5.2.2019

Sävelmä
4. säv.

Herran temppeliintuomisen jälkijuhla

m. Agatha (+ 251)

p. Polyeuktos, Konstantinopolin patriarkka (+ 970)

J. L. Runebergin päivä.

Epistola
1. Piet. 3:10–22

1. Piet. 3:10–22

10 Se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta. 11 Kääntyköön hän pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen. 12 Sillä Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa, mutta Herran kasvot kääntyvät pahantekijöitä vastaan. 13 Kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää? 14 Ja vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. "Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö", 15 vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. 16 Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana -- silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat. 17 Parempi on tehdä hyvää ja kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin kärsiä pahojen tekojen tähden. 18 Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. 19 Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, 20 jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin. Vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui arkissa veden kantamana. 21 Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus, 22 hänen, joka on mennyt taivaaseen ja istuu Jumalan oikealla puolella ja jolle on alistettu enkelit, vallat ja voimat.

Mark. 12:18–27
Mark. 12:18–27

18 Sitten Jeesuksen luo tuli saddukeuksia*, jotka kieltävät ylösnousemuksen. He esittivät hänelle kysymyksen: 19 "Opettaja, Mooses on säätänyt näin: 'Jos jonkun veli kuolee ja jättää jälkeensä vaimon mutta ei lasta, tämän miehen tulee ottaa veljensä vaimo ja hankkia jälkeläinen veljelleen.' 20 Oli seitsemän veljestä. Vanhin heistä otti vaimon ja kuoli jättämättä jälkeläisiä. 21 Silloin toinen otti lesken, mutta hänkin kuoli jälkeläisiä jättämättä. Samoin kävi kolmannen 22 ja kaikkien seitsemän: heiltä ei jäänyt jälkeläisiä. Viimeisenä kaikista kuoli nainen. 23 Kun he ylösnousemuksen päivänä nousevat kuolleista, kenen vaimo hän silloin on? Hänhän on ollut kaikkien seitsemän vaimo." 24 Jeesus vastasi heille: "Te kuljette eksyksissä, ja mistä syystä? Koska ette tunne kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. 25 Kun noustaan kuolleista, ei oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa. 26 Ja kun nyt puhumme kuolleiden herättämisestä -- ettekö ole Mooseksen kirjasta lukeneet kertomusta palavasta pensaasta? Siinä Jumala puhuu Moosekselle ja sanoo: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala.' 27 Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien. Te olette pahasti eksyksissä." *) Fariseukset kuuluivat maallikkoliikkeeseen, jolle olivat tärkeitä puhtaus- ja pyhyyssäädökset. Pappi Sadokin jälkeläisinä saddukeukset olivat korkeimman papiston edustajia, ks. 2. Sam. 8:17.

Päivän synaksario

Pyhä Agatha on eräs kaikkien aikojen kuuluisimpia ja kunnioitetuimpia naispyhiä. Hän syntyi vuoden 235 tienoilla varakkaaseen perheeseen Sisilian Cataniassa. Jo varhaisessa nuoruudessaan hän omistautui Herralle ja kaunisti itseään uskolla ja hyveillä. Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana 15-vuotias Agatha pidätettiin. Hänen kauneutensa teki vaikutuksen prefekti Quintinianukseen, joka tahtoi ottaa hänet vaimokseen. Avioliiton myötä prefekti olisi päässyt käsiksi Agathan perheen omaisuuteen. Kun Agatha kieltäytyi, prefekti lähetti hänet asumaan Afrodisia-nimisen turmeltuneen naisen luokse, jotta tämä taivuttaisi Agathan hyväksymään tarjouksen. Mikään ei kuitenkaan saanut Agathaa muuttamaan mieltään. Afrodisia sanoi, että kiveäkin olisi helpompi taivuttaa kuin Agathan mieltä.

