4.2.2019

Sävelmä
4. säv.

Herran temppeliintuomisen jälkijuhla

p. Isidoros Pelusionilainen (+ 449)

pt. Kiril Uusjärveläinen (+ 1532)

Epistola
1. Piet. 2:21–3:9

1. Piet. 2:21–3:9

21 Kärsihän Kristuskin teidän puolestanne ja jätti teille esikuvan, jotta seuraisitte hänen jälkiään. 22 -- Hän ei syntiä tehnyt, hänen suustaan ei valhetta kuultu. 23 Häntä herjattiin, mutta hän ei vastannut herjauksella, hän kärsi, mutta ei uhkaillut, vaan uskoi itsensä oikeamielisen tuomarin haltuun. 24 Itse, omassa ruumiissaan, hän "kantoi meidän syntimme" ristinpuulle, jotta me kuolisimme pois synneistä ja eläisimme vanhurskaudelle. "Hänen haavansa ovat teidät parantaneet." 25 Te olitte "eksyksissä niin kuin lampaat", mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan luo. 3:1 Samoin te, vaimot, olkaa kuuliaisia miehellenne, jotta myös ne miehet, jotka ehkä eivät usko Jumalan sanaan, nyt vaimonsa elävällä esimerkillä ilman sanojakin voitettaisiin, 2 kun he näkevät teidän elävän jumalanpelossa puhdasta elämää. 3 Älkää pitäkö tärkeänä ulkonaista kaunistusta, älkää hiuslaitteita, kultakoruja tai hienoja vaatteita. 4 Teidän kaunistuksenne olkoon katoamatonta: salassa oleva sydämen ihminen, lempeä ja sävyisä henki. Tämä on Jumalan silmissä kallisarvoista. 5 Näin kaunistivat itsensä entisajankin pyhät vaimot, jotka panivat toivonsa Jumalaan. He olivat miehilleen kuuliaiset -- 6 Saarakin oli kuuliainen Abrahamille ja kutsui häntä herraksi. Ja Saaran tyttäriä tekin olette, kun teette hyvää ettekä anna minkään uhkailun pelottaa itseänne. 7 Samoin te, miehet, eläkää vaimonne kanssa ymmärtäväisesti, muistaen, että hän on heikompi osapuoli. Osoittakaa hänelle kunnioitusta, sillä hän on yhtä lailla armon ja elämän perillinen. Näin ei mikään tule esteeksi rukouksillenne. 8 Ja lopuksi: olkaa kaikki yksimielisiä, jakakaa toistenne ilot ja surut, rakastakaa toisianne ja olkaa hyväsydämisiä ja nöyriä. 9 Älkää vastatko pahaan pahalla älkääkä herjaukseen herjauksella, vaan päinvastoin siunatkaa. Siihen teidät on kutsuttukin, jotta perisitte siunauksen.

Mark. 12:13–17
Mark. 12:13–17

13 Sitten [neuvoston jäsenet] lähettivät muutamia fariseuksia ja Herodeksen kannattajia Jeesuksen luo saadakseen hänet puheistaan kiinni. 14 Nämä tulivat ja sanoivat hänelle: "Opettaja, me tiedämme, että sinä puhut totta ja olet ihmisistä riippumaton. Sinä et tee eroa heidän välillään, vaan opetat Jumalan tietä totuuden mukaisesti. Onko oikein maksaa keisarille veroa vai ei? Tuleeko meidän maksaa vai ei?" 15 Jeesus tiesi heidän teeskentelevän ja sanoi: "Miksi te yritätte saada minut ansaan? Näyttäkää minulle denaarin raha." 16 He ottivat esiin rahan, ja hän kysyi: "Kenen kuva ja nimi siinä on?" "Keisarin", he vastasivat. 17 Silloin Jeesus sanoi heille: "Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu." Tämä vastaus jätti heidät ymmälle.

Päivän synaksario

Pyhä Fileas oli sivistynyt, rikas ja jalosukuinen egyptiläinen, joka työskenteli valtionhallinnossa ja harrasti filosofiaa. Aikuisiällään hän kääntyi kristityksi, ja hänestä tuli Thmuisin piispa.

Keisari Diocletianuksen (284–305) suuren vainon aikana vuonna 303 Fileas pidätettiin ja vietiin vankilaan. Sieltä hän kirjoitti hiippakuntansa kristityille ylevän kirjeen, jossa hän kuvasi kristittyjen kidutuksia ja heidän kestävyyttään: ”Kristusta kantaen marttyyrit kestävät kaikki mahdolliset kärsimykset, mitä pahuus vain voi keksiä, eikä vain kerran, vaan joissain tapauksissa kahdestikin. Aseistetut vartijat eivät kilpaile ainoastaan keksimällä toinen toistaan hurjempia uhkauksia, vaan myös toteuttamalla ne. Mutta kristityt eivät horju, sillä täydellinen rakkaus karkottaa pelon.”

