivin ja öin huutavat häntä avuksi. Hänkö viivyttäisi apuaan? 8 Minä sanon teille: hän hankkii heille oikeuden viipymättä. Mutta kun Ihmisen Poika tulee, löytääkö hän uskoa maan päältä?"

Päivän synaksario

Markellos ja tämän poika Pankratios elivät Antiokiassa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen maanpäällisen elämän aikana. Kuultuaan Jeesuksen tekemistä ihmeistä ja Hänen jumalallisesta opetuksestaan he lähtivät Jerusalemiin nähdäkseen Herran omin silmin. Molemmat alkoivat uskoa Kristukseen.

Pankratioksesta tuli apostoli Pietarin läheinen ystävä ja työtoveri. Herran taivaaseenastumisen jälkeen hän kulki Pietarin mukana tämän lähetysmatkoilla. Pietari vihki hänet Sisilian Taorminan piispaksi. Pyhä Pankratios kärsi marttyyrikuoleman Taorminassa. Hänellä on muistopäivä myös 9.7.

Markellos sai johtaakseen toisen sisilialaisen kaupungin, Syrakusan. Hänen opetuksensa sai monia kääntymään kristityiksi. Pyhä Markellos nukkui pois rauhassa.

Filagrios oli samoihin aikoihin Kyproksen piispana. Tunnustettuaan Herran nimeä ja kärsittyään paljon totuuden tähden hän siirtyi Herran luokse.

Sen jälkeen kun pyhä Quinta (8.2.) oli surmattu Egyptissä vuonna 249, väkijoukko kävi kunniallisen Apollonia-nimisen iäkkään kristityn naisen kimppuun. Tämä oli Aleksandrian kirkon diakonissa. Häntä hakattiin niin, että hampaat irtosivat. Väkijoukko vei Apollonian kaupungin ulkopuolelle, sytytti rovion ja uhkasi polttaa hänet elävältä, ellei hän suostuisi lausumaan epäjumalanpalveluksessa käytettyjä sanoja. Apollonia pyysi heitä hellittämään ensin otteensa ja päästämään hänet irti. Vapaaksi päästyään hän juoksi suoraan liekkeihin ja paloi kuoliaaksi.

Pyhälle Apollonialle on omistettu kirkkoja ja alttareita erityisesti lännessä. Hänen reliikkejään – muun muassa hampaita – on Roomassa ja muualla Italiassa, Ranskassa ja Belgiassa. Roomassa hänet kuitenkin on usein sekoitettu toiseen Apollonia-nimiseen marttyyriin, joka kärsi keisari Julianus Luopion aikana. Tänään muisteltavaa marttyyri Apolloniaa on kunnioitettu hammaslääkärien suojelijana ja hammassäryssä auttajana. Eräissä legendoissa hänet on kuvattu nuoreksi kaunottareksi ja kuninkaan tyttäreksi.

Keisarien Valerianuksen ja Gallienuksen aikana (253–280) Syyrian Antiokiassa eli nuori kristitty nimeltä Nikeforos. Hänen paras ystävänsä oli kristitty pappi Saprikios. He olivat niin läheisiä, että näytti kun heillä olisi ollut yksi sielu, yksi sydän ja yksi tahto. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt nähdä tällaista kaunista ystävyyttä, vaan tuhosi sen juonillaan. Se muuttui sellaiseksi vihaksi, että toinen kääntyi syrjään, jos toinen tuli kadulla vastaan.

Ennen pitkää Nikeforoksen omatunto alkoi kolkuttaa ja hän ymmärsi, kuinka sopimatonta tällainen viha oli kristittyjen välillä. Hän lähetti useita kertoja välittäjiä Saprikioksen luo pyytämään, että tämä Kristuksen rakkauden tähden antaisi hänelle anteeksi. Pappi Saprikios ei kuitenkaan suostunut ja jatkoi Kristuksen verettömän uhrin toimittamista sopimatta veljensä kanssa (vrt. Matt. 5:22). Silloin Nikeforos päätti toimia itse: hän meni ja heittäytyi Saprikioksen jalkoihin anteeksi pyytäen. Tämäkään ei auttanut. Leppymätön pappi ei suonut silmäystäkään jalkojensa juuressa makaavalle entiselle ystävälleen.