Agatha tuotiin uudestaan Quintinianuksen eteen, ja tämä kysyi: ”Sinä olet ylhäistä syntyperää. Miksi siis käyttäydyt kuin orja?” ”Siksi että olen Kristuksen orja”, Agatha vastasi, ”eikä koko luomakunnassa ole vapaampia olentoja kuin Kristuksen orjat, sillä he kykenevät hallitsemaan itsensä Hänen armostaan.” Agatha ivasi jumalia, joita Quintinianus tarjosi hänen palvottavakseen. Quintinianus löi häntä kasvoille ja antoi viedä hänet vankilaan.

Seuraavana päivänä Agathalle ilmoitettiin, että hänen oli uhrattava, mikäli tahtoi pelastaa henkensä. Hän vastasi, että ainoa pelastus on Kristuksessa, elävän Jumalan Pojassa. Agatha sidottiin ja piestiin, häntä raastettiin rautapiikeillä ja hänen haavojaan poltettiin palavilla soihduilla. ”Nämä kidutuksesi ovat minulle pelkkä ilo”, hän huusi prefektille. ”Vilja ei saavuta aittaa ennen kuin se on puitu ja seulottu, eikä minun sieluni saavuta ikuista autuutta ennen kuin kärsimykset ovat erottaneet sen ruumiistani.” Quintinianus käski leikata Agathan rinnat irti ja heittää hänet verta vuotavana tyrmään.

Pyhä Agatha rukoili, että saisi jo nähdä Kristuksen kasvojen kirkkauden. Vankityrmässä hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Kun ihmiset kuulivat hänen menehtyneen vankilassa, he riensivät vankilaan mukanaan mirhaa ja tuoksuaineita hänen hautaamistaan varten. Samaan aikaan kun he laskivat Agathan ruumista suureen marmoriseen sarkofagiin, kaupungilla nähtiin valonhohteinen nuorukainen, jota seurasi suuri joukko valkopukuisia lapsia. Nuorukainen vei Agathan haudalle marmorilaatan, jossa luki: ”Pyhä vapaaehtoisesti itsensä uhrannut sielu, Jumalan kunnia, maan suojelus.” Heti tämän jälkeen koko joukko katosi.

Pyhän Agathan marttyyrikuoleman yksivuotispäivänä Etnan tulivuori alkoi purkautua ja Catania uhkasi peittyä virtaavaan laavaan. Kristityt ja pakanat ryntäsivät yhdessä Agathan haudalle, ottivat liinan hauta-arkun päältä, nostivat sen kepin nokkaan ikään kuin sotalipukseen ja lähtivät tulipunaista laavavirtaa vastaan. Laava pysähtyi välittömästi. Sama ihme on tapahtunut sittemmin historiassa useita kertoja, viimeksi 1840-luvulla. Liinaa kuljetetaan yhä hänen muistopäivänään Cataniassa.

Pyhää Agathaa on kunnioitettu maanjäristyksiltä suojelijana, kellonvalajien suojelijana ja rintasairauksista parantajana. Häneen on liitetty suuri määrä legendoja. Paavi Damasus (366–384) laati hymnin hänen kunniakseen. Roomassa omistettiin hänelle 500-luvulla kaksi kirkkoa, joista toisen rauniot ovat yhä Via Appian varrella. Paavi Gregorius Suuri sijoitti Agathan reliikkejä kunnostuttamaansa entiseen areiolaisten kirkkoon, mutta siirsi myöhemmin osan niistä Pyhän Stefanoksen luostariin Caprin saarelle. Agathan reliikkejä on sittemmin levinnyt hyvin laajalle. Osaa säilytetään yhä Cataniassa.

Pyhittäjä Teodosios kuului erääseen Antiokian huomattavimmista suvuista. Joskus 300-luvun puolivälin jälkeen hän jätti kotinsa, sukulaisensa ja kaikki maailmalliset huolet lähteäkseen etsimään ”kallisarvoista helmeä” (Matt. 13:46). Teodosios siirtyi Kilikian Skopelokseen ja asettui pieneen majaan merenrannalle. Hän pukeutui karkeaan viittaan ja kantoi raskaita rautakahleita, jotka hän oli kytkenyt kaulaansa, kupeilleen ja ranteisiinsa. Teodosioksen hiukset kasvoivat maahan asti, joten hän sitoi ne vyötärönsä ympäri.