Pyhä Fileas vietiin prefekti Culcianuksen kuulusteltavaksi. Prefekti oli vaikuttunut Fileaksen suuresta maallisesta omaisuudesta eikä voinut ymmärtää, miksi tämä ei voinut uhrata keisarien kunniaksi ja elää rauhassa mukavaa elämää. Fileas kieltäytyi tyynesti uhraamasta eikä suostunut edes teeskentelemään uhraavansa. ”Ainoa Jumalalle sovelias uhri on puhdas sydän, vilpitön elämä ja nuhteeton puhe”, hän totesi. Fileas kertoi prefektille, että Kristus, todellinen Jumala, on kuollut syntiemme tähden ja noussut omalla voimallaan, ja Häneen yhdistymällä mekin voimme saavuttaa ikuisen elämän. Fileas ei lainkaan pelännyt kuolemaa vaan päinvastoin pyysi: ”Suo minulle suurin mahdollinen armo ja hoida oma velvollisuutesi viivyttelemättä.”

Fileaksen puolustusasianajaja, nuori vaimo, lapset ja muita sukulaisia heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja vaativat häntä muuttamaan mieltään, mutta hän pysyi horjumattomana kuin kallio aaltojen keskellä. Hän piti katseensa Jumalassa ja ilmoitti varsinaisen perheensä olevan apostolit ja marttyyrit.

Prefekti kysyi Fileakselta, oliko Kristus Jumala. Fileas vastasi: ”Kyllä. Mutta Hän ei puhunut itsestään Jumalana vaan osoitti sen ilmentämällä Jumalan voimaa. Hän toteutti käytännössä Jumalan tekoja voimallaan. Hän puhdisti lepraisia, sai sokeat näkemään, kuurot kuulemaan, rammat kävelemään, mykät puhumaan, paransi halvaantuneita, herätti kuolleita eloon.” Prefekti kysyi vielä, että eikö Jeesus ollut kuitenkin aivan tavallinen mies, jota ei voisi edes verrata todellisiin suurmiehiin kuten Platoniin? Fileas totesi, että Hän todella oli Platoniakin suurempi.

Fileas tuomittiin kuolemaan. Hänen veljensä yritti vielä väittää Fileaksen pyytäneen armahdusta, mutta Fileas kumosi tämän itse sanomalla Culcianukselle: ”Älä kuuntele tuota onnetonta miestä. En lainkaan halua kumota tuomiotani vaan olen päinvastoin suuressa kiitollisuudenvelassa keisareille, sinulle ja koko hoville, sillä teidän avullanne minusta tulee Kristuksen kanssaperillinen ja saan vielä tänään omakseni Hänen valtakuntansa.”

Fileaksen kuulustelun aikana Filoromos-niminen virkamies, joka oli ollut salaa kristitty, ei enää malttanut pysyä hiljaa vaan huudahti Fileaksen sukulaisille: ”Miksi haluatte tämän uskovaisen miehen tulevan uskottomaksi Jumalalleen? Ettekö näe, että hänen silmänsä eivät enää näe teidän kyyneliänne? Maalliset kyyneleet eivät voi liikuttaa miestä, jonka silmät katselevat jo taivaan kirkkautta.” Tapahtumia seurannut väki raivostui näistä sanoista ja vaati prefektiä mestauttamaan molemmat välittömästi.

Pyhät marttyyrit Fileas ja Filoromos vietiin pois ja mestattiin. Heidän jalo kilvoituksensa tapahtui vuonna 306.

Abraham valittiin mesopotamialaisen Arbilin kaupungin piispaksi edeltäjänsä piispa Johanneksen (1.11.) kärsittyä vuonna 343 marttyyrikuoleman Persian kristittyjen vainossa. Abraham sai monia kääntymään kristityiksi, ja uusia seurakuntia perustettiin. Jo seuraavana vuonna Abraham kuitenkin pidätettiin ja vietiin maagien päämiehen Aderforan eteen.

Abraham ilmoitti persialaisille pelottomasti: ”Olen kristitty. Palvon todellista Jumalaa, ja palvon Häntä kuolemaani asti. Teidän on aivan turha yrittää saada minua palvomaan luotuja Luojan sijaan.” Pahoinpitelykään ei saanut Abrahamia suostumaan kumartamaan aurinkoa. Kun Abrahamia vaadittiin tottelemaan kuningas Šapur II:n määräyksiä, hän vastasi: ”Jumalatonta kuningastanne minä en pidä minkään arvoisena, ja hänen vääriä jumaliaan kohtaan tunnen vain sääliä. Mitä enemmän hän yrittää murskata meidät ja tuhota pyhän uskomme, sitä suurempi on se kirkkaus, jonka me saamme Jumalassa. Kuningas omistautuu pahalle turhan tähden.”