Näihin aikoihin kristittyjen vaino puhkesi uudelleen, ja pappina Saprikios pidätettiin ensimmäisten joukossa. Prokonsulin tuomioistuimen edessä hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja sanoi olevansa valmis ennemmin menemään kuolemaan kuin kieltämään Hänet. Kidutuksissa hän pysyi järkkymättömänä ja hänet määrättiin mestattavaksi. Nikeforos oli syvästi suruissaan, koska hän ymmärsi, että Saprikios oli menossa marttyyrikuolemaan, mutta leppymättömyytensä tähden tuskin hyötyisi siitä mitään. Hän teki vielä viimeisen yrityksen, kun Saprikiosta kuljetettiin mestauspaikalle. Kulkien hänen ja teloituskomppanian vierellä hän huusi: ”Kristuksen marttyyri, anna minulle anteeksi, millä olen sinua loukannut!” Viha ja halveksunta oli ainoa vastaus.

Teloituspaikalla tapahtui jotakin outoa. Kun pyöveli oli jo kohottamassa miekkaansa ja marttyyrikruunu laskeutumassa alas taivaasta Saprikiosta kohti, Saprikios kääntyi yhtäkkiä teloittajansa puoleen ja kysyi: ”Miksi te tahdotte katkaista pääni?” ”Koska olet kieltäytynyt noudattamasta keisarin käskyä uhrata epäjumalille”, teloittaja vastasi. ”Älkää tappako minua sen tähden. Minä uhraan kyllä”, Saprikios sanoi pelkurimaisesti. Jumalan armo oli hylännyt hänet hänen kovasydämisyytensä tähden. ”Älä, rakas veljeni, älä tee noin!” Nikeforos huudahti kauhuissaan. ”Älä kiellä Herraa ja menetä voitonseppelettä, jonka olet monin kärsimyksin ansainnut!” Mutta Saprikios ei enää kuunnellut ystäväänsä. Silloin Nikeforos kääntyi teloittajien puoleen ja huusi: ”Minä olen kristitty! Uskon Herraan Jeesukseen Kristukseen, jonka Saprikios kielsi. Tappakaa minut hänen sijastaan!”

Asia vietiin maaherran ratkaistavaksi. Hän käski päästää Saprikioksen vapaaksi ja mestata Nikeforoksen. Tämä painoi iloiten päänsä mestauspölkylle ja seuraten Kristuksen esimerkkiä uhrasi elämänsä ystävänsä puolesta, joka sydämensä kovuuden tähden oli menettänyt kaikkien kilvoitustensa palkinnon.

Pyhän Nikeforoksen esimerkki jäi kristityille eläväksi kuvaukseksi siitä, mitä tarkoittavat pyhän Raamatun sanat: ”Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja vaikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi.” ”Mutta jos te ette anna anteeksi toisillenne, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.” ”Niin kuin te mittaatte, niin tullaan teille mittaamaan.”[1]


[1] 1. Kor.13:3, Matt. 6:15, Matt. 7:2.

Pyhä Romanos oli lähtöisin Kilikian Rhossoksesta mutta kilvoitteli Antiokiassa neljännellä vuosisadalla. Hän asettui pieneen majaan, jossa oli aiemmin kilvoitellut toinen askeetti. Romanos eli koko elämänsä yksin ilman oppilaita. Hänellä oli vain yksi karkea viitta, hänen hiuksensa kasvoivat lähes maahan asti ja viittansa alla hän kantoi isoja rautakahleita. Romanos ei koskaan käyttänyt tulta, ei edes minkäänlaisia tuohuksia. Ravinnokseen hän nautti pelkkää leipää ja vettä.

Romanos oli luonteeltaan välitön, lempeä ja nöyrähenkinen. Jumalallinen armo säteili hänestä ja hyveellisillä kilvoituksillaan hän keräsi itselleen taivaallisten niittyjen hunajaa. Sitä hän ei kuitenkaan nauttinut yksin: hänen luokseen virtasi väkeä, ja hän puhui jokaiselle lempeästi ja suloisesti kehottaen aina kaikkia rakkauteen, sopusointuun ja rauhaan. Pelkästään hänen näkemisensä sai monet rakastamaan Jumalan asioita.

Pyhän Romanoksen rukousten kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. Monet paranivat taudeistaan ja hedelmättömät naiset saivat lapsia. Vaikka hänellä oli tällainen Pyhän Hengen voima, hän aina nimitti itseään vain pelkäksi mierolaiseksi ja kerjäläiseksi.

Hyödytettyään lukemattomia ihmisiä läsnäolollaan ja sanoillaan pyhä Romanos nukkui pois 300-luvun lopussa. Enkelien joukkoihin siirryttyäänkin hän jätti jälkeensä katoamattoman muiston, joka kukkii iäti kirkon hengellisillä laitumilla.