Pyhä Teodosios kuoletti himon, vihan, ylpeyden ja kaikki muut sielussa raivoavat pedot lakkaamattoman rukouksen ja psalmiveisuun avulla. Hän teki käsityötä ansaitakseen elantonsa ja voidakseen tarjota jotain pientä virkistystä vierailleen. Hänen luonaan kävi paljon kansaa, ja muutamat heistä päättivät jäädä hänen luokseen ja jakaa hänen elämäntapansa. Teodosios vaati, että oppilaat elättäisivät itsensä eivätkä olisi rasitukseksi toisille: ”Olisi aivan naurettavaa, että me, jotka emme edes tarvitse paljon, istuisimme vain sisällä kädet ristissä ja niittäisimme sitten mitä toiset ovat kylväneet. Onhan maailmassa elävien työskenneltävä kovasti elättääkseen vaimonsa ja lapsensa, maksaakseen veronsa ja antaakseen jotain vielä köyhillekin.”

Teodosios tuli tunnetuksi myös ihmeidentekijänä. Hän otti sauvansa ja löi kallionkielekettä luostarinsa yläpuolella, ja siitä puhkesi vesivirta. Hänen maineensa oli sellainen, että myrskyyn joutuneet merimiehet huusivat avuksi hänen nimeään.

Eräänä päivänä Teodosioksen luostariin tuli isaurialaisjoukko, joka oli jo jonkin aikaa riehunut alueella ja ottanut kaksi kirkonmiestä panttivangeiksi. Teodosiokselle ja hänen munkeilleen he eivät kuitenkaan tehneet mitään, ainoastaan pyysivät leipää ja esirukouksia. Tapahtuman jälkeen Antiokian piispa pyysi Teodosiosta palaamaan kaupunkiin, jossa olisi turvallisempaa. Teodosios noudatti ohjetta ja vietti viimeiset vuotensa kaupungissa kilvoitellen.

Pyhä Teodosios nukkui pois vuoden 412 tienoilla. Hänen kilvoituksissa pyhittynyt ruumiinsa, jota hänen kahleensa yhä kaunistivat, kannettiin saatossa läpi Antiokian ja laskettiin pyhän Afrahatin (19.1.) ja marttyyri Julianoksen (21.6.) viereen.

Pyhä Avitus syntyi Viennessä, Lyonin eteläpuolella, vuoden 451 tienoilla. Hänen isänsä oli kaupungin piispa ja perhe kuului hurskaaseen ylimyssukuun. Avitus meni lähialueen luostariin ja kilvoitteli siellä, kunnes vuonna 490 hänet valittiin isänsä seuraajana Viennen piispaksi. Tuolloin frankkien kuningasta ei ollut vielä kastettu ja Burgundian[1] johdossa oli vandaaleista polveutuva areiolainen Gundebald.

Avitus oli luonteeltaan harras, nöyrä ja rauhaa rakastava. Hän järjesti apua köyhille ja lunasti vapaaksi burgundialaisten Pohjois-Italiasta ottamia vankeja. Avitus voitti vähitellen puolelleen niin kansan kuin areiolaisen kuninkaan luottamuksen. Kuullessaan frankkien kuninkaan Klodvig I:n (481–511) valmistautuvan kasteeseen, hän lähetti tälle onnittelukirjeen. Gundebaldin pojan Sigismundin Avitus sai käännytettyä ortodoksis-katoliseen uskoon.

Avitus teki kaikkensa pitääkseen kirkon yhtenäisenä. Hän sovitteli riitaantuneita, ojensi hienovaraisesti velvollisuuksiaan laiminlyöviä ja johdatti syntisiä ja harhaoppisia Jumalan luo. Avituksen johdolla pidettiin kirkolliskokouksia, joissa tuomittiin areiolaisuus ja vahvistettiin kirkkojärjestystä.