Pyhä Abraham osoittautui uskossaan järkähtämättömäksi. Kidutuksen jälkeen hänet surmattiin mestaamalla Thelamissa vuonna 344.

Pyhä Isidoros syntyi Egyptissä 360-luvulla. Hän opiskeli Aleksandriassa sekä maallisia tieteitä että teologiaa. Hänestä tuli innokas pyhien isien opetusten seuraaja; erityisen rakas hänelle oli pyhä Johannes Krysostomos. Isidoros opetti jonkin aikaa retoriikkaa Pelusionissa, mutta hänen rakkautensa hengellisiin asioihin oli niin voimakas, että pian hän jätti opetustyön ja vetäytyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan.

Vuoden erämaassa kilvoiteltuaan Isidoros palasi Pelusioniin, jossa piispa Ammonios vihki hänet papiksi ja antoi hänen tehtäväkseen sekä katekumeenien että uskovien opettamisen. Pyhän Isidoroksen retoriset taidot, pyhien kirjoituksien syvällinen tunteminen ja erämaassa saavutettu sisäinen hiljaisuus olivat sellainen yhdistelmä, että hänestä tuli koko Egyptin tuntema opettaja. Monet pakanat ja juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Pelusioniin tuli vuonna 413 uusi piispa, Eusebios, joka osoittautui niin hankalaksi, että Isidoros vetäytyi takaisin erämaahan. Eräiden tietojen mukaan hän lähti erämaahan, koska arkkipiispa Teofilos oli asettanut hänet toimituskieltoon. Monet mieleltään maailmalliset ihmiset inhosivat Isidorosta ja kadehtivat hänen viisauttaan, mainettaan ja vaikutusvaltaansa. Hän kilvoitteli loppuelämänsä erakkomunkkina, ainoana vaatteenaan karkea tunika ja ruokavalionaan pelkät kasvikset. Näin hän seurasi kirjaimellisesti pyhän Johannes Kastajan elämäntapaa.

Pyhä Isidoros kirjoitti Raamatun kommentaareja, filosofiaa ja teologiaa. Erämaakeljastaan hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Hänen kirjeitään on säilynyt yli kaksi tuhatta.[1] Niiden kieli on äärimmäisen kaunista ja hienostunutta, ja sisältö ilmentää sekä teologista oppineisuutta että nöyrää hengellisyyttä. Isidoros ratkoi monia Raamatun tulkintaan liittyviä ongelmia. Hän käsitteli Pyhän Kolminaisuuden ja inkarnaation salaisuuksia syvällisesti kumoten niin juutalaisten, areiolaisten, sabelliaanien kuin nestoriolaistenkin väitteet.

Isidoros ylisti pappeuden suuruutta mutta nuhteli niitä piispoja, pappeja, diakoneja ja munkkeja, joiden käytös ei ollut heidän kutsumuksensa arvoinen. Hän ei pelännyt maallisia mahtimiehiä ja lähetti tarvittaessa moitteita myös hallintovirkamiehille ja jopa keisari Teodosios II:lle muistuttaen heitä velvollisuuksistaan kansaa ja pyhää kirkkoa kohtaan. Hän pyrki aina innoittamaan kristittyjä rakastamaan hengellisyyttä ja hyväntekemistä. Koska Isidoros itse ei ollut maailmallinen, hän saattoi hengellisen auktoriteettinsa nojalla esittää puolueettomia mielipiteitä maailmallisiin kysymyksiin.

Tultuaan Aleksandrian patriarkaksi pyhä Kyrillos kieltäytyi muistelemasta Johannes Krysostomosta liturgian muistelurukouksissa. Pyhä Isidoros kirjoitti hänelle muistuttaen, että Jumala on kieltänyt tuomitsemasta kuulopuheiden ja panettelujen perusteella. Kirjeen jumalallinen viisaus ja kaukonäköisyys muuttivat kokonaan pyhän Kyrilloksen asenteen, ja hänestä tuli yksi pyhän Johanneksen hartaimmista kunnioittajista. Vuonna 433 Isidoros kirjoitti Kyrillokselle sovittelevaan sävyyn pyytäen tätä käyttämään maltillisempia äänenpainoja väitellessään Antiokian piispan kanssa: ”Pyydän sinua lopettamaan tämän eripuran, ettei hurskauden varjolla toimiminen johtaisi pysyvään skismaan.”