Attracta[1] oli irlantilainen kelttineito, joka pakeni kotoaan 400-luvun puolivälin tienoilla ja tahtoi omistautua Jumalan palvelemiseen. Pyhä Patrik (17.3.) vihki hänet nunnaksi. Attracta perusti Connaughtiin vierastalon matkantekijöitä varten. Hän palveli sairaita ja hoiti heitä yrteillä, joiden vaikutukset hän tunsi tarkasti. Pyhä Attracta nukkui pois rauhassa. Hänen perustamastaan vierastalosta tuli erittäin maineikas, ja se toimi 1500-luvulle saakka.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Athract, Araght, Taraghata.

Pyhä Sabinus syntyi Etelä-Italian Canosassa[1] vuoden 515 tienoilla. Hänet tunnettiin viisaana ja hengellisenä hahmona, ja hänestä tuli jo nuorena kirkon vastuunkantaja. Paavi Agapitus (535–536) lähetti hänet edustajanaan Konstantinopoliin, jossa hän osallistui vasta valitun patriarkan Menaksen (25.8.) johtamaan kirkolliskokoukseen vuonna 536.

Pyhä Sabinus vihittiin kotikaupunkinsa Canosan piispaksi. Hänellä oli kuitenkin paikkakunnalla kadehtijoita ja vihamiehiä. Kerran eräs ylidiakoni jopa tahtoi surmata hänet ja juotti hänelle maljan, jossa oli kuolettavaa myrkkyä. Jumalan armovoiman avulla pyhä Sabinus ei kärsinyt lainkaan myrkkyä juotuaan. Ylidiakoni sen sijaan kuoli itse jonkin ajan kuluttua – oman sisäisen myrkkynsä riuduttamana, kuten sanottiin.

Elämänsä lopulla pyhä Sabinus menetti vähitellen näkönsä, mutta hän ei pitänyt tätä onnettomuutena vaan keskittyi sisäiseen näkemiseen. Hänen hengelliset silmänsä näkivät Jumalan maailmaan ja tunsivat ennalta monia tapahtumia. Pyhä Sabinus kuoli 51 vuoden ikäisenä vuonna 566 ja hänet haudattiin Tripaltaan. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Bariin.[2]


[1] Canosium. 60 km Barista luoteeseen.

[2] Pyhä Sabinus on toisinaan sekoitettu toiseen Sabinus-nimiseen pyhään, joka kuoli vuonna 537 ja haudattiin Bariin. Lisäksi tunnetaan kolmas Sabinus, Lesinan piispa, joka myös oli lähtöisin Canosasta.

Pyhä Teilo[1] syntyi 500-luvun alussa Penallyn tienoilla Etelä-Walesissa. Hänen alkuperäinen nimensä oli Eliud, mutta munkkina hänet tultiin tuntemaan nimellä Teilo. Hän opiskeli pyhän Dyrigin (14.11.) ja myöhemmin Paavali Aurelianuksen (12.3.) johdolla. Kun Walesin alueella puhkesi rutto, Teilo lähti vaeltelemaan Bretagneen, jossa hän tapasi monia pyhiä munkkeja kuten pyhän Samsonin (28.7.).

Seitsemän vuoden kuluttua Teilo palasi Walesiin ja nousi kirkon johtohahmoksi alueella. Tuohon aikaan käytiin monenlaisia valtapoliittisia taisteluita. Teilo oli rauhan mies. Hän sanoi: ”Ihmisen suurin viisaus on pidättyä loukkaamasta toista, mikäli se vain on hänen vallassaan.”

Pyhä Teilo nukkui pois rauhassa 500-luvun loppupuolella. Hänen hautansa on Llandaffin katedraalissa. Pyhälle Teilolle on omistettu useita kirkkoja Walesissa ja muutamia Bretagnessa.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Teilio, Teilus, Thelian, Teilan, Teilou, Teliou, Dillo, Dillon.

Pyhä Pietari oli Damaskoksen piispa umaijadi-dynastian lopulla. Hän opetti avoimesti, että islamin opetus Raamatun tapahtumista oli erheellistä. Kalifi Walid (743–744) pidätytti Pietarin ja määräsi hänen kielensä katkaistavaksi. Tämän jälkeen hänet karkotettiin valtakunnan toiselle laidalle Etelä-Arabiaan, jossa hän menehtyi tuntemattomissa olosuhteissa.[1]


[1] Jotkut ovat arvelleet, että kyseessä saattaisi olla sama henkilö kuin Pietari Capitolialainen, jonka muistopäivä on 4.10.