Avitus oli innokas kynänkäyttäjä. Hänen kirjoituksistaan suurin osa on kadonnut, mutta säilyneitäkin on sievoinen määrä: 78 kirjettä, kolme kokonaista ja kolmisenkymmentä katkelmallista opetuspuhetta sekä kuusi runoa, joista yksi on omistettu hänen sisarelleen Fuscinalle ja muille nunnille. Avitus kirjoitti myös keisari Anastasiokselle opillisen esityksen, jossa hän kumosi Eutykheen monofysitismin.

Pyhä Avitus oli aikansa kirkon johtohahmoja Galliassa. Hänen maineensa viisaana ja oppineena uskon tulkitsijana ja valaistuneena esipaimenena levisi laajalle. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 525.


[1] Kaakkois-Ranska ja Länsi-Sveitsi.

Pyhä Bertulf syntyi 600-luvun puolivälissä pakanalliseen perheeseen Saksassa. Nuorena hän muutti Flanderiin[1], jonka paikallinen kristillinen yhteisö teki häneen syvän vaikutuksen. Saatuaan opetusta hän otti kasteen. Bertulf toimi Wambert-nimisen kreivin taloudenhoitajana ja kävi tämän perheen mukana pyhiinvaelluksella Roomassa. Lopulta Bertulf sai periä Wambertin maatilan Rentyssä. Hän perusti sinne luostarin ja vietti siellä koko loppuelämänsä.

Pyhä Bertulf oli hurskas ja oikeamielinen, ja hänet tunnettiin avokätisyydestään köyhiä kohtaan. Hän nukkui pois vuoden 705 tienoilla. Pyhän Bertulfin haudan äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Jumalan armo vaikutti hänen pyhien jäännöstensä kautta aina siihen saakka, kunnes hugenotit hävittivät ne vuonna 1578. Taiteessa pyhä Bertulf on kuvattu munkkina jakamassa almuja tai kotkan siipien suojissa – tarinan mukaan kotka suojasi häntä kerran sateen yllättäessä.


[1] Nykykartalla Belgian länsipuoli ja Ranskan pohjoiskolkka sekä pieni osa Alankomaiden lounaiskulmasta.

Pyhä Polyeuktos syntyi Konstantinopolissa 900-luvun alussa. Vanhemmat antoivat tehdä hänelle kastraation jo nuorena, koska toivoivat hänen näin pääsevän hyvään hovieunukin virkaan. Pojasta tuli kuitenkin munkki ja hän luopui kaikesta yksityisomaisuudesta. Hänet tunnettiin oppineisuudestaan ja arvokkaasta käytöksestään. Niinpä keisari Konstantinos VII Porfyrogennetos (912–951) yhdessä Konstantinopolin papiston kanssa valitsi hänet patriarkaksi vuonna 956.

Polyeuktosta alettiin kutsua uskonintonsa ja kaunopuheisuutensa ansiosta ”toiseksi Krysostomokseksi”. Vuonna 957 hän kastoi Venäjän suuriruhtinaan Olgan (11.7.), joka oli tullut Konstantinopoliin saadakseen opetusta kristinuskossa. Patriarkka lausui hänelle profeetalliset sanat: ”Siunattu olet sinä kaikkien Venäjän naisten joukossa, koska olet hylännyt pimeyden ja tahtonut päästä valoon. Venäjänmaan lapset tulevat siunaamaan sinua sukupolvesta sukupolveen!”

Patriarkkakautensa aikana Polyeuktos joutui käymään kiivasta taistelua edesmenneen keisari Romanos I:n sukulaisten ahneutta vastaan. Heidän juonittelujensa seurauksena keisari Konstantinos, joka oli itse Romanoksen vävy, päätti lopulta tuomita ja erottaa patriarkan. Keisari ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa suunnitelmaansa, sillä Polyeuktos siirtyi Herran luo ennen tuomion täytäntöönpanoa vuonna 970.