Isidoros oli profeetallinen hahmo, jota monet kuuntelivat ja kunnioittivat, mutta hänellä oli myös paljon kiivaita vastustajia. Pyhä Isidoros nukkui pois todennäköisesti vuonna 449.


[1] Isidoroksen koottuja kirjoituksia on julkaistu sarjassa Patrologia graeca, osa 78.

Rabanus syntyi vuoden 784 tienoilla, ilmeisesti Mainzissa. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti lukemista yli kaiken. Jo nuorena hän meni opiskelemaan Fuldan luostariin, jonka pyhä Bonifatius (5.6.) oli perustanut. Myöhemmin häntä opetti englantilainen Alcuin, joka oli Kaarle Suuren neuvonantaja. Alcuin alkoi kutsua häntä nimellä Maurus pyhän Bonifatiuksen oppilaan Mauruksen (15.1.) mukaan.

Rabanus oli askeetti, joka pidättyi viinistä ja lihasta ja noudatti tarkkaan luostarisääntöjä. Kaiken kilvoituksiltaan ja rukouksiltaan jääneen ajan hän käytti lukemiseen ja kirjoittamiseen. Hänen kuuliaisuustyönsä oli Fuldan luostarin kirjastossa, jonka Kaarle Suuri oli perustanut.

Rabanus rakasti Raamattua niin, että opetteli kreikkaa, hepreaa ja syyriaa voidakseen perehtyä pyhään kirjaan mahdollisimman syvällisesti. Laatimissaan kommentaareissa hän nojautui Origeneksen, Hesykhios Jerusalemilaisen ja muiden kirkkoisien ajatuksiin.

Rabanus oli ennen kaikkea hengellinen opettaja. Hän laati papistolle opetuskirjallisuutta, jossa hän keskittyi jumalanpalveluselämään. Usein hän korosti, että puhtaat tarkoitusperät ja sydämen hurskaus olivat oleellisempia kuin ylenpalttiset ulkoiset kilvoitukset, itsensä rääkkääminen tai pyhiinvaelluksen vaarat. Hän painotti katumuksen teologiaa, Jumalan kaipausta, mietiskelyä, Jumalan anteeksiantamusta, Vapahtajan voittoisaa kirkkautta ja tulevan maailman iloa. Rabanus ohjasi ja opetti myös maallikkoja syvempään hengellisyyteen, rukouselämään ja kohtuullisiin kilvoituksiin. Hän kehitti katumusharjoituksia, jotka sopivat myös kuninkaallisille.

Rabanus laati myös hymnejä ja runoja, joista monet perustuivat Psalmeihin. Osaa niistä käytetään roomalaiskatolisessa kirkossa vielä nykyäänkin. Kuuluisin on Veni, creator spiritus, ”Tule, Luoja-Henki”. Dogmaattisissa asioissa hän vastusti jyrkästi kaikenlaisia uudistuksia.

Toisinaan Rabanus joutui jättämään kirjojen maailman. Vuonna 805 puhkesi nälänhätä ja rutto, ja Rabanus uurasti kaikin voimin kärsiviä auttaakseen. Joskus apotti määräsi hänet työskentelemään rakennuksilla, kun luostariin tehtiin laajennuksia.

Rabanus vihittiin papiksi 30 vuoden iässä vuonna 815. Hänestä tuli pian luostarin koulun johtaja. Vuonna 822 hänet valittiin jo luostarin johtajaksi. Hänen johdollaan Fuldan luostarin laajennustyöt saatiin valmiiksi ja luostarin maille rakennettiin toinenkin luostari sekä kirkkoja.

56 vuoden ikäisenä pyhä Rabanus luopui apotin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen erakkoelämään. Jumalalla oli kuitenkin hänelle vielä tehtävä. Vuonna 847 Rabanus valittiin Mainzin arkkipiispaksi 71 vuoden ikäisenä. Hän järjesti hetimiten kirkolliskokouksen, jossa hän vaati papistoa noudattamaan tinkimättömästi kirkon periaatteita ja sääntöjä. Tämä sai eräät papit niin raivoihinsa, että he alkoivat jo suunnitella hänen surmaamistaan. Juoni kuitenkin paljastui, ja pyhä Rabanus antoi vihamiehilleen anteeksi.

Korkeasta iästään huolimatta pyhä Rabanus kiersi hiippakunnassaan väsymättömästi, opetti kaikkia ja sovitteli kiistoja. Nälänhädän aikana hän ruokki omassa kodissaan 300 henkeä päivässä. Lopulta pyhän Rabanuksen terveys ei enää kestänyt. Rakennettuaan puolen vuosisadan ajan Kristuksen kirkkoa niin sanoin kuin teoin hän nukkui pois vuonna 856. Häntä on kunnioitettu erityisesti Saksassa.