Tänään vietetään toisenkin Pietari-nimisen damaskolaisen pyhän muistoa. Pietari eli 1100-luvulla ja hänet tunnetaan kirjoituksistaan, jotka ovat mukana Filokalian monissa versioissa, tosin eivät suomennoksessa. Hän painotti, että Jumalan tunteminen ja mystinen hengellinen tieto ovat kaikkien kristittyjen saavutettavissa, maallikkojenkin. Hän opetti myös lakkaamatonta rukousta ja korosti sen olevan mahdollista kaikissa tilanteissa. Pietarin elämästä ei tiedetä mitään, mutta hänen kirjoituksensa osoittavat hänet palavahenkiseksi kilvoittelijaksi, jolla oli perusteellinen omakohtainen kokemus voittoisasta taistelusta himoja vastaan.

Pyhittäjä Pankrati oli pappismunkki Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla. Palvellessaan Jumalaa pyhyydessä ja vanhurskaudessa hän sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Hän käytti saamaansa lahjaa kaikkien apua tarvitsevien hyväksi. Hän paransi sairaita rukouksella, paastolla ja öljyvoitelulla. Hänet on haudattu luostarin etäisiin luoliin.

Noin 50 kilometriä Aunuksesta pohjoiseen sijaitsee pieni Vasojärven luostari, jonka syntyvaiheet liittyvät kahteen kilvoittelijaan, Gennadiin ja Nikiforiin. Gennadi pyhitti tulevan luostarin paikan erakkokilvoituksillaan, Nikifor puolestaan oli luostarin rakentaja.

Pyhittäjä Gennadi oli hurskaiden ja varakkaiden vanhempien poika, jonka sielussa syttyi jo varhain into munkkielämän kilvoituksiin. Sen ajamana hän jätti maailman suunnaten kulkunsa pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) luo. Aleksanteri ei ensin halunnut rikkoa yksinäistä kilvoitteluaan ja suostui ottamaan nuorukaisen ohjaukseensa vasta, kun tämä anoi sitä häneltä hellittämättä. Kun Gennadi oli elänyt ohjaajansa läheisyydessä muutamia vuosia osoittaen kestävyytensä kilvoituksissa, työssä, valvomisessa, kuuliaisuudessa ja paastossa, Aleksanteri totesi koeajan päättyneen ja antoi Gennadille siunauksen yksinäiseen kilvoituselämään. Gennadi vetäytyi Vasojärvelle ja rakennettuaan sen rannalle pienen keljan vietti siinä loppuelämänsä erakkona. Hänen kilvoituselämänsä maine ei voinut olla leviämättä ympäristöön, ja monet tulivat pyrkimään hänen oppilaikseen saadakseen elää ja kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vasta elämänsä lopulla Gennadi salli muutaman veljen asettua keljansa lähettyville viettämään hiljaista rukouselämää.

Ennen kuolemaansa Gennadi sai Herralta ilmoituksen, että hänen kilvoituspaikalleen nousee kirkko ja yhteiselämäluostari. Lohdutettuaan tällä tiedolla oppilaitaan hän antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 8. päivänä noin vuonna 1516.

Pyhittäjä Nikiforin lapsuudesta tiedetään vain, että hän oli syntyisin Syvärijoen lähettyviltä. Hän tuli munkiksi vihittynä pyhittäjä Aleksanterin luo, jonka kilvoitusten maine oli kiirinyt ympäri Aunuksen seutua ja joka oli jo perustanut luostarinsa Syvärille. Aleksanteri puolestaan tiesi Nikiforin viettävän kilvoituselämää ja kantavan kilvoituskahleita vaatteidensa alla, ja otti hänet veljestöönsä.

Syvärin luostarista käsin Nikifor teki kaksi pyhiinvaellusmatkaa. Aleksanterin pyynnöstä hän kävi Kiril Uusjärveläisen (4.2.) luostarissa pyytämässä tältä siunauksen ja keskustelemassa tämän kanssa luostarielämästä. Tämän jälkeen Nikifor lähti pyhittäjä Aleksanterin estelyistä huolimatta pitkälle pyhiinvaellukselle Kiovan luolaluostariin, ja sieltä palatessaan hän paloi halusta perustaa oma luostari pohjoiseen. Etsiessään sopivaa paikkaa hän saapui Vasojärvelle, jossa pyhittäjä Gennadi oli kilvoitellut vähän aiemmin. Tuolle erakkokilvoittelun pyhittämälle paikalle Nikifor perusti Kristuksen kirkastumisen luostarin omistaen loppuelämänsä sen rakentamiselle. Hän nukkui kuolonuneen rauhassa luostariin kokoamansa veljestön ympäröimänä helmikuun 9. päivänä vuonna 1557.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.