Pyhä Adelaide (saks. Adelheid) syntyi Saksassa vuoden 960 tienoilla. Hänen isänsä, Guelderin kreivi Megengose perusti Kölnin seudulle kaksi luostaria, Vilichin luostarin Reininjoen varrelle ja Pyhän Marian luostarin Kölniin. Adelaide vihkiytyi nunnaksi ja toimi kummankin luostarin johtajana. Adelaide otti Vilichin luostarissa käyttöön pyhän Benedictuksen säännön vuoden 1000 tienoilla. Hän piti huolta siitä, että kaikki hänen nunnansa oppivat latinaa ja kykenivät näin seuraamaan ja ymmärtämään jumalanpalveluksia. Nälänhädän aikana Adelaide uurasti väsymättömästi järjestääkseen apua vähävaraisille. Kölnin arkkipiispa Heribert (16.3.) kunnioitti Adelaidea suuresti ja kysyi usein hänen neuvojaan kirkollisissa ja poliittisissa kysymyksissä.

Pyhä Adelaide kuoli Pyhän Marian luostarissa Kölnissä vuonna 1015. Hänet haudattiin Vilichiin, jossa häntä kunnioitetaan edelleen suuresti. Häntä on pyydetty avuksi erityisesti silmäsairauksissa. Parantumisia tapahtui pitkään hänen hautansa vieressä olleen lähteen veden välityksellä. Nykyään lähdettä ei enää ole. Taiteessa pyhä Adelaide on kuvattu pitelemässä kädellään joko pyhän Benedictuksen luostarisääntöä tai kirkkoa, josta kumpuaa parantavan veden virta.

Pyhä Antonios oli ateenalainen ja lähtöisin köyhästä kristitystä perheestä. Jo 12-vuotiaana hän pestautui albanialaisten muslimien palvelukseen auttaakseen palkallaan perhettään. Vuonna 1770, kun Antonios oli 16-vuotias, hänen isäntänsä lähtivät kukistamaan Peloponnesoksella puhjennutta kristityn väestön kapinaa. Antonios seurasi heidän mukanaan.

Peloponnesoksella albaanit myivät Antonioksen turkkilaisille, jotka alkoivat heti käännyttää häntä islamiin mutta tuloksetta. Uudet isännät veivät hänet turkkilaisten armeijan luo Tonavan alueelle. Siellä hän vaihtoi omistajaa peräti viisi kertaa. Kaikki hänen isäntänsä olivat fanaattisia muslimeja, jotka tekivät kaikkensa houkutellakseen nuoren pojan omaan uskoonsa. Lopulta Antonioksen osti kristitty kupariseppä Konstantinopolista. Poika työskenteli hänen työpajassaan ja asui hänen perheessään. Vihdoin hän sai myös tilaisuuden käydä synnintunnustuksella ja osallistua pyhään ehtoolliseen. Hänen kiitollisuutensa kristittyä isäntäänsä kohtaan oli suuri.

Eräänä yönä Antonios näki merkillistä unta, jonka hän kertoi kuparisepän vaimolle. Hänelle ilmestyi kaunis nainen, joka lupasi antaa hänelle voimia kestää kaikki vaarat, kehotti häntä pysymään urheana ja lopulta peitti hänet vaatteellaan. Antonios päätteli tästä, että häntä odottaa marttyyrikuolema. Sepän vaimo sen sijaan kehotti häntä olemaan uskomatta uniin.

Aamulla Antonios meni isäntänsä työpajaan. Hänen siellä istuessaan hänen edellinen turkkilainen isäntänsä sattui kulkemaan siitä ohi ja tunnisti hänet. Heti hän alkoi huutaa, että Antonios oli lähtenyt hänen luotaan vastoin hänen tahtoaan ja että tämä oli ollut muslimi. Hän toi paikalle myös vääriä todistajia. Yhdessä he raahasivat Antonioksen Rumelian käskynhaltijan Muratin tuomittavaksi ja pahoinpitelivät häntä matkalla.