Nikolaos syntyi Kreetalla vuonna 793. Kun hän oli 10-vuotias, hänen vanhempansa lähettivät hänet Konstantinopoliin, missä hänen setänsä oli munkkina Studionin luostarissa. Siellä Nikolaoksesta tuli pyhän igumeni Teodoroksen (11.11.) elinikäinen oppilas. Igumenin ohjauksessa hän varttui hyveissä ja viisaudessa. Kun Nikolaos oli vihitty munkiksi, hänestä tuli igumeninsa avustaja. Hengellisessä isässään hän näki itsensä Kristuksen. Nikolaos oli aina sopeutuvainen ja nöyrä. Muut munkit ihmettelivät hänen paastoamistaan, valvomistaan, hiljaisuuttaan ja jatkuvaa rukoustaan. Kuuliaisuudesta hän suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen.

Noihin aikoihin pyhien kuvien raastajien harhaoppi tuotti suuria vaikeuksia ja kärsimyksiä kirkon elämälle. Varsinkin munkit joutuivat vainojen uhreiksi, koska he puolustivat pyhiä ikoneita. Myös Studionin luostari hajotettiin. Nikolaos seurasi igumeniaan tämän eri karkotuspaikkoihin, huolehti hänestä ja toimi hänen kirjurinaan. Yhdessä Teodoroksen kanssa häntä piestiin ja kidutettiin nälällä. Keisari Leon kuollessa vuonna 820 vaino taukosi joksikin aikaa, ja Teodoros ja Nikolaos vapautuivat vankilasta. Mutta myös uusi keisari Mikael II oli ikonien vastustaja eikä päästänyt heitä Konstantinopoliin. He asuivat jonkin aikaa Khalkedonissa Akrytaksen niemellä sijaitsevassa Pyhän Tryfonin luostarissa. Sieltä he siirtyivät Prinkipoksen saarelle, missä pyhittäjä Teodoros antoi henkensä Jumalan haltuun Nikolaoksen läsnäollessa marraskuun 11. päivänä vuonna 826. Igumeninsa kuoleman jälkeen uskollinen oppilas jäi asumaan hänen hautansa lähistölle.

Keisari Teofiloksen (829–842) aikana vaino ikonien kunnioittajia kohtaan alkoi uudestaan entistä julmempana. Nikolaos sai turvapaikan erään hurskaan ylhäisönaisen tilalta Konstantinopolin esikaupungista Firmopoliksesta. Myöhemmin nainen lahjoitti tilansa kokonaan Studionin luostarille.

Teofiloksen kuoleman jälkeen keisarinna Teodora ja patriarkka Methodios lopettivat vainon, ja ikonien tähden kärsineet uskontunnustajat pääsivät palaamaan takaisin luostareihinsa. Pyhän Naukratioksen (18.4.) johdolla Studionin luostari kohosi entiseen kukoistukseensa. Kun pyhittäjä Teodoroksen reliikit siirrettiin Studioniin (ks. 26.1.), myös Nikolaos palasi luostariin ja eli siellä yhteisön keskellä ankaraa ja eristäytynyttä kilvoitteluelämää.

Naukratioksen kuoltua veljestö keskeytti Nikolaoksen eristäytymiskilvoituksen vaatien häntä igumenikseen. Kolme vuotta Nikolaos toimi luostarin johtajana. Sen jälkeen rakkaus hiljaisuuteen voitti: hän nimitti seuraajakseen hyveistään tunnetun Sofronioksen ja siirtyi takaisin Firmopolikseen viettämään erakkoelämää. Muutaman vuoden kuluttua Sofronios kuitenkin kuoli, ja Nikolaoksen oli veljien vaatimuksesta palattava uudelleen igumeniksi.

Noihin aikoihin pyhä patriarkka Ignatios (23.10.), joka oli vastustanut keisari Mikael III:n enon Bardan kanonien vastaista avioliittoa, erotettiin virastaan. Patriarkan istuimelle nousi Fotios (6.2.), joka oli vielä valintahetkellä maallikko ja joka vihittiin nopeasti kaikkiin pappeuden asteisiin. Tämä merkitsi uusien kärsimysten alkua rauhaa rakastavalle Nikolaokselle. Hän asettui Ignatioksen puolelle ja vetäytyi Studionin luostarin sivuluostariin Prenetokseen Nikomedeian lahden rannalle. Siellä keisari vieraili hänen luonaan yrittäen turhaan voittaa hänen vastustuksensa.