Oikeusistuimen edessä Antonios tunnusti rohkeasti uskonsa ja selitti, että oli kristittyjen vanhempien lapsi eikä ollut koskaan kieltänyt uskoaan. Hänen rohkea esiintymisensä herätti käskynhaltijassa ihailua ja tämä ymmärsi, että nuorukaista syytettiin väärin. Hän moitti syyttäjiä, jotka raivostuivat tästä entistäkin enemmän. Kahden kesken Murat pyysi Antoniosta nimellisesti kieltämään Kristuksen, jonka jälkeen hän pääsisi vapaaksi ja saisi taas palata omaan uskoonsa. Antonios muisti kuitenkin Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa” (Matt. 10:33). Hän ei suostunut kieltämään Kristusta edes nimellisesti. Silloin Murat kirjoitti Antoniokselle kuolemantuomion, koska pelkäsi, että muutoin asiasta syntyisi mellakka. Tuomio lähetettiin visiiri Mehmet Melekille, joka oli Muratin ystävä. Samalla Murat tiedotti tälle salaa, että päätös on väärä ja on annettu painostuksen alaisena.

Visiiri yritti hänkin suojella Antoniosta ja sulki tämän vankilaan ilmoittaen kuulustelevansa häntä uudelleen, mutta suunnitteli vapauttavansa hänet tilaisuuden tullen. Vankilassa Antonios kehotti muita kristittyjä vankeja olemaan kärsivällisiä ja pysymään lujina, varsinkin uskon kysymyksissä, ja jakoi heille rahojaan. Isännälleen hän kirjoitti kirjeen, jossa pyysi anteeksi kaikilta kristityiltä. Pappeja hän pyysi rukoilemaan puolestaan, jotta hän kestäisi marttyyrikilvoituksensa. Hän pahoitteli sitä, että oli ehtinyt palvella vain vähän aikaa hyvää isäntäänsä, joka oli kalliilla rahalla ostanut hänet vapaaksi turkkilaisilta. Hän esitti myös toivomuksen, että hänelle toimitettaisiin tavanomaiset muistopalvelukset. Lopuksi Antonios pyysi vielä kirjeessään isäntäänsä ilmoittamaan Ateenaan hänen vanhemmilleen, kuinka hyvän lopun hän oli saanut.

Antonioksen syyttäjät eivät visiirin harmiksi rauhoittuneet vaan kävivät vähän väliä vaatimassa, että tämä tapettaisiin. Kun visiiri pitkitti asiaa, he kääntyivät syytöksineen itsensä sulttaanin puoleen. He syyttivät visiiriäkin ja väittivät tätä lahjotuksi. Valtakunta oli tuolloin heikkouden ja sekasorron tilassa, ja Venäjän ja Turkin sodan syttymistä pelättiin. Sulttaani Abdul ei tahtonut mellakoita ja antoi päätöksen: Antonioksen oli joko käännyttävä muslimiksi tai kuoltava.

Visiiri joutui luovuttamaan Antonioksen pyövelin käsiin. Iloiten tämä antoi sitoa kätensä selän taakse ja kiiruhti kuolemaan kuin olisi menossa juhlaan. Kumartaessaan päänsä mestauspölkylle hän sanoi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni.” Pyöveli löi häntä kevyesti niskaan kolme kertaa siinä toivossa, että kipu saisi hänet viime hetkellä toisiin ajatuksiin. Kun näin ei käynyt, hän viimein katkaisi pyhän Antonioksen kaulan. Tämä tapahtui vuonna 1774. Kristityt ostivat Antonioksen ruumiin, kantoivat sen voittosaatossa Elävöittävän lähteen kirkolle ja hautasivat läheiseen hautausmaahan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.