Nikolaos karkotettiin Prenetoksestakin. Jo iäkkäänä ja raskaiden elämänkohtaloittensa heikentämänä hän joutui vaeltelemaan ympäriinsä, kunnes löysi turvapaikan erään Studionin luostarin rikkaan hyväntekijän luota, joka antoi hänen käyttöönsä talon Konstantinopolissa. Sielläkin Nikolaos joutui jatkuvan painostuksen alaiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut toimia vastoin omaatuntoaan hyväksymällä Fotioksen, vaan lähti kaupungista Prokonnesoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Mytileneen ja Khersokseen.

Seitsemän vuoden kuluttua Nikolaos tuotiin väkisin takaisin Studionin luostariin, jossa häntä kiusattiin ja ahdistettiin monin tavoin. Vasta kun Basileios Makedonialainen (867–886) nousi valtaan ja palautti Ignatioksen patriarkaksi, Nikolaoksen asema helpottui. Uusi keisari yritti suostutella häntä ryhtymään uudestaan Studionin igumeniksi. Vedoten korkeaan ikäänsä ja heikentyneeseen terveyteensä Nikolaos kieltäytyi. Vapaana maallisista huolista hän tahtoi jo ryhtyä valmistautumaan ikuiseen lepoon.

Askeettisilla kilvoituksillaan ja oman tahtonsa kieltämisellä Nikolaos voitti lihallisuuden hengen ja hänestä tuli armon välittäjä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kauttaan jo hänen eläessään. Hän paransi keisari Basileioksen vaimon Eudoksian ja patriisi Manuelin vaimon Helenan ilmestymällä heille unessa. Hänen puheensa olivat usein profeetallisia, ja hän myös tiesi ennalta oman kuolinpäivänsä. Ennen sitä hän kutsui munkit ympärilleen ja tiedusteli, puuttuiko heiltä jotakin. ”Vehnää!” he vastasivat. Kuoleva isä sanoi silloin: ”Hän, joka lohdutti Israelia erämaassa, lähettää teille runsaasti vehnää kolmen päivän kuluessa.”

Pyhä tunnustaja Nikolaos Studionlainen nukkui pois 75 vuoden iässä helmikuun 4. päivänä 868. Kolme päivää myöhemmin luostarin satamaan purjehti keisari Basileioksen lähettämä viljalla lastattu laiva.

Pyhä Georgi oli Vladimirin suuriruhtinaana 1200-luvun alussa, kun mongolit hyökkäsivät Venäjälle. Mongolit surmasivat kaikki hänen kolme poikaansa ja sytyttivät palamaan Vladimirin Jumalansynnyttäjän katedraalin, jonka suojiin monet kaupungin asukkaat olivat paenneet. Tulipalossa kuoli paljon ihmisiä, heidän joukossaan Georgin vaimo. Menetettyään näin perheensä Georgi rukoili Jumalaa ja toivoi, että saisi itsekin kärsiä ja kuolla kristinuskon tähden. Hänen rukouksensa kuultiin ja hän menehtyi vuonna 1238 toivottomassa taistelussa mongoleja vastaan, jotka löivät hänen päänsä irti.

Taistelun jälkeen Rostovin piispa Kiril löysi Georgin ruumiin, jonka hän tunnisti suuriruhtinaan vaatteista, ja vei sen haudattavaksi Rostoviin. Jonkin ajan kuluttua löytyi hänen päänsäkin ja se pantiin samaan arkkuun ruumiin kanssa. Seuraavana vuonna Georgin maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Silloin nähtiin hämmästyttävä ihme: pyhän Georgin miekalla irtileikattu pää oli kasvanut kiinni ruumiiseen. Hänen reliikkinsä asetettiin katedraaliin hänen poikiensa viereen.

Pyhittäjä Kiril syntyi 1400-luvun loppupuolella hurskaaseen ja vauraaseen perheeseen. Viidentoista vuoden ikäisenä hän karkasi kotoaan mennäkseen pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luostariin, jonne oli matkaa noin 80 kilometriä. Viisitoista kilometriä kuljettuaan hän tapasi harmaahapsisen munkkivanhuksen, joka siunasi hänen hyvän aikeensa ja saattoi hänet aina Komelin luostariin asti. Kun he saivat luostarin näköpiiriinsä, vanhus katosi, ja Kiril ymmärsi hänen olleen Jumalan lähettämä saattaja.

Luostarissa Kiril lankesi pyhittäjä Kornilin jalkoihin pyytäen päästä veljestöön. Selvänäköinen Kornili tunsi heti, että nöyrästä nuorukaisesta tulisi oikea kilvoittelija, ja vihki hänet munkiksi käskien hänen palvella muita munkkiveljiä nöyrästi, kuuliaisesti ja kärsivällisesti. Kiril heittäytyi kilvoituksiin koko innollaan. Päivisin hän toimitti hänelle annettuja palvelutehtäviä ja öisin hän rukoili ja ylisti Jumalaa. Hänen puhdas hengellinen elämänsä elähdytti koko veljestöä.

Seitsemän vuoden kuluttua Kirilin isä sai tietää poikansa olevan Komelin luostarissa ja tuli tapaamaan häntä. Sen sijaan, että olisi taivutellut Kiriliä palaamaan maailmaan, hän odottamatta ilmoitti haluavansa itsekin vihkiytyä munkiksi ja elää poikansa kanssa samassa luostarissa. Pyhittäjä Kornili täytti isän pyynnön ja antoi tälle vihkimyksessä nimen Varsonofi. Kirilin äiti seurasi miehensä hyvää esimerkkiä vihkiytyen nunnaksi läheisessä naisluostarissa, jossa hän antoi sielunsa Jumalalle vain viikko vihkimyksen jälkeen. Kirilin isä eli vielä kolme vuotta. Hänen kuoltuaan Kiril totesi: ”Minäkin olen kuolevainen” ja enensi entisestään kilvoituksiaan. Jumala palkitsi hänen uhrautuvaisuutensa työssä ja rukouksessa antamalla hänelle kyynelten lahjan.

Elettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Kiril sai pyhittäjä Kornililta siunauksen vetäytyä erämaahan. Hän meni ensin pohjoiseen ja vaelsi Vienanmeren rannikolla eläen sienillä, petulla ja yrttikasveilla. Sieltä hän suuntasi kulkunsa Novgorodin ja Pihkovan seuduille, kävi luostareissa ja pyhillä paikoilla, mutta ei koskaan yöpynyt maallikkojen luona eikä ottanut vastaan lahjoituksia lukuun ottamatta pientä määrää leipää. Vaelleltuaan näin seitsemän vuotta hän rukoili Herraa ja Jumalanäitiä osoittamaan hänelle vakituisen kilvoituspaikan. Silloin hän kuuli taivaasta äänen, joka kehotti häntä menemään itään Valgetjärvelle (venäjäksi Beloozero). Vähän myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja antoi saman ohjeen.

Saavuttuaan Uusjärvelle (Novoozero) Valgetjärven piirikuntaan Kiril asettui vuonna 1517 Kaunissaareen ja alkoi heti rakentaa pientä erakkolaa, johon tuli kaksi kirkkoa, toinen Kristuksen ylösnousemuksen ja toinen Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikonin kunniaksi. Pian kirkkojen valmistuttua Kiril vihittiin papiksi. Hänen hyveidensä tuoksu veti puoleensa kasvavan joukon oppilaita, joita hän ohjasi viisaudella ja rakkaudella. Hän ei koskaan menettänyt sisäistä rauhaansa ja pysytteli Jumalan avulla kaikkien kiusausten yläpuolella. Hengellisten kilvoitusten ohella hän uurasti myös ruumiillisessa työssä ollen kaikille hyvän kilvoittelijan esikuvana.

Kirilin hyveellisen elämän maine toi hänen luokseen vierailijoita, jotka hän otti aina iloiten vastaan. Heti Kirilin asetuttua Uusjärvelle pyhittäjä Aleksanteri Syväriläinen lähetti vanhus Nikiforin (9.2.) käymään hänen luonaan hengellisen rakkauden ja yhteyden osoitukseksi.

Kerran luostarista varastettiin kirkonkellot. Varkaat kuitenkin eksyivät ja harhailtuaan aikansa luostarin ympärillä jäivät kiinni. Pyhittäjä Kiril nuhteli heitä lempeästi sanoen: ”Lapseni, ei kukaan ole koskaan rikastunut varastamalla, mutta monet ovat menettäneet sen mitä itse omistivat.” Käskettyään antaa varkaille syötävää hän päästi heidät menemään.

Pyhittäjä Kiril paransi monia sairaita, varsinkin sokeita. Jumalan armo oli näkyvällä tavalla hänen kanssaan. Kerran suurena torstaina Kirilin oppilas Dionisi näki hänen palvelevan liturgiassa salaperäisen diakonin kanssa. Palveluksen päätyttyä diakoni katosi ja Dionisin tiedustellessa hänestä Kirililtä tämä sanoi vain: ”Dionisi, älä utele Jumalan asioita äläkä ennen kuolemaani kerro kenellekään, mitä Herra on sinulle ilmoittanut.”

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Kiril kutsui munkkiveljet luokseen ja kehotti heitä elämään keskinäisessä rakkaudessa ja kuuliaisuudessa ankarasti kilvoitellen. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen helmikuun 4. päivänä vuonna 1532 hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle lausuen viimeisiksi sanoikseen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.” Samalla hänen kasvonsa loistivat ihmeellistä valoa. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Aleppossa vuonna 1686 eräät pahansuopaiset muslimit alkoivat levittää tietoa, että Josef-niminen kristitty oli luvannut kääntyä muslimiksi. Väkijoukko otti Josefin kiinni, ja kun hän totesi, ettei ollut koskaan harkinnutkaan sellaista, he pahoinpitelivät hänet ja veivät sitten turkkilaisen tuomarin tuomittavaksi.

Tuomari sanoi Josefille: ”Tule muslimiksi. Erottaudu väärästä uskosta ja ota vastaan totuus. Minä voin ottaa sinut palvelukseeni ja teen sinusta mahtimiehen.” Tämän kuullessaan Josef vastasi säälivänsä heidän uskontoaan: ”Kuinka huono-onnisia te olettekaan! Mistä te olette löytäneet tuollaisen uskon ja pidätte sitä oikeana?” Josef sanoi, että koko maailma nauroi heidän paastolleen, jossa ”kaikki makaavat koko päivän kuin kuolleet haudoissaan odottamassa, milloin nousta ylös jatkamaan mässäilyä”. Tämän kuullessaan muslimit joutuivat silmittömän raivon valtaan ja lähtivät saman tien viemään Josefia mestattavaksi. Teloituspaikalle päästyään pyhä marttyyri Josef polvistui ja otti vastaan marttyyrien kruunun.

Nikolai Kandaurov syntyi Kubanin alueella vuonna 1880. Koko suku isän puolelta kuului sotilassäätyyn, äidin puolella taas oli monia pappeja. Nikolain isä kuoli satunnaisen terrori-iskun uhrina vuonna 1898. Terrorismin ohella ajalle oli ominaista uskonnonvastainen propaganda. Se muokkasi yleistä ilmapiiriä niin, että monet pappisperheiden pojat eivät halunneet seurata isiensä jälkiä. Nikolai, joka oli saanut kotonaan hyvin uskonnollisen kasvatuksen, päätti kulkea vastavirtaan ajan aatteiden kanssa. ”Täytyyhän jonkun ryhtyä papiksikin”, hän sanoi äidilleen päätettyään lähteä pappisseminaariin. Opiskeluaikanaan hän meni naimisiin. Perheeseen syntyi myöhemmin kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Pappisvihkimyksen jälkeen Nikolai palveli Pohjois-Kaukasiassa. Kansalaissodan aikana hän nimitti saarnoissaan kansalaissotaa kansan itsemurhaksi välittämättä siitä, sijaitsiko seurakunta valkoisten vai punaisten joukkojen hallitsemalla alueella. Joskus valkoisia upseereja tuli jumalanpalveluksen jälkeen pyytämään, ettei hän pitäisi sellaisia saarnoja.

Neuvostovallan vakiinnutettua asemansa Pohjois-Kaukasiassa alkoivat uskovien vainot. Paikalliset viranomaiset suhtautuivat kuitenkin myönteisesti isä Nikolaihin ja neuvoivat häntä pakenemaan tulevaa pidätystä, mutta hän pysyi paikallaan. Vuonna 1930 hänet pidätettiin ja tuomittiin kahdeksi vuodeksi pakkotyöhön. Sillä välin hänen vaimonsa kuoli nälkään. Nälänhätä oli alueella niin kova, että jos kadulla kuoli hevonen, siitä ei parin tunnin kuluttua ollut jäljellä edes kavioita. Kissat ja koiratkin katosivat kaduilta.

Vapauduttuaan isä Nikolai palveli jonkin aikaa Valko-Venäjällä ja sitten eräässä Moskovan alueen kylässä. Hänen sisarensa, joka toimi laulunopettajana ja tunsi veljensä musiikkikorvan, neuvoi häntä useasti jättämään pappeuden: ”Sinun täytyy pelastaa itsesi, ajattele perhettäsi. Siirry laulajaksi teatteriin, niin sinulla tulee olemaan kaikkea, niin mainetta kuin rahaakin.” Näihin ehdotuksiin isä Nikolai vastasi, että hän oli jo ottanut ristinsä ja kantaisi sen loppuun saakka.

Tammikuussa 1938 isä Nikolaita tultiin pidättämään hänen ollessaan lastensa kanssa kotona iltaa viettämässä. Hän hyvästeli kaikki lämpimästi mutta vakavasti. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Hänet haudattiin tuntemattomaan joukkohautaan. Venäjän kirkko kanonisoi hänet lukemattomien muiden Venäjän uusmarttyyrien kanssa vